Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Itsensä peilaamista

Olen hoitosuhteissani arastellut puhumasta tietyistä asioista. Yksi on kirjoittaminen. Oma päänsisäinen elämä mitä puran tietyllä tavalla, en välttämättä paperille, ehkei se sitten ole kirjoittamista vaan tarinankerrontaa. En ajattele virtana, vaan täytyy olla joku looginen päämäärä. Paitsi silloin kun on siinä tilassa missä logiikkaa ei ole olemassakaan. On poika, pojalla on paha mieli. On paha mieli syystä X. Nyt poika ratkaisee sen X:n Y:llä ja on taas selvitty tästä.

Oikeassa elämässä tilanteet ei laukea niin helposti, mutta itseä se helpottaa muistaa, että jotkut asiat saa selitettyä järjellä ihan tuosta noin vaan. Vaikkei siinä ratkaisisikaan sitä omaa ongelmaansa, tulee silti helpotus siitä että on ratkaissut "jonkun toisen" ongelman.

Kun teen asioita, keskustelen itseni kanssa. Se on minulle sopiva suojautumismekanismi. Ei ole liian pelottavaa, tavallaan kai on sitten enemmän läsnä kun antaa itselleen luvan käydä vessassa tai tupakalla tai keittää teevettä eikä vaan tee niitä autopilotilla. Nämä tavat toimia, etukäteenmurehtiminen, tiedän, että se on hyvin yleistä, ja siksi se onkin helpottavaa kun tietää ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Se nimittäin on ongelma kun pitäisi toimia spontaanisti, saada joku päätös tehtyä ilman että aikaa puntaroida jokaista mahdollista asiaa joka vaan voi mennä pieleen, ei olekaan sitä tarvittavaa määrää aikaa valita vaan nyt heti tässä näin pitäisi päättää. Että otan munkin enkä pullaa.

Kauppareissut ovat kauheita jos ne vaan tulee eteen seinäntakaa. Että huomaankin lähteneeni kauppaan, mutta mitä minun nyt pitikään ostaa. Pienessä putiikissa saatan kaivella hyllyjä yli tunninkin, pistää juttuja koriin ja sitten viedä ne takaisin kun ei se olekaan hyvä. En minä tätä voi ottaa. Ja sitten soitetaan Leijonalle. Pystynkö minä ostamaan jukurttia?
Osta vaan.
Hyvä mieli tulee ja jes, nyt voin ostaa jukurttia! Kunnes sitten soitan heti takaisin. Mitä jukurttia mie pystyn ostamaan?

Pelkään kuitenkin niin paljon irtaantumista minästäni. Minulla kun ei ole sitä selvää kuvaa edes omista fyysisistä rajoistani enkä osaa sanoa miltä näytän, kerran epäilen sitä mitä peili kertoo. Sehän sanoo joka aamu eri asian.

Haen tukea varmistamalla toisilta oikeita toimintamalleja, etten varmasti tee asioita väärin. Lopetan seinään omat tunteeni, jos illalla on paha olla, senkun sanoo vaan että nyt turpakii, me nukutaan eikä ajatella. En tykkää pahoista ajatuksista.

Olen arastellut kertomasta kirjoittamisestani, tarinoistani, ja blogista hoitokontakteilleni, koska olen aina pelännyt, että ne otettaisiin minulta pois. Tänään kuitenkin mainitsin tunteensiirtotekniikoistani ja tästä julkisesta päiväkirjasta ja palaute oli positiivinen. Että tee vaan niin jos se hyvältä tuntuu.

Ehkä olen joskus valmis luopumaan osasta sisäistä elämääni, sillä välillä se haittaa normaalielämääni ja rajoittaa sitä kun jään miettimään, mutta en ole siihen valmis vielä. En osaa olla tässä ja nyt kun on vielä niin paljon kiinnostavaa mitä tutkia. Ehkä minä vielä tiedän joskus millainen olen ja osaan kertoa siitä millainen olo minulla on, ehkä en. Kai sen aika sitten näyttää. Ehkä vielä joskus ajatukseni kulkee kuin rasvattu salama, tai sitten se hidastuu entisestään, se on vaan hyväksyttävä ettei sitä voi tietää. Se on pelottavaa ajatella tulevaisuutta. Maailmanloppuja, omia henkilökohtaisia valintojaan, tehdä päätöksiä vain itsensä vuoksi; kun pelkää että onkin väärässä. Teen väärin. Ja minä en halua tehdä väärin tai olla väärässä. Minä haluaisin nähdä kaiken sen mihin päätökseni tulee vaikuttamaan.

Muttei tulevaisuuteensa voi kurkistaa.

Tunteensiirtohahmojen tulevaisuuden taas saa päättää ihan itse ulkoisesta maailmasta huolimatta. Siksi ne on tärkein turvapeittoni ikinä. Vuodesta 1994 lähtien. Minun mielikuvitusystäväni ovat aina olleet oikeiden ystävien puutteen korvaajia. Skitsofreenikolle niistä suojapeitoista tulee tosin välillä pahimpia vihollisia kun ne riistäytyy käsistä ja alkaa tappelemaan vastaan, niistä tulee ohjaamattomia ääniä, niitä sanotaan harhoiksi, mutta miten ne voi taas harhoja olla kun minä ne olen itse synnyttänyt?

Mutta niin ne lapsetkin joskus vihaavat vanhempiaan.
Ja vanhemmat lapsiaan. Valitettavaa kyllä.

ps. tiedän ettei teksteistäni saa nykyään kiinni koska en osaa jäsennellä ja kirjoitan nykyisellään enemmän niin kuin saatan puhua; ilman sitä päätä ja häntää, en saa sanottua sitä mitä haluan jne, mutta yritän sitten enemmän kunhan taas tässä maailmassa on jotain järkeä.

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

?-2

Mietin varmaan puolituntia, miten esittää sen, että aion lähteä kotiin, kunnes muistan, missä seurassa olen, ja huikkaan vaan, että nyt meen, ja taidan saada perääni muutaman kädenheilautuksen. Tätä hetkeähän ne on odottaneet kuin kuuta nousevaa ainakin siitä asti kun suurinosa porukasta lähti jatkamaan muuhun suuntaan, eikä nuotion ympärille jäänyt enää montaa silmäparia tuijottamaan ahnasta tulta.

En tykkää kävellä yksin sitä kilometrin matkaa, nenä on täynnä tuhkaa ja hengitys kuulostaa raskaalta ja vaivanloiselta, vastaan kävelee vain kaksi ihmistä, mutta niiden takia sydän jättää kaksi lyöntiä välistä hakatessaan muuten tuhatta ja sataa korvissa asti. Joudun pysähtelemään monta kertaa pyörittelemään nilkkojani, halpostennarit ei vaan ole mitkään kunnon kävelykengät ainakaan oman jalkani askellustyylille.

Hoipertelen enemmän kuin on tarkoitus, mutta päätä jomottaa ja silmissä on sameaa, piilarit on kuivuneet paikoilleen, ja heittelen ne pitkin vessan lattiaa, onhan ne olleet jo pari, kolme viikkoa, otetaan uudet.

Leijona ei vieläkään vastaa soittoihini, kohta kaksi vuorokautta. Olo on tarpeeton ja surkea, ja iskä metelöi imurin kanssa, valkoviini kivistelee pääkopassa, vaikkei enää edes yhtä pahasti kuin illalla, Burana on mennyt kurkusta alas, se kun ei räjäytä känniläisen maksaa, toisin kuin parasetamoli, se vain pistää mahan kouristamaan, mutta ainahan minua kouristaa nykyään, ja alan jo toivoa pikkuhiljaa että tämä syöpä on nyt todellakin Syöpä niin pääsee koko vartalosta eroon.

Haisen Offille ja koiralle, koirat vaan tykkää minusta, mutten kehtaa sanoa niille, etten minä tykkää koirista, vaikka niihin olenkin viimeisten parin vuoden aikana saanut itseni siedättymään jo lähes tunteettomalle tasolle. Kunhan pitävät turpansa kiinni.

Syön kolme jättipingviinituuttia, eikä vieläkään helpota. Haluaisin vain, että se soittaisi. Sanoisi nyt jotain. Melkein kaduttaa, etten mennyt panikoimaan paikalle, saamaan hyperventilointikohtauksia ja olemaan liian täynnä toisten Pyhää Surua. Minulle kun tulee jo yhden surevan ihmisen seurassa niin paha olla. Ei kai saisi tulla, pitäisi olla vahvempi ihminen.


Ps. Näin pahaa unta. Ja tajusin, etten todellakaan jaksaisi pelastaa ketään.

Tänäänkin sataa vettä ja räntää

Äiti soittaa. Muttei se ikinä kuitenkaan soita, näen vain siitä unta niin usein, etten enää edes ole varma. Joskus on unia siitäkin, että se tulee käymään, muttei se ole ikinä käynyt tässä asunnossa, edes oven takana, muutaman kerran se on ajanut autonsa alaovelle ja avannut paksin niin että saan tavarani ulos, ja sitten vain lähtenyt.
Edellisessäkään ei, silloin kun asuin Leijonan kotona se kävi kerran.

Nykyään en tosin edes halua että se tai iskä, joka ei myöskään enää käy nyt kun siskokin asuu poissa kotoa, jolle se voi soitella ja käydä vierailemassa niin ettei tarvitse äpäräpoikaa yrittää tavoitella, tulee käymään, en halua että ne tulee irvistelemään sille että poltan sisällä enkä jaksa edes välittää.

Vaikkei sillä sanomista saisi olla, kyllä minä tiedän että se on ennen polttanut, olen löytänyt sen laukusta askin sinistä L&M:ää mitä se veti töissä ja tuli sitten kotiin olemaan hermo kireällä. Ja poltti se silloinkin kun olin pieni, silloin ainoastaan kun oltiin kahdestaan aamupäivät kotona ja se istui portailla vetämässä savua sisäänsä sillä aikaa kun minä ajelin pitkin kumpareista pihaa veikan sinisellä potkumopolla.

Kai minä yleensä sanon äitistä pahaa, mutta pahaa en tarkoita, se on kuitenkin elämäni nainen ja tärkein ikinä, enkä tiedä miten muutenkaan asiat olisi voinut hoitaa yhden kauhukakaran ja kahden kiltin kanssa.

Salatupakointi kuuluu sukuun, molemminpuolin ja vielä iskänkin puolelle.

Minun on taas vähän helpompi hengittää liian tiukoissa farkuissa kun käyn syömässä entisen tyttöystävän kanssa, se on lihonnut mutta elää sen mukaan, että elämässä on muitakin murheita, ja nousut ja laskut kuuluu joka asiassa luonnolliseen kiertokulkuun.
Naureskellaan täysi-ikäistyneille tytöille jotka itkevät muotojaan eivätkä hyväksy sitä ettei 13-vuotiaan muodoton ruumis edes ole kaunis tai että siihen ei yksinkertaisesti luonnollisista syistä enää voi palata.

On taas kevättä ilmassa kun sateessakin jokainen vastaantuleva uros näyttää hyvältä ja ihanalta, etenkin postipoika, postipoikiin minulla nyt muutenkin on aina ollut fiksaatio, tavarantoimittajiin ylipäätänsäkin.

Ja savolaisiin.

Koko ajan on nälkä mutta koko ajan on paha olo ja oksettaa ja silmät ja nenä vuotaa ja mahaankin koskee.

Ja itkettää.
Ja raivostuttaa.
Ja sitten itkettää lisää,
vaikkei nyt osaakaan itkeä,
nikottelee vaan tyhjää.

eikä sekään auta että Leijona pyytää anteeksi vitsailuaan terveydestään, siitä edes se ei saa vitsailla, siitä edes se ei saa puhua ja minua vituttaa se etten vaan yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan sen huolia.

Sekin on paskaa että vihreä KoKo-muki räsähtää rikki, mutta onni on ettei Leijonan Leijona-lasi mene paskaksi, koska sellaista ei enää saa uutta, ja minä sen sille olen ostanut joten sen on vaan pysyttävä ehjänä.

Koska jos se kuolee minä en ainakaan miksikään leskeksi tänne jää.

Sitte ku minun on parempi olo mennään matkoille. Varmaan kesällä.

Mutten minä kesällä pääse mihinkään.

No syksyllä sitte.

Se antaa vitsinä morsiuslehden ja silloin keittää yli ja revin sen silpuksi ja menen vaatekomeroon istumaan.

Repikööt siitä huumoria.

Päivän saldona nolla takkia ja taakka pahaa mieltä siitä,
että on niin leveä, ettei mahdu mihinkään vaatteisiinsa.

Minulla on Leijonaa lukuunottamatta kaksi luottosuhdetta. Seksisuhdetta. Kummastakaan ei koskaan tule sen enempää, vaikka joskus olenkin ehkä elätellyt toivoja. Mutta nyt minä tiedän varmasti, että siihen ne jäävät.

Minä tiedän myös, ettei nyt ole parisuhteen aika. Minä en jaksa. En jaksa uuden suhteen aloittamista. Minä en pidä uusista asioista. Siitä kun kaikki pitää kertoa uudestaan, opetella tuntemaan toinen, kuulostella, voiko luottaa vai ei, ja sitä kun jossakin kohtaa, jos haluaa suhteen jatkuvan, laskea niitä puolustusmuureja ja olla valmis ottamaan turpaansa.

Nyt minä taas pelkään sitä, että saan siipeeni. En halua olla taas se, jota kolhitaan ja heitellään miten vain tykkää. Minä en jaksa. Minä haluan olla rauhassa ja etsiä itseni ja olla omillani ja työntää kaikki pois. Minua vituttaa kaikkien ihmisten kanssa sosialisoiminen, minä en vain halua. Minä haluan maata sängyssä ja piehtaroida omissa ajatuksissani, minä en jaksa katsella toisten naamoja tai esittää olevani ehjä ihminen tai ottaa huomioon muiden tarpeita ja murheita. Minua ei vaan vittujakaan kiinnosta miten muulla maailmalla menee, minua särkee päätä ja maailma keikkuu enkä jaksa hereillä. Oksettaa ja on vilu ja nenä vuotaa. Minä en halua nähdä metsää puilta.

Jos olen pari vuotta yksin,

jos asennoidun vain niin ja työnnän kaikki pois.

Ehkä se onnistuu näin helpoiten, olemalla täysi kusipää, käyttämällä toisia hyväksi, olemalla niin kuin muutkin. Sanomalla painu helvettiin ei kiitoksen sijasta.

Minun on niin ikävä polille, minä haluaisin purkaa ennen kuin menen tukkoon, mutta ehkä sitä ei enää koskaan järjesty. On vain reseptejä ja lääkkeitä puoleksi vuodeksi.
On vain hällä väliä-suunnitelma C elämän tai kuoleman varalle.

Minä en vaan voi hyvin,
kyllä kaikki järjestyy,
sitä jaksaa uskotella silloin kun muistaa pestä hampaat.

vitun sekaisin

On jotakin tunnemyrskyjä. Päässä pyörii ja itkettää yöt silmät punaisina. Ihan vaan koska kaikki taitaa mennä perseelleen.

Lauantaina oli pikkujoulut. Jo se, että alkuillasta Leijona oli mukana vanhojen kavereideni seassa oli tarpeeksi jännittävää, se on muutenkin varautunut niiden seurassa, koska tietää kaikista sellaista, mitä kukaan ei haluaisi tietää. Ainakaan, jos ne jutut liittyvät minuun.

Hetken kuluttua se haukkuu huoraksi ja huutaa patoutumiaan ja minä syljen takaisin vastaan pahoja ja sitten se onkin jo lähtenyt keskeltä metsää ties mihin suuntaan.
Ja tietenkin sen jälkeen täytyy olla uhmakas.

Kun ei sekään vastaa puhelimeen.

Ei ole ensimmäinen kerta ja tietää aina mihin tämä johtaa.

Samoin silmin

Eilen olin ahkera ja tein kaiken pois rästistä
eilinen jatkuu vielä tänään.

Ei silmäystäkään unta, silmiä ei edes saa laitettua kiinni. Miksi Doxal ei väsytä joka ilta?
Toisina iltoina se kaataa sänkyyn sen siliän tien, tämmöisinä (täydenkuunpäivinä) se kombottuna Stellaan vain pistää lisää vettä myllyyn ja keskiyövaihtuu aamukuuten listoja täytellen. On joululahjalistaa, koulutehtävientekosuunnitelmaa, rahabudjettien laatimista, elämänkerran muistelua.

Kofeiinia elimistööni ei saisi laittaa pisaraakaan,
harmi että Pepsi Max on suurinta herkkuani.
Se voittaa suklaankin mennen tullen.

Vaikkei nyt ole liiemmin tehnyt mieli mitään makeaa, välillä karkkia, välillä suklaata, jäätelöä ei ole himoittu kuukausiin. Pulla ei houkuta, ei kakut tai muutkaan. Siinäpähän ovat.

Etikkakaan ei maistu niin kuin ennen, saatoin vetää sitä viikossa litroittain: suolakurkkuja, ketsuppia... suu vetää sitruunalle ja tekee mieli kaapia koko ruoka roskakoriin.

Eilen en tainnut muistaa syödä. Ei ole ollut nälkä.
Mutta olenhan minä jo kohta vuoden vain lapannut ruokaa suuhuni, vaaka kertoo läskiksi, ihan kuin sitä nyt ei muutenkin tietäisi. Hassua, että terveen ihmisen tulisi käydä kuukauden, parin välein vaa'alla, mutta syömishäiriöstä kärsinyt joutuu sen unohtamaan jopa vuosikausiksi tai ainiaaksi, jos ei halua reggressoida.

Kylmäpussia naamaturvotukseen,
minähän menen tänään kouluun syömään.

Tintantantantallallei mörkö se lähti piiriin

Kolmas "kyllä mä tänään sinne labraan meen"-aamu kuitataan herätyskellon rikkomisella, vitut menen, vitut nousen, en jaksa, en pysty, tunti myöhässä luennolle purkkaa mässyttämään yövaatteet niskassa. Vaikkei kouluun ole kuin muutama askel, jokaisella niistä rukoilee itseään kääntymään vittu takaisin.
Oksettaa niin paljon ettei ole varma pyörryttääkö sitä enemmän vai ei.

Bisnestä.

Budjetti loppukuuksi on 9 senttiä, puolukkapuuro survoutuu nannaksi.

Päänsärkykin, ja hulluja humalaisia tipuja ikkunalaudalla mulkoilemassa lisäätupakantumppejameille!

Eilinen oli muistikatkos, hoitotäti kysyy miksen ole käynnillä, ethän oo kipeenä?
Ai minäkö! En, ei vielä ole syysloma, silloin kunnon koululaiset sairastaa.

Komennan vielä koulussakin.

Iskä kato! Iskän Nubu teki hienon iskäkato
ja iskä kattoo koska iskän Nubu teki niin hienon kukkasen
ite Nubu ite teki.
Ja se menee jääkaappigalleriaan suorinta tietä.

Oliko muuta? No ei ollut.
Paitsi paniikkikohtaus illalla tahattomasta kommentista, mikävitunmuija kun parkuu ja hyperventiloi ulkonäköasioista ja puree eikä pussaa.

ihan kivasta päivästä ja muusta

se ei tunnu etenevän mihinkään

mutta yhtäkkiä yksi tunti hereilläoloa onkin vaihtunut kolmeentoista

ajatuksia ei ole tuntunut olevan

mitään ei tunnu saaneen aikaan

vaikka tiskivuori onkin mystisesti kadonnut keittiöstä.

olut kotisohvalla sängyssä maistuu hyvälle

elokuva on hiljaisena taustamölynä näkymättömissä

tämän talon ääniä ovat näppäimistöllä hyppivät sormet

ja se kahina joka kuuluu kirjasta sivua kääntäessä.

Joku saattaisi kutsua tätä arkea tylsäksi ja yksitoikkoiseksi

mutta minusta on kivempaa kun ei ole kiirettä

minusta on kivempaa olla hiljaa

olenhan kasvanut vanhempien ja sisarusten jokailtaisen huutamisen ja tappelun varjossa

tuntien olevani syypää siihen kaikkeen

ja useinhan sitä olen ollutkin.

From bad to okay

Siitä tietää että lääkitys pelaa jotenkin kun kiukkukohtaus menee ohitse sinä aikana kun kapuaa portaat ylös omaan kolmanteen kerrokseen, tai siinä kohtaa ei enää tee mieli tuhota kaikkea, tai tekee, muttei enää jaksa, itkee puoli tuntia silmänsä turvoksiin ja sen jälkeen vain... on. Mikään ei tunnu miltään. Välillä tulee vitutusaaltoja, mutta... muuten ei mitään. Pientä surua, iloa, mutta sitten taas tyhjää.
Efexor on aloitettu minulla tasaamaan juuri tunteidenvaihtelua.
Mutta valitettavasti se, kuten kaikki muutkin masennuslääkkeisiin luetut lääkkeet tappavat myös suurimmanosan positiivisista tunteista. Plus miinus nolla. Ainakin itsetuhoisuus kestää vain veitselle raahautumiseen asti ja sitten ei enää sekään huvita.

Leijonalla murtui ulna, eli onkohan se sitten kyynärluu tai jokin suomeksi, minulle tutummat on latinankieliset nimitykset työhistorian takia. Sillä on kuusi viikkoa sairaslomaa, kun Tapsu sen raahasi puoli seitsemän maissa ensiavusta se kipulääkepöhnäisenä oli kiimainen kuin kilipukki mutta sammui sitten ei mitenkään yllättäen kahdessa minuutissa niskaani, ja kulutinkin suurimman osan illastani sen 90-kiloisen ruhon alla maatessa ja miettiessä, tai ei, en miettiessä, en minä edes muista mitä olen ajatellut, koneillut vain ja tilannut sähköpostiviestin mukaan kirjoja Bookplussalta.
Sekä juonut kaljaa.

Olen todella vihainen kuitenkin vieläkin siitä, etten päässyt viettämään viikonloppuani suunnittelemallani tavalla, se olisi ollut juuri sitä mitä olen kaivannut; hieman poikkeusta rutiiniin mutta rauhalliseen tapaan hyvässä seurassa, saunoessa ja energiaa ulkohommiin purkaessa. Sen sijaan että istun kotona ryyppäämässä yksin tai sitten baarissa ryyppäämässä toivoen voivani olla kotona yksin.
Harmittaa ettei ole ketään ketä syyttää.
Ja hävettää se että tavallaan tuntuu kamalan lapselliselta etten edes äitillä lähtenyt käymään vaikka siihen suuntaan olin menossa. Mutta sitten taas olen loukkaantunut sille vääryydelle, ettei ne voineet aiemmin ilmoittaa vaan pistivät kiirehtimään ja sen jälkeen istumaan asemalla tylsistymiseen ja suuttumukseen asti.

Huomenna on kuitenkin uusi päivä, ja yritän käydä edes ostamassa maitoa, vaikka tekisi mieli jopa lähteä kaupoille pettymystä purkamaan materiaan...

Miksi koko ajan täytyy väsyttää vaikka nukun kellon ympäri?
Miksi olen aina myöhässä?
Miksei jaksa kiinnostaa?
Miksi torkutan kelloa tunnin ja silti nukahdan uudelleen kaiken sen vaivan jälkeen?
Miksi en muista edellistä päivää?
Miksi en saa mitään tehtyä?
Miksi en tunne nälkää enkä itseäni myöskään täydeksi?

ja ennen kaikkea
Miksi oksennan lavuaariin ja joudun poimimaan sieltä sulamattomia mandariininpalasia kaiken muun vatsahappohyökkäyksen seasta?

Elämää suurempia kysymyksiä.

Muovikassinirhauma kämmenessä.

Tänään minä herään vihaisena. Kello torkuttaa viimeisen eli kymmenennen kerran, siirrän sitä vielä vartilla eteenpäin ja raottelen silmiäni sateisena aamuna. Minua väsyttää niin kamalasti, nukahdin ehkä neljän aikaan viimein pakotettua itseni ensin makaamaan vuoteessa silmät suljettuina monen monta tuntia.
Pesen hampaat tekovalkaisevalla hammastahnalla sitä tahnaa varten suunnitellulla hammasharjamallilla, pesen naamani kevyesti kuorivalla ja viilentävällä salisyylihapposeoksella, poltan tupakan ja katson Timonin ja Pumbaan.

Punainen pipo on hukassa, maanmyyneenä laitan toisenvärisen hatun joka on ihan tyhmän mallinen enkä haluaisi käyttää sitä kun näytän tattipäältä, mutta en ehdi tukkaakaan laittamaan.
Olen kaksi minuuttia etuajassa nuorisopolilla, hoitajani on vain ennätykselliset kaksi minuuttia myöhässä.
Olen vieläkin vihainen ja haluaisin raivota ja huutaa, mutta en saa sitä irti itsestäni, se kysyy hyytääkö ja minä nyökkään.
Söitkö aamupalaa?
No en syöny.
Syötkö yleensä?
No en syö.
Miksi? Sitä miksiä se toistaa ja toistaa ja ärsyynnyn entisestään, kun ei oo aikaa! Just ja just pääsen sängystä ylös!
Se kysyy miten muuten on ruoka-asioiden kanssa mennyt, ja mikä vituttaa niin silminnähtävän kovasti.

Minulla on mennyt ruoka-asioiden kanssa aika vitun huonosti, koska ei ole mitään tolkkua siinä miten syön. Joskus paljon, joskus vähän, joskus karkkia, joskus vain ketsuppia. Ihan niin kuin aina. Minua masentaa että olen lihonut tämän vuoden aikana kymmenisen kiloa, eikä ole sopivia vaatteita enkä jaksa liikkua. Makaan illat sohvalla tuijottamassa televisiota, vihaan viikonloppuja ja sitä kun pitäisi tehdä jotakin, haluan vain olla.
Olla ja syödä ja kovasti jaksaa siivota, viedä roskat ja pestä pyykit, imuroida, kastella kukat ajallaan, ja olisin niin helpottunut jos lähteminen ei olisi niin monimutkaista! Jos vain sitä voisi viuh mennä ulos ovesta, noin vaan, eikä viikkoa suunnitella että jumalauta missä välissä pystyn hakemaan postista uuden nettitikun kun entinen liittymä on ollut suljettuna viisi päivää?

Se kysyy olenko SYLI:n jäsen, en, en ole, en uskoisi siitä hyötyväni, sillä päävaivani ei ole syömishäiriö vaan ahdistus, skitsofrenia ja psykoottiset ailahtelut masennuksesta harhakuvitelmiin sekä nukahtamisvaikeudet. Se antaa minulle silti paikallisen SYLI:n paperit ja aikataulut, jos vaikka sattuisi itseä tai jotakin tuttua kiinnostamaan.  Se myös mainostaa marraskuun mielenterveysmessuja, joille en ole koskaan aiemmin eksynyt, mutta ehkä sielläkin saisi päivänsä kulumaan.

SYLI:llä on myös tulossa taidenäyttely "Joka viides meistä?", johon haetaan valokuvia, maalauksia, runoja, tekstejä, muistiinpanoja tms, ja ne tulee lähettää 1.10.10 mennessä, jotta ne voidaan laittaa esille Turkuun Syömishäiriöpäivien (19.-20.1.2010) ajaksi. Tekeleissä on tarkoitus kuvata syömishäiriötä sairastavan ajatuksia ja sisäistä maailmaa katsojille. Ihan vain jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan... Kai siitä lisätietoa löytyy SYLI:n omilta internetsivustoilta, joihin en muuten itse ole koskaan nähnyt vaivaa tutustua jo aiemmin mainituista syistä.

Pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja sovitaan uusi aika, se vielä sujauttaa matkaan kuvaryhmän esitteen, jos vaikka sinne minut laitettaisiin syksyn jälkeen, kun saan kengänkuvan persauksiini nuorten puolelta; kun täytän lokakuussa 21, en enää ole lapsi tai nuori, ja se jos mikä on masentavaa.

Minun piti mennä tänään vielä kouluun, mutta bussin odottaminen reilun tunnin painavia muovikasseja ees taas raahaten sai sen päätöksen kuolemaan.
Istun jalkakäytävällä ja poltan tupakkaa, soitan siskolle ja jätän pyöräni Anttilan parkkiin, haettavaksi myöhemmin. Kai. Kai minä saan sen haettua.

JOS tarviit

Jotenkin loukkaantunut olo. Hyljätty, petetty, en tiedä sitä oikeaa sanaa kuvaamaan itkua oikeasta silmästä takaisin vetävää tunnetta, kun hymähtää "heipat" kesätauon jälkeen ja kävelee vapisevin tutisevin jaloin portaat nuortenpolin kolmannesta kerroksesta katutasoon torivilinän joukkoon anorektisen tytön perässä.
Meillä oli kevään puolella juttua hoitajani kanssa, että jatkettaisiin iästäni huolimatta yhteisiä käyntejämme mahdollisesti vielä parikin vuotta, mutta nyt se kysyy millonkas täytät?
Lokakuussa.
Juu... mones päivä?
Se raapustaa 14.10. 21 vee paperinkulmaan ja toteaa, että ehkä vielä tämän syksyn voidaan mennä näin, mutta sitten kirjoitetaan varmaan lähete MTT:hen. Jos vielä tarviit keväällä keskusteluapua.
En minä halua MTT:hen, siellä välitetään vielä vähemmän. Ja kuinka niin jos? Olenko minä muka jossakin kohtaa parantunut niin, ettei näiden kohta 21 eletyn vuoden jälkeen, joista jokainen on vietetty ulkopuolisen avun varassa, ettei sitä enää tarvitakaan?
Kai siitä pitäisi olla onnellinen, mutta minä en ole, minua pelottaa.
Ihan kamalasti.
Vaikka pitäisi olla aikuinen.

Kaikki ongelmani kuulemma johtuvat vain kroonisesta väsymyksestä, en edes tiennyt, eikö ole kumma? Minusta ei tunnu siltä että olen saakelin väsyksissä, mutta tältä se vaikuttaa ammattilaisten näkökulmasta. Olen nukkunut ihan hyvin, ja vitutukseni on ollut syksyn ja muun tässä edessä olevan pelkoa, tai siis niin luulin, mutta huoli pois; olen vain väsynyt.

Äiti sanoo heippa kun ne lähtee laittamaan siskon uutta kämppää kuntoon.
Minä syön suklaavanukasta ja katson Nuorennusleikkausta, sille naiselle tehdään maailman tyhmimmän näköinen tukka, varaan itselleni ajan parturiin lauantaiaamuksi, ensimmäinen parturiaika ikinä, enkä tiedä mitä edes haluan, "etkä sitte naura tälle, oon ite leikannu", sen ainakin tulen sanomaan ensimmäisenä, ja toiseksi "en halua näyttää lesbolta".

Yritän olla olematta vihainen tänään, mutta se on vaikeaa.
Olen ollut siitä asti huonolla tuulella kun kävin läpi lasten vanhoja vauvanvaatteita, minulle ei tule enää ikinä olemaan vauvaa, olkoon suurta pessimismiä ja "kaikki kääntyy hyväksi <3<3<3", mutta minä vain tiedän, että olen jo siinä iässä, ettei minua oteta miehenä tosissaan, minut on tuomittu homoseksuaalisiin suhteisiin loppuiäkseni, joudun olemaan kaappihetero, ja minulle naureskellaan kun kirun hämähäkkien edessä (vaikken niitä edes pelkää, mutta kai se on alettava harjoittelemaan) ja sanon ylipaljon "ihanaa sitä ja ihanaa tätä" ja omg haluan hautautua Eurokankaan tekoturkislaatikkoon, kun huomaan, että aamu yhdeksältä siellä on lisäkseni vain kaupungin suurin hinttapuli joka heiluttelee kättään ja sanoo siis nyt mun on mentävä kahville miettimään mitä haluun tehdä!

IHANAA ! tai käännettynä omg I love it! it's so fabulous, megasuperultra-fierce!

Tiedättekös, minä en tykkää piirunvertaa naisekkaista miehistä.
Minkä siis teet kun itse valitettavasti olet vähän sen suuntainen? No katkaiset vaikka kaulavaltimon, siitä on hyvä aloittaa!!11 Ihanaa!

Heti kun se kaikki katoaa

Minä en halua kertoa eilisestä, lauantaista, viikonlopusta, menisi vain pois päästä. Vaikka oli minulla hauskaakin.
Seksiä ja kakkua, mitä sitä muuta pitäisi osata kaivatakaan.

Minä vihaan toisten parisuhteita.
Tai kai en,
kai sitä vain on katkera.

Mutta sen sijaan kerron jostakin muusta. Vaikkapa avaimistani. Niitä minulla on monta, eikä nippu mahdu ihan hevillä kireään taskuun.

• Kaksi kotiavainta - koska ei ole ketään kenelle se toinen antaa.
• Koulun kaapin avain - koska en sitä koskaan palauttanut.
• Työavaimet - niitäkin kaksi kappaletta, toinen ulko-oveen ja toinen huoneen oveen, niitä en ole näiden kolmen vuoden aikana kertaakaan palauttanut.
• Flexim - sillä leimataan itsensä töihin.
• Äitin avain.
• Pyöränavain.
• Kellarin riippulukon avain.
• Isän avain.
• Aiméen kämpän avain.
• Leijonan autonavain.
• Ja sen huoneiston avain, mutta ei enää rappukäytävän ja pyörävaraston avainta.
• Salin kaapin riippulukon avain.
• Juliuksen kotiavain.
• Mummin avain.
• Tapsun avain.

...
..
.
15 avainta, pääsen omineni 15 eri paikkaan, jos vain haluan.
Mutta kellariin en ainakaan uskalla mennä yksin.

Minä tiedän mitä sanoa, mutten miten näyttää sen

Monta koiraa on mennyt tänä kesänä; äitin 14-vuotias, serkun 4-vuotias, pikkuserkun vanhus, ja niin monta muuta. Aijaa, voi harmi.
Työkaveri jakaa salaisuuden, se menee huomenna salaa naimisiin. Vautsi... sehän on hienoa!

Seison kaikista taaempana, selkien takana, piiloudun aurinkolasieni taakse ja harjoittelen peilin edessä hymyä, se on vieläkin niin vaikea saada näyttämään luonnolliselta. Ilmeeni on aina samanlainen, olen sitten iloinen, surullinen tai raivoissani, puheterapiassa laitetaan pumpulituppoja suuhun ja väännellään kasvoja.
Aina välillä unohdan, että se kaikki on pakotettua ja keskittymistä vaativaa, ilmeillä kuten toiset.

Zumbatunnilla pyörryttää ja on se kamala tuskaolo kun on niin kuuma, mutta ihohuokoset lyövät lukkoon ja iho nousee kananlihalle ja väristyksiä kulkee tasaisina impulsseina pitkin kehoa. Kylki kipuilee, kaikki neste on niin pakkautunutta kehoon, että pelkkä hengittäminen sattuu.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa fetajuustoa, maissilastuja, porkkanoita ja kurkkua. Pakataan ne pajukoriin ja käärin siihen päälle punaisen liinan, kavutaan kallioille polttamaan tupakkaa dippaillessamme eväitämme salsapurkkiin. On niin rauhallinen olo pienessä iltatuulenvireessä auringon viimein suostuessa verhoutumaan hennon pilven taakse, edes hetkeksi.

Istun mattolaiturilla ja uitan jalkojani joessa, kala nappailee veden pinnalla parveilevia hyttysiä suuhunsa ja vesikirppu kiertää minut kaukaa, yhteen pöydistä on kaiverrettu minun nimikirjaimeni, ne olivat jo silloin lahoamispisteessä, entä sitten nyt melkein kymmenen vuotta eteenpäin?

Makoilen pikkuveikan huoneen sohvalla, syödään loput 100g tortillalastupussista, se on vielä yli puolillaan, veikka kahmaisee itselleen suurimman osan, mikä minun puolestani käy ihan hyvin, se syö paljon sipsiä, ja aina välillä karkkiakin, mutta sitä harvemmin, koska lapsena jako oli se, että minä sain karkit ja se sipsit. Se on samanlainen kuin minäkin olin, tai ehkä olen, en vain osaa käsittää sitä enää, pari vuotta sitten; syö vain herkkuja päivät pitkät, mutta silti pysyy liian laihana, se on 185 senttinen ja painaa 60 kiloa, vielä reilu vuosi sitten se oli hyvällä tuurilla 56 kiloinen farkut jalassa alkuillasta.
Kysyn, lähdettäisiinkö joku päivä huvipuistoon, ja se sanoo kyllä, ja minä ilahdun paljon, kysyn, onko sen tyttöystävällä vapaita viikonloppuja, mutta se vain mutisee jotenkin outona, ettei muista. Tätä en olekaan nähnyt ennen, ei olla vietetty enää niin paljoa aikaa yhdessä, osaan lukea sitä kuin avointa kirjaa, mutta nyt olen ollut hieman pimennossa.
Juu juu...

Hoipapoika soittaa humalassa kahdeltatoista yöllä, herään siihen, äiti kohottaa kulmaansa tietokoneen äärestä kun vartin kuluttua puhelu loppuu ja hoipertelen vessaan.

Töissä istun märän froteepyyhkeen päällä.

Maailman tylsin päivä

Tänään aika ei kulu. 

Kidun kuumassa, 

kastelen tunnin välein t-paitani, 

se parantaa oloa puoli astetta. 

Luen vähän aikaa, mutta se tylsistyttää vaikka kirja onkin jännittävä, 

poljen tunnin kuntopyörällä 

ja ajelen ympäriinsä vailla päänmäärää. 

En vain halua mennä kotiin, tai siis äitille, 

en jaksa katsoa telkkaria ja vaan olla.

Haluan kauppaan viilenemään, mutta en voi mennä turvottelevine vatsoineni, 

nyt olen saanut itseni tyhjäksi, ja suoli täyttyy kaasuista ja saa mahan eri tavalla kipeäksi.

En jaksa seikkailla internetissä 

tai polttaa tupakkaa, 

en jaksaisi edes pysyä hereillä, 

muttei näillä ilmoilla saa nukuttuakaan. 

Ja samaa lupaa vielä pitkälle ensiviikkoon.

Miksei kesä voi jo olla ohitse?

Teen äitin työkaverille pari mainosta 

ja odotan saunaa, tai oikeammin sen jälkeistä suihkua 

ja jalka- ja käsikarvojen pätkimistä.

Leikkasin pikkuveljen hiukset, 

ja sain nyppiä sen kulmakarvoja, se minun tyttöpäivästäni.

Te kaikki, jotka kesästä pidätte,

millaisia masokisteja oikein olette?!

Kyllähän minä seuraa olisin varmasti saanut,

jos olisin vain pyytänyt,

mutten jaksa

tai halua näyttää itseäni kenellekään.

Makaan ilman paitaa omenapuiden katveessa aidan takana

poissa katseilta

rauhallisella omakotialueella

Jos näkisitte meidän pihan kasviloiston, kuolisitte kateellisina.