Minä tiedän mitä sanoa, mutten miten näyttää sen

Monta koiraa on mennyt tänä kesänä; äitin 14-vuotias, serkun 4-vuotias, pikkuserkun vanhus, ja niin monta muuta. Aijaa, voi harmi.
Työkaveri jakaa salaisuuden, se menee huomenna salaa naimisiin. Vautsi... sehän on hienoa!

Seison kaikista taaempana, selkien takana, piiloudun aurinkolasieni taakse ja harjoittelen peilin edessä hymyä, se on vieläkin niin vaikea saada näyttämään luonnolliselta. Ilmeeni on aina samanlainen, olen sitten iloinen, surullinen tai raivoissani, puheterapiassa laitetaan pumpulituppoja suuhun ja väännellään kasvoja.
Aina välillä unohdan, että se kaikki on pakotettua ja keskittymistä vaativaa, ilmeillä kuten toiset.

Zumbatunnilla pyörryttää ja on se kamala tuskaolo kun on niin kuuma, mutta ihohuokoset lyövät lukkoon ja iho nousee kananlihalle ja väristyksiä kulkee tasaisina impulsseina pitkin kehoa. Kylki kipuilee, kaikki neste on niin pakkautunutta kehoon, että pelkkä hengittäminen sattuu.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa fetajuustoa, maissilastuja, porkkanoita ja kurkkua. Pakataan ne pajukoriin ja käärin siihen päälle punaisen liinan, kavutaan kallioille polttamaan tupakkaa dippaillessamme eväitämme salsapurkkiin. On niin rauhallinen olo pienessä iltatuulenvireessä auringon viimein suostuessa verhoutumaan hennon pilven taakse, edes hetkeksi.

Istun mattolaiturilla ja uitan jalkojani joessa, kala nappailee veden pinnalla parveilevia hyttysiä suuhunsa ja vesikirppu kiertää minut kaukaa, yhteen pöydistä on kaiverrettu minun nimikirjaimeni, ne olivat jo silloin lahoamispisteessä, entä sitten nyt melkein kymmenen vuotta eteenpäin?

Makoilen pikkuveikan huoneen sohvalla, syödään loput 100g tortillalastupussista, se on vielä yli puolillaan, veikka kahmaisee itselleen suurimman osan, mikä minun puolestani käy ihan hyvin, se syö paljon sipsiä, ja aina välillä karkkiakin, mutta sitä harvemmin, koska lapsena jako oli se, että minä sain karkit ja se sipsit. Se on samanlainen kuin minäkin olin, tai ehkä olen, en vain osaa käsittää sitä enää, pari vuotta sitten; syö vain herkkuja päivät pitkät, mutta silti pysyy liian laihana, se on 185 senttinen ja painaa 60 kiloa, vielä reilu vuosi sitten se oli hyvällä tuurilla 56 kiloinen farkut jalassa alkuillasta.
Kysyn, lähdettäisiinkö joku päivä huvipuistoon, ja se sanoo kyllä, ja minä ilahdun paljon, kysyn, onko sen tyttöystävällä vapaita viikonloppuja, mutta se vain mutisee jotenkin outona, ettei muista. Tätä en olekaan nähnyt ennen, ei olla vietetty enää niin paljoa aikaa yhdessä, osaan lukea sitä kuin avointa kirjaa, mutta nyt olen ollut hieman pimennossa.
Juu juu...

Hoipapoika soittaa humalassa kahdeltatoista yöllä, herään siihen, äiti kohottaa kulmaansa tietokoneen äärestä kun vartin kuluttua puhelu loppuu ja hoipertelen vessaan.

Töissä istun märän froteepyyhkeen päällä.

Minä menen pois.

Tänään ei tunnu miltään.

Yöllä herään siihen että olen nähnyt unta jossa olen nähnyt unta jossa naurattaa.

Suupieliä ei saa edes väkisin ylös.

En jaksa nousta sängystä, koska mitä sekään hyödyttäisi.

Mitä se töissä oleminen ketään auttaa.

Mihin minustakaan on.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa karkkia

ja mansikoita

ja syön vaikka mitä koko loppuillan

mikä tuntuu karhealta kurkussa.

Haluan vaan pois.

Vaikka Leijona tuleekin illalla käymään ja silittelee hyttysensyömiä jalkojani ja katsotaan Drop Dead Divaa ja haluan samaan aikaan katsoa dokumenttia kirurgian historiasta, olen nähnyt sen lobotomiajakson aikaisemmin ja se on ahdistava mutta kiehtova ja minullekin voisi tehdä sen operaation.

Kaikkia sankareita kutsutaan hirviöiksi ihmisoikeuksien takia.

Hitleriäkin, jolla oli maailman kaunein ajatus heti Leninin jälkeen.

Pomo tulee juttusille, ja se on vaikeana kun ei halua että tulen niiden kokoukseen, mutta koska pari vuotta sitten aiheutin metakan sillä että kyllä sijaisetkin kuuluu sinne päästää - ja sen jälkeen kaikki sijaiset onkin mukaan otettu, haha tuuraajien vapaustaistelija - se ei voi sanoa suoraan että olisi parempi että jään tekemään töitä siksi aikaan. Ja minä ihan itse lupaan jäädä, ei minua kiinnosta enää mikään. Ei tänään.

Ehkä ei enää koskaan.

Haluan vain nukkua miltään tuntumatonta unta.

Nauraa unessa nähdyssä unessa.

Unta jonka jälkeen on väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin.

Koska ei minua huvita yhtään mikään.

EDIT://
Hyvät herrat, rouvat ja neidit, Antun maailman paskin päivä jatkuu.
Kaadoin vedet koneen päälle ja nyt se on tiltissä, ulkona satoi vettä sen aikaa kun kyhjötin ruokatuntia viettämässä penkinreunalla ja, no, siinäpä se tässä kohtaa, mutta hei, kellohan on vasta 12.

Viekää pois.

Keltaisia lintuja ja kynnettyjä pilvipeltoja
Juoksen kohti iättömyyttä
Anorektikkotyttö ottaa kanaa,
minä sieniä.
Olen sitä jo isompi.
Tai ehkä saman kokoinen.
Sormus ei enää lähde sormesta, mikä pökkelö.



Don't forget to win first prize.

Anorektikkotyttö kävi tänään, keskustelu rajoittui ahdistuksesta puhumiseen, sille nauramiseen ja ilman viilenemisen sadatteluun.
Junalaiturilla seisominen oli vaikeaa, takerruin kiinni pieneen Toblerone-patukkaan ja nyökkäsin hyvästini kun se arkana astui sisään kulkuneuvoon. Jäin yksin Tobleroni kanssa, ensimmäisen makeisen, jonka itse uskalsin ostaa kaupasta yli puoleen vuoteen ajattelematta, että kaikki katsovat. Sitä että kohta minä ainakin olen läski jos mässäämistä jatkan.
Sänky on pehmeä ja postista haettu paketti odottelee Leijonan tulemista kotiin, kiva koti-ilta tiedossa. Kaapissa on Jakkimakupala, pöydällä on leipäpussi, kaikki muukin hyvä odottaa syöjäänsä, mutta minä järkeilen tänään. Että miksi vitussa sen tekisin.
Jälkiuunileipä on parasta leipää mitä on: sitä ei tarvitse syödä kuin yksi palanen.

Alistunut, voimaton ja peloissaanko

Psykologi teki tunnelukkotestin, olin kyllästynyt ja värittelin tottuneesti palleroita mustaksi pehmeällä lyijykynällä, yhteensä kahdessa kohtaa mietin hieman vastaustani, koska kysymys oli typerä kaksiosainen, joista vain toinen väite piti paikkansa, en tuntenut oloani mukavaksi niiden kohdalla: mitä vain vastaisin, se olisi valetta.
Nainen väänteli ryppääntynyttä suutaan merkitessään pisteitäni ylös, se painotti, että tämä nyt on vain suuntaa antava. Niinkuin aina. Näille asioille voi tehdä jotain. Jos vain tiedostaa ne. En tarvitse mitään paperinpalasta kertomaan, että olen vetäytynyt, riippuvainen, vajavainen, suojaton, liian vaativa. Kärsin kroonisesta tunneummetuksesta, pelkään olla yksin, tulevani petetyksi, menettäväni rakkaimpani. Olen estynyt ja haluan pitää omat asiani ominani, en halua repostella niillä ympäriinsä, koska pelkään, etten ole sellainen kuin olisi hyve. Kun en ole. Olen huonompi kuin esitän päällepäin. Haen apua vasta kun on auttamattoman myöhäistä, kun ainoa toivoni on toivoa. Mikä taas ei kelpaa, koska olen ylitsepääsemätön pessimisti. Uhraudun toisten hyväksi, hylkään omat tunteeni, vapautan itseni kehoni kahleista voidakseni tuntea ylemmyyttä, jumalakompleksini, nakkelen niskojani, pyörittelen silmiäni, huokailen toisten mitättömille ongelmille. Eivätkö he osaa pitää niitä ominaan, kasata sisälleen ja käsitellä yksinään? Kuten minä teen.
Vaikutan kylmältä, koska en ole mukava ja suostu keskustelemaan töissä ärsyttävän pälättäjän kanssa, käännän katseeni sanomalehteen ja luen samat kuluneet otsikot ja sarjakuvat kerta toisensa perään, kunnes se tajuaa vihdoin lähteä takaisin hommiin ylipitkän taukonsa päätteeksi. Ei tarvitse olla sille mukava, muutkin ärsyyntyy sen olemassaolosta, en kostuisi mitään hymyilemällä ja nyökkäilemällä, puremalla hampaitani yhteen ja oikeasti olevinani kuuntelemalla.

Lopetin sairaslomani. Tai lopetin ja lopetin, olen tänään ainakin kokeilemassa, miten toimii. Tulin seitsemältä, puoli yhdeksältä kävin yleispsykiatrisella juttelemassa, poltin tupakan, tulin takaisin töihin, kirjoitin pois omat sairaskertomukseni, lisäsin vielä sanelujen loppuun "jakelu" että varmasti saan omat kopioni kotiovelle kannettuna, vaikka posti meneekin lakkoon. Revin stressifinnin auki kaulaltani, se ei tahdo lakata vuotamasta, köytän halpaa vessapaperia pääni ympäri ja toivon vain parasta. Käyn ruokatunnilla osaston puolella ruokittavana, saan Nutrin mukaan, sekoitan tipan sitä teeheni. Juttelen kaikkien kanssa sujuvasti, kevyesti, kauniina, saan nyökkäyksiä, hurmaan, saan kehuja - näytät niin hyvältä. Tiedän: suupieleni eivät viistä lattiaa, en ole kasassa pelokkaana nurkassa lehtiin itseni upottaneena. Minä näyttelen tänään itsevarmaa, letkusta poskessa huolimatta, olen itse välittämättä siitä, muut tuntuvat unohtavan sen, keskittyvät loitsuja lausuvaan suuhuni. Valloitan, piristän aurinkoista päivää.
Sitten palaan takaisin omaan työpisteeseeni, valahdan huojentuneena tuolille ja riisun likaiset tennarit jalastani. Pyörittelen väsyneitä ja turvonneita nilkkojani, annan ilmeen haihtua kasvoiltani. Suljen väsyneet silmäni, laitan niiden loisteen ja kimalluksen varastoon, tarvitsen sitä taas parin tunnin päästä seuraavalla tauolla. Lasken hetkiä siihen. Ja siihen, koska pääsen lähtemään.
Ajattelen jääkaapissa odottelevaa Nutria. En ajattele sen kaloreita (niitä on vielä noin 267 mittailujeni mukaan). Ajattelen sitä muuten vain. Siellä se on. Se ei ahdista. Se on muistuttamassa siitä, kuinka hyvä teeskentelijä olen. Suurisilmäinen, puhun ja puhun, ruskeita nappejani ei voi joko olla tuijottamatta tai sitten on heti käännettävä katseensa, kumpi vain on kohdalle osuneelle ihmiselle luonteenomaista. Elehdin käsilläni, nauran soraisesti, pyyhkäisen huomaamatta hikoilevat sormeni housujen tummaan kankaaseen.
Voitan.

Piirrän muistikirjaani Anorektikkotytön kuvajaisen, se hymyili eilen, ei nauranut, me emme kumpikaan naura oikeasti, pieni hymähdys ja kikatus on pakotettu, tahdonalainen kohteliaisuuden osoitus. Ei muuta. Se ei tunnu sisällä. Se tuntuu nenässä samalta kuin itkettäminen, tai se kun aivastuttaa.
Syötiin 100 gramman karkkipussi puoliksi, molemmat viivytteli, tyypillistä. Luettiin nuortenlehtiä ja istuttiin sen pehmeällä sängyllä, sen punaposkinen äiti tarjoili meille sokeritonta limonadia ja porkkanatikkuja, niistä en syönyt yhtään, en uskaltanut, jos vaikka olisi käynyt oksettamaan. Letkun kanssa on parempi olla varuillaan.
En maininnut Anorektikkotytölle, että se oli menettämässä otteen. Sen huone oli epätavallisen kaoottinen, tyhjät sipsipussit ja keksipaketit patsasteli lattialla, sitä selvästi nolotti, mutta se ei siivonnut niitä pois tullessani. Pyysin jo ovelta, että mennään sen huoneeseen eikä olohuoneeseen, kuten se oli tarkoittanut, epäröi päästää minut maailmaansa. Sanoin, että se on ainoa, mihin suostun. En suostu leikkimään sen kanssa, esittämään pientä näytelmäämme, en halua, haluan olla sen kanssa normaalisti, koska olen suhteessamme vahvemmalla. Toimin sen sponsorina, tukihenkilönä, mentorina. Se ei enää näe yhtä hyvin sormiensa lävitse. Ei vaikka kampaa ohuen tukkansa ja sotkee silmänsä meikeillä, ei vaikka piiloutuu vaatteiden alle ja paljastaa lakatut kyntensä. Hei hei Anorektikkotyttö, kohta olet enää vain Tyttö. Tai vielä pahempaa: Entinen Anorektikko.

Kerron Leijonalle illalla Pätkistä jääkaapista kaivaessani, että syötiin herkkuja. Se nauraa oho kaks anaa. Katson sitä loukkaantuneena, se loimistaa korvansa alas ja laskee leukansa kuoppaan. Älä uskallakaan yrittää loukata minua. Elän nyt vahvaa kautta.
Hymyilyttää. Kannatti lopettaa itkeminen. Keskittyä supiseviin ääniin päässään. Tänään käyn juoksemassa, koska Leijona on töissä myöhään.