Emokid had a party and nobody came

Riehun ympäriinsä. Kuten nuorelta odotetaankin.
Paiskon avaimiani kovaäänisesti pöytään ja pidän jalkojani pöydällä - ottamatta kenkiä pois jalasta ensin.
Vittuilen kaikille, minun työaikani ei ole vielä alkanut. Hoidetaan työasiat työaikani sisäpuolella.
Pomo kutsuu juttelemaan ongelmasta, itken häpeilemättä.
Kuljen ympäriinsä t-paidassa häpeilemättä.
Rupisine käsivarsineni. Ei tässä natsikurissa muu auta kuin tarttua niihin pieniin vapauksiin, joita vielä hetken on jäljellä.
Ketä se riehuminen hyödyttää? psykologini ihmettelee moneen otteeseen.
Toistan jälleen kerran ärtyneenä MINUA! Eikö se ollutkin tarkoitus, että minun on opeteltava näyttämään tunteitani eikä sulkemaan niitä sisälleni? Ja nyt se ei sitten sovi?

Eikö se ymmärrä. Kuinka vaikeaa tämä on. Kuinka voimakkaasti raivo puskee lävitseni, viha, kuume nousee, käteni tärisevät niin etten saa otetta mistään, hampaani narskuvat suussa, kynnenjäljet ovat porautuneet kämmeniini. Minä tahdon vain huutaa ja paiskoa ja purkaa kaiken pois. En istua selkä muihin päin kasvot ruudulle luotuna, paukuttaa töitä ja vuodattaa toista päivää putkeen ärtymyksen kyyneliä.
Mutta ketä se hyödyttää?
En myöskään ole ainoa, jota työpolitiikan muutos koskettaa, siitä se jaksaa muistuttaa. Kyllähän minä sen tiedän, en minä niin itsekeskeinen ole, mutta minä tässä vihainen olen, minä tässä tuolilla istun minä minä minä, miksen saa kerrankin puhua itsestäni, tunteistani, kerrankin kun niitä ymmärrän? Tähän minua on viimeinen ikuisuus painostettu, mutta nyt kun olisin valmis, se ei enää käykään päinsä. Minä olen liian lapsellinen kun en ajattele toisia, kun otan työasiat henkilökohtaisesti, kun kaipaan kasvoja joita syyttää.
Se jauhaa myös kerta toisensa perään siitä, että perheterapiasta olisi varmasti apua. Eikä jankkaaminen lopu, vaikka kuinka toitotan, ettei se sovi. Etten halua olla vanhemmilleni tämän enempää vaivoiksi, että minä tässä olen viallinen, ei minun lapsuudelleni enää voi mitään tehdä, minä tässä apua kaipaan. En minä halua istuttaa sukulaisiani ja "ystäviäni" penkkiin ja antaa ammattilaisen tentata niiltä, minkä takia minut on niin helppo ohittaa. Miksei minulle soiteta ja pyydetä mukaan rientoihin. Miksi minä olen aina se, joka soittaa. Se vikahan on minussa, joten eikö nyt olisi oleellista keskittyä sen paikantamiseen ja korjaamiseen?

Kotona asiat ei ole yhtään sen paremmin. Sanon, että minua vituttaa, Leijona ärähtää no mikä nyt taas!
Ei kai mikään sitten...
Riitely jatkuu pitkin iltaa, se on ensimmäinen kerta kun Leijona lähtee sanaharkkaan mukaan, se kuittailee ilkeästi tekemisistäni ja siitä kuinka hui kamala on niin vaikeaa. Tietenkin loukkaannun. Ja sanon ilkeitä asioita. Samalla mitalla takaisin. Se painelee vittuun.
Vittuun nimenomaan, sen se paljastaa myöhemmin palatessaan vaimonsa kainalosta. Sano nyt jotaan...
Noh..... oliko hyvä survasu?
Tungen kuulokkeet korviin ja nukahdan sängyn kauimmaiseen reunaan sen nurkasta. Minuun et koske. Minä en suostu tällaiseen kohteluun. Vaikken itsekään ole ollut sieltä uskollisimmasta päästä.
Vatsaa ja kurkkua polttelee kaapista tyhjennetyt nuudelipakkaukset.
Aamupuuro. Senkin oksennan julkeasti pois, jätän ovenkin auki, mitä väliä sillä nyt on. Minun kotini, minun ruumiini, minun paha oloni, ei uskottoman Leijonan, se voi lähteä sinne minne vain tahtoo.

Kysyn äitiltä saanko minäkin sitten juhlat kun valmistun koulusta, kymppiluokalta. Se tiuskaisee että en tietenkään saa, ei siinä ole mitään juhlimisen arvoista.
Iskä nauraa päälle, että lupaa nyt vaan, ei sitä kuitenkaan tule tapahtumaan, sitä valmistumista.
En ehkä saisi loukkaantua yhtä paljon kuin loukkaannun.
Enkä kai siitäkään, kun sanon muuttavani veljen ylioppilasjuhlien jälkeen takaisin kotiin ja äiti tuhahtaa älä unta nää.

Minne leijat karkaavat?

Minne se kaikki meni... ei täällä. Ei täälläkään. Missä se nyt taas on.
Kyllä se tietää, etten jaksa etsiä, kompastelen vain jalkoihini ja hengitys on niin paksua ettei mahdu pullahtamaan ulos suustani.
Toinen käteni on auringon tummentama, toinen läpikuultavan vaalea, olen eriparinen. Piilotan kaiken ihoni vaatevuoren alle, ettei kukaan pääse näkemään. Haluan juosta, juosta, juosta, jalkani vispaavat ja tärisevät ja haluavat katupölyn alleen.
Otan vielä muutaman Opamoxin, keikun tuolinreunalla ja voin pahoin siirtäessä katseeni alaspäin. Eikö tämä koskaan lopu? Tämä päivä ja huominen päivä, vapaapäivät ne vasta kamalia onkin, eikä tämä viikko ja tämä kuukausi ja tämä elämä nyt voisi vain valua loppuun asti, ne viimeisetkin muruset tiimalasin kaulalla.
Minä en todellakaan jaksa.
Huijaan, että voin todellakin hyvin.
Vatsani heittää kuperkeikkaa, eikä ollenkaan hyvällä tavalla.
Silmäni verestävät, tässä se nyt on.
En edes jaksa olla yllättynyt, kyllä minä tämän tunnistan, burn out. Jokaisen maniajakson päätteeksi täydellinen veltostuminen, täyspäiväinen ahdistus, täysi hajoaminen. Vaikka teippaan ja liimaan ja hion kaiken niin tasaiseksi ettei sitä heti huomaa. Jos ei näe hermostunutta pälyilyäni, äänettömiä itkukohtauksiani tai unettomia öitäni, aamuja jolloin paiskaan itseni ylös sängystä ja pakotan lähtemään, ei se päivä sen nopeammin kulu vaikka jäisinkin tärisemään peittojen alle tämän kanssa. Tämä ahdistus kaipaa liikettä. Äärimmäisiä ponnisteluita.
Muttei niitä enää löydy. Edes tahtoa.
En halua enää aiheuttaa huolta ja ärtymystä. Anteeksi äiti, anteeksi isät, anteeksi lapset, anteeksi sisarukset. Anteeksi Leijona, että olen tälläinen enkä ollenkaan riittävä.
Nyt aion pärjätä omillani, se on lopetettava itsesääli ja inhotus, en minä ole enää lapsi, ei minulla ole oikeutta rasittaa toisia ja vinkua kuinka kamalaa kaikki on. Kuinka en voi käydä kaupassa, kuinka en voi hengittää bussissa, kuinka en voi edes kumartua nostaakseni roskaa lattialta ja viedäkseni sen roskapussiin. Ja siitä roskapussin ulos.
Paleltaa, särkee päätä, minä en suostu olemaan flunssassa.
Minä en jaksa tehdä töitä.
Minä en halua olla kotona.
Enkä ainakaan suostu lähtemään osastolle, vaikkse kuinka pienentäisikin jokaisen taakkaa, sen verran itsekäs olen vielä vähän aikaa.

Nyt ei vain tule mitään.

Angstiposti n:o 100

Sain kehoituksen hakeutua päivystykseen ahdistukseni kanssa. Ja monta kirosanaa päälle. Ettei tarvitse muita kiusata jatkuvalla seiniintörmäilylläni.
Se olisi niin helppoa. Mennä siitä missä aita on matalin, vain heittäytyä Herran haltuun, mutta valitettavasti uskoni ei ole ikinä ollut niin vahva, että varauksettomasti osaisin luottaa kaiken menevän juuri niinkuin pitääkin täysin riippumattomana siitä ajattelenko itse vaiko en.

Soitin isälleni, sillä ei ollut tyypilliseen tapaan aikaa puida asioita kanssani.
Äiti heitti minut pihalle yrittäessäni jäädä vielä toiseksi yöksi omaan sänkyyni nukkumaan lepositeiden turvalliseen puristukseen. Käski mennä kotiini.
Leijona lupasi rakastaa kaikesta huolimatta, mutta en tahdo luottaa siihen. Työnnän sitä pois. Ei se voi antaa mitä haluan ja tarvitsen. Ei sitä nyt kohtuuttomia voi alkaa vaatimaan.

Päätäni puristaa, minua inhottaa, en osaa edes kirjoittaa.
Heräsin yöllä vessaan ja juomaan, istuin huti, vedin kaiken mukanani alas. Tärinä valutti vedet rinnukselleni, lasi kolahti etuhampaisiin. Enkä enää päässyt takaisin sänkyyn, herätys poltti ranteeseeni jäljen. Älä tyhmä lapsi koske kuumaan levyyn. Enkö voisi ikuisesti tehdä töitä, olla osa koneistoa, pelkkä kuori.
Vihaan kun tuijotetaan muka huomaamattomasti.

Naamasta alas

Mökötän illalla koko maailman kaatavalle pitsaperjantaiajatukselle. Kiukkuan että en kyllä varmasti syö aamupalaa, en sitten millään. En voi.
Aamulla keitän veden ja ripottelen kuitenkin sen desin hiutaleita pannun pohjalle. Surkea möntti. Surkea alle 120 kalorin möntti. Olen jo kiikuttamassa kattilaa suoraan vessaan tyhjennettäväksi, mutta ovella otan itseäni niskasta kiinni. Tälläistä peliäkö sitä halutaan taas jatkaa? Koko loppupäivä saakelin angstaamista sen takia ettei yhtä aamupalaa kyennyt syömään. Tartun luuriin ja soitan Leijonalle. Se pitää seuraa minulle sen aikaa kun syön neljänviljan puuroni lätta-napilla. Juon Finrexeniä, koska kurkku tuntuu karkealta No miehän sanoin senkin idiootti ettet mee niissä märissä housuissa nukkumaan! Leijona nauraa ilkikurisesti malttamattomuudelleni: olin pessyt edellispäivänä lempispurguiluhousuni, eivätkä ne ehtineet täysin kuivua iltaan mennessä.
Lähden hakemaan 5-vuotiaan poikani sen kotoa, asettelen sen tummansinisen myssyn paremmin ja juoksutan bussille, kiire kiire kiire.
Iskä, onks äitin tissit jo kasvanu? se kysyy kauppakeskuksessa.
Jaa, enpä tiedä. Taitaa ne olla.
Eks oo tarkistanu?
En oo yritän olla nauramatta. Lapset ja niiden viattomat kysymykset.
Pupu on innoissaan äitinsä mahassa kasvavasta pikkuveljestä tai -siskosta. Nyt viikko 12, 1. joulukuutako se oli laskettuaika. Minun ensimmäisen kummilapseni. Vaikka onhan se vielä aikaista sanoa mitään.
Vatsa tuntuu pallerolta, makailee tuolia vasten levinneiden reisieni päällä, siinähän se missä ennenkin. Söin koko rasvajuustomöhkäleen, jaoin sen neljään osaan, olen tänään syönyt siis viisi kertaa, mikä on varsin hyvä saavutus, vaikka huonoa rasvaa onkin tullut ihan liiaksi, eikä liikuttua ole saanut kaupungissa juoksemisen lisäksi niin ollenkaan. Eikä tulekaan, vaikka kovasti mielisinkin pienelle iltalenkille, ihan lyhyelle vain, olen nimittäin tulossa huomennakin käymään töissä, ylitöitä on tarjolla. Tunnen syyllisyyttä purkulistan paisumisesta, olenhan ollut niin paljon poissa. Eikä se rahakaan olisi pahitteeksi, sairaspäivärahalla kun ei kovin pitkälle elä, vaikkei yksin asuisikaan.
En anna Leijonan ostaa minulle ruokaa, se ostaa aina vääriä, yrittää tunkea ruokavaliooni sinne kuulumatonta, sellaista jota en halua, jota en ole valmis syömään. Ehkä myöhemmin, kun olen selvemmillä vesillä sen kanssa, millainen haluan olla. En halua olla pieni, heikko ja laiha, en sinänsä pelkää lihoamista, vaan sitä kontrollin menettämistä. Sitä, etten edes syömisistäni osaa pitää huolta, kyllä nyt jokaisen on edes siihen kyettävä.
Hoitokokouksessa päätettiin jatkaa avohoitolinjalla. Seurantakäyntejä kesä, syksyllä psykoterapiaa lisää. Lääketasapainon hoitamista. Tasapainon hoitamista. En tuntenut niin suurta mielihyvää kuin olen ennakkoon luullut tuntevani kertoessani syömisistäni ja liikkumisistani, tuntui epäonnistuneelta. Olenko syönyt oikeasti näin paljon/näin vähän? Ollut näin laiska/liian aktiivinen? Minulla ei ole sisäistä käsitystä suhteellisuudesta, vaan heittelehdin ääripäiden välillä tunteideni ja tekemisteni kanssa.

Ei näin pieneen ihmiseen mahdu kuin yksi tunne kerrallaan.

Napsulla on identiteettikriisi, sen tukka leikattiin liian lyhyeksi. Immanot Nate anymoarrr. Yritän lohduttaa sitä, mutta mitä muuta voin sanoa kuin että se asettuu kyllä parissa päivässä, kun itsekin olen niin epävarma koko olemassaoloni suhteen. Tässä teille esimerkillinen vanhempi.

Pitsa-angsti

Huomenna onkin palkkapäivä. Sain sen ilokseni tietää tänään kahdentoista aikaan raahautuessani iltavuoroon. Ei siis vasta maanantaina. Ei siis tarvitse kituuttaa.

Tällä viikolla olen ostanut yhden litran maitoa ja maksiaskin tupakkaa, käyttänyt 6 euroa 5 senttiä.

Palkkapäivä tietää tässä talossa pitsapäivää. Sitä, että työyhteisö tilaa porukalla pitsat ulkomaalaisten perustamasta ruokapaikasta ja pistää viulut tasan.
Mee laittaa nimes listaan.
Puren huuleni rikki tuijottaessani menua hätäisenä, läpivalaisen rasvamöhkäleet mielessäni, enkä edes ehdi vedota kasvisruokavaliooni vegeversion hypätessä toisten suusta naamalleni. Uskaltaisinko ottaa salaatin, kohottaisiko joku tietävästi kulmaansa?
Huomaan terveysintoilija-naisen nimen listalla. Ortorektikon oirekuvan täyttävän ihmisen nimi rasvapitsalistalla... Kai minäkin sitten voin ? Raapustani nimeni paperiin, sen viereen numeron 7. Pitsan numeron. Sen minä syön huomenna. Enkä muuta. Monessa osassa. En kerralla. Niin minä teen.
Mieleni harhailee ruokaan jatkuvasti. Huomiseen ruokaan... Joudunko oikeasti syömään P I T S A A muiden edessä? Eikä kukaan aio nauraa ivallisesti, entä jos huomaankin että kaikki muut ovat peruuttaneet tilauksensa ja minä olen yhtäkkiä se ainoa pitsaa mässyttävä läski maailmassa?
Äiti soittaa, sekin on työvuorossa. En uskalla kertoa sille huomenna edessä olevasta koitoksesta, sen sijaan vuodatan sille kaikenmaailman löpinää maan ja taivaan väliltä toivoen kuulostavani vielä toisten korvaan työkuntoiselta.
Pupu kävi äitinsä kanssa visiitillä, sain hetkeksi ajatukseni muualle.

Poikani on viisivuotias.

Lauantaina leivon sille kakun, hankin lahjan ja halaan ja suukotan puhki. Minun ison poikani. Nyt ennen kuin se tajuaa vihata minua. Siihen ei ole enää montaa vuotta.

Yritin eilen tehdä itselleni liikuntakalenteria, harjoitusohjelmaa huomista varten, mutta se jäi kaiken muun ahdistuksen alle. Aamulla jäädessäni yksin hikoilin läpi KuntoPlussasta saadun rasvanpoltto-ohjelman lyhyen ja helpon version. Hiki kasteli selkäni läpimäräksi. Eilisen bodypumpin päälle, jonne Leijona tuli mukaan.
Käteni osui sen käteen, Peilikuvatytön, painokiekkoja salin perällä olevasta telineestä hakiessa. Se hymyili vaisunpahoittelevasti, minun suuni näytti pohjattomalta aukolta ammottaessaan aukinaisena. Adrenaliinipyrähdys vavisutti kehoani jo ennen kuin harjoitus oli ehtinyt alkaa.

Billy Idol.

Velipuoleni teki eilen itsemurhan. Tai entinen velipuoleni. Tai... En osaa sanoa, ei se koskaan tuntunut miltään veljeltä. Ei veljet ole sellaisia paskiaisia.
Hyvä että tajusi.
Äiti soittaa Leijonalle aamupäivällä.
Leijona seisahtuu käytävälle mietteliäänä.
Kuka on kuollu?
Se ei naura, mutta en kyllä minäkään. Ei äiti ihan turhaan soittelisi yhdeltätoista yövuoroputken ollessa päällä.
Tota...
Sano vaan.
Niksu tappo ittensä.
Kohautan olkiani seisahduttuani sen hetken kun aivoni prosessoivat sanoja. Jatkan kankaiden viikkaamista kaappiin, jonne sain vihdoin tehtyä niille tilaa.
Hei mikä olo?
Jaa'a. Hyvä juttu.
Hm?
Se oli paska ihminen.
Puhutaan tästä.
Kuule rakas, sitten kun joku oikeasti tärkeä kuolee, voidaan puhua, sanon ja hymyilen rohkaisevasti. Ei se mua liikuta.
Eikä se liikutakaan.
Kunnes iskä soittaa ja kysyy tarvitseeko tuoda jotakin kaupasta. Tulee paniikki: miksi? Miksi ne yrittää saada minut tuntemaan jotakin, miksi ne yrittää pitää Leijonan sisällä kanssani?
Se on varmaan kirjoittanut jonkinlaisen viestin.
Se idiootti.
Paljastanut mitä teki viinankatkuisina öinä. Minkä takia heräsin huutaen ja riuhtoen hiuksia päästäni. Minkä takia minut piti pistää lepositeisiin ja iskeä piikki niskaan, että toiset saisi nukkua yönsä loppuun. Että kun lopulta se pyysi minulle oman huoneen se ei johtunut siitä, ettei se halunnut elää teiniräkänokka nurkissaan pyörimässä. Ettei se ihan hyvää hyvyyttään tuonut eräänä helmikuun aamuna pupuvauvaa luokseni, vaan siksi että se tunsi katumusta, eikä vain hamsterini takia, jonka se vahingossa liiskasi oven väliin.
Paljastanut, että olin neljätoistavuotiaana vain siksarin, seitsemän euron, arvoinen. Auliimpi entisestään viinapullosta ja kolmesta siideristä. Että vain saisin unenpäästä kiinni.
Kuka hölmö sellaista menee kertomaan, viimeinen kidutus ja häpäisy.
Tankkaan muroilla ja jukurtilla, käyn tyhjentämässä. Ei enää ahdista niin paljon. Se on jo mennyttä, minulla on oikeus unohtaa koko ihminen samalla tavalla kuin olen unohtanut ne kaikki muutkin.
Ovi kello rimpahtaa, Niksun isä seisoskelee harmaakasvoisena ovisilmän toisella puolen. Otan avaimet naulasta ja harpon sen ohitse pihalle, istahdan penkille, se laskee perseensä hämmentyneenä penkin toiselle reunalle, mahdollisimman kauas.
Anteeksi.
Tuijottelen sen surullisia kasvoja.
Reipas sadekuuro on sattunut päälle.
Anteeksipyyntö siitä kuinka se on heitellyt minua pitkin huoneita ja ruhjonut kasvojani ja vartaloani nyrkeillään, repinyt hiuksista ja iskenyt päätä vasten tiskipöytää niin että vereni on lentänyt pitkin tapetteja ja kaakeleita.
Kiitti. Mutta en mä mitään anteeksi anna. En vaikka sitä kuinka hävettäisi nyt kun mahdollisesti tietää millaista helvettiä kaikki ne 16 kuukautta jotka asuttiin saman katon alla ennen huostaanottoani oli jo senkin olemassa olosta huolimatta.
Se nyökkää, ymmärtää kyllä.
Pahoitteluni. Ja tarkoitan sanojani.
Se kaivaa taskustaan rypistyneen kirjekuoren, otan sen vastaan ja lähden kotiin edes sanomatta hyvästejä. Sytytän tupakan parvekkeella, revin paperit pieneksi silpuksi ja tiputan ne tuhkakuppiin. Ja poltan kaikki todisteet.
Enkä tunne oloani enää ollenkaan ahdistuneeksi.
Rakastun Leijonaan uudestaan kun se kysyessäni mitäs jos laitettaisi kirjahylly tuolle seinälle? vastaa en osaa sanoa tätä kuulostamatta tylyltä mutta tee niin kuin itse tykkäät.

Minä sanon haluavani muuttaa.
Leijona haaveilee omakotitalosta - minä uusista tapeteista.
Leijona haluaa koiran - minä unelmoin kissanpennusta.
Leijona sanoo kyllä - minä sanon ei.
Leijona sanoo eipäs - minä sanon juupas.
Leijona tahtoo tilata kiinalaista - minä haluan syödä näkkileipää.
Leijona pitää siisteydestä - minä maalaan tauluja sängyssä.
Leijona haluaa seksiä joka päivä - minä tahdon oppia nukkumaan yksin.
Leijona tahtoo kipaista kauppaan hakemaan maitoa - minä haluan jäädä tuntikausiksi tutkimaan tuotteiden ravintosisältöjä.
Leijona avaa sateenvarjon sateella - minä annan veden liimata hiukseni kalloa vasten.
Leijona vie roskat - minä vain lupaan viedä.
Leijona tahtoo pysyvyyttä - minä ahdistun ja sisustan uudelleen.
Leijona haluaa viettää Juhannuksen kavereidensa ja minun kanssani - minä tahdon lojua meressä ja hukkua.
Leijona arvostaa avoimuutta - minä sulkeudun ja välttelen.
Leijona kiittää kohteliaisuuksista - minä mykistyn ja epäilen että minulta halutaan jotakin.
Leijona lähtee ulos kaljalle kavereidensa kanssa - minä jään yksin kotiin lipittämään lonkeroani.
Leijona on mustasukkainen jos joku katselee minua - minä kuljen katse maassa.
Leijona lähettää tekstiviestin - minä en vastaa.
Leijona soittaa perään - minä en edelleenkään vastaa.
Leijona jättää soittamatta toisen kerran - minä hurjistun ja uitan sen hammasharjaa vessanpöntössä.
Leijona tankkaa auton kun puolet tankista on vielä täynnä - minä ajan mittarin punaiselle.
Leijona paiskoo valokuvat albumiin - minä järjestän kaikki muistoni silmää hiveleväksi kokonaisuudeksi.
Leijona kuuntele radiota - minä haluan huudattaa levyjäni.
Leijona tahtoo käydä kirjastossa - minä haluan ostamaan jäätelöä.
Minä järjestän olohuoneen uudelleen Leijonan ollessa menoissaan, se älähtää ärsyyntyneenä kun palaa voi vittu sun kanssas. Se ei jaksa monen selittämisyrityksenikään jälkeen ymmärtää, että kaipaan muutosta. Sanoin kaksi viikkoa tähän asuntoon muuttamisen jälkeen haluavani muuttaa, se ihmetteli onko huoneistossa jokin vikana. Ei, en minä sitä tarkoita.
Haluan uudistua, ja kun en muuta keinoa keksi, siirrän sohvan toiselle seinälle ja yritän keksiä kankailleni ja ompelukoneelleni uuden paikan.

Känttyrä

Löysin aamiaisleipäni liimautuneena kiinni sanomalehden sivuun. Olin työntänyt sen painomusteenkatkuisten jo luettujen uutisten sekaan. Oma mielikuvani on, että leivän kyllä söin. Söin sen, sitten join kupin teetä, jolla huljuttelin muruset hampaiden välistä, kävin tupakalla ja hyvästelin Leijonan sen lähtiessä töihin. Miksei se sanonut, että en syönyt, sehän vahtii ruokailujani silmä kovana.
Jos kerran onnistuin huijaamaan itseäni, on mahdollista, että sekin on joutunut loitsutuksi samalla kertaa.
Vein Pupun tarhaan, se ei olisi halunnut, että jätän sen, ei ennenkuin lupasin tehdä taas sen herkkua, makaronilaatikkoa. Kävin fysiossa, sen jälkeen harhailin markettiin, enkä osannut ostaa mitään. Juustoa, margariinia... leikkeleiden kohdalla meni ainakin vartti, osastoa täyttävä työntekijä meinasi hermostua pakettien hipelöimiselleni. En minä osaa ostaa sieltä mitään, enhän minä niitä edes syö. Varmuuden vuoksi ohuita siivuja, täyslihaa, alle 100 kaloria sadassa grammassa. Sen varalta, että jos minä sattuisinkin syömään. Vaikka enhän minä kyllä syö. Lihaa.
Sessiointikohtaus humahteli pääni lävitse, katselin sämpylöitä ja keksipaketteja kauempaa. Ei. EI. Kun ei ole rahaa.
Jauhenliha oli tämänpäiväistä, puoleen hintaan.
Torilla oli tuoretta ruisleipää, sitä, joka on sisältä vähän raaka, siten se painaa enemmän. Lähemmäs kilon yksi kiekko, vaikka onkin vain hitusen suurempi kuin ne, mitä kaupassa myydään. Juttelin tädin kanssa mukavia, small-talkia, jota suomalaisten kiistetään osaavan. Kuitenkin jokainen pieneen hymyyn taipuvainen osaa aukaista suunsa torilla tai kaupassa, vuodattaa herisevää tarinaa tuntemattomille. "Onpa kolkko tuuli", "Odotas kun minä sen lompakon täältä kassinpohjalta jostain kaivan", "Hienoa että maidon hinta on laskenut!".
Ei small-talk ole sitä että jokaisella bussipysäkillä täytyy pysähtyä lörpöttämään säästä ja tulevasta kesästä.
Kävin kyselemässä autokoulusta, saanko käydä II-vaiheen kesällä, vaikka syksystä olikin puhuttu. Kun kerta olen Suomessa nyt jo puoli vuotta asunut, hoituisi alta pois ja lupa yksin ajamiseenkin tulisi. Kesäkuun ensimmäinen päivä, silloin on mahdollisuus.
Kassit laahasi maita ja mantuja kun vedin niitä perässäni kotia kohti. Liian painavaa, liian pitkä matka. Liian kova muistutus siitä, kuinka huonossa kunnossa olen fyysisesti nyt kun en ole saanut lupaa liikkua. Liikaa mainoksia oven takana, levähtäneenä mereksi eteisen matolle.
Tein laatikot, tiskasinkin heti, pyyhin pöytätasot murusista, mutta lattiaa en jaksanut imuroida. Mitä sitä nyt pröystäilemään, vaikka kahvit jouduinkin Jelenalle, enoni viimeisillään raskaana olevalle vaimolle, ja tämän siskolle keittämään. Tai eihän raskaana olevat naiset kahvia juo, greippimehua löytyi kaapista.

Enkä ole vielä syönyt tänään mitään.
Sittenkään.
Odotan vain, että Leijona pääsee töistä ja hakee Pupun matkaan, sitten saan syöttää niiden mahat täyteen makaronilaatikkoa. Ehkä keksin, mitä suuni kaipaa.

Ps. en uskalla ostaa vaaleaa leipää (vaikka mmnh ne toririeskat...<3), se on yhtä varma merkki äkkikuolemasta kuin jäätelön kantaminen kotiin.

Isi tuu pyyhkimään!

Vietin iltapäivän ja illan poikani kanssa. Maalailtiin vesiväreillä suuria suunnitelmia, syötiin lakritsajäätelöä ja pötköteltiin olkkarin lattialla auringon pilkahduksien lämmössä.
Istuin kiikkustuolissa neuloen punaista myssyä, Pupu pelasi Kimbleä veljeni kanssa.
Minä en saanut osallistua, kuulemma. Se on vaan lasten peli. Eikä iskät ole lapsia.
Naurahdin vain hermostuneesti, niin, ei olekaan.
Kolusin äidin salaiset kätköt läpi: pari hassua Läkerol-rasiaa ja Sirtaludia. En minä niistä tarvitse kumpiakaan, voin syödä Leijonan lääkkeet. Äiti on piilottanut sen ja isän pillerit, myöhemmin sen ja isäpuolen, nyt taas isän, siitä lähtien kun olin kymmenen ja vetäisin aikamoisen annoksen nappeja kurkustani alas tarkoituksena eliminoida itseni lopullisesti. Mutta kolmas kertakaan ei totta sanonut.
Riittävät omat lääkkeeni, niin se väittää. Mutta ne ei vaan riitä. Aina ei ole oikeita. Tarpeeksi turruttavia tai piristäviä, semmoisia jotka potkaisee elimistön vauhtiin.
En minä nyt tarvitse mitään, mutta tulevaisuuden varalle on hyvä olla kätköjä. Kuten nyt on laatikostoni takaosiin papereiden ja pensseleiden taakse kätkettynä samettipintaisessa metallirasiassa. Minigrip-pusseissa, purnukoissa, irtokappaleina, miten vain on nähnyt parhaaksi.
Siksihän toiset säästävät eläkerahastoon: turvaksi.
Minä en tule eläkepäiviä näkemään. En sellaisia vanhojen eläkepäiviä.
Sukanvarteen säästämistä.
Pupun vien huomenna tarhaan samalla kun itse suuntaan fysioterapiaan. Nyt saan kuunnella sen tasaista hengitystä, vilkuilla kuinka sen napa kurkistaa paidanhelman alta rinnan kohoillessa. Nukkuu kuin mikäkin enkeli, niinhän se aina, vaikka tunti täytyykin tapella vastaan, ei vielä väsytä! Kun pää koskettaa tyynyä, johan se yhtäkkiä väsyttääkin. Nukahtaa silittelyyn hyvänyönsuukon päätteeksi.
Nuku, nuku, lapsi. Iskä valvoo. Koska iskä ei enää ole lapsi. Ja aikuisten ei tarvitse nukkua.

Ei mitään hätää

Miksi minä pelkäsin, että se jättäisi? Lähtisi muualle. Miksi palelin kauhuissani öisin ja puristin käsiäni ristiin, rukoilin, että älä mene mihinkään, älä, en minä halua.
Tarvitsin vain sen oikean hetken.
Olon.
Tunnelman.
Mielen.
Siinä, siinä, siinä. Ei yhtään menossa mihinkään.
Minne se olisikaan mennyt, ei kai se nyt voisi minua hylätä, olen kietoutunut siihen niin tiukasti. Läpi koko elämäni elänyt sen kanssa. Orja ja maanomistaja. Inhoten, mutta kunnioittaen, rakastaen.
Muroja, niistä se tykkää. Ja tuosta jukurtista, se on sen lempiruokaa. Miksen ole ostanut vielä margariinia, tämähän on jo törkeää, leivät on vielä niin tuoreita, että uunin haistaa niistä. Ja margariinia ei ole... Huono, huono, huono, tarjoaisit edes parasta, pitkästä aikaa kun ollaan yhdessä ihan kunnolla.
Ruskeita raitoja valkoisen seassa, juuri niin. Entä tuo, mikä tuo punainen viiru on? Nyt täytyy olla varovaisempi, ei saa raapia niin syvältä. Tässä, tässä on oikea paikka.
Kuinka hampaita jo vihloo.
Jatketaan loppuun asti, nenää polttelee. Otinhan lääkkeet jo hyvänaikaa sitten, eihän ne ole tulossa ylös? Ei nyt enää, kolmessa tunnissa ehtii sulaa, kerran se ensimmäinen leipäkin on jo hajonnut.
Vähän lisää nappeja, että turvotus laskee. Näkeekö sen? Ei, ei sitä. Ei haistakaan, olen niin hyvä. Tullaan niin hyvin toimeen.
Tavataanko taas huomenna?
Täytyy tarkistaa, vielä ei voi olla varma. Ainakaan jos en muista ostaa sitä voita. Leivät voi paahtaa, jos muuten alkaa jo olemaan kuivettuneita.
Tämän kanssa on pelattu jo niin kauan, eri pelejä, nyt tämä tuntuu parhaalta. Se sopii myös muille, koska sitä ei huomaa heti.
Ei enää tarvitse pelätä, etten tuntisikaan itseäni. Koska tunnen sinut.

Leijona

Ei se kuulemma käy.
Korvat eivät kuule, jutellaan jutellaan.
MIKSI?
No kun... no kun... en halua vain käyttää hyväksi.
Rakastatko?
Tai siis. Kai. Enminätiedä. En minä osaa sanoa, ei minulla ole koskaan ollut tunteita, joita olisi pitänyt kuunnella tai seurata, ei niitä ole tarvittu. En ole saanut tuntea, se jos mikä pilaa kaiken kaikilta.
Mitä sinä haluat?
Jäätelöä kuumana kesäpäivänä.
Parisuhteelta?
Sitä mitä et pysty antamaan. Koskaan.
Siksikö en saisi yrittää?
En halua, että yrität. Älä liikaa. Älä pilaa elämääsi, anna jo mennä. Älä kysy, minulla ei ole vastauksia. Minä vain tiedän, etten halua satuttaa, koska välitän jo liikaa. Siksi on parempi lopettaa tähän, kun olen vähän jo ehjä, paikattu, päässyt avun käteen kiinni, tarrannut elämään. Älä sinä alennu tasolleni, tästä syöveristä et osaa ulos, vaikka kuinka monta L:ää olisit kirjoittanut ja saanut diplomisateita niskaasi.
MINÄ en halua.
Minä en halua, että et halua. Minä haluan, että olet vapaa, muualla, etsit paremman, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin näet kuinka helvetti repeää jalkojen alla ja imee kaiken mustuuteensa. Nielee maan ja taivaan, eikä mikään enää kukoista. Minä haluan, että lähdet pois, mahdollisimman kauas.
MINÄ haluan jatkaa.
Etkö jo tajua, että minä en riitä? Minä en osaa tuntea, minulle se kaikki on niin vaikeaa. Minä en osaa syödä, enkä nukkua, en edes paskantaa. Minussa ei liiku mikään. Minä en edes halua tuntea.
Jos minä haluan, se on minun vastuullani.
Kai sinä vielä rakastat ?
...rakastan. Siksi juuri.
Siksi juuri minä en lähde mihinkään. Siksi juuri sinäkin jäät. Vaikka tekisit sen vain siksi, etten minä olisi surullinen.
Enkä minä lähde, annan sen toimittaa asiansa loppuun, osaan vain itkeä mahdollisimman hiljaa, maata siinä paikallani, kunnes hommat on suoritettu. Ei tarvitse tehdä muuta. Kuin vain olla, eikä kenenkään tarvitse lähteä mihinkään.
Aamulla puheensorina täyttää pään, pidän sitä kädestä kiinni, pelottaa. Mutten ole hetkeäkään yksin.
Enkä tiedä, miten onnistuin tämänkin sopan keittämään.
Sain ensimmäisenä aamuna vohveleita ja mansikkakeittoa suoraan sänkyyn. Myöhemmin päärynäjäätelöä kioskista. Ostin äidille vaniljakastiketta kaupasta, käsi kiertyneenä olkieni ympärille. Ja koko ajan vain ajattelin, että sille tämä on samanlaista kuin minulle - näön vuoksi. Yksi illallinen palkkiona tehdystä työstä, yksi aamiainen seuraavan illan hoitamisesta. Ja että siihen se sitten jäisi. Hetkiksi. Ei mitään tunteita.
Ei mistään rakastamisesta tai kaipaamisesta puhettakaan.
Leikkiä. Kesäheilastelua. Sitten unohtamista. Tai hyvällä muistelua.
Mutta sitten olinkin liian yksin, vieraassa paikassa, liian kylmissäni sisäisestä kylmyydestä, ja tartuin luuriin edes tajuamattani. Soitin ja juttelin. Eikä se jäänyt viimeiseksi kerraksi.
Vaikka oli niin monta tilaisuutta lopettaa jo hauskuutensa menettänyt huvittelu, en vain tehnyt sitä. Ettei tarvitsisi olla yksinäinen, tunnenälkäinen, vispoa samoja asioita päässään. Edellisiä pieleen menneitä.
Piti näyttää kyltymättömyytensä, oikein esitellä sitä, rotostella ympäriinsä, patsastella kuin olisi jotain ylpeydenaihetta. Vaikka kaikki valheet kuoriutuivatkin yksi kerrallaan päältä pois jättäen vain sen pelottavan ja liian paljaan sisälmyksen, joka ei enää kimalla ja kiillä, hohtele satuna. Se on siinä liian kovana totuutena.
Se olen minä.
Hapsuisine tukkineni. Maalisine kynnenalustoineni. Pursuilevine makkaroineni.
Stressifinni keskellä otsaa, kolmas silmä. Enkä enää peittele sitä, tee mitään hävittääkseni sen mahdollisimman nopeasti.
Yritin karkottaa sen todellisuudella, saada sen tajuamaan, kuinka en ole se, jonka kanssa se haluaa viettää iltansa, jonka hengitykseen naamallaan haluaa herätä.
Miksei se ymmärrä, että en tarkoita pahaa, jos sanon että haluan sen menevän, jättävän, kaikki olisi sille niin paljon helpompaa, parempaa, ihanampaa.
Helpottavampaa, kuten elämä on helppoa minulle nyt kun vain makaan ja olen paljaana ja mustana, enkä pelkää itseäni niin kuin yleensä.
Minä haluan että se lähtee, jotta sen elämä olisi parempaa.
Minä en halua että se lähtee, koska se tekisi elämästäni taas vaikeaa.
Minä en tiedä, mitä haluan.
Ja siitä syystä se ei lähde mihinkään. Ennen kuin olen täysin varma.

Piikki lihassa

Kaikki sanani kuulostavat impulsiiviselta vuodatukselta. Vahingoilta.
Kuitenkin suunnittelen, harkitsen, punnitsen, mitä suustani päästän. Niin tarkasti, että ne varmasti kuulostaisivat vahinkolaukauksilta. Niin, että toinen osapuoli voi kuitata päässään kaiken sillä että "suutuspäissään/ajattelemattomuuksissaan sanoi". Kuitenkin näillä sanoilla on kiero tapa jäädä muiden päähän paisumaan itsekseen. Saada epäilemään itseään. Koska olen tarkkaan harkinnut niistä jokaisen painotuksineen kaikkineen. Mitä sanaa erityisesti korostan hienoisesti niin, ettei tottumaton korva sitä huomaa.
Mutta jää ansaan.
Voisi sanoa, että olen julma. Armoton. Taktinen.
Niin olenkin. Ettei minulta itseltäni jäisi mikään välistä.
Annan itsestäni tyhmemmän kuvan, kuin välttämättä olen. Se tyhmä poika. Se idiootti. Näitä olen kuullut lapsesta asti. Niiden muottiin olen kasvanut. Siksi täytyy kieroilla, ettei tuota muille pettymystä.
Olen jo niin hyvä, että huijaan itseänikin. Missä menee hulluuden ja nerouden raja? Tyhmyyden ja fiksuuden? Jossakin pääni syövereissä, jonne en itse näe. En luultavasti enää koskaan. En halua, se pelottaa liiaksi. Mieluummin olen se juntti, joka lukee odotushuoneessa sarjakuvia ja piirtelee verokorttiinsa kuulakärkikynällä irvisteleviä naamoja, kunnes huomaa liian myöhään, mitä on jälleen mennyt tekemään. Virheen.

Soitin eilen Nymfolle, se pahoitteli, ettei ole ehtinyt ottamaan yhteyttä. Kiireitä. Se on koodi Kodinrikkojan menoille. Juttelin pitkät pätkät sen kanssa, huudatin itkuisia lapsiani ja hyvästelin sitten kaikki hyvillä mielin. Lupasin hakea Nathanielin, kunhan vähän tervehtyisin. Flunssaa, ei muuta. Ei mitään pahaa. Ei, ei, olen syönyt hyvin, sittenpähän näet, kun tulen hakemaan. Kuinka paljon valheita sitä voikaan viljellä pieneen mieleen, ettei vahingottaisi, satuttaisi, rikkoisi.
Itseinhoni nykyistä parisuhdettani kohtaan kasvoi. En kai voi pakottaa toista pysymään rinnallani, nukkua sen sängyssä, kun sydämeni vetää toisaalle? Vaikken sitä edellistä elämää enää voikaan elää, minut on korvattu, vaihdettu parempaan malliin. Sellaiseen, jonka vuodesta puolet ei mene laitoksen sisällä huumattuna ja sänkyyn sidottuna. Tehokkaampaan.
Leijona tulee hakemaan puolen tunnin kuluttua. Huomenna otetaan letku pois, vaikka eilisestä elopainoni olikin painunut kaksi kiloa alemmas. Näytän jo paremmalta, ja miksi en näyttäisi; olen pumpattu täyteen rauhoittavia. Taskussa polttelee resepti, joka lämmittää mieltäni. Olen puristanut varpaani kengissä piilottelevien tablettien ympärille. Niitä ei kukaan saa, ei edes ne, joiden kuppeihin ne on tiskillä jaettu. Ne ovat minun nyt. Saavat uusia, kun huomauttavat asiasta.
Olen menossa mummolle syömään. Eilinen kakkuriitti ei riittänyt, vaikka söinkin palan suklaakakkua ja kymmenen piparia, lasillisen omenamehua. Vaikka riehuin Tepastelijan kanssa pihalla, opettelin sormitemppuja. Olin välittämättä "isot pojat ihan kun pieniä lapsia"-kommenteista. Kai sitä nyt veljensä kanssa on oikeus leikkiä, vaikka ikää olisi molemmilla mittarissa aikuisuuden verran?
Vaikka suunnittelin jo, että en syö tänään mitään muuta kuin Solero-jäätelöpuikkoja.
Kunhan ehdin ottaa rasvansitojan tarpeeksi ajoissa.
Sairaala tekee ihmisistä entistä sairaampia.

Kakkua, lusikkakeksejä, kauniita kattauksia ja suu pielet rasvasta kiilteleviä

Tänään on mummon syntymäpäivät. Mummon, joka on läpi elämäni vihannut minua ylitsepursuavalla voimalla, koska on minun syytäni, että olen syntynyt, ja että olen toisen miehen, en sen pojan, lapsi. En sen lapsenlapsi.
Äiti pyysi, että teen sille kortin.
Välttelin viimehetkeen asti aihetta, kiertelin ja kaartelin.
Enhän ole edes menossa?
Hoitajan mukaan olen. Että niin sovittiin äidin kanssa, menen sinne syömään ja olemaan, koska mummon synttärit on aina "sukujuhla", ja olen tarpeeksi kunnossa istumaan herkkujen äärellä äänekkään juoruilun keskellä.
Vaikka en ole. On ollut oikein huono aamu.
Eilen oli huono olo. Paha olla. Katsoin Suomi-pelin henkilökunnan huoneessa, nauroin, karjuin ja huusin riemusta ensimmäisen erän tylsyyden loputtua. Lipitin vettä tyytyväisenä, haistelin ilmassa kelluvaa munkkirasvatuoksua.
Kävin miehen kanssa yötupakalla, olin tyytyväinen kun se kertoi aamulla olevan punnitus.
Aamulla en ollut tyytyväinen, en niin alkuunkaan. Kaikki se illalla juomani vesi oli jäänyt jumiin sisälleni. Se on turvottanut ihoni pullataikinaksi. Vaikka kuinka monta kertaa hyppäsin tarkan luvun antavalle vekottimelle, joka torstai-iltana kertoi massakseni 35,7 kiloa, se näytti aina lihoneeni puolessatoista vuorokaudessa yli kolme kiloa.
Hajosin huoneen lattialle. Ei se ole totta. Huusin hoitajalle, ettei merkitse lukua kirjaseensa, sanoin, että otetaan uudestaan sitten kun olen tyhjentynyt hiukan.
Mutta armoa ei ole.
Mikään ei liiku mihinkään suuntaan.
Kaasin aamiaiseni vessanpönttöön. Piilotin evääni laukun pohjalle. Ei täällä vahdita.
Suostun lähtemään juhliin vain sillä ehdolla, ettei minun tarvitse syödä siellä. Koska söin jo täällä. Koska olen jo lihava.
Äiti ei jaksanut kuunnella ruikutustani aamummalla. Sen mielestä pitäisi vain olla tyytyväinen, saanhan letkun pois takuuvarmasti huomenna tällä menolla.
Se vaan haluaa, että lihon siitä ohi. Viisikymmentä kiloiseksi. Vaikka olenkin sitä lähes päätä lyhyempi.
Se vaan haluaa että olen kaikessa huonompi kuin se, että se pääsee sanomaan.
Kuten se eilen pääsi läimäyttäessään minua kasvoihin. Olin kertonut sille, että taidan lopettaa Leijonan kanssa. Et.
Ei se toimi.
Et. Luuletko että sun elämä olis yhtään parempaa sillon.
En. Mutta sen oisi.
Älä viitti olla idiootti. Et sano sille mitään.
Jos eroaisin, muuttaisin takaisin kotiin äitille, eikä se halua sitä. Silloin minua jouduttaisi katselemaan ja kestämään.
Haluan, että aika menee puolitoista vuotta taaksepäin, silloin olin oikeasti onnellinen ja kaikki oli hyvin. Ennen kuin särkyi tuhannenpalasiksi.