M i n ä r a k a s t a n

Istun toista tuntia parvekkeella tuijottamassa kuun hidasta liikettä kun se liukuu ohuiden pilvilauttojen takaa keskelle taivaan tummaa kantta katoamatta hetkeksikään näkökentästä.
Filmikamera paukkuu ja tupakka syttyy toisensa perään.
Lentokoneen valot vilkkuvat silmäkulmassa, yön musiikki on kaunista ja rauhallista. Tuuli ei värise puissa, juna jarruttelee hiljaa asemaa kohti, kolmannella tahdilla raide paukahtaa ja tasainen hidas kilahtelu tallentuu tärykalvoille.
Joulukuu, mutta käsissä tuntuu alkusyksyltä.

Tuherran korttipohjia ja tutkailen maatuskatarjontaa, niitä minä rakastan.
Niitä ja cameo-koruja.
Olen aina keräillyt jotakin.
Täyttänyt kaikki nurkat turhalla intohimoisesti, Marvelin sarjakuvat lepäävät hyllyissä ja laatikoissa ja pakastimen lokeroissa turvassa.

Huomenna on vapaapäivä.

Anttu nukkumaan...
Peuhaan kanin kanssa, keitetään toinen kattilallinen makaronia kasvisliemessä, liraus ruokakermaa, juusto- ja paperikakuutioita, ketsuppia, se on parasta.
Juon ketsuppia suoraan pullosta, etikkaakin minä rakastan.

Kone humisee ja käy kuumana, joululahjoja on tutkailtu koko iltapäivä, ilta ja alkuyö. Lahjojen antamista ja ostamista minä rakastan niin paljon. Kiertelen kauppoja tehden löytöjä sisaruksilleni, ystävilleni, sukulaisilleni, rakkaimmilleni. Jotakin työntyy välistä taskuun silloin kun uskaltautuu yksin liikenteeseen.
En osta tällä viikolla ruokaa, sitä minä rakastan: kitkuttelua vaikka lompakosta löytyy vielä muutama kolikko.

Minä rakastan Leijonaa kun se tuhisee vieressäni ja työntää kylmän nenänsä niskaani, sormeilee rintakehää ja tuhahtaa unissaan kun vääntäydyn hieman kauemmas, tulee perästä kunnes olen tipahtaa sängystä.
Vaikka se yleensä nukkuu niin rauhallisesti vatsallaan naama tyynyssä.

Jos minäkin vielä nukahtaisin, sitäkin rakastaisin.

Sukkanauhat taskualennuksella

käsi juoksee pitkin rekkiin ripustettuja riepuja

elämä on niin kallista että suututtaa

Ikuinen kuumotus vartijan pyyhältäessä selän takaa

Se vasta olisikin noloa

jäädä kiinni pitsiä nahkatakin sisälle tungettuna

Kynä ei tahdo juosta paperilla

kiire kiire hakkaa

muttei niitä ääniä päässään ole lupa kuunnella

Unohdan lupaukseni itselleni

kaikki ne hyvät ja lupaavat

varastan ja närkin ja heitän läksykirjat sängyn alle

Yritän kannustaa

keksiä asioita joita osaan

muttei korkokengillä ja sukkanauhoilla pääse kovin pitkälle

- ilman asiaan kuuluvia papereita

Isi tuu pyyhkimään!

Vietin iltapäivän ja illan poikani kanssa. Maalailtiin vesiväreillä suuria suunnitelmia, syötiin lakritsajäätelöä ja pötköteltiin olkkarin lattialla auringon pilkahduksien lämmössä.
Istuin kiikkustuolissa neuloen punaista myssyä, Pupu pelasi Kimbleä veljeni kanssa.
Minä en saanut osallistua, kuulemma. Se on vaan lasten peli. Eikä iskät ole lapsia.
Naurahdin vain hermostuneesti, niin, ei olekaan.
Kolusin äidin salaiset kätköt läpi: pari hassua Läkerol-rasiaa ja Sirtaludia. En minä niistä tarvitse kumpiakaan, voin syödä Leijonan lääkkeet. Äiti on piilottanut sen ja isän pillerit, myöhemmin sen ja isäpuolen, nyt taas isän, siitä lähtien kun olin kymmenen ja vetäisin aikamoisen annoksen nappeja kurkustani alas tarkoituksena eliminoida itseni lopullisesti. Mutta kolmas kertakaan ei totta sanonut.
Riittävät omat lääkkeeni, niin se väittää. Mutta ne ei vaan riitä. Aina ei ole oikeita. Tarpeeksi turruttavia tai piristäviä, semmoisia jotka potkaisee elimistön vauhtiin.
En minä nyt tarvitse mitään, mutta tulevaisuuden varalle on hyvä olla kätköjä. Kuten nyt on laatikostoni takaosiin papereiden ja pensseleiden taakse kätkettynä samettipintaisessa metallirasiassa. Minigrip-pusseissa, purnukoissa, irtokappaleina, miten vain on nähnyt parhaaksi.
Siksihän toiset säästävät eläkerahastoon: turvaksi.
Minä en tule eläkepäiviä näkemään. En sellaisia vanhojen eläkepäiviä.
Sukanvarteen säästämistä.
Pupun vien huomenna tarhaan samalla kun itse suuntaan fysioterapiaan. Nyt saan kuunnella sen tasaista hengitystä, vilkuilla kuinka sen napa kurkistaa paidanhelman alta rinnan kohoillessa. Nukkuu kuin mikäkin enkeli, niinhän se aina, vaikka tunti täytyykin tapella vastaan, ei vielä väsytä! Kun pää koskettaa tyynyä, johan se yhtäkkiä väsyttääkin. Nukahtaa silittelyyn hyvänyönsuukon päätteeksi.
Nuku, nuku, lapsi. Iskä valvoo. Koska iskä ei enää ole lapsi. Ja aikuisten ei tarvitse nukkua.

Piikki lihassa

Kaikki sanani kuulostavat impulsiiviselta vuodatukselta. Vahingoilta.
Kuitenkin suunnittelen, harkitsen, punnitsen, mitä suustani päästän. Niin tarkasti, että ne varmasti kuulostaisivat vahinkolaukauksilta. Niin, että toinen osapuoli voi kuitata päässään kaiken sillä että "suutuspäissään/ajattelemattomuuksissaan sanoi". Kuitenkin näillä sanoilla on kiero tapa jäädä muiden päähän paisumaan itsekseen. Saada epäilemään itseään. Koska olen tarkkaan harkinnut niistä jokaisen painotuksineen kaikkineen. Mitä sanaa erityisesti korostan hienoisesti niin, ettei tottumaton korva sitä huomaa.
Mutta jää ansaan.
Voisi sanoa, että olen julma. Armoton. Taktinen.
Niin olenkin. Ettei minulta itseltäni jäisi mikään välistä.
Annan itsestäni tyhmemmän kuvan, kuin välttämättä olen. Se tyhmä poika. Se idiootti. Näitä olen kuullut lapsesta asti. Niiden muottiin olen kasvanut. Siksi täytyy kieroilla, ettei tuota muille pettymystä.
Olen jo niin hyvä, että huijaan itseänikin. Missä menee hulluuden ja nerouden raja? Tyhmyyden ja fiksuuden? Jossakin pääni syövereissä, jonne en itse näe. En luultavasti enää koskaan. En halua, se pelottaa liiaksi. Mieluummin olen se juntti, joka lukee odotushuoneessa sarjakuvia ja piirtelee verokorttiinsa kuulakärkikynällä irvisteleviä naamoja, kunnes huomaa liian myöhään, mitä on jälleen mennyt tekemään. Virheen.

Soitin eilen Nymfolle, se pahoitteli, ettei ole ehtinyt ottamaan yhteyttä. Kiireitä. Se on koodi Kodinrikkojan menoille. Juttelin pitkät pätkät sen kanssa, huudatin itkuisia lapsiani ja hyvästelin sitten kaikki hyvillä mielin. Lupasin hakea Nathanielin, kunhan vähän tervehtyisin. Flunssaa, ei muuta. Ei mitään pahaa. Ei, ei, olen syönyt hyvin, sittenpähän näet, kun tulen hakemaan. Kuinka paljon valheita sitä voikaan viljellä pieneen mieleen, ettei vahingottaisi, satuttaisi, rikkoisi.
Itseinhoni nykyistä parisuhdettani kohtaan kasvoi. En kai voi pakottaa toista pysymään rinnallani, nukkua sen sängyssä, kun sydämeni vetää toisaalle? Vaikken sitä edellistä elämää enää voikaan elää, minut on korvattu, vaihdettu parempaan malliin. Sellaiseen, jonka vuodesta puolet ei mene laitoksen sisällä huumattuna ja sänkyyn sidottuna. Tehokkaampaan.
Leijona tulee hakemaan puolen tunnin kuluttua. Huomenna otetaan letku pois, vaikka eilisestä elopainoni olikin painunut kaksi kiloa alemmas. Näytän jo paremmalta, ja miksi en näyttäisi; olen pumpattu täyteen rauhoittavia. Taskussa polttelee resepti, joka lämmittää mieltäni. Olen puristanut varpaani kengissä piilottelevien tablettien ympärille. Niitä ei kukaan saa, ei edes ne, joiden kuppeihin ne on tiskillä jaettu. Ne ovat minun nyt. Saavat uusia, kun huomauttavat asiasta.
Olen menossa mummolle syömään. Eilinen kakkuriitti ei riittänyt, vaikka söinkin palan suklaakakkua ja kymmenen piparia, lasillisen omenamehua. Vaikka riehuin Tepastelijan kanssa pihalla, opettelin sormitemppuja. Olin välittämättä "isot pojat ihan kun pieniä lapsia"-kommenteista. Kai sitä nyt veljensä kanssa on oikeus leikkiä, vaikka ikää olisi molemmilla mittarissa aikuisuuden verran?
Vaikka suunnittelin jo, että en syö tänään mitään muuta kuin Solero-jäätelöpuikkoja.
Kunhan ehdin ottaa rasvansitojan tarpeeksi ajoissa.
Sairaala tekee ihmisistä entistä sairaampia.

Olin Homokorvan kanssa juomassa sen serkun kämpillä, talovahtina. Tavanomaiseen tapaani en sammunut viinipullon, Alkon siiderin ja kahden Lidln siiderin jälkeen, toisin kuin Homokorva, jolla ei ole tapana olla moksiskaan moisesta mitättömästä määrästä: se romahti ja veteli sikeitä parin tunnin jaksoissa niin syvästi, etten saanut sitä hereille edes ovia paiskomalla.Se kuorsasi kovempaa kuin tusina moottorisahaa, ei se ennen ole kuorsannut, väitti että johtuu nykyisistä lääkkeistä, joihin huom. se ei olisi ennen ylpeydeltään niin millään suostunut koskemaankaan.
Käytin ajan hyväkseni niin että alkoi pelottamaan (ei ne äänet joita olen taas kuullut pari päivää, mutta käytökseni). En ole harrastanut tätä vuosiin, mutta teini-iän paha kleptomaniani puhkesi uuteen kukoistukseen. Vetelin Homokorvan serkkutytön kaapeista löytämiäni erinäisiä nappeja naamaani, ei mitään vakavaa. Rasvahappoa, magnesiumia, monivitamiinia, rasvansitojia ja nesteenpoistajia, joita ajattelin tarvitsevani varovaisen oksennusmaratonini päätteeksi. Tungin kassiini kasan em. pillereitä sekä levyn Ketipinoria, just in case. Ennen tätä paheellista käytöstä paistoin aamupalaksi tarkoitetun quattrojuustopitsani ja vetäisin sen naamaan blogeja lueskellessani, ajankuluksi.
Olisi ollut viisasta lopettaa tähän, mutta otin myös erinäisiä muita asioita, jotka heitin kotona roskikseen. Pieniä vain, ei mitään ihmeellistä, semmoisia niin jokapäiväisiä asioita, ettei työssäkäyvä ihminen huomaa puuttuvan, kuten terveyssiteitä, vanupuikkoja ja tyhjän tomaattimurskatölkin. Jälkikäteen kävellessäni yötihkussa housunpersus märkänä kotiin, hävetti tietenkin. Hävettää vieläkin. Luulen, että humala + kuorsaus + lääkkeettömyys -yhtälö laukaisivat tämän käsittämättömän vammaisen tavan toimia. Ja tietenkin reggressio jonka koin vain olemalla Homokorvan, entisen? parhaan ystäväni, kanssa.

Olin aika hysteerinen päästessäni viimein kotiin, mutta ihmekö tuo oli kun kipitin sen viiden kilometrin matkan jalkaisin yksin ja pimeässä yössä, ai niin, kerroinko jo että muuten pelkään mm. olla yksin, öitä ja pimeää? En viitsinyt soittaa Leijonalle että hakisi minut kotiin, eikä ollut ketään muutakaan jolle soittaa. Ja lisäksi puhelimen akku veteli hyvinkin viimeisiään siinä kohtaa.
Onneksi ei ollut kylmä yö tosiaankaan, hikoilin kuin sika loppusuoralla, mutta saattoi johtua siitäkin että olin niin helpottunut päästessäni tutulle valoisalle alueelle lamputtomasta tehdasalueelta, jolla kymmenisen vuotta takaperin puukotettiin yksi poika hengiltä, ei sillä että jotain puukottamisia pelkäisin, mutta pelkkä toisten ihmisten näkeminen edes autoissaan saa ihoni kananlihalle ja päänisisäisen varoituskellon huutamaan paniikissa.
Leijona kysyi mikä on?
Minä pudistin päätäni, kieli liian solmussa puhuakseni.
Etkö jäänyt yöksi?
Siellä oli kuorsausta.
Saitko kyydin joltaan?
Pudistin päätäni, Leijonan unisiin silmiin syttyy jokin kummallinen, en ole nähnyt sitä aikaisemmin, enkä toivottavasti tule enää koskaan näkemäänkään: huoli ja pelko ja jonkinsortin inho. Etsä kävelly?
Kävelin. Mutten taho puhua nyt.
Oisit soittanu!
En halunnu...
Ei se oisi ollut vaivaksi, senkin idiootti rakas.
Haluun nukkua.

Se ei sanonut mitään nyt aamulla viedessään roskia, ehkä se oli liian tyytyväinen siitä että nukahdin lopulta sen silittelyyn, vaikkakin vain hetkeksi.

Mitä vittua mun pitäisi tehdä...



Jos Leijona alkaisi kuorsata, en ehtisi miettiä edes kahta kertaa ennen kuin potkisin sen sohvalle nukkumaan. En pysty nukkumaan jos edes oma nenäni vinkuu. En edes lääkkeillä, enkä siis varsinkaan ilman.