Vessassa haisee vatsahapoille, nenässä haisee samalle. Tai sitten se on vain nenässä, toivossa on hyvä elää.
Suklaata on näppäimillä ja nilkassa asti. Että sattuikin.
Sen kymmenen minuuttia kun Leijona oli yläkerrassa allekirjoituttamassa vuokrasopimusta. Liikaa omaa aikaa. Liian tuttavallinen oivallus "ostin kaksi 100 gramman suklaalevyä!"
Maistaminen on kaiken pahan alku ja loppu.
Maitosuklaata, tummaa suklaata, vuoronperään, yhtäaikaa, että kuvottaakin vaikka on vielä kolme riviä, yhteensä 8 palaa, jäljellä, ei niitä voi jättää, syön ne muuten huomenna.
Perjantaina deletoin kolme kaurakeksiä ja alkoholia yöllä,
lauantai taukoa.
Sunnuntaina melkein sorruin,
maanantaina oli osaston takia tauko syömisenkin kanssa.
Eilen näkkileipää, hapankorppuja, suurin keksintöni ja tyhjennyksen pelastajaa vesimeloonia päälle.
Tänään suklaata.
Olen syönyt koko päivän huonosti. Aamulla näkkileivän, töissä nutria puolikkaan ja muutaman kuivan näkkileivän, äitillä töiden jälkeen S-kaupan punajuurisalaattia 224g, porkkanasämpylän Olympialla ja lasin maitoa, Eskimo-puikon, ylös. Noin 230 grammaa lakumixiä iltapäivän aikana ajellessani ympäri maita ja mantuja, kolutessani kauppoja Pupun ja Leijonan kanssa. Illemmalla ruispalan puolikas Olympialla ja kurkulla, maitoa. Suklaata.
En minä vielä olekaan valmis pitämään karkkipäivää, too much too soon.

Kultapien, älä itke.

Minun on pitänyt vähän miettiä. Että mitä sitä nyt tekisi asioiden suhteen. Paskarako.
Olin maanantain osastolla, tiistaina lähdin töihin Leijonan mukana, se meni labraan ja ortopediselle, sen jälkeen piti mennä kipupoliklinikalle, mutta lähetettiinkin sädepolin lääkärin juttusille.
Tuumori puskenut rankaan degeneraatiorikkoon, onko ihme että sattuu.
Se pitäisi leikata pois, päivämäärä tulee postissa.
Tänään se käy vielä markkerikokeissa, vien sen sitten kotia takaisin lepäämään. Pelottavaa sinänsä kuinka nopeasti sitä menee huonompaan kuntoon sairauden suhteen kun saa tietää olevansa oikeasti kipeänä, sunnuntaina tai edes maanantaiaamuna ei olisi uskonut, millainen se on nyt: väsynyt ja kurja eikä mikään huvitakaan. Ei ruoka, ei ulos meneminen, ei telkkari.
Ymmärtäähän sen.
Mutta
en ole tottunut olemaan se joka häärii ympäriinsä ja yrittää saada syömään tai lähtemään mukaan kauppaan (loppujen lopuksi ei käyty kaupassa ollenkaan ja kitkuttelin kahdella tupakallani ja kohta ruokatunnin merkiksi käyn ostamassa kahviosta askin).
Jätin sen aamulla kurjistumaan peittovuoren alle, murjottamaan.
Ja lähdin töihin. Uranainen. Kuulostan huonolta ihmiseltä, mutta en voi huolehtia Leijonasta koko aikaa, en minä pysty, enkä halua. Kuulostaa vainoharhaiselta, mutta tämä vaikuttaa liian salajuonelta ollakseen totta; jään ansaan enkä voi lähteä ja huolehtia vain omista murheistani, saanpahan muuta ajateltavaa, mutta juuri nyt oli jo päiväjärjestys täyteen buukattu.
Toisaalta äidinvaistoni kirkuvat vihaisina etten ole paijaamassa sen päätä ja tuputtamassa lämmintä keittoa. Uhmaan sitä, kerran ei minulla ole munasarjojakaan.

Lauantaina käyn katsomassa tarkemmin asuntoa, paljonko tarvii tapettia ja kuinka tehokkaasti täytyy kylpyamme jynssätä. WC-rengasta ei kuulemma makseta, sen joudun ostamaan itse, jos tahdon vaihtee, kerran on vain pari vuotta vanha. Yök, sanon minä. En minä vieraiden kusirenkaille halua istua miettimään elämää.
Maanantaina on lapsiasian käsittely Englannissa, inhottaa. Edelleen mietin, että jos en menisikään, tiedän että koko juttu menee pipariksi, ties vaikka kieltäisivät kaiken näkemisen, vaikka olenkin viimeviikkoina petrannut huomattavasti (Leijonan tilanne auttaa siinä mielessä että nythän minulla on se, mitä haluan; joku paapottavana). Yritän itkeä kaikki itkuni etukäteen pois, etten murru heti alkuunsa, se nyt ei varmasti parantaisi kuvaa päättäjien silmissä, ei osaa huolehtia itsestään. En minä osaakaan, mutta muut ovat sitten asia erikseen.
Sain koulusta lapun. Varoituksen, että aloitetaan tasokokeilla: englantia, ruotsia, matikkaa. Ja että minä voisin suorittaa joitakin lukion kursseja samaan pötköön. MINÄ ! Selviäisi sellaisessa tappolaitoksessa päivääkään.
Opinto-ohjaajan aika on myös varattuna, olen niin special case. Pitää muka miettiä mitä haluan tehdä tämän jälkeen.
Mitä saan tehdä? Vaihtoehdoksi on annettu kansanopiston vammaislinja ja kiinteistönhoitokoulutus paskalapion jatkeeksi!
Haluaisin tarhantätiksi (tai siis setäksi), mutten saa olla tekemisissä muiden ipanoiden kanssa "turvallisuussyistä". Talomaalariksi ei ole keuhkojen osalta. Pukuompelijaksi en halua, koska siinä katoaisi kaikki into tekemiseen. Moneen ammattiin olen liian siro rakenteeltani, muihin muuten vain kelvoton.
Ehkä jään paskatyöpaikkaani istumaan perseelleni koko loppuelämäksi, pitääkö sitä nyt leivästään nauttiakaan.
Kävin eilen esittelemässä nuorelle pariskunnalle Leijonan vanhan (ja omistaman) yksiön ylemmästä kerroksesta, kai siinä kaupat kehtaa tehdä, opiskelijoidenkin kanssa. Ehkä se rakkaus kestää ainakin vuoden.

Tänään Pupu tulee kylään <3

Minä olen nyt kyllä vähän humalassa.
Leijona sammui perse pystyssä naamalleen sänkyyn sillä aikaa kun kävin kusella, hyvä että ovesta sisään sai itsensä raahattua. Whou, kello on yksi!
Ehkä sillä on aihetta juhlaan, herranjumala se täyttää huomenna/tänään 39 vuotta!
Aivovasara pyörii perseen päällä minkä kerkeää, se haluaisi syliin mutten minä nyt jaksa nousta ylös, tunkee päätään kainaloon, se hölmö vanhus. Otan sen kainaloon yöksi, ei tuosta toisesta vanhastapierusta ole mihinkään. Kai se vähemmästäkin saa olla ikävä, en edes paijaamassa käynyt viime viikonloppuna.
Söin kaksi litraa mansikoita ja olo on sen mukainen.
Huomenna nolottaa.

Eilen oli hassu päivä.

Heräsin hyväntuulisena ärtyneenä vain hivenen on-going turvottelusta, kun tiesin jo valmiiksi edessä olevan raivarin lattialle vedetyn vaatekaapinsisältöni kanssa. Sain juuri ja juuri itseni ihmisennäköiseksi keskipäivän merkiksi, kun oli aika lähteä homeenkatkuiselle kirpputorille ripustelemaan esittelykelpoista rojua näytille.

On hiostavaa.
Päässä humisee.

Kotona odottaa aamulenkinraikas Leijona kädessään pakastepussillinen vihanneksia ja soppakauha, se uhoaa tekevänsä tänään ruokaa, etten varmasti saa luistettua syömisestä. Ja koska se haluaa tehdä jotakin mukavaa. Että mene vaan lekottelemaan päikkäreille.

Ajatelkaa!
Leijona tekee ruokaa!
Mies joka kysyi ensimmäisenä viikkona asuessamme yhdessä kuinka tätä uunia käytettiinkään.
Hah.

Ja on muuten hyvää, oikein hyvää. Nuudelinpätkiä ja kastanjoita ja nam kaikkea muuta wokkisöheröä.
Paitsi että.
Yksi pieni juttu. Vähän ongelma.

Ohjeessahan sanotaan kookosmaitoa.

Taon pöytää nyrkilläni ja naama kutisee enkä saa henkeä kurkun turvotessa umpeen.
Saan adrenaliinipiikin jalkaani, syke hyppää taas korvista ulos, pyörryn joksikin aikaa, pääni heiluu ilmassa, niska hankaa vasten Leijonaan kyynärtaivetta kun se kantaa minua sylissään. Se kiroilee.
Ja minulle ei ole muistettu laittaa kenkiä jalkaan.

Ei edes sukkia.
Paljasjalkainen lapsi.

Ensiavussa apulaisylilääkäri toruu erikoistuvaa poikaa, joka oli määrännyt jotakin lääkettä aikuisen annostuksen ihan vain sen perusteella että olen jo täysi-ikäinen. Eikä ottanut huomioon sitä että olen lapsenmitoissa. Luulevat etten kuule, en vain osaa avata silmiäni.
Äiti kertoo että Leijonalla on hermoromahdus, se itkee aulassa ja syyttää itseään, minuun lirutetaan ravintoa nenämahaletkun kautta, saan kanyylin takaisin kämmenselkääni, antibioottia varten, ne ei täällä tykkää punoittavasta ja haavanesteilevästä silppurikädestäni.
Saan mennä kotiin vielä yöksi, anelen sitä, huomenna olen kuitenkin taas hoitajien nenän alla. Lupaan olla kiltisti. Leijonakin lupaa, sen nenä on punainen ja sieraimet värähtelevät äkkinäisten hengenvetojen tahdissa epäsymmetrisesti.

Anteeksi. Anteeksi mä vaan satutan sua koko ajan.

Se ei usko kun sanon ettei vahingoista olla. Että ihan sama, en minä välitä. Jos se ei tarkoittanut.
Imeskellään Marianne-karkkeja ja annan muumipiparin pehmentyä kitalakeani vasten.

Väsyttää enkä haluaisi lähteä.
En haluaisi muistaa mitään.
En haluaisi että tämä on näin vaikeaa.

Punainen lakana on täynnä märkiä länttejä, näyttää siltä kuin kärsisin vakavasta inkontinenssista. Kannoin viiden kilon vesimeloonin toiseen kerrokseen tärisevin maitohappokäsivarsin, minä en vielä jaksa liikoja. Ottaa sydämestä ja tupakan savu ahdistaa supistelevia keuhkopusseja.
Kävelen jalkani rikki katua ees taas, viimeiset alennusmyyntien rippeet tarttuvat käsivarsillani roikkuviin muovikasseihin. Äiti käydään vielä tuolla!
Olen innoissani kuin pikkutyttö, hipelöin kuivat sormenpääni verille ja imen väriaineiden tuoksua sisääni.

Ruokamarketissa huomaan ahdistuvani. Hipelöin sämpyläpusseja, ne maksavat euron, kahdeksan sämpylää, joko 290 tai 300 kaloria/100 grammaa, 320 grammaa pussissa, 40 grammaa/sämpylä, 120 kaloria/sämpylä. En minä niin suurienergistä ruokaa voi kotiin viedä, näyttäisin hölmöltä, vaikka korkea hiilihydraatti vuori näyttääkin houkuttelevalta edessäni.
Ostan 300 grammaa ylikypsytettyä palvikinkkua sinireunaisessa muovikodissaan, 2.69 euroa. Näin että Leijonalla oli sitä puolikas paketti vielä kaapissa, se on oppinut tavoille, ei enää lauantaipaskaa tai suolarasvameetvurstia, vaan kokolihaleikkelettä, 1.5 kertaa vähemmän kaloreita ja transrasvoja.
Sanon ei kun äiti kysyy otanko karkkia. Ei minun tee mieli. Silti syön 70 grammaa sen pussista, oikeiden hedelmien mehusta tehtyjä karkkeja, ei E:tä tuoteselosteessa.
Huomaan että taidan olla nälkäinen, vatsani on kääntynyt sisäänpäin ja hankaa ikävästi sisäelimiäni. Minun ei tarvitse edes vetää sitä sisäänpäin, korsettilihakseni kouristavat. Syön pikaruokaketjun ravintolassa porkkanapussin ja juon pienen Cola Zeron, jälkiruuaksi kokonaisen erikoisjäätelön.

Tukisukat ovat tarjouksessa, niitä juuri tarvitsinkin uuden parin reikäisten tilalle; ehkä ne auttavat verenkiertoa pysymään vilkkaana siellä missä pitääkin.
Käyn Leijonan, Pikkupossun ja Pupun kanssa katsomassa Ice Agen kolmannen osan, mieleni on rauhaton ja huomaan lopputekstien vierivän kankaalla ennen kuin edes tajuan elokuvan alkaneen. Saatan Pupun kotiin ja silitän Melissan kumpua sen aikaa kun Leijona viipyy viemässä Pikkupossuaan pois. Sen toukka on jo kohta niissä mitoissa kuin minä olin syntyessäni, puolessa välissä mennään.

Leikkaan hiukseni kylpyhuoneessa ja kalastan mustat latvat altaasta, roskikseen ne joutavat, ei kukaan halua minua kloonata. Olen vaalea, luonnollinen peroksidi, augingonvalo vain pahentaa asiaa ja olen sokaistua omasta päästäni. Vanhetessahan hiusten kuuluisi tummua, kunnes papparaisena vaaleneminen alkaa taas, ehkä olen albiino, hiuksissani ei ole pigmenttiä, vaikka väri siihen tarttuukin, ihonikin kuultaa läpinäkyvänä, eikä pahanhajuinen itseruskettava ole tarttuakseenkaan siihen, vaikka kuinka haluasin näyttää inhimilliseltä. Ehkä silmäni oikeasti ovatkin punaiset, punaruskeat.

Katson Buffy vampyyrintappajaa DVD:ltä ja tungen suuhuni lisää vetistä herkkua, kunnes leukani, käteni ja sänkyni on punaisesta hedelmästä virtaavasta nesteestä tahmainen ja vatsani on yhtä pyöreä kuin esikoiseni äidin vatsa, keikun ees taas ja tulen huonovointiseksi, pelkään tipahtavani sängyltä.
Pelkään enemmän että nousen vielä ylös ja suuntaan sokeasti keittiöön hakemaan lisää. Vaikkei meloni olekaan vaarallista ravintoa, tulee liiasta silti liian täyteen. Pelkään kotona syöväni.
Viikkaan vaatteita pyykkikoriin, neuloitan hintalapun niiden rinnuksiin, huomenna käyn täyttämässä puolet äidin varaamasta kirpputoripöydästä. Olen alkanut ostella valmisvaatteita massatuotantopuodeista varsinkin lihavina päivinäni helpottaakseni kurjaa oloani. Minun viiltelynkorvikkeeni niinä päivinä, siihen on varmasti helppo samaistua.
Yleensä teen vaatteeni itse, kaupasta ei tahdo löytää sopivaa päällepantavaa ruumiinrakenteelleni, niin pääsen helpoimmalla. Housut väännän kolmessa vartissa jo ilman kaavaa, muistan kyllä jo tässä vaiheessa, olen toistanut saman kuvion jo 87 kertaa.

Aivovasara pyörii päälläni, eilen se nussi päättäväisesti naamaani, äiti tuli kotiin.
Kyllä minäkin sinua rakastan. Enkä jätä, vaikka mikä olisi. Sinua ei minulta oteta vaikka kaikki muut joutaisivatkin parempiin käsiin.

En minä osaa tehdä päätöksiä, minä olen vaaka.

Käydään hoitokokouksessa läpi tulevaisuudensuunnitelmiani. Lähitulevaisuuden suunnitelmia, that is. Tehdään mielikuvaharjoituksia arjesta: kuinka minä herään vartin myöhässä kun kello ei soi ja on kouluaamu ja minulla on kiire, jäänkö kotiin, soitanko jollekulle itkiäkseni häpeääni, lähdenkö sittenkin tarpomaan aamua eteenpäin syömättä aamupalaa hermostuneena ja pahoittelen ryhmälleni itkien myöhästymistä sanoin "ei ollut mun vika!".
Ei, ihanteellinen minä ottaa vastuun kaikesta, jopa typerästä herätyskellosta, soittaa vastuuhenkilölleni, tässä tapauksessa luokanvalvojalle kerran koulusta on kyse, kertoo että tulen olemaan vähän myöhässä, käy suihkussa ja keittää aamupuurot rauhallisin mielin ja lähtee sitten hymyillen istumaan seitsemäksi tunniksi ja 45 minuutiksi koulunpenkille (koska on vartin myöhässä).
Nauran sisäisesti, minäkö?
Ei, minä vedän peiton korviin ja jatkan uniani tuntematta hetkeäkään syyllisyydenpistosta rinnassani. Minä nukun päivän läpeensä, laitan puhelimen kiinni ettei luokanvalvojani voi soittaa ensin minulle ja sitten kun en vastaa, soittaa hoitoyksikkööni, josta soitetaan myös perääni. Pyörin sängyssä ja suren sitä että olen kovin aikaansaamaton, vaikka pitkästä aikaa olen kokonaisen päivän kotona, mutta en saa lähdettyä edes kauppaan, vaikka seuraavana päivänä tarkastaja tulisi kyttäämään kaappieni sisältöä, kaappieni, jotka on täytetty ketsuppipulloilla, punajuuriviipaleilla ja suolakurkuilla, Keso-raejuustolla ja yhdellä ruskettuneella banaanilla.
Todellinen minä luultavasti jättää seuraavankin koulupäivän välistä koska muistaa, kuinka helppoa lintsaaminen onkaan. Niin helppoa että kerrasta jää koukkuun. Minulle vielä extra-helppoa, olenhan niin monisairas. Voin valittaa päänsärkyä ja pyörtyä ruokalaan höyryävään perunamuussiastiaan, saada sydänkohtauksen noustessani liian nopeasti ylös tai vaikka anafylaktisen shokin maistaessani väärää ruoka-ainetta. Kesken kaiken. Melkein kiihottavan jännittävää tietää kuinka helposti se onnistuisi, vain heittää henkensä luonnollisin keinoin, suhteellisen vahingossa, mutta en minä sitä halua, minä haluan itse päättää kaiken oman käteni kautta.
Harmi ettei ole paljoa aikaa peukalonpyörittelyille.

Leijona käy kylässä, istutaan ikkunallisessa perhehuoneessa, aurinko paistaa ja kasvoni alkavat rasvoittua pitkästä aikaa, sekin johtuu lääkkeestä.
Leijona kertoo olleensa ulkomaanmatkalla etelässä vaimonsa ja tyttärensä kanssa, minä en sano mitään, minä mökötän ja yritän pitää murskatun sydämeni kasassa. Se puhuu anaalisti, vaimon ja tyttären, mitä se luulee, että minä olen ihan idiootti enkä tajua mitään? Siitähän on jo monta viikkoa kun olin siinä kunnossa, mutta eihän se voi tietää, ei se enää käy, tai kuten nyt käydessään, käy vain velvollisuudentunteesta. Kihisen raivosta ja vastaan kaikkeen ynähtämällä, näyttämättä että välitän yhtään mistään sen sanomasta.
Kun se kysyy olenko tulossa viikonloppuna kotiin, haluan vastata kyllä, mutta en osaa, sen sijaan tyydyn vittuilemaan sille eikö sulla ookaan perhelomaa? ja ollaan hiljaa kauan, molemmat, minäkin, vaikka tavallisesti näen vaikeaksi pitää turpani tukossa, olemaan täysin hiljaa, koska silloin joudun keskittymään pääni myllerrykseen.
Se ei ymmärrä miksi olen niin loukkaantunut, miksikö? koska kohtelet minua paskasti. et kerro että oot menossa jonnekin ja vielä kenen kanssa. Ja vielä sen huoran kanssa.
Se ei tykkää että sanon huora, että kutsun sen rakasta vaimoa jakorasiaksi, varsinkaan kun tietää millainen minä olen. Ja miten kostan toisille tajuamatta että enemmän siinä satutan itseäni ja päädyn syömään antibioottikuurin toisensa perään. Mutta kai se on sitä mitä haluankin; kostaa itselleni että olen mennyt kiintymään. Siitäs sait tyhmä lutka, ensi kerralla kai tajuat pidättäytyä paremmin.
Se sanoo että toi tuliaisia, saisin nähdä viikonloppuna.
Ostitko Suomesta lentokentältä ihan?
En saa viitsiä, sitä se toistelee, älä viitti.
Päätän kuitenkin istua sen kainalon lämpöön haistelemaan sen deodoranttia, haluaisin että se pyytäisi anteeksi, mutta ei se tajua loukanneensa, miten ei voi tajuta... Tai sitten sitä ei vaan kaduta ja on yksi ja sama olenko suutuksissa vai en.

Sosiaalityöntekijä tulee aamusta juttelemaan kanssani, henkeni haisee yölle ja tukkani sojottaa painovoimaa uhaten kohti kattoa. Sairaalayöpaitani helma on työntynyt fleecehousuihin puoliksi sisään ja kompastelen sumuisin silmin eteenpäin sen perässä kohti neuvotteluhuonetta.
Minä en näe kunnolla, mutta se ole aiheellista. Parempi sokeutua vaan, siinäpä vasta olisi riemunaihe.
Se tantta esittelee mahdollista tulevaa tukiasuntoani, on valokuvia, viides kerros, hissikin löytyy, vaikkei se mikään kamalan moderni olekaan. Vessassa on kaakelit ja sinne mahtuu peruuttamalla sisään. Minua käy itkettämään, minä tahdon ison vessan, ihan sama vaikka muu kämppä olisi perseenreiän kokoinen, en minä muuta tarvitse kuin turvallisen ja lämpimän veeseen, minun posliinikotini, mutta sehän ei edistäisi kuntoutumistani, eihän? Se että tuntisin oloni turvalliseksi tietäessäni että on yksi huone jonne voin sulkeutua miettimään, pitäisi opetella ajattelemaan, että koko asunto on sitä varten, mutta en minä siihen pysty, en minä halua...
Haluan tyrmätä koko ajatuksen, mutta sen sijaan kysyn saanko tupakoida parvekkeella ja saako ottaa lemmikkejä?
Se vähän hätkähtää, tupakoida saa mutta vain siis parvekkeella, mutta lemmikkejä ei saa olla.
No en minä sitten voi sitä ottaa, totean hivenen koppavasti, itseriittoisesti. Minulla on kani.
Mutta ymmärräthän ettei näihin yleensä saa ottaa lemmikkejä mukaan?
Mutta minulla on kani, alan jo vähän hätääntyä, tämä oli huono ajatus. Kun se sanoo voithan antaa sen muualle en enää pysty taistelemaan vastaan vaan huudan ja revin kasvojani ja vasemman käteni haavaa auki ja haluan hakata sen inhottavan tunteettoman ämmän naamaa seinään ja pyörittää sitä ympäri kuunnellen sen nenän rustojen rutisevan murskaksi veren jättäessä merkkinsä valkeaan hengittävään kiveen.
Minut viedään pois, minulta halutaan viedä kaikki pois. Jos se olisi muiden päätettävissä, minulla ei olisi mitään.

Aamulla pyörryin, tapu tapu.
Nousin ylös käskystä kuolemanväsyneenä, kävelin aulaan odottamaan punnitusta ja mäiskähdin naamalleni hoitajan ovesta sisään. Lisää lääkettä sydämelle, siitä se nauttii, siitä että nieleskelen koko loppupäivän inhottavaa tunnetta alemmas. Olen tullut huonoksi lääkkeennielijäksi. Yleensä kumautan kipollisen pillereitä alas pienellä valikoidulla määrällä sylkeä, mutta nyt täällä ollessani olen huomannut limakalvojeni kuivuvan kasaan, luultavasti uuden psykoosinestolääkityksen ja sisäilmankierron takia. Juon ja juon ja huuhdon makua pois ja silti henkeni haisee aamunraikkaalle iltaan asti.

Aamurutiinini menivät tämän yllättävän sattuman takia täysin sekaisin, en ole vielä edes päässyt aamupalalle aamutupakasta puhumattakaan. Ei muuten olisi niin ikävää, mutta tämä tarkoittaa inhottavaa kalorilientä sen korvaamiseksi lounasaikaan. Hassua, syön 70 kaloria kaurahiutaleina ja 40 kaloria rasvasilmänä, mutta tämän menetyksen korvaamiseksi saan/joudun, en tiedä, kai se riippuu aamusta, nielemään kitkerän 400 kaloria alas muovikupista ennen letkuruokintaa.
Päätä särkee ihan vitun paljon, mutta minähän olen suomalainen mies enkä kyllä myönnä sitä ettei vaan kuvaa päätä, minulla mitään aivoverenvuotoa ole.

Isä soitti käsittelystä, sekä hyvänlaatuisia että paskoja uutisia. Paskojen kuopimisesta pohjalta on helpompi aloittaa, se on no-no että saisin minkäänlaista huoltajuutta, tällainen hulttiolapsi. Vähän valoisampi, mutta samalla varsin hermostuttava (olen aika rauhoittavia täyteenpumpattu hetkellä, joten nyt en vielä saa itseäni hyppäämään seinille ja repimään kasvoja päästäni), uutinen oli, että vielä on mahdollisuus parantaa kuvaani minua koskaan ennen näkemättömien päättäjien edessä. Kuukauden kuluttua, elokuun alkupuoliskolla ennen kuin kouluni on tarkoitus alkaa on uusi pikainen kuuleminen, johon saan osallistua, tai jos en pääse, voin suorilta jaloilta heittää hyvästit koko tulevaisuudelle. Tässä ajassa pitäisi skarpata, päästä osastolta pelottavaan ulkomaailmaan (mutta en kyllä oikeastaan halua...) ja saada vähän siistittyä ulkomuotoani ihmisemmän näköiseksi. Sellaiseksi, että kehtaan katsoa peiliin niin että sieltä tuijottaisi takaisin jokin muu kuin rupinen alienvauva.

Minusta ei olisi väliksikään, vaikka olisin täällä koko loppuelämäni, osastolla turvassa, sairaalassa, kertaakaan enää koskaan ei tarvitsisi upota supermarkettiin tai joutua valitsemaan minkään muun kuin jälkiruoan suhteen; ottaako vai ei. Ei tarvitsisi olla enää koskaan yksin.
Mieleni tekee tekeytyä sairaammaksi kuin olen, lopettaa tämä iänkaikkinen kamppailu itseäni vastaan ja antaa vain mennä. Ei kenenkään muunkaan tarvitse kehoittaa itseään toistuvasti palaamaan eksyttämäänsä aiheeseen, jumittaa jumittaa jumittaa paikallaan.

Miten saan itseni ajattelemaan, että tämä nyt on vain pakko tehdä, mistä löydän sen motivaation ja lakkaan olemasta parkaraukkapelkuri?
Vaikka osasin odottaa tämänkaltaista uutista, en silti onnistunut tappamaan kaikkea sitä optimismia itsestäni, sitä joka ristii kätensä vaatekomerossa ja ponnistaa kaikilla voimillaan yhden ainoan toivonkyyneleen silmäripsiinsä roikkumaan. Sen idiootin paskiaisen puolen takia muserrun hilloksi.
Pitäisikö minun muka hyppiä riemusta sen vuoksi on mahdollista että voin saada, tosin hyvin epätodennäköisesti, joulun itselleni. Tai pääsiäisen ! Tai pari tiettyä viikkoa kesällä ! Ehkä syys- tai talvivapaan !
Katkeruus on ruma sana.

You'll only end up losing the ones you love the most

Olen draamakuninkaallinen, vaikka vihaan jokaista maailman synnyttämää huutoa ja sihahdusta. Vaikka en jaksa kimpaantua mistään, en suuttua, en vihata, minä vihaan vihaa. En usko mihinkään tai kehenkään joka on tämän planeetan pinnalla kävellyt, edes vastasyntyneen ensihenkäys ei ole minulle tarpeeksi puhdas ja viaton, sillä se ei jää viimeiseksi.
Ihmisen ja eläimen erottaa toisistaan se, että ihminen valehtelee lajitovereilleen, eläin vain yrittää tätä temppua välttyäkseen toisen lajin edustajan raatelulta - me petämme oman lajimme, mutta näemmä veljiemme lihan syömisen syntinä.
Syntinä; mutta eikö haaskaus ole sitä suurempi ja anteeksiantamattomampi teko? Tai kenenkään suolistaminen yhtään minkään tekosyyn varjolla, joita jokainen sota ja konflikti ovat.
Näen tapon oikeutetuksi paljain käsin, reilusti - voimakkain yksilö voittaa, se on evoluution taisto -, jos tarkoituksena on suojella itseään tai rakkaimpiaan. Omaa yhteisöään. Ruokkiakseen.
Näen oikeutettuna sen, että Kolmas maailma kärsii nälänhätää, mutta en näe oikeutettuna sitä, että paremmissa oloissa kasvaneet istuvat perseellään ja valittavat elämän kurjuudesta tekemättä itse elettäkään parantaakseen olojaan.
Metsästäjä-keräilijäkulttuurista siirtyminen oravannahkavaluuttaan ei ole tuonut kenellekään mitään hyvää. Itsensä sivistäminen on saanut meistä jokaisen uskomaan liikoja itsestään, luulemaan, että olemme muka jotakin muita kuin eläimiä. Fiksuja. Ovelia. Voimakkaita. Kaikkivaltiaita. Todellisuus on se, että jos metsänkeskellä astut emokarhun ja tämän pentujen väliin, olet vainaa.
Mutta hetkinen, lenkkeilijää puree karhu ja tämä parka ehtii karkuun ennen suurempaa tuhoa. Mitä sitten tapahtuu? Karhu ammutaan. Ja samoin sen kaksi lasta. Koska nukutusainetta ei juuri nyt ollut saatavilla.
Meitä on tällä pallolla 6 miljardia kappaletta, pistetään ne muutaman sadan tuhannen yksilön lajit vaan matalammaksi ettei vaan käy päälle.
They have feelings too. Miksi ei olisi; rakastihan tuokin äiti lapsiaan, ei se muuten olisi päälle käynyt. Ihanaa että pääsi koko perhe hengestään. Mutta eihän sillä ole samanlaista uutisarvoa kuin jos poliisi olisi tulittanut ihmisperheen kuoliaaksi, koska yksi erehtyi väkivaltaiseksi tuntiessaan jonkin uhkaavan rakkaimpiaan.

Minä en ymmärrä tätä vääryyttä, eikö jokaisen hengen pitänyt olla yhtä arvokas?
Jos olisin tarpeeksi rohkea ja älykäs en epäröisi hetkeäkään joukkoteurastaakseni osan meistä pois täältä. Mutta noinhan ei saa sanoa? Ei saa osoittaa ihannoivansa rauhaisee kommunismia tai samaan suuntaan omalta kannaltaan pyrkinyttä Adolf Hitleriä, sehän tekisi minusta pahan. Se, että sanoisin, että mielestäni Hitler ei ollut paha vaan älykäs. Että hänen persoonansa kiehtoo minua - että hän oikeasti oli jotakin ja eli vakaumuksensa mukaisesti toisin kuin kukaan meistä muista. Koska se vaatii niin paljon, että on helpompi heittää hanskat narikkaan jos alkaa näyttää liian monimutkaiselta.
Täytyy sanoa että ihannoi demokratiaa. Sitä kuinka hyvin maallamme menee, vaikka eläisi itse koko ajan sillä kurjalla ja varjoisalla puolella hupenevan työttömyyskassan ja KELAn väliinpitämättömien lappujen keskellä. Keräämässä ojista pulloja, että saa sen maitolitran ostettua jääkaappinsa valon seuraksi. Sitä minä ihannoin!, en ihmisen ahneuden pilaamaa Neuvostoliittoa. Kommunismia varten täytyy kasvattaa kokonainen uusi sukupolvi, sitä varten täytyy päästä eroon kaikista meistä korruption keskellä eläneistä. Jättää vain ohjepinkka jäljelle. Vasta silloin voi olla viattomia, puhtaita tämän päättömän lajin edustajia.

Äiti ei ole käynyt, eikä soittanut, eikä vastannut puhelimeen, laittanut iskän vastaamaan, jos nyt on jaksanut, viestinviejäkseen ei nyt kerkeä.
Itken ja itken ja raivoan ja säryn, mutta ennen kuin piikki luiskahtaa niskaani ehdin karata ja juoksen raivovyörynä kohti ovea, mutta törmään syliin, joka on tarkoituksella tullut tielle, jättänyt oman tapaamisensa rakkaidensa kanssa kesken minun vuokseni. Ja tunnen oloni niin tärkeäksi koko lauantain, itken ja itken lisää, mutta enää en raivoa, ja Jurvanen silittää niskaani ja istuu paikallaan koko päivän, antaa kätensä kun on illallisen vuoro (minä syön kolme riisiä ja viipaleen kurkkua maitolasilliseni seurana) ja selviän siitä päivästä, vaikka oloni onkin ristiriitainen ja avuton, sillä en tiedä kuinka maksan tämän kaiken takaisin. Olen aina maksanut kaiken takaisin kehollani, ottakaa ottakaa tässä sitä saa minä en katso ikää, ulkonäköä tai ole edes hinnalla pilattu, mutta en ole ikinä halunnut tehdä sitä niin, en halua nytkään, mutta en tiedä kuinka kalliiksi tämä muuten käy. Ainoa este vielä tällä hetkellä on se mitä jalkovälistäni löytyy, mutta moni mieli on muuttunut senkin suhteen lainan eräpäivän alkaessa häämöttää. Takaa, valot pois päältä, peiton alla.

Aamutakkini repaleinen helma hankaa polvitaipeita minkä kerkeää, se alkaa jo vedellä viimeisiään, se sama joka on kulkenut sairaalasta toiseen mukanani viimeisen kymmenen vuotta. Ostettiin kasvuvaralla tarpeeksi suuri, mutta lopetin kasvamisenkin jo parissa vuodessa. Kasvukäyrässäni kulkee tasainen viiva kaksitoistavuotiaasta yhdeksäntoistavuotiaaseen, puolen sentin ylä- ja alamäkineen.
Olisin antanut ruiskuttaa kasvuhormonia sisääni epäröimättä hetkeäkään ennen kuin oli liian myöhäistä.
Näin pieneen ei mahdu kuin yksi tunne kerrallaan, samalla tavalla kuin ei lapsiinkaan. Yhtenä hetkenä itkee ja raivoaa, toisena nauraa kuin päänsä menettänyt, kunhan vain joku löytää sen naurunappulan.
Nyt olen murheellinen, vaikka aurinko paistaa ja tuulenvire tuoksuu raikkaalle sateelle. Ulkona ei ole liian kuuma, eikä sisälläkään. Vaikka sain viettää kaksikymmentä minuuttia poikani kanssa. Vaikka pukeuduin sitä varten tukevasti, ettei sen tarvitsisi katsella ulospäin heijastuvaa sairauttani ja jäädä siihen kiinni.
Se istui sylissäni jäykkänä kuin heinäseiväs, eikä sen halaus tullut suoraan sydämestä. Se keräsi rohkeutta, tuutko pelaamaan mun kanssa joku päivä jalista?
ja minä halusin ravistella sitä. Se käänsi katseensa ja viilsi rintakehäni auki, enkä minä olisi halunnut kehottaa sitä katsomaan minua silmiin voidakseni vakuuttaa sille, ettei se saa jännittää seurassani, minä olen sinun iskä, minä olen sinua varten olemassa.
En tiedä onko pahempaa tunnetta kuin tulla lapsensa säälimäksi, pienen lapsensa, jonka ei pitäisi vielä osata sääliä mitään. Sitä ettei ole tarpeeksi läheinen, vaikka sama veri virtaisi suonissa.
Jos jo nyt on vaikea kysyä pienintäkin asiaa, entä sitten kun Pupu on kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... Uskon ettei se enää yletä ylittämään sitä kynnystä, jos en nyt saa tehtyä enemmän kuin on mahdollista resursseillani sen suhteen. Voita sen luottamusta ja ole sille isä. Ole kaikille isä, ennen kuin unohdun pois.
Ylety ylittämään sitä kynnystä, vaikka olisi kuinka pitkä tahansa. Eihän se nytkään ole minua kuin reilun päätä lyhyempi enää. Kohta minä istun sen sylissä, eikä toisinpäin. Enkä tiedä voiko se enää silloin nähdä minua isyydenarvoisena, onhan sillä muitakin, parempia, roolimalleja. Kaikeksi onneksi.

Meillä on huomenna huoltajuuskäsittely oikeudessa, jossa viisaammat päät päättää, onko nuoremmille lapsilleni hyväksi, että ylipäätään olen osa niiden elämää, vai tietääkö se vain huonoa. Hyvältä näyttää sen puolesta, että istun hullujenhuoneella, enkä voi edes osallistua koko käsittelyyn. Pilkka osuu omaan nilkkaan, minähän koko prosessin panin alulle vihoissani, halusin oikeuden säännöllisiin tapaamisiin lasteni kanssa, oikeuden puhua lasteni kanssa aina silloin kun on tarkoituskin. En halunnut olla mikään viikonloppu-(tai tässä tapauksessa pari viikkoa vuodessa)-isä, en halunnut olla samanlainen kuin oma isäni.
Ja nyt saatan menettää kaiken.