Älä mene metsään

Tuo taitaa olla soittoääneni. Se kaikuu kallioita vasten, varis lehahtaa raakkuen taivaalle pelästyneenä. Yhtä pelästynyt olen ehkä minäkin.

MISSÄ VITUSSA OOT
Hmm. Vähän metsässä.
MISSÄ VITUN METÄSSÄ
No... kai miä jossaan.
... MISSÄ?
Hmm... kai menin toispuoljokkee.
Vittu... TUU NYT EMMÄ TARKOTTANU.
Juu... niin. Juu. Miä oon vielä vähäsen.
Etkä ole. Minä tuun vastaan.
Emmiä tiiä missä oon...
Ootsiä teidän metässä?

"Meidän metsä", kalliot entisen huoneeni ikkunan takana.

En, tääl toisel puolel rataa. Mut ei se haittaa, miä vähän kävelen.

Hukkaan puhelimen kassini pohjalle ja nousen mättäältä, jalat on kylmät virrassa uittamisen jälkeen. Ei se vesi vielä ole lämmintä, ilmakin alkaa olla jo aika viileää, kun aurinko on menemässä maate.
Etsin polkupyöräni, joka on puoliksi hukkunut suohon. Kai sen vain hylkäsin siihen, en tiedä. Ajelin vain ympäriinsä, juoksin tuulispäänä, möyrin ruohonjuuritasolla ja etsin uusia koloja, jonne voisi rakentaa majan. Kuten silloin lapsena. Ihan yhtä yksin. En ole enää yhtä pieni kuin silloin, en mahdu piiloon jokaisen kannon taakse tai kyyristymään näkymättömiin kuoppaan kun sähköyhtiön pakettiauto ajaa hiekkatiellä kuolleen kylän lävitse. Mutta onnistun siitä huolimatta olemaan tarpeeksi huomaamaton.
Poltan hautausmaan portilla tupakkaa ajattelematta mitään, pää harhailee omia polkujaan.
Talutan pyöräpuoleni äitin autotalliin, käyn syömässä kourallisen viinirypäleitä ja lainaan Tepastelijan kaapista villasukat. Kukaan ei ole kotona, tunnen oloni murtovarkaaksi, vaikka omilla avaimilla tulinkin sisään. Vaikka istuinkin omalla lastensängylläni, siinä jossa on lepositeet valmiina levottomia öitä varten, katsoessani Suomen Huippumallia, irvistellessäni itse takaisin tusinamallikokelaille. Kyllä minäkin osaan! Jos olisin puolitoista päätä pidempi, näyttäisin kyllä teille kuinka hyvä olen.
Kävelen leudossa tuulessa kotiin, illan hämärtyessä. En jaksa jäädä katsomaan illan peliä, ei ne vielä ole niin tärkeitä otteluita. Keskiviikon pelin kyllä haluaisin nähdä, mutten tiedä miten unirytmini antaa myöten.
Leijona näyttää pahalta, se on ovella vastassa, näin kun verhot heilahtivat laukatessani pihan poikki raskaalle porraskäytävän ovelle. Se tahtoisi koskettaa, mutta epäröi. Porhallan sen ohitse, on niin kamala kusihätä ettei nyt voi jäädä huolehtimaan.
Siinä.
Murustan leivästä palasen ja hyppään parvekkeelle, päivän viides tupakka. Hinta noussut vaan entisestään, 25 senttiä pikkuaskissa, viisitoista isossa.
Otan iltalääkkeet ja tarkistan peilistä ja sormilla, ettei tukkani vaadi vielä varmasti suihkua. Eihän se. Mutaa on naamassa, suupieleen on tullut haava: törmäsin puuhun. Hmn.
Lujetaanko kirjaa?
Luetaan vaan, Leijona hymyilee, ryhdistäydy nyt hyvä iso aikuinen mies, ei sitä nyt auta alkaa parkumaan. Se kaivautuu lakanoihin ja odottaa että ponkaisen sen vierelle, vedän peiton korviin asti ja asetun hyvään kuunteluasentoon. En osaa itse lukea kirjoja, Leijona on päättänyt sivistää minua, se elävöittää tekstiä ja ihmettelee joitakin toteamuksia, nauraa kun minä kommentoin osoittaakseni keskittyneeni edes vähäsen. Rakastan sitä, että minulle luetaan. Ja rakastan Leijonan pehmeää miehistä ääntä - ei liian matala, ei liian korkea. Juuri sopiva. Sopii kuin nyrkki silmään.
Se pyytää anteeksi, että huusi tänään aikaisemmin. Suuttui, kun en ollut tehnyt sille ruokaa, syönyt itse. Keskittynyt vain sylkemään nuotteja paperille, vuodattanut elämänsinfoniaa. EI SITÄ VOI JÄTTÄÄ KESKEN ETTEI KATOA AJATUS! Ihminen, joka ei tunne pakottavaa tarvetta luovuuteen, ei voi ymmärtää kuinka tuska kerääntyy sisälle ja purkautuu sitten vahvoin sykäyksin rinnuksille, se on pakko vuodattaa pois kaikki-tai-ei-mitään. Tippa kerrallaan sitä jäisi liiaksi, se ummehtuisi, muuttuisi möykyksi vatsanpohjaan, ja paisuisi kuin pullataikina. Kunnes olisi pakko raastaa konkreettisesti suonensa auki saadakseen jotakin ulos.

Nukun hyvin, otin kaksinkertaisen annoksen unilääkettä, sitä ei saa kertoa kenellekään, sehän on kiellettyä: vain lääkärin määräämät annokset. Mutta ei niillä näinkään pieni nuku nyt kun nestettä ja kuonaa on kertynyt monta lisäkiloa ihonalle.
Ravintoterapeutilla vaaka näyttää jo 35,8 vaatteet päällä. Loppukiri viikonloppuna, on hyvät mahdollisuudet päästä letkuista. Oikein hyvä mahdollisuus. Tähtitieteellisen hyvä.
Paitsi jos omaan tapaani kusen kaiken nyt, viimemetreillä.
Psykologi väittää, että alan olla psykoottinen, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Se väittää olevansa huolissaan. Pitäisi turpansa kiinni, jos haluaa auttaa jotenkin. Minä voin kerrankin ihan hyvin.
Ihan hyvin.
Vaikka päänsärky jatkuukin. Ruokinnassa nenä tiputti verta leualleni, se on kuiva ja ärtynyt ilmasta. Pölyä, pölyä, paskaa ja sontaa. Lääkäri käy katsomassa, satun osastolle aamukierron aikaan. Se haluaa ottaa magneettikuvan, sanon ettei nyt kerkeä, töihin pitää mennä. Mutta se olisi hyvä ottaa.
Ei nytten. Ehkä ylihuomenna, kun tuun moneksi päiväksi.Ei minua kiinnostaa tietää onko päässäni aivoverenvuoto vai vuodanko muuten vain. En haluakaan tietää, syön mieluummin Solero-jäätelön ja imen valoa itseeni, poltan tupakan ja aloitan työni.
Kunhan kahvitunti loppuu. Etten saa pahoja silmäyksiä.

Kutsuvat sitä joksikin

Hakkaan näppäimistöä. Uusi sanelu. Purku. Poisto. Uusi sanelu.
Kahvitauko lipuu silmieni ohitse. ...si sanelu...
Ruokatunti valuu käsistä ...lu uusi sane...
Ne käyvät huikkaamasta ovelta että laitetaanko vesi kiehumaan teetä varten. Viittaan kintaalla.
Pakko käydä kusella, niin paljon vettä mennyt sisään, vaikka kuinka pahaa on tehnyt.
Sitten heittää silmissä, päätä ja vatsanpohjaa vihlaisee ilkeästi.
Tupakkatauko, ajattelen.
Poltan rakennuksen edessä kaksikin käärylettä, tekee oikein hyvää. Annan savukiehkuroiden lipua semi-täyteen vatsalaukkuuni ja pistää sen kouristelemaan tyytyväisenä.
Palatessani kuulen hiljaista vittuilua, jota ei ole tarkoitettu korvilleni. Joku ryssätyömoraali tuokin: kahvikupin kanssa tupakalle ja sitten taas töihin. Onko ihme että on noin huonossa kunnossa...
Olen vetää herneet nenääni, mutta kasaankin tunteet sisääni. Haistakoot laiskat kateelliset läskit vaan paskat, silloin kun minä olen töissä teen saatana töitä, jos haluan lorvia niin sitten jään kotiin ja annan motivoituneemman työvoiman hoitaa asiat paremmalla teholla kuntoon. Liian kauan samalla paikalla istuneille se toisten mielestä pieni vakiotyöntekijän palkka on itsestäänselvyys ja siitä kelpaa valittaa. Olisivat vaan tyytyväisiä saamastaan korvauksesta, kaikille ei ole työtä.
Minä saan 39 tunnin työviikkoja paukuttamalla 1100 euroa vähemmän kuussa kuin tilastokeskuksen väittämä keskipalkkainen suomalainen. Mistähän nekin luvut on revitty? Matti Vanhasen palkkanauhasta?
Ja inflaatio vain piiskaa hintoja kohoamaan entisestään.
Enää tunti istumista, työtä. Ehkä päänsärky vielä loppuu?

Posliinirakastaja

Soitan Pupulle, koska lupasin eilen sen käytyä pikavisiitillä.
Se kutsuu minua puhelimessa Antuksi.
Repeän sisäisesti, en saa sanaakaan ulos happea haukkovasta suustani. Kuuntelen kuulematta sen tärkeän asian, olen vielä kiinni alkuperäisessä tuskassani, en herää potemaan huonoa omatuntoa siitä etten keskity lapseni sanojen sisältöön. Ne soljuvat sisään toisesta korvasta ja valuvat pitkin poskeani ulos toisesta.
Se kutsuu minua toisella kertaa iskäksi, ensimmäinen nimen livauttaminen oli puhdas erehdys. Se ei edes tajunnut. Ja miksi olisikaan... sehän ei ole vielä edes viisivuotias.
En voi loukkaantua lapselle, eihän se ymmärtäisi.
Lopetan hienostuneesti puhelun lupaamalla hakea sen tarhasta myöhemmin viikolla, kunhan olisin vähän paremmassa kunnossa, iskä on vielä kipeä.
Leijona on lenkillä. Sillä menisi vielä 43 minuuttia, se on ollut vasta reilun vartin poissa. Kaivan kolhot paahtoleivät pakastimesta ja sulatan ne kaikki kerrallaan mikrossa, odotan lämpiämään ahdettuja leipiä voiveitsi kädessäni, lappaan ne lautaselle ja tungen naamaani. Hidastan, koska letkun kanssa täytyy olla varovainen. Pureskella liiaksi.
Laattaan pitkin lattioita ja pärskin sappinestettä käsilleni, veri valuu kaulalleni ja tahrii paidan kauluksen.



Ehdin lopettaa kun ulko-ovi käy.
Leijona kopauttaa helpotushuoneeni ovea. Muistelen, olenko siivonnut leipien käärön roskakorin pohjalle, huuhtelinko lautasen ja laitoinko sen takaisin kaappiin, onko margariini jääkaapissa, siivosinko muruset... Mitä teet?
Oon paskalla, nauran yhteiselle läpällemme, ei minun suoleni toimi. Siitä huolimatta istun tunnin jos toisenkin päivästä vessassa ja käyn mielessäni rutiinia lävitse. Eikä se häiritse Leijonaa, huvittaa vain.
Keitänk sulle puurot?
Emmiä...
Pakkohan sun on jotaan syödä.
Tietäisit vain.
Syön sen pirtelön loppuun, lupaan. Kesäkurpitsapirtelön, jossa on kaksi kiiviä, jolle ristiallergiani vastaa kutittamalla kasvojani ja suupieliäni hermostumiseen asti.
Kelpaa sille.
Painelen kasvoni takaisin paikoilleen, puhdistan itseni ja suihkautan lakkaa päähäni. Sen tungetteleva haju peittää sapentuoksun alleen.
Oksensitsä jotaan? Leijona kysyy astuessani ulos, se tuijottaa tiukasti punaisia silmiäni.
Kerron sille, mitä poikani livautti suustaan.
Se ymmärtää ja antaa itkeä sylissään.
Paitsi etten itke, hymyilen tyytyväisenä, nikottelen ja raavin kipeää kurkkuani.
Liian helppoa.

Kel onni on, se onnen kärsikööt

Leijonan lempisanonta. Se käyttää sitä kyllästymiseen asti joka kerta kun sorrun ulisemaan sitä kuinka en todellakaan ymmärrä miksi se tuhlaa aikaansa johonkuhun minunkaltaiseeni.
Ahdistun sananparresta lähes yhtä paljon kuin äidin monesti siteeraamasta "ei sieltä kotoa tuu kukaan sua hakemaan", kun mökötän ystävänpuutettani.

Keitin ison annoksen puuroa. Annoin sen jäähtyä hellalla, hyppäsin tupakalla ja koneella, kunnes Leijona hermostui ja muistutti, että nyt se on syötävä. Tänään ei ole letkuruokaa tiedossa siis ollenkaan. Olen omillani. Vastuussa itsestäni. Ja siksi pelottaa.
Juostiin keskustaan, ostettiin torilta tuoretta ruisleipää, kävin ällistelemässä Tiimarissa über-kalliita valokuvakehyksiä. Aivan varmasti maksoi vielä viimevuonna 75 senttiä semmoinen mini-vaihtokehys ilman reunoja, nyt 1,5 euroa! Samoin jäätelö maksoi kioskissa 2 euroa tötterö, keskiviikkona olin liian usvassa huomatakseni tätä törkeyttä. Vuodessa noussut hinta 60 senttiä, kahden vuoden takaisesta 80 senttiä!

Älä ruoki lamaa.

Ei olisi tullut mieleenkään, kaikki jäi ostamatta.
Leijona auttoi rollaattoripapan pystyyn, raukka oli humpsahtanut nurin, eikä päässyt liikkumaan. Ne odotti yhdessä ambulanssia, joka tuli pillit vinkuen paikalle ja vei papan pois.
Tai näin ainakin oletan.
Oletan vain, sillä juoksin lähikauppaan sisään ja lyyhistyin penkille itkemään. Miksen minä voi olla tarpeeksi vahva auttaakseni toisia? Pappa maassa kouraisi vatsanpohjaani, mutta en pystynyt tekemään mitään. Paitsi piiloutumaan.
Moni muu teki samoin, katsoi kauempaa monttu auki, tuijottivat kuin suolapatsaat, liikkumatta, osaamatta auttaa.
Muut, paitsi vaatimaton saalistaja, joka antaa Suomen Leijonaa univormunsa rinnassa ylpeilemättä turhia.

Leijona löysi minut mytystäni, nosti syliinsä ja paijasi naamaa viistävän tukan syrjään. Noooh?
MIKSI VITUSSA SÄ OLET MUN KANSSANI? Mä en ole sulle tarpeeksi hyvä vitun idiootti miksetsätajua?!

Kel onni on, se onnen kärsikööt.

En ostanut hipeilöimääni banaanisorbettia, purkissa oli 500 grammaa, 110 kaloria kohti yhtä satasta. En ostanut suklaalevyä. En ostanut karkkipussia. En sormeilemiani salmikkiaskeja.
Ostin sokeritonta energiajuomaa kaksi tölkkiä, ja askin tupakkaa, jota varten jouduin kaivamaan ajokorttini kassin pohjalta. Jonka kuvassa muistutan erehdyttävästi nais-Bob Dylania. Kassin, joka hajosi käsiini. Lääkepurkit ja käytetyt ruiskut levisivät pitkin lattiaa, minä niiden mukana.
Vartija vilkuili kulmaansa kohotellen tavaroideni kasaamista, Leijona huokaisi sille pahoittelunsa, ne luonnollisesti tunsivat toisensa. Juuri tuurillani.
Koko reilun kilometrin matkan kotiin keräsin itseäni epäonnistuneesti, peitin turvonneet silmäni suurilla aurinkolaseilla ja nostin hupun päähäni. Sain ehkä auringonpistoksen.
Halusin vain istuutua katukivetykselle, huuhtoutua pois.

Mä haluun kuolla.
Etkä taho.

Se kai siitä.

Istun parvekkeella aurinkolasit yhä tiukasti liimattuna naamalleni, juon pahaa energiajuomaa ja välttelen lautasella jäähtyvää makaronisoijalaatikkonökärettä.
Juttelen Siskon kanssa puhelimessa, se kysyy päivästäni, nauran olleeni täysi idiootti - taas vaihteeksi. Lupaan olla valmis viideltä, että se hakee minut matkaansa, käyttää ostamassa jäätelöä ja vie sitten äitille katsomaan MM-kiekkoa, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Vaikkei nyt juuri huvittaisikaan katsoa.
Mutta kun tiedän, että saan istua äitin olohuoneen lattialla jäätelölusikka kourassani auringon papattaessa säteitään ohuiden verhojen läpi päälleni, tunnen kaiken kyllä selviävän tästä parempaan suuntaan.

Vaikka lupasin olla itkemättä, sorruin.
On joku nostamassa minut takaisin jaloilleni, kai vielä voin yrittää uudelleen?

Body mass index

Huomenna.
Huomenna rasvaprosentin mittaus, keuhkokapasiteetti: juoksemista, uimista, PEF-mittariin hengittelyä. Pelkään valmiiksi että pökerryn. Hyvä että jaksan aamulla nousta omin voimin sängystä, kävellä parvekkeelle tupakalle, raahautua bussille, nousta portaat ylös sairaalan liukuoville, kävellä tuhottoman pitkän käytävän lävitse hissille, painaa ylös menevää nappulaa, valita kerroksen, avata milloin minkäkin klinikan, osaston, oven, ilmoittautua sisään. Kertoa hengästyneenä vastaanottotiskillä hiljaisella värisevällä äänellä nimeni, jonka nainen tarkistaa listasta ja käskee odottamaan hetken.
Ja hetkinen...
Nämä kokeet tehdään kellarikerroksessa, joudun menemään takaisin askelissani lappu kourassani, peruuttaa hissiin, peruuttaa käytävän alkuun, kiipeämään yhdet kierreportaat alas. Ilmoittautumaan taas, täytyy ojentaa lappu sille karvattomalle miehelle, jonka kädet haisee kanalle. Odottamaan.
Huomenna vasta.
Ostan ensin tupakkaa kioskista, piilotan askin taskuuni, poltan vasta myöhemmin.
Huomenna.

Kierrän sormeni vyötäröni ympärille suihkussa. Puristan kädet yhteen ja teen kaksi mustelmaa navan kummallekin puolen. Sormenjäljet iholla.
Saan tyhjennettyä suoleni pitkästä aikaa, on voittajaolo. Hymyilen aurinkoisella parvekkeella Leijonan naureskellessa vierelläni, käsi hartioillani, nojaan päätäni sen olkaa vasten. Onneksi suoleni on meidän yhteinen kiinnostuksenkohteemme. Kaunista.
Odotan innolla sen aikaa kun Leijona nostaa vaa'an kaapista ja laskee sen lattialle eteeni. Riisun housut jalastani, jalkoja kuumottaa. Olen nostanut painoni BMI kolmentoista puolelle. Oikean painoni: tulihan nyt ylimääräiset ulos. Hymyilyttää.
Juon puolitoista litraa Pepsi Maxia, se nostaa punan poskille. Kevytjäätelö laskee kuumotusta. Juoksen paikallani varttitunnin, harjoittelen huomista varten. Leijona katsoo tarkasti kellosta, etten jatka aktiviteetiani sekuntiakaan kauempaa.
En kyllä olisikaan pystynyt, vasen reisi on maitohapoilla, rojahdan vatsalleni maahan ja annan tonnikeiju-pupujussini kavuta selkääni. Se päättää nukahtaa, painaa rakkoani ilkeästi vasten kovaa lattiaa, vääntelen naamaani tuskallisesti, kunnes Leijona tulee ja nostaa sen ärtyneen eläimen syliinsä. Kaksi keski-ikäistä papparaistani...

Aivovasara, kanini, on alkanut avautua enemmän vanhetessaan. Kun se oli vauva, se ei päästänyt ketään muita kuin minut lähelleen: kapusi yöllä viereeni opetellessaan ensimmäisen viikon jälkeen avaamaan häkkinsä oven, pureskeli korviani ja varpaitani minkä kerkesi, heräsin tyynyliina verisenä useana koleana kouluaamuna. Tai sitten se hinkkasi hinkkaamisesta päästyään itseään vartaloani vasten, käytti minua hyväkseen, häpäisi ruumiini. Toisten astuessa sisään huoneeseeni, se piiloutui sängyn alle, jossa tärisi kuollakseen, kunnes "uhka" oli poistunut. Pureskeli kaikkiin vaatteisiini jättimäisiä reikiä, vaihtoi ovelasti terveelliset porkkanansa kermakakkupalasiini ja pipareihini, heti kun silmä vältti. Sitä se tekee vieläkin: ensin ottaa ruokani, vie sen piiloon ja tuo tilalle vähintään heinää, välillä se vääntää papanakeon tyhjennetylle lautaselleni, jos ei keksi mitään muutakaan yllätystä.
Leijonaan se tottui yllättävän nopeasti. Alle kuukaudessa kapusi jo seurakseni sänkyyn, vaikka mies tuhisikin vierelläni. Hetkessä antoi sen jo nostaa itsensä syliinsä. Vaihtaa hiekkalaatikon sisällön tuoreempaan. Pestä käpälänsä. Pidellä itseään sillä aikaa kun leikkaan sen kynnet, tarkistan hampaat.
Nymfosta se ei koskaan välittänyt, vältteli sitä kuin ruttoa, haki vain ruokansa ja paineli samantien muualle. Homokorvalle se teki saman, vaikka asuikin lähes vuoden sen kanssa.
Olen alkanut huomata olevani hiukan mustasukkainen siitä kuinka helposti se on alkanut luottaa Leijonaan, yhtä helposti kuin minäkin. Kuten isäntä, kuten lemmikki? Minä olen se lemmikki.
Aivovasara on erittäin tarkka reviiristään, jopa oman poikansa se alisti elämään yhteen nurkkaukseen, pupuparka. Se ärhentelee kaikille, saa äitini dobermannivanhuksen ulisemaan hädissään, pysymään poissa. Osaisinpa itse saman kun siitä koirasta on kyse. Se rakki on runkannut mehujaan päälleni siitä lähtien kun olen sen ensimmäisen kerran tavannut.
Taidan kuitenkin olla siinä asiassa pupuni kaltainen mitä tulee muihin ihmisiin, toisiin.

Rakastan Aivovasaraa niin kovasti että särkee sydäntä katsoa sen tolkutonta lyllertämistä. Kääpiökanin verta siinä on olevinaan, mutta ahmimishäiriöinen on lähemmäs keskisuuren kanin mittoja. Se on liian fiksu vastustajakseni.

Jäätelökioskit on ilmestyneet torinvarrelle. Katselen niitä, luukku raottuu, tyttö hymyilee, en osaa tilata mitään. Pyörittelen tennarini kärkeä mukulakivellä päällystetyssä maassa, katseeni vaeltaa listalla. Seison Leijonan varjossa, hieman jonosta syrjemmällä. Vaikkei jonossa olekaan ketään.
Tytön kasvoilla on jännittynyt hymy. Se ei räpäytä, vilkuilee meitä vuorotellen.
Leijona kumartuu ylleni, kietoo kätensä hartioilleni, olen lukittuna.



Mitä tahot?
Teen suullani ihan sama-ilmeen.
Otatko jotaan muuta?
Tuskastuttaa, hermostun, huokaisen syvään.
Ahdistaa.
Jos mie otan?
Nyökkään vain, en kyllä tahtoisi että se ottaa mitään, syön koko töttörön sen kädestä kuitenkin. Ja jos nyt jo ahdistaa, ahdistaa kyllä silloinkin.
Se ottaa kasvisrasvapäärynää, sitä se osti minulle viimekesänä kun käytiin ensimmäisen yhteisen yökyläilyn jälkeen käyskentelemässä ympäriinsä ennen kauppojen aukeamista.
Istutaan auringonpaisteessa, lihapiirakkarasva kantautuu nenään - toripäivä. Imeskelen pillimehuani, nuolaisen Leijonan jäätelöä. Sen kylmyys tuntuu raapivan turpean kielen pintaa.
Liian makeaa juuri nyt.
Haluutko lopun?
Kotona on puoli litraa kevytvadelmaa, syön mieluummin sitä, sitten myöhemmin. Nyt ei ole hyvä jäätelöolo. Enemmän tekee mieli oikeaa pureskeltavaa ruokaa: näkkileipää, muroja, caesar-salaattia. Odotan innolla vapun simaa, munkkeja ja tippaleipää. On pakko olla kunnossa siihen mennessä, ettei mene sivusuun.

Juon kahvilassa makukaakaon. Kermavaahto ja strösselit sekoittuvat lasinpohjalle.

Hän tulee tänään

Tuntuu varautuneelta kirjoittaa omia potilaskertomuksiaan, mutta teen sen silti. Merkinnöistä valtaosan perässä on äitini puumerkki, harvempi sairaalasukuun kuuluva antaa työkavereidensa kajota oman perheensä sisäisiin sairauksiin. Vaikka kuinka olisi vaitiolovelvollisuus. Harvempi osaa pitää huomaavaisesti turpansa tukossa ja ohittaa asiat kylmästi ammattitaitoisesti. Pitää päästä repostelemaan.

Desorientoitunut, ei elä tässä hetkessä. Puhe on rönsyilevää ja sisältö hukkuu aika ajoin. Säpsähtää takaisin nykyhetkeen puhuteltaessa. Ei ole ottanut lääkelistan mukaista annostusta lääkkeitä, miesystävä huolehtii lääkkeenotosta...

Lauantaina päivystyksessä. Olinko? Luulin olleeni kunnolla, keskityin. Keskityn yleensä tarkemmin tärkeissä paikoissa, haluan antaa asiallisen ja siistin kuvan itsestäni. En sitä neuroottista minua, joka ei lähde kahteen päivään ulos koska aikaisemmin viikolla asukokonaisuus ei sopinutkaan yhteen uuden tukkavärin kanssa. Ei sitä. Sen pidän itselläni.

Leijona tulee tänään lounastamaan kanssani, sovittiin, kerta se ei saattanut minua bussiin, meni jo aiemmin töihin palvelemaan valtion rivistöön, pysäyttelemään kaahareita ja sakottamaan väärin parkkeerattuja autoja. Täyttämään papereita ja juomaan kahvia.
Olin aamusta syötettävänä, nyt mietin uskaltaisinko jo nousta tuolilta ja hakea lämpimän kupin teetä lämmittämään paleltavia käsiäni. Laitoin tiukahkot housut pitkän paitani seuraksi, peilailin aamulla yksin ollessani ylpeäni sääriäni. Alan saada itseni takaisin. Hitaasti, mutta varmasti. Koska haluan olla kunnolla.

Alistunut, voimaton ja peloissaanko

Psykologi teki tunnelukkotestin, olin kyllästynyt ja värittelin tottuneesti palleroita mustaksi pehmeällä lyijykynällä, yhteensä kahdessa kohtaa mietin hieman vastaustani, koska kysymys oli typerä kaksiosainen, joista vain toinen väite piti paikkansa, en tuntenut oloani mukavaksi niiden kohdalla: mitä vain vastaisin, se olisi valetta.
Nainen väänteli ryppääntynyttä suutaan merkitessään pisteitäni ylös, se painotti, että tämä nyt on vain suuntaa antava. Niinkuin aina. Näille asioille voi tehdä jotain. Jos vain tiedostaa ne. En tarvitse mitään paperinpalasta kertomaan, että olen vetäytynyt, riippuvainen, vajavainen, suojaton, liian vaativa. Kärsin kroonisesta tunneummetuksesta, pelkään olla yksin, tulevani petetyksi, menettäväni rakkaimpani. Olen estynyt ja haluan pitää omat asiani ominani, en halua repostella niillä ympäriinsä, koska pelkään, etten ole sellainen kuin olisi hyve. Kun en ole. Olen huonompi kuin esitän päällepäin. Haen apua vasta kun on auttamattoman myöhäistä, kun ainoa toivoni on toivoa. Mikä taas ei kelpaa, koska olen ylitsepääsemätön pessimisti. Uhraudun toisten hyväksi, hylkään omat tunteeni, vapautan itseni kehoni kahleista voidakseni tuntea ylemmyyttä, jumalakompleksini, nakkelen niskojani, pyörittelen silmiäni, huokailen toisten mitättömille ongelmille. Eivätkö he osaa pitää niitä ominaan, kasata sisälleen ja käsitellä yksinään? Kuten minä teen.
Vaikutan kylmältä, koska en ole mukava ja suostu keskustelemaan töissä ärsyttävän pälättäjän kanssa, käännän katseeni sanomalehteen ja luen samat kuluneet otsikot ja sarjakuvat kerta toisensa perään, kunnes se tajuaa vihdoin lähteä takaisin hommiin ylipitkän taukonsa päätteeksi. Ei tarvitse olla sille mukava, muutkin ärsyyntyy sen olemassaolosta, en kostuisi mitään hymyilemällä ja nyökkäilemällä, puremalla hampaitani yhteen ja oikeasti olevinani kuuntelemalla.

Lopetin sairaslomani. Tai lopetin ja lopetin, olen tänään ainakin kokeilemassa, miten toimii. Tulin seitsemältä, puoli yhdeksältä kävin yleispsykiatrisella juttelemassa, poltin tupakan, tulin takaisin töihin, kirjoitin pois omat sairaskertomukseni, lisäsin vielä sanelujen loppuun "jakelu" että varmasti saan omat kopioni kotiovelle kannettuna, vaikka posti meneekin lakkoon. Revin stressifinnin auki kaulaltani, se ei tahdo lakata vuotamasta, köytän halpaa vessapaperia pääni ympäri ja toivon vain parasta. Käyn ruokatunnilla osaston puolella ruokittavana, saan Nutrin mukaan, sekoitan tipan sitä teeheni. Juttelen kaikkien kanssa sujuvasti, kevyesti, kauniina, saan nyökkäyksiä, hurmaan, saan kehuja - näytät niin hyvältä. Tiedän: suupieleni eivät viistä lattiaa, en ole kasassa pelokkaana nurkassa lehtiin itseni upottaneena. Minä näyttelen tänään itsevarmaa, letkusta poskessa huolimatta, olen itse välittämättä siitä, muut tuntuvat unohtavan sen, keskittyvät loitsuja lausuvaan suuhuni. Valloitan, piristän aurinkoista päivää.
Sitten palaan takaisin omaan työpisteeseeni, valahdan huojentuneena tuolille ja riisun likaiset tennarit jalastani. Pyörittelen väsyneitä ja turvonneita nilkkojani, annan ilmeen haihtua kasvoiltani. Suljen väsyneet silmäni, laitan niiden loisteen ja kimalluksen varastoon, tarvitsen sitä taas parin tunnin päästä seuraavalla tauolla. Lasken hetkiä siihen. Ja siihen, koska pääsen lähtemään.
Ajattelen jääkaapissa odottelevaa Nutria. En ajattele sen kaloreita (niitä on vielä noin 267 mittailujeni mukaan). Ajattelen sitä muuten vain. Siellä se on. Se ei ahdista. Se on muistuttamassa siitä, kuinka hyvä teeskentelijä olen. Suurisilmäinen, puhun ja puhun, ruskeita nappejani ei voi joko olla tuijottamatta tai sitten on heti käännettävä katseensa, kumpi vain on kohdalle osuneelle ihmiselle luonteenomaista. Elehdin käsilläni, nauran soraisesti, pyyhkäisen huomaamatta hikoilevat sormeni housujen tummaan kankaaseen.
Voitan.

Piirrän muistikirjaani Anorektikkotytön kuvajaisen, se hymyili eilen, ei nauranut, me emme kumpikaan naura oikeasti, pieni hymähdys ja kikatus on pakotettu, tahdonalainen kohteliaisuuden osoitus. Ei muuta. Se ei tunnu sisällä. Se tuntuu nenässä samalta kuin itkettäminen, tai se kun aivastuttaa.
Syötiin 100 gramman karkkipussi puoliksi, molemmat viivytteli, tyypillistä. Luettiin nuortenlehtiä ja istuttiin sen pehmeällä sängyllä, sen punaposkinen äiti tarjoili meille sokeritonta limonadia ja porkkanatikkuja, niistä en syönyt yhtään, en uskaltanut, jos vaikka olisi käynyt oksettamaan. Letkun kanssa on parempi olla varuillaan.
En maininnut Anorektikkotytölle, että se oli menettämässä otteen. Sen huone oli epätavallisen kaoottinen, tyhjät sipsipussit ja keksipaketit patsasteli lattialla, sitä selvästi nolotti, mutta se ei siivonnut niitä pois tullessani. Pyysin jo ovelta, että mennään sen huoneeseen eikä olohuoneeseen, kuten se oli tarkoittanut, epäröi päästää minut maailmaansa. Sanoin, että se on ainoa, mihin suostun. En suostu leikkimään sen kanssa, esittämään pientä näytelmäämme, en halua, haluan olla sen kanssa normaalisti, koska olen suhteessamme vahvemmalla. Toimin sen sponsorina, tukihenkilönä, mentorina. Se ei enää näe yhtä hyvin sormiensa lävitse. Ei vaikka kampaa ohuen tukkansa ja sotkee silmänsä meikeillä, ei vaikka piiloutuu vaatteiden alle ja paljastaa lakatut kyntensä. Hei hei Anorektikkotyttö, kohta olet enää vain Tyttö. Tai vielä pahempaa: Entinen Anorektikko.

Kerron Leijonalle illalla Pätkistä jääkaapista kaivaessani, että syötiin herkkuja. Se nauraa oho kaks anaa. Katson sitä loukkaantuneena, se loimistaa korvansa alas ja laskee leukansa kuoppaan. Älä uskallakaan yrittää loukata minua. Elän nyt vahvaa kautta.
Hymyilyttää. Kannatti lopettaa itkeminen. Keskittyä supiseviin ääniin päässään. Tänään käyn juoksemassa, koska Leijona on töissä myöhään.

Turning him down

[MATURE CONTENT WARNING: ÄLÄ LUE JOS ET HALUA IKUISIA TRAUMOJA SEKSIELÄMÄNI KRIISISTÄ]


Olen varmaan miljoonaan otteeseen paapattanut siitä, etten ole kamalan aktiivinen seksuaalisesti - koska ei kiinnosta. Aloitteita teen hyvin harvoin, useimmiten kun ei tarvitse. Tänään koin, että todellakin tarvitsi, viikko oli mennyt ilman että Leijona osoittaa suuntaani minkään sortin kiinnostusta. Sitä se sitten oli: kahden peiton alla hiljaista rymistelyä, anteeksipyyntöjä (ootas vaihdan asentoa/oota... nyt vois onnistua paremmin) ja suljettuja silmiä.
SULJETTUJA SILMIÄ. SILMÄT UMMESSA. PEITON ALLA; POISSA PÄIVÄNVALOSTA; PIILOSSA.
Lets just get over with this.
Käänsin vain letkuposkeni piiloon ja tyydyin osaani. En edes ole tarpeeksi hyvä saadakseni mieheni tyytyväiseksi.


Nyt tekee vain mieli syödä ja syödä ja syödä. Pah, jukurtilla ei kamalasti paha mieli taltu. Värjäsin ärtyneenä epätasaista vaaleaa hiustupsua pukkaavan tukkani tummaksi ja kyllästyin itkemiseen. En vaan enää jaksa, ihmekös tuo ettei enää kiinnosta kun käyttäydyn kuin teinityttö läskiangsteineni ja itkunpurkauksineni. Jatkuvasti. Muuta en osaakaan. Olen Leijonan toinen tytär jota sille ei koskaan suotu. Ikäni puolesta voisin hyvinkin olla. Pakko ryhdistyä, jos haluan vielä joskus katsoa itseäni peilistä ensin hajottamatta sitä pirstaleiksi ja sitten itse hajoamatta omaan surkeuteeni.
Olen mitätön.
Kukaan ei enää jaksa tätä.
Linkoan purkkilihapullien kannen vasempaan keskisormeeni, huudan turhautuneisuuttani, huuhdon vuotavaa räpylääni hanan alla ja teippaan sen ympärille talouspaperipalasen. Nyt jo saatana riittää itsensä runnomminen, oli se sitten tahallaan tai vahingossa, olen jo tuhlannut tarpeeksi Suomen kansan hyvää hyvyttään luovuttamaa verta, vienyt tarpeeksi monta sairaalapetiä toisilta, käyttänyt valtion rahoja saadakseni ajatukseni pysymään normien sisäpuolella. Ei enää, voin oikeasti olla parempi ihminen.
Nyt on enää kaksi vaihtoehtoa: parantua tai kuolla.
Tällä hetkellä kumpikin käy, haluanhan jättää kaiken taakseni.
Mutta heittäisinkö hukkaan kaiken saamani sen takia, että elämä on paskaa?
Haluan vielä tasavertaisen parisuhteen, vaimon, jonka kanssa voin makailla puhtaissa lakanoissa auringonpaisteessa, siemailla teetä terassilla, leipoa pullaa ja kietoa käteni sen lanteille painaessani pääni sen olkakuoppaan meidän katsellessa nurmikolla peuhaavia kiljuvia mukuloita.
Tämän hetkinen tilanteeni on liian kaukana siitä.

Ruma, ilkeä ja sottainen

Kusin asiani. En saanut pidettyä ruokaa sisälläni sitten viime päivitykseni, matka onnelaan päättyi letkuihin ja itkuisiin iltoihin. Herään aamulla puoli seitsemältä Leijonan kellonsoittoon, tupakoin armottomasti ja valitsen päälleni vaatteet, joissa näytän mahdollisimman suurelta. Matkustetaan bussilla sairaalalle, ilmoittaudun sisään osastolle. Vaihdan sairaala-asun päälleni, makaan peittojen alla hytisemässä sarjakuviani selaillen, tippa ranteessa, odotan että kaksi hoitajaa vie minut syrjemmälle ruokittavaksi. En osaa edes itse enää syödä.
Mummot vaihtavat myötätuntoisia irvistyksiä keskenään viereisistä pedeistä, tuo on tuollainen. Käyn thoraksröntgenissä, magneetissa, CT:ssä ja ultraäänessä, siinähän se päivä sujuu. Mieluummin olisin töissä.
Katselen tupakkatauollani alas parvekkeelta, kuudennesta kerroksesta, mietin miltä tuntuisi hypätä. Heittäytyä kaiteen yli. Varmasti paremmalta kuin nyt kurkkukipuisena ja huonovointisena.
Leijona hakee päästessään, aamubussin tapaan liian moni erehtyy tuijottamaan poskeeni kiinni teipattua letkua inhoten. Puristaa. Vedän huppua syvemmälle päähän, enkä katso edes kuskia silmiin tökätessäni kuukausilippuni kortinlukijaan.
Lauantaina menen osastolle yöksi.
Letkuissa olen kahdeksan kiloa.
En saa vaatteita asettumaan päälleni kotona, koska olen niin turvoksissa. Näen unta että paskon housuuni, niin ahdistava tilanne on. En enää tahdo nukkua päiväunia, olin sitten kuinka väsyksissä tahansa. Nauretaan unelleni Leijonan kanssa aurinkoisella parvekkeella, poltan vihreää syöpäkäärylettä ja nauruni on pitkästä aikaa aitoa. Vaikka se repiikin sisälmykseni rikki.
Hesburgerin jonossa humalainen mies puristaa persettäni ohimennessään, alan taas itkeä. Kaivaudun känniläistä pahasti mulkoilevan Leijonan kainaloon ja pyydän sitä olemaan järjestämättä kohtausta. En jaksa. Se saa paska-ateriansa ja istuudutaan kauimmaiseen nurkkaan piiloon katseilta. Annan rasvankäryn tanssia nenäkarvoillani. Nuoleskelen ketsupissa pyörittämiäni sormia ja saan minipehmiksen ilman kastiketta. Vohveliosa lentää aterian kääreiden mukana roskakoriin.
Juoksen supermarketista toiseen, hypistelen tavaroita, ei vielä ole rahaa.
Kuiskaan äidille, että veljen tyttöystävä on vain kaulalaiha, sillä on massiivinen perse ja lanteet. Äiti tulistuu ja käskee minun pitää turpani tukossa, näytät ihan nälkälapselta. Olen vähän hämilläni: sillä tavalla me on aina puhuttu toisista, naljailtu ja unohdettu omat vikamme. Kun olin pienenä äidin kanssa päivät kahdestaan kotona sisarusten ollessa tarhassa ja koulussa tai vielä äitin mahassa, istuin lattialla piirtelemässä, äiti veivasi stepperiä ja kommentoi telkkarissa olevien ihmisten ulkonäköä. Vähän on pulskistunut. Viinanaama. Käyttää liikaa suolaa, turvoksissa. Onpa kauniin laiha tyttö.
Selaan laskujen eräpäiviä: mikään ei ole vielä myöhässä. Vähennän summat palkkanauhastani, käteen ei jää paljon paskaakaan: sairaalamaksuja, sähkölasku, nettilasku, puhelinlasku, yksi erä takaisinperintään mennyttä sairaspäivärahaa, koska en sitä kuulemma ansainnut, olisi pitänyt hakea vammaistukea tai jotain, olla menemättä töihin. Sana "vammainen", poikkeava, erilainen, normista eriävä, kiero, saa vereni kuplimaan raivosta. En minä tunne itseäni vammaiseksi, pystyn juoksemaan ja sitomaan omat kengännauhani, ajatukseni ovat ajantasalla. Saatan olla hidas, käyttäytyä kuin dementikko ja huijata itseäni ajatuksillani, mutta invalidi en ole. En suostu olla. En vaikka sillä pääsisin joustavalla valinnalla mihin kouluun tahansa, saisin turvatyöpaikan, enemmän rahaa, ilmaisia nappeja. Joka kerta kun käyn työkkärissä tai KELAssa, ehdotetaan kansanopiston vammaislinjaa, puristan käteni reisiini. Ei kiitos.
Äiti töni opettajaa huudoillaan aloittaessani opintoni, kun oppikeskuksesta kysyttiin miksei minua laiteta erikoisluokalle, erikoiskouluun. Olisi niille helpompaa. Itse olet vammainen.
Ajatukset hyppii asiasta toiseen, ei ole mitään kiintopistettä. Leijona tekee itselleen lounasta, minä odottelen iltaa, menen toiseen ruokintaan. Voisin tänään iltapalaksi ottaa myöskin vaniljajukurttia, se on menossa vanhaksi, tai kai on jo mennyt.
Katsotaan joku kiva elokuva, saanpahan maata miehisemmän puoleni kainalossa, haistella sen partavettä, sitä tuoksua jonka käskin sen ostaa sen lainattua kerran työkaverinsa putelista muutaman roiskeen. Haistan sen jo rappukäytävässä. En tunne omaa oloani miehiseksi, en ole kai koskaan tuntenutkaan.
En tajua edelleenkään kuinka se jaksaa ongelmieni kanssa. Aamusta iltaan pitää huolehtia. Olisin sanonut hyvästit jo kauan sitten, jos olisin sen kengissä.
Nyt en ole edes housuissa.

Suunnitelmia jääkaapin ovessa

Vatsaan koskee. Istun bussissa Leijonan vieressä ja puristan kynteni penkkiin. Yritän pysyä pystyssä. Yritän keskittyä luureista pauhaavaan musiikkiin. Jään sairaalalla pois, potkaisen päiväni käyntiin kuumalla kupillisella teetä. Pitelen vatsaani ja kumarrun sen ylle aloittaakseni työt.
Tunteja kuluu.
Sitten pitää lähteä helvetinkoirien kitaan.
Hoitaja johdattaa minut pieneen komeroon, jossa vaaka nököttää iloisena keskellä lattiaa. Se kääntää selkänsä kun riisun farkut ja hupparin yltäni, viikkaan ne tuolille, en halua näyttää huolimattomalta. Se saattaisi paljastaa jotakin.
Nousen kylmälle puntarille ja tuijotan ruudulle asettuvaa lukemaa. Vittu.
Hoitaja katselee numeroa surullisena, sitten se siirtää katseensa minuun ja kysyy mitä mieltä olet tästä lukemasta?
Purskahdan itkuun. Hyppään pois kiduttavasta tilanteesta ja annan naisen istuttaa minut penkkiin, se nostaa paitani harteilleni, vedän jalat syliini. Haluatko mennä osastolle? Itken ja itken, enkä saa vastattua. Niistän verisen nokkani sen ojentamaan nenäliinaan ja annan sen sanojen kaikua kuuroille korville. Puen päälleni sen mennessä käymään vastaanotossa.
Liian vähän. Vähemmän kuin odotinkaan. Olen mennyt kaksi kiloa alaspäin vajaassa kahdessa viikossa. Vaikka olen syönyt. Olenko valehdellut taas itselleni? Muka-syönyt: ottanut ruokaa, sotkenut sitä ympäri lautasta, pistänyt pari haarukallista suuhuni ja tiskannut sitten todisteet vaahdon mukana alas putkistoon? Enkö osaakaan pitää itsestäni huolta... Ehkä olen sittenkin fyysisesti sairas, eikä tämä ole omaa syytäni, pääni kieroutta. Ehkä sisälläni kasvaa kystarypäs, joka estää kaloreiden imeytymisen ympärilleni.
Hoitaja tulee kertomaan, että soitti äidilleni. Äiti oli kehoittanut sitä soittamaan Leijonalle, sen luonahan minä asuin, sille asiani enemmän kuuluivat. Hoitaja kysyy tähän suostumustani. Juuri itseni kasanneena pirstoudun pitkin lattioita. EI HELVETISSÄ ETSOITA. Yskin henkeä saamatta, en halua. Miksei äiti nyt vaan voi tulla ja hoitaa minua ulos täältä, olen ihan kunnossa. En tarvitse mitään apua. Lopetan koko painonseurannan ja keskityn muuhun. Miksei äiti ymmärrä? Eikö se välitä?
Mustia hetkiä mielessä, rauhoitun mieshoitajan sylissä pari bentsoa saatuani. Väsyttää niin paljon.
Leijona nostaa minut vasten rintaansa ja kantaa perhehuoneeseen lukkojen taakse. Se pyyhkii punaisen naamani, tuijotan vain sen ohitse, en halua sitä tänne, en halua, että se saa tietää kuinka epäonnistunut olen taas.
30,2.
Se ei ole kaunista. Se on inhottavaa.
Saan uuden ruoka- ja liikuntasuunnitelman, se on laadittu jo aiemmin, en jaksa, hyväksyn sen edes lukematta läpi, silmäilen vain näön vuoksi ja nipistän huulet kiinni tyytymättömänä. Nutreja niin paljon. Enkö voisi syödä juustoa sen sijasta?
Salmiakkipussi on levinnyt kassini pohjalle. Kalastan viimeiset napit suuhuni ja annan natriumin levitä limakalvoilleni. Bussi tärisee mukulakivetyksellä. Leijona ottaa käteni omaani ja nojaa päätäni vasten. En mene takaisin töihin. Jää miinusta. Olen sairaslomalla ainakin viikon loppuun, luultavasti hyvinkin paljon kauemmin.
Tuoksuu kesälle.
Äiti kävi hakemassa ruokaa kaupasta, se juttelee Leijonan kanssa keittiössä, haistan hiilihydraatin, tuo on kai sienikastiketta. En ajattele kassista nostettua majoneesipurkkia tai täysrasvaista floorapurkkia, MiniLättani lensi sen siliän tien roskapussiin.
Viimeinen mahdollisuus tällä erää. Olen saanut niin monta viimeistä tilaisuutta petrata, ja aina olen kaiken mennyt kusemaan.
On aika kaivautua esiin peittojen alta ja istuutua ruokapöytään. On niin paha olo. Ei näin pitänyt käydä, minun piti onnistua.

Yritän olla kiltti poika

Yöunet oli lyhyet ja huonot, vaikka kuinka väsytti. Ja väsyttää edelleen. Nenä vuotaa ja tupakkaa tekee koko ajan mieli. Yritän olla jatkuvasti sortumatta mielitekoihin: syön sen sijaan.
Aamupala oli valtaisi, myös toinen aamupala. Ja nyt lounas. Vaikkei ollutkaan nälkä, mutta kello on kaksi, aika siis syödä.
Leijona on töissä viiteen. Harmittaa ja olo on hatara. Suurin mietteeni tänään on ollut "Minkä takia aamuvuorot on aamuvuoroja eikä päivävuoroja? Iltavuorot on iltavuoroja, koska silloin päivä loppuu illalla, ja yövuorot yövuoroja..." En edes itse pysy ajatuksieni perässä, vaikka ne kuinka hitaasti tahansa kulkeekin.
Äsken olin viemässä tyhjää askia roskikseen: avasin parvekkeen oven. Sitten ajattelin että ihan vitun sama, tuuletan sitten samalla, käynpä avaamassa keittiönkin ikkunan niin tulee läpiveto. Laitoin sen sijaan olkkarin valon päälle. Ja tupakka-aski odottelee vieläkin pois heittämistä.
Pupu on tulossa äitinsä kanssa käymään jossakin vaiheessa. Yritän siistiä ulkomuotoani, mutta kaikki vaatteet on sovitettu, tukka pesty kahteen kertaan ja föönattu ja kammattu, mutta mikään ei tunnu asettuvan. Ruma päivä.
En pysty katsomaan valokuvia itsestäni, näytän alienilta. En pysty katsomaan vartaloani peilistä, se on ruma. Luut törröttää, arvet ja tuoreet haavat punoittaa ympäriinsä. Mustelmia siellä mistä joku on erehtynyt tarttumaan kiinni, vatsassa, jonka päällä olen maannut lattialla dataillessani aamun läpeensä. Silmänaluset mustat kuin hiilenpalat, turvoksissa. Posket lommollaan ja suu vääntyneenä irvistykseen. Parempi juosta peilien ohitse ja unohtaa olevansa olemassa.
Naapurinlapset pomppii sängyllä kiljuen. Odotan jousien pongahtavan patjasta läpi ja repivän niiden kintut verille. Olenko huono ihminen? Olen vain niin ärtyisä.
Hyppään vaa'alla ja kiedon mittanauhaa ympärilleni. Liian vähän. Liikaa. En tiedä. En osaa sanoa vieläkään kumpaan suuntaan olen menossa. Ensiviikolla on punnitus, tulen taas paiskotuksi pitkin lattioita. Suunnitelman mukaan tässä vaiheessa piti painaa jo lähemmäs neljäkymmentä, olen vain mennyt aloituspainosta alaspäin.
Anorektikkotyttö lähetti viestin ja kysyi olisiko tänään hyvä päivä nähdä. En tiedä, mitä vastata. En haluaisi lähteä kotoa mihinkään.

Voe paska

Olen ollut kolme vuorokautta hereillä.
Yöllä istuin olohuoneen sohvalla viltteihin kääriytyneenä, oli niin kylmä. Nenänpää jäässä. Jatkuvaa niistämistä ja yskänpoikasta. Silmiä kirveltää. Lasit auttaa ehkä vähän, en tiedä, ainakin saan katseeni joten kuten kohdistettua edes ruutuun.
Huomio siirtyy työntekemistä vähänväliä muuhun epäoleelliseen puuhaan. Palelen lisää. Vedän villatakin hihoja pidemmälle, sormet takkuilee näppäimistöllä.
Yritän kyllä keskittyä. Mutta pää on jähmeä.
Juon kahvitunnilla aamun toisen kupillisen teetä, työhuoneessa puoli litraa kylmää vettä. Tölkin energiajuomaa, jaksan keskittää ajatukseni taas hetkeksi työhön.
Suljen päästäni ulos kaiken, mikä ei normien mukaan sinne kuulu. Harhat. Tiedän tällä kerralla, että nämä eivät ole totta, eivät ole, eivät ole, eivät ole. Yritä ajatella. AJATTELE. Pidä pää omissa käsissä. Se on vain tahtojen taisto.
74 tuntia ilman unta, sitä ennen kaksi tuntia unta.
Yritän puskea tämän päivän läpi, päästä kotiin asti, ehkä selviän.
Jos en, hoipertelen ensiapuun. Huumattavaksi. Seurattavaksi. Tökittäväksi. Arvioitavaksi. Toisten huoleksi. Näyttämään veriset käsivarteni, kananlihaihoni. Sätittäväksi. Huolestuttamaan Leijonaa. En anna äitin soittaa sille ennen neljää, nukkukoon, jos osasto tulee kyseeseen, niin kuin uhkailtu on. Tiputus, vaikka olen syönyt. Nenämahaletku. Happiviikset, en jaksa edes hengittää. Sydän ei lyö tarpeeksi usein, noustessa taas liian tiheään. Psykiatrin konsultaatio. Se varmasti kysyy M1:stä. En suostu. En myönnä haluavani kuolla, nyt juuri en nimittäin tahdo, haluan vain nukkua. Unohtaa. Unohtaa sairaudet. Pääni. Sairaskertomuskansioni, joka leviää paperimereksi lattialle otteeni herpaantuessa, en jaksa edes kantaa sitä.
Syön purkkaa, salmiakkia.
Ulkona on pilvistä ja kylmän näköistä.
En tajua kelloa. Vilkaisen sitä vähänväliä, se on yksitoista, luulin, että jo yksi. Mutta yksitoista. En ole vielä käynytkään syömässä. Ei sitten ihme että vatsa tuntuu ontolta. Rummutan sitä katsellessani kuolleita silmiäni vessan peilistä. Yritän varvistaa nähdäkseni pömpöttävän ärtyneen pötsini, mutta se ei onnistu: peili on liian korkealla,
minä liian lyhyt.
12-vuotias pikkuveljeni on minua päätä pidempi.
Itkin sitä tiistaina.
Oliko tiistai eilistä...
Tuntuu jo torstailta, mutta ei.
Ei vielä.
Leijonalla on vielä yksi yövuoro.
Yksikö vain? Kyllä minä saatana selviän tästä, en halua viettää pääsiäistäni letkuissa. Tahdon hengittää vapaasti ruuantuoksua ja hymyillä jaloissa pyöriville pikkusisaruksille ja Pupulle, meikata mummin kurttuisen naaman, se ei enää reumaisilla käsillään pysty itse, mutta juhlanaikaan on oltava parhaimmillaan. Kukoistaa. Minunkin täytyy. Vaikken olekaan paastonnut, varsin päinvastoin.

Ei ole pojasta miksikään

Kun mikään ei huvita.
Kun paikat jo kiiltelevät puhtaina.
Kun tavarat on siivottu omille paikoilleen.
Kun salaatti on tehty.
Kun iltapalahedelmät on pilkottu lautaselle kauniiksi värikkääksi auringoksi.
Kun ruoka ei mene alas.
Kun pelkkä ajatteleminen sattuu.
Kun ei väsytä, vaikka tuntuu siltä, että pitäisi väsyttää.
Kun on itkenyt hetkeksi tarpeekseen.
Kun silmiä koskee niin ettei niitä voi painaa edes kiinni.
Kun aurinkokaan ei paista.
Riitelin eilen Leijonan kanssa Homokorvasta, molemmilla päät täynnä, silti vihloi kun riuhdottiin vaatteet päältä ja painettiin lakanoihin niin ettei henkeä saanut. Niin että purskahdin itkuun ja anelin anteeksipyyntöä vielä senkin jälkeen kun Leijona oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tuulettumaan ulos. Makasin sykkyrässä peiton alla ja odotin, että se tulisi takaisin, että voisin pyytää vielä kerran anteeksi, että voitaisiin nukkua yhdessä yön yli ja keskustella asiasta kuin aikuiset.
Aamulla se taas paukkasi toisen perheensä luo viettämään aikaa, minä jäin hyvästelemään poikani ja isäni, en voinut lähteä mukaan viemään niitä kentälle, en pysty enää siihen. Aloitin suursiivouksen: imuroin jättivillakoirat sängyn alta, että voisin viettää seuraavan yön puhtaammissa oloissa. Viikkasin vaatteet kaappiin, pesin vessanpöntön ja kuurasin reunan alta viimeisetkin merkit bulimiastani. Pesin lattiat ja siivosin jääkaapin. Jätin tiskit tiskaamatta tarkoituksella, jos vaikka yöllä kaipaan viihdykettä.
Istuin ilman ajatusta parvekkeella höyryävä teekuppi käsissäni ja huomasin jo nostaneeni jalkani reunuksen yli hypätäkseni, mutta tajusin, ettei toisesta kerroksesta menonossa ehtisi kuin satuttaa jalkansa.
Leijona tuli kotiin äitini pidettyä sille saarnan siitä, kuinka tyhmä ihminen olen, kuinka en tee pahaa tahallani. Se piteli minua sylissään ja kuivasi turvonneet silmäni kuiviksi, niisti nenäni ja tuhahti pyytäessäni anteeksi jälleen kerran. Minä se tässä olen ainoa, jolla on anteeksipyyettävää.
Olisin voinu tehdä jotaan toisin.
Ei se sun vikas ole jos joku suhun rakastuu.
Se rasvasi kiristelevän ihoni, menin iskän kanssa kauppaan ostamaan muroja. Leijona jäi nukkumaan. Se menee yöksi töihin.
Haenko sulle illaksi karkkia?
Ostin jo Läkeroleja.
Yhden askin vaan?
Ne ei olleet niin hyviä kun muistin. Ens kerralla otan taas tervaleijonaa.
Pelkään olla yksin.

Saunanpehmeä.

Eilen söin pussillisen sipsejä. Ja leipää. Muroja. Oksensin ne taidokkaasti pois kenenkään huomaamatta. Silmät eivät punoittaneet, eivät ne yleensäkään, otin särkylääkettä ennakoivasti yöllä iskevää kurkkukipua ajatellen, se laski myös vauhdilla turvotuksen kaulalla. Juoksin kusella.
Istuin saunassa niin kauan kunnes en enää hikoillut. Hinkkasin kosteat helmet iholtani auton ikkunaraspilla, jonka olen kokenut hyväksi keksinnöksi: pinta jää pehmeäksi, tulee kuorituksi, hiki ei tuki ihohuokosia, olo on rennompi jälkikäteen. Se lyhentää rituaalinomaista suihkunjälkeistä rasvausurakkaani, jonka kuiva iho vaatii, jos ei halua seuraavaa viikkoa kulkea kutisevana ja irvistelevänä. "Syö enemmän rasvaa! E-vitamiini ja A-vitamiinia!" Minähän syön, eilenkin 40-prosenttista margariinia 28-prosenttisen sijaan.
Jännittää, kun Leijonalla oli tänään ensimmäinen työpäivä kuukauden sairasloman jälkeen. Eihän se vielä ole oikein työkuntoinen selkänsä kanssa, mutta se on niitä ihmisiä, jotka hermostuvat, jos rutiinit viedään. Jos täytyy jumittaa kotona eikä saa edes käydä lenkillä. Se vahti, että syön aamupalan, söin leivän, viivyttelin tahallani, etten kerennyt enempään. Sanoin, että töissä jatkuu, katso nyt millaiset eväät ostin eilen! Se virnisti ja sitten olikin jo juostava bussille.
Jännittää, koska en tiedä, miten isä tulee Romyn kanssa kahdestaan toimeen. Ei se osaa Suomessa liikkua mihinkään suuntaan, pelkää eksyvänsä. Jos ne edes saisi syötyä, olen nyt syöttänyt lapselle omenaa ja makaronia, sen nälkä on kasvanut.

Puhuttiin kahvipöydässä jälkikasvusta. Istuskelin teemukiini myhäillen hiljaa nurkassa, kunnes joku läväytti kysymyksen "Entäs teillä?"
Moni taisi hätkähtää, moni, joka ei tiennyt, että tämänikäiselläkin on katras. Kohta viisi, sitten kolmevuotias ja kaksoset on kaksi. Taidettiin arvella, että lapsilla tulee olemaan huono tulevaisuus, kun on tällainen vanhempi, eikä toiset osapuoletkaan ole sieltä äidillisimmästä päästä.

Päässä humisee ja silmät on vieläkin kipeät. Heräsin kolmelta, sitten torkuin viiteen, pyörin kuuteen, en meinannut saada itseäni ylös varttia yli. Tätä se elämä on... huonosti nukutun yön jälkeen herätys, aamutoimet, juokseminen julkisen liikenteen perässä, töissä istuminen, kotiin harhailu, päivällinen, löhöäminen sängyllä väsyneenä, tupakkaa, unilääke, pienet torkut; alusta. Saisi edes siivottua.

Tänään juon Pepsi Maxia.
Haluaisin laihduttaa, saisin kontrollia elämään. Kaikki selkenisi. Vaikka en niinkään halua laihtua. Laihduttaa vain. Koska sen osaan.