Kel onni on, se onnen kärsikööt

Leijonan lempisanonta. Se käyttää sitä kyllästymiseen asti joka kerta kun sorrun ulisemaan sitä kuinka en todellakaan ymmärrä miksi se tuhlaa aikaansa johonkuhun minunkaltaiseeni.
Ahdistun sananparresta lähes yhtä paljon kuin äidin monesti siteeraamasta "ei sieltä kotoa tuu kukaan sua hakemaan", kun mökötän ystävänpuutettani.

Keitin ison annoksen puuroa. Annoin sen jäähtyä hellalla, hyppäsin tupakalla ja koneella, kunnes Leijona hermostui ja muistutti, että nyt se on syötävä. Tänään ei ole letkuruokaa tiedossa siis ollenkaan. Olen omillani. Vastuussa itsestäni. Ja siksi pelottaa.
Juostiin keskustaan, ostettiin torilta tuoretta ruisleipää, kävin ällistelemässä Tiimarissa über-kalliita valokuvakehyksiä. Aivan varmasti maksoi vielä viimevuonna 75 senttiä semmoinen mini-vaihtokehys ilman reunoja, nyt 1,5 euroa! Samoin jäätelö maksoi kioskissa 2 euroa tötterö, keskiviikkona olin liian usvassa huomatakseni tätä törkeyttä. Vuodessa noussut hinta 60 senttiä, kahden vuoden takaisesta 80 senttiä!

Älä ruoki lamaa.

Ei olisi tullut mieleenkään, kaikki jäi ostamatta.
Leijona auttoi rollaattoripapan pystyyn, raukka oli humpsahtanut nurin, eikä päässyt liikkumaan. Ne odotti yhdessä ambulanssia, joka tuli pillit vinkuen paikalle ja vei papan pois.
Tai näin ainakin oletan.
Oletan vain, sillä juoksin lähikauppaan sisään ja lyyhistyin penkille itkemään. Miksen minä voi olla tarpeeksi vahva auttaakseni toisia? Pappa maassa kouraisi vatsanpohjaani, mutta en pystynyt tekemään mitään. Paitsi piiloutumaan.
Moni muu teki samoin, katsoi kauempaa monttu auki, tuijottivat kuin suolapatsaat, liikkumatta, osaamatta auttaa.
Muut, paitsi vaatimaton saalistaja, joka antaa Suomen Leijonaa univormunsa rinnassa ylpeilemättä turhia.

Leijona löysi minut mytystäni, nosti syliinsä ja paijasi naamaa viistävän tukan syrjään. Noooh?
MIKSI VITUSSA SÄ OLET MUN KANSSANI? Mä en ole sulle tarpeeksi hyvä vitun idiootti miksetsätajua?!

Kel onni on, se onnen kärsikööt.

En ostanut hipeilöimääni banaanisorbettia, purkissa oli 500 grammaa, 110 kaloria kohti yhtä satasta. En ostanut suklaalevyä. En ostanut karkkipussia. En sormeilemiani salmikkiaskeja.
Ostin sokeritonta energiajuomaa kaksi tölkkiä, ja askin tupakkaa, jota varten jouduin kaivamaan ajokorttini kassin pohjalta. Jonka kuvassa muistutan erehdyttävästi nais-Bob Dylania. Kassin, joka hajosi käsiini. Lääkepurkit ja käytetyt ruiskut levisivät pitkin lattiaa, minä niiden mukana.
Vartija vilkuili kulmaansa kohotellen tavaroideni kasaamista, Leijona huokaisi sille pahoittelunsa, ne luonnollisesti tunsivat toisensa. Juuri tuurillani.
Koko reilun kilometrin matkan kotiin keräsin itseäni epäonnistuneesti, peitin turvonneet silmäni suurilla aurinkolaseilla ja nostin hupun päähäni. Sain ehkä auringonpistoksen.
Halusin vain istuutua katukivetykselle, huuhtoutua pois.

Mä haluun kuolla.
Etkä taho.

Se kai siitä.

Istun parvekkeella aurinkolasit yhä tiukasti liimattuna naamalleni, juon pahaa energiajuomaa ja välttelen lautasella jäähtyvää makaronisoijalaatikkonökärettä.
Juttelen Siskon kanssa puhelimessa, se kysyy päivästäni, nauran olleeni täysi idiootti - taas vaihteeksi. Lupaan olla valmis viideltä, että se hakee minut matkaansa, käyttää ostamassa jäätelöä ja vie sitten äitille katsomaan MM-kiekkoa, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Vaikkei nyt juuri huvittaisikaan katsoa.
Mutta kun tiedän, että saan istua äitin olohuoneen lattialla jäätelölusikka kourassani auringon papattaessa säteitään ohuiden verhojen läpi päälleni, tunnen kaiken kyllä selviävän tästä parempaan suuntaan.

Vaikka lupasin olla itkemättä, sorruin.
On joku nostamassa minut takaisin jaloilleni, kai vielä voin yrittää uudelleen?