Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

Voi Suomi sinä norja kaunotar

Eräs ikuisuuden takaa oleva eksäni meni tänään naimisiin, tai niin kuulin. Se ämmä on ehkä maailman suurin kusipää, ja siksi olenkin sille kateellinen, että se sai kivat kirkkohäät ja juhlat vaikkei sää ollutkaan morsian.

Minä sain viisi minuuttia maistraatissa, jossa allekirjoitin paperin, eikä tietoa ole muistettu edes päivittää väestörekisteriin niin että olen yhä naimaton suomen tietojen mukaan.

Olen niin prinsessa, että olen aina unelmoinut kirkkovihkimisestä ja ruoka- ja juomatäyteisistä hääjuhlista suvun ja kavereiden kesken, puheista, punaisista kukista ja harsoon pakatuista konvehtinyyteistä jokaisen paikan kohdalla, joihin on kirjoitettu kiitosviesti.

Pienistä lahjoista ja illan karaokesta ja tanssimisesta ja seuraavan päivän krapulasta kun toinen kenkä on jäänyt matkalle ja lakanat on potkittu sängystä. Kiitoskorttien kirjoittamisesta ja hääkuvien liimaamisesta albumiin. Siitä kun riisiä heitellään niskaan ja linnut räjähtää, ja kirkossa lauletaan virsiä ja pujotetaan sormukset, lausutaan itsekirjoitetut valat ja suudellaan ja itketään ilosta.

Ajellaan limusiinilla, jonka taakse on kiinnitetty kolisevia kaljatölkkejä ja kylteistä teidenvarsilla, polttareista ja itsensä sallitusta nolaamisesta.

Piirtelystä hennalla käteen ja kukkakimpun heittelystä. Vaimonryöstöstä ja muista hääleikeistä, kakun leikkaamisesta ja jalanpolkemisesta.

Stressaamisesta kaikesta mahdollisesta ja sitten sen huomaamista, että kaikki onkin lutviutunut kuntoon ajallaan ja hääpäivä on onnellisin ikinä.

Mutta enhän minä sellaisia ainakaan nykyparisuhteeni kanssa tule koskaan saamaan, sama kun en koskaan tule saamaan vauvaa, jota ei minulta koskaan vietäisi pois, koska se on vain naisten oikeus.

Saan vain tehdä toisille hääpukuja ja morsiusneitojen mekkoja, ja vastata kutsuihin kieltäytyvästi, koska en pystyisi enää kenenkään muun onnea katselemaan.

Olisipa kerran

Olisipa ihanaa juoda. Suu kaipaa viskiä, kossubatteryä, päärynälikööriä, karpalolonkero, mansikkasiideriä, tummaa olutta...

Tupla-annos Doxalia saattelee viidentoista tunnin kaivatuille unille, rakkulat sisäposkista katoavat eikä koko vartalo ole enää puuduksissa jännittämisestä. On vain kamala niskakivun aiheuttama päänsärky, joka viiltää aina vain kipeämmin sydämen epätasaisten lyöntien vavistessa korvissa asti.

Kun saa vihdoin nukuttua ja pääsee suurimmasta väsymyksestä, kaikki iskee ihan aikuistenoikeasti päähän, eikä ajatuksille enää osaa vain kohauttaa olkaa.

Se että on niin paha olla ja masennuksissa. Eikä saa siihen apua, aina sanotaan, että katsellaan ja perutaan taas vastaanottoaikoja milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Ensi keskiviikkona uusi yritys, eihän viime keskustelusta olekaan vasta siinä kohtaa kuin... viisi viikkoa. Mitä helvetin järkeä siinäkään enää on. Kuinka näyttää se kaikki mikä viidessä viikossa on pyörittänyt ajatuksia. Kai vain sillä ettei vielä ole ottanut yliannostusta, voitto kai sekin kun tuntuu siltä ettei jaksa enää.

Itkettää
K&T-lehden Mentalwearin perustajan haastattelu ja se että skitsofreenikkoja korostetaan erityisesti. Alentavaa se vain on.

Se että tilillä on 66 senttiä ja lompakossa 45, ja että kahden viikon päästä tulee vasta rahaa. 7.12. Koska se on lauantai, eikä opintotukia makseta ennen neljättä, vaikka se osuisi viikonlopulle, vaan aina jälkikäteen, ja koska maanantai on pyhä eli Itsenäisyyspäivä, vasta tiistaina.

Ettei edes enää ole tulitikkuja, mutta toisaalta väliäkö sillä, kun ei enää ole puruja kuin noin viiteen tupakkaan, kts edellinen kohta ja totea, ettei ole varaa ostaa lisää, ja käytä sitä kohtaa myös seuraavaan: tekisi mieli hedelmiä, maitoa ja ruisleipää.

Hae toimeentulotukea-käskytys. Toimeentulotuen hakeminen aiheuttaa enemmän stressiä kuin olla ilman rahaa ja ruokaa. En minä edes tiedä mikä se verotuspäätös-liitelappu on joka tulisi olla, että ylipäätään asia otettaisiiin käsittelyyn, jonka jälkeen vastaus oli luultavasti silti kielteinen, kerran tilini kautta on käyty asianomiaista hyödyttämätöntä bisnestä lokakuussa.

se että itkettää.

Kun on niin vitun jäärä eikä vaan luovuta.

kaikkialla on niin kova meteli.

Leijonasisko

Omasta mielestäni en ole tätä tarinaa kertonut teille, mutta en voi mennä vannomaankaan. Se on kuitenkin sen verran henkilökohtainen, ei niinkään minulle, mutta Leijonalle, että vaatii aika oikean hetken. Kuitenkin mietin tätä asiaa suhteellisen usein, sitä kuinka se heijastuu Leijonan käytökseen ja arvoihin, mielipiteisiin, ja siihen miten se käsittelee minua ja ongelmiani.
Olen sanonut, että Leijona on todella kesy ja kiltti, mikä pätee suurinpaan osaan ajasta. Suuttuessaan, jota siis tapahtuu harvemmin, se käy päälle, mikä ehkä osaltaan selittyy sillä että se on mies, ja sillä, että se hautaa useita ärtymyksentuntemuksia sisälleen, koska aina on kivempi olla positiivinen ja kiltti toisille.
Se on kasvatettu suhteellisen vapaasti, mutta silti kristillisen moraalin painostamana. Se tekee kaikkensa miellyttääkseen vanhempiaan ja ympärillä olevia, mutta silti salaperäisesti osaa etsiä omaa etuaan kaikesta.

Olen miettinyt tätä tarinaa Leijonasiskosta, jonka kohta kerron, taas enemmin viimepäivinä Leijonan identiteettikriin takia. Se ei tunnu osaavan päättää mitä haluaa rakkauselämässä, missä haluaisi asua ja mitä tehdä.

Niiden vanhempien takanreunuksella, kirjahyllyssä ja pienellä korokkeella eteisessä on valokuva leveästi hymyilevästä yläasteikäisestä tytöstä, jolla on piikkisuorat oranssipunaiset olkapituiset hiukset, vihreät kirkkaat silmät ja punainen läpikuultava puuvillaliivi. Sen poskissa on pienet hymykuopat ja nenänvarrelle on puhjennut pisamalauma. Se ei ole mitenkään pieni, muttei suurikaan tyttö, terve ja rehti, vaikkei se oikeasti terve olekaan.
Sillä tuli vauvana aivovaurio, ja se jäi kehitykseltään ikätasostaan jälkeen.

5 vuotta nuorempi pikkuveli vietti paljon aikaansa siskon kanssa, autteli sitä läksyissä ja saattoi kouluun, puolusti ilkkujilta kärkevällä kielellään ja terävällä päällään, minkä takia usein ajautuikin hankaluuksiin ja kahakoihin.
Yhtenä päivänä alkuvuodesta vuonna 1982 se jäi ihmettelemään kun sisko ei tullutkaan suoraan koulusta kotiin, kuten tavallisesti, vaikkei niiden vanhemmat heti huolestuneetkaan, olihan se jo 17-vuotias fyysisesti, vaikka henkisesti menikin alle kymmenkesäisestä.
Paria tuntia myöhemminkään siskoa ei kuulunut, ja pikkuveli päätti lähteä etsimään sitä kyliltä, siihen aikaan kun kännykät arkikäytössä kaikilla oli vasta kaukainen ajatus tietotekniikkaan perehtyneiden insinöörien pääkopassa.

Vielä nytkin Leijona käy siskonsa kuolinpäivänä sen haudalla, vie sille kynttilän ja on masentunut muutaman päivän sekä ennen että jälkeen.
En ole koskaan itse menettänyt yhtäkään sisarusta, ainoastaan velipuolen vuosi sitten itsemurhalle, mutta sen ei voida laskea tulevan lähellekään, sillä itse en siitä pitänyt alkuunkaan, joten en osaa oikein suhtautua sen tuntemuksiin ja mielenliikkeisiin tässä sisko-asiassa, jonka se ottaa näin melkein 30 vuoden jälkeenkin varsin raskaasti.

Leijonasisko menehtyi siihen, että putosi kiviportaat alas päälleen ja vuosi tyhjäksi rappukäytävään sitä hetkellä naljalleiden ja tönivien poikien jäädessä jähmettyneinä tuijottamaan perään.
Kyllähän sitä miettii, ajattelevatko nämä pojat vielä tekemisiään, kohta viisikymppisinä, vai ovatko he vain sulkeneet sen pois mielestään ja kohauttavat vain olkiaan todeten oma vika.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä".

I like what's gonna be tomorrow (Latvia)

Vastikään ilmestyi suomalainen elokuva vammaisten nuorten aikuisten elämästä Vähän kunnioitusta, telkkarista on saanut seurata kehitysvammaisten arjesta kertovaa dokumenttisarjaa, eikä vammaiselokuvadokumenttifestivaalikaan ole mikään uusi juttu enää tällä uudella vuosikymmenellä.
Siitä, miksi Hollywood ei sen tarkemmin ole aiheeseen tarttunut, ei ole mitään ihmetystä; se on vaikea käsitellä. Kuinka sitä pitäisi kohdella toisten joukossa kulkevia "hieman erilaisia" ihmisiä, joiden henkinen vamma ei välttämättä näy ulospäin. Onko ne ällömöllöjä vai osaako sitä ymmärtää tämän uniikin piirteen heidän sisällään ja kunnioittaa sitä kuitenkaan paapomatta liiaksi.

Kuten tavallista, vammaisasiat ovat itselleni henkilökohtaisesti varsin vaikeita oman vammaisuuteni takia, joka mielisairausoireilun lisäksi näkyy niinäkin hetkinä, kun menee paremmin aloitekyvyttömyytenä ja kankeutena ajatusten kanssa. Oikeastaan olen huomattavasti fiksumpi tautini reaktiivivaiheessa, kuin sen ollessa remissiossa, älykkyysosamäärätestien mukaisesti jopa 20 pisteen verran, mikä on hyvin paljon.
On kuitenkin hyvin vaikeaa myöntää olevansa jotenkin "poikkeava/erilainen" suurimmasta osasta väestöä, suoranaisesti kiellän sen, mutta ehkä nykyään ennemminkin sen takia, että minua hävettää se, etten ikinä voisi suhtautua niin positiivisesti elämään kuin ne, joiden vammaa on kodeltu vammana pienestä asti.

Aggressiivinen hyökkäys kyllä pureekin, ja tupakointinsa puolustelusta

Suututtaa.
Aamu on pelkkää kellon tuijottamista ja vahdittavana olemista. Jos minun täytyy 06:40 olla valmiina ulkovaatteet päällä menossa niin minä olen, ei siinä tarvitse muka muuten vain kävellä huoneen ohi vetäen takkia päälle kello 06:37, kolme minuuttia on pitkä aika ja olen suunnitellut kaiken valmiiksi. En minä ole myöhässä jos en saa olla, ja jos tiedän tarkan kellonajan.
Siksi minua ärsyttääkin jos illalla satun kysymään äitiltä tai iskältä monelta täytyy olla valmis.
Joskus.
Mitä joskus? MONELTA.
Seittemän maissa.
No siis seittemältä, ennen seittemää vai jotaan muuta?
Tarvitsen tarkkuutta etten jää tuijottelemaan ja pysähtele.
Jos olen hakemassa jotakuta, ilmoitan tarkan ajan, monelta olen paikalla, tai en saa muuten lähdettyä ollenkaan. Että olen pihalla 13:53.
Yksi syy miksi en saa paskannettua ja miksi olen huonolla tuulella suurimman osan päivistä, varsinkin aamupuoliskon, on se, ettei ole sitä omaa rauhaa. Pitää jonottaa vessaan, joku sattuu oviaukkoon juuri kun on pukemassa tai seisoo huokaillen vittuuntuneena oven takana kun yrittää paskantaa ja siihen se sitten kaikki stoppaakin.
Enää tämä ja huominen päivä ja sitten pääsen kotiin…

Jotkut iltavuorossa eivät tee noin mitään töitä, vituttaa saatana ja silti vetää saman palkan.

Ja sitten kyräillään omissa porukoissa kun jotkut käy tupakalla.
Minä käyn työpäivän aikana kolme kertaa tupakalla: aamukahvitunnilla jonka kesto on 12 minuuttia: tupakointiin menee 4 min + kävelyyn tupakkapaikalle 1.5 minuuttia, vilkaisen sanomalehden sarjakuvat, ja sitten juon teen työpisteellä ja käyn muuten tämän tauon aikana vielä vessassakin.
Muut käyttävät kahvituntiin 15-30 minuuttia.
Paitsi se yksi nuorempi nainen joka kanssa tupakoi, se istuu pöydässä seitsemisen minuuttia ja käy tupakalla ja lähtee takaisin työn pariin.

Toinen tupakkataukoni on puolen tunnin lakisääteinen ruokatauko, joka on palkaton, ja jonka vietän ulkona ja kuuntelen musiikkia, valokuvaan, käyn kaupassa ja poltan kaksi tupakkaa.

Kolmas tauko, jota en aina edes käytä, on iltapäivän kahvitunti, jolloin käyn vain hakemassa teen, vedän jukurtin seisoviltaan naamariin ja käyn tupakalla.
Jos itse olen autolla, en siis pidä tätä taukoa vaan lähden kolmelta ja poltan sen tupakan työajan ulkopuolella.

Tupakoiva ihminen on tehokas työläinen, jos työ on keskitettyä ja mekaanista ja siinä on tarkasti määritetyt tauot. Koska tupakointia ei katsota hyvällä varsinkaan keski-ikäisten (naisten) keskuudessa, joista btw suurinosa on jossakin vaiheessa elämäänsä polttanut, mutta sittemmin lopettanut, siitä jää häpeäjälki polttavan silmään, jolloin tauot vietetään kellon kanssa eikä töiden tekoa keskeytetä jutustellakseen työkavereiden kanssa, ettei vaan olisi enää yhtään huonompi ihminen kuin muu osa jäkättävästä akkalaumasta.

Toki on niitä (muuten keski-ikäisiä naisia) tupakoijia, jotka ovat harmillisen laiskoja eivätkä eväänsä liikautakaan yhteisen hyvän eteen, ja tämän takia muut saavat kärsiä. Ne nuoremmat muut, jotka eivät ole täysin ylpeitä tupakoinnistaan saamansa palautteen takia.

Mutta ahkeria sitä ollaan ja sillä selvä, jos ette muka ole jo huomanneet, lakatkaa naputtamasta ja antakaa meidän tehdä töitä niin kuin itselle parhaiten sopii, ei tämä ole mitään autenttista elämää, eikä töissä olo ole mitään rakastumista uudelleen joka päivä, vaan pakkopullaa, eikä tähän ole tarkoitus jäädä, kuten teillä muilla katkerilla raskaanpäivänraatajilla.

Ps. Ops nyt käytin tähän angstipurkaukseen suurimman osan tauostani jo.
Pps. Voi saakeli antakaa sen pääministerin ihan rauhassa puhua kuukautissuojien inhottavista muovipinnoista, kai sitä nyt saa ihminen avoimesti purkaa sydäntään ilman että täytyy alkaa leimaamaan hippipaskaksi hihhuliksi, vittu ainakin nyt on nainen oikeasti puikoissa (presidentillähän ei paljoa valtaa ole) jolla on jotain sanottava... eikä varmaan tule pelkkää riitelyä Ruususten kanssa romanssien julkistamisesta.

Identiteettikriisi osa 2

Ensimmäinen ajatus jonka päivästä muistan on vittu mul on iso perse. Yritän totutella poikien housuihin ja poikien paitoihin, nahkatakkia ei voi laittaa päälle koska se on ihan tyttöjen takki. Eipäs käykään, kaikki suunnitelmat uusiksi.
Jos painan aamulla yli kilomäärän X, en syö aamupalaa. Tänään se on rajalla, ja jätän sitten välistä: ei ole kuin yksi tunti ennen ilmaista ruokailua.
Matikan koe on vaikea, hyvällä onnella sormet ristissä pääsen siitä läpi, ehkä osasin ynnätä ensimmäisten tehtävien yhteenlaskut sormipelillä oikein (luultavasti en).

Vien Pupun neuvolaan, täti on sanonut sille keväällä, että se on läski lapsi ja täytyy tulla syksyllä seurantakäynnille. Kihisen raivosta, voi jumalauta, kai se nyt enemmän painaa kuin muut viisivuotiaat, onhan se puolitoista päätä pidempikin! EU-direktiivit eivät yllä pelkästään käyriin kurkkuihin. Läskejä lapsia kehotetaan liikkumaan enemmän, ei kai riitä että on kerran viikossa jalkapalloharjoitukset ja urheilukoulu, tarhaan kävellään tai pyöräillään melkein kilometrin matka ja suurinosa vapaa-ajasta menee ulkona touhutessa, hyi huonot vanhemmat.
Enää ei tarvita edes terveydenhuollon alalla maalaisjärkeä,
tai silmiä päähän, kun lukee paperissa kaikki
minkä verran viisivuotias poika yleensä painaa
kuten totesin luokkakaverilleni, joka kävi terkkarilla kun on rintapistoksia, lepopulssi lähes sata, terkkari totesi että varmaan on rintasyöpä, mene lääkäriin.
No mutta, sehän se tietenkin, täysin loogista...



Myönnän polilla, että en enää kehtaa itkeä siellä. Että en vaan luota. En vaan tunne että se olisi sallittua, kun aina on kehoitettua lopettamaan (turha vikiseminen). Minä en ikinä haluaisi huomata sanovani lapselle että lopettaa itkemästä. Että ota lelu, ota karkki, elämä on ruusuilla tanssimista, unohdetaan kaikki paha. En ikinä. Pahempaa hallaa ei pienemmälleen voi tehdä. Lapsi saa ja pitääkin olla lapsi, mutta ei se tarkoita sitä että negatiivisten tunteiden olemassaolo täytyy kokonaan tyrmätä.

Lääkärinaika on sovittu parin viikon päähän, enää puolitoista viikkoa niin tulee (korotettu vihdoin kun täyttää pyöreitä<3)opintotuki... perjantai on aina perjantai.

Elmolla on lauantaina synttärit, minut on kutsuttu syömään kakkua, enkä osaa olla stressaamatta lahjasta. Mistä se nyt tykkäisi?

Kel onni on, se onnen kärsikööt

Leijonan lempisanonta. Se käyttää sitä kyllästymiseen asti joka kerta kun sorrun ulisemaan sitä kuinka en todellakaan ymmärrä miksi se tuhlaa aikaansa johonkuhun minunkaltaiseeni.
Ahdistun sananparresta lähes yhtä paljon kuin äidin monesti siteeraamasta "ei sieltä kotoa tuu kukaan sua hakemaan", kun mökötän ystävänpuutettani.

Keitin ison annoksen puuroa. Annoin sen jäähtyä hellalla, hyppäsin tupakalla ja koneella, kunnes Leijona hermostui ja muistutti, että nyt se on syötävä. Tänään ei ole letkuruokaa tiedossa siis ollenkaan. Olen omillani. Vastuussa itsestäni. Ja siksi pelottaa.
Juostiin keskustaan, ostettiin torilta tuoretta ruisleipää, kävin ällistelemässä Tiimarissa über-kalliita valokuvakehyksiä. Aivan varmasti maksoi vielä viimevuonna 75 senttiä semmoinen mini-vaihtokehys ilman reunoja, nyt 1,5 euroa! Samoin jäätelö maksoi kioskissa 2 euroa tötterö, keskiviikkona olin liian usvassa huomatakseni tätä törkeyttä. Vuodessa noussut hinta 60 senttiä, kahden vuoden takaisesta 80 senttiä!

Älä ruoki lamaa.

Ei olisi tullut mieleenkään, kaikki jäi ostamatta.
Leijona auttoi rollaattoripapan pystyyn, raukka oli humpsahtanut nurin, eikä päässyt liikkumaan. Ne odotti yhdessä ambulanssia, joka tuli pillit vinkuen paikalle ja vei papan pois.
Tai näin ainakin oletan.
Oletan vain, sillä juoksin lähikauppaan sisään ja lyyhistyin penkille itkemään. Miksen minä voi olla tarpeeksi vahva auttaakseni toisia? Pappa maassa kouraisi vatsanpohjaani, mutta en pystynyt tekemään mitään. Paitsi piiloutumaan.
Moni muu teki samoin, katsoi kauempaa monttu auki, tuijottivat kuin suolapatsaat, liikkumatta, osaamatta auttaa.
Muut, paitsi vaatimaton saalistaja, joka antaa Suomen Leijonaa univormunsa rinnassa ylpeilemättä turhia.

Leijona löysi minut mytystäni, nosti syliinsä ja paijasi naamaa viistävän tukan syrjään. Noooh?
MIKSI VITUSSA SÄ OLET MUN KANSSANI? Mä en ole sulle tarpeeksi hyvä vitun idiootti miksetsätajua?!

Kel onni on, se onnen kärsikööt.

En ostanut hipeilöimääni banaanisorbettia, purkissa oli 500 grammaa, 110 kaloria kohti yhtä satasta. En ostanut suklaalevyä. En ostanut karkkipussia. En sormeilemiani salmikkiaskeja.
Ostin sokeritonta energiajuomaa kaksi tölkkiä, ja askin tupakkaa, jota varten jouduin kaivamaan ajokorttini kassin pohjalta. Jonka kuvassa muistutan erehdyttävästi nais-Bob Dylania. Kassin, joka hajosi käsiini. Lääkepurkit ja käytetyt ruiskut levisivät pitkin lattiaa, minä niiden mukana.
Vartija vilkuili kulmaansa kohotellen tavaroideni kasaamista, Leijona huokaisi sille pahoittelunsa, ne luonnollisesti tunsivat toisensa. Juuri tuurillani.
Koko reilun kilometrin matkan kotiin keräsin itseäni epäonnistuneesti, peitin turvonneet silmäni suurilla aurinkolaseilla ja nostin hupun päähäni. Sain ehkä auringonpistoksen.
Halusin vain istuutua katukivetykselle, huuhtoutua pois.

Mä haluun kuolla.
Etkä taho.

Se kai siitä.

Istun parvekkeella aurinkolasit yhä tiukasti liimattuna naamalleni, juon pahaa energiajuomaa ja välttelen lautasella jäähtyvää makaronisoijalaatikkonökärettä.
Juttelen Siskon kanssa puhelimessa, se kysyy päivästäni, nauran olleeni täysi idiootti - taas vaihteeksi. Lupaan olla valmis viideltä, että se hakee minut matkaansa, käyttää ostamassa jäätelöä ja vie sitten äitille katsomaan MM-kiekkoa, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Vaikkei nyt juuri huvittaisikaan katsoa.
Mutta kun tiedän, että saan istua äitin olohuoneen lattialla jäätelölusikka kourassani auringon papattaessa säteitään ohuiden verhojen läpi päälleni, tunnen kaiken kyllä selviävän tästä parempaan suuntaan.

Vaikka lupasin olla itkemättä, sorruin.
On joku nostamassa minut takaisin jaloilleni, kai vielä voin yrittää uudelleen?