Elämäni säätäjänä

Tämän illan tehtäväksi otan itselleni napani kaivelun vuoksi sen että ilma on kamala ja vaakatasosateeseenhan minua ei saa menemään takaisin edes ilopillereiden voimalla, vaikka kuinka olisi ollut kirjoitusryhmä jotakuinkin ko-hetkellä. Tämä suoritus käykööt siitä.
Pyörällä ei meinaa eteen päin päästä, tuuli tarttuu tuulipuvunhousuihin kiinni.
Onneksi olin sentään viksu poika ja ostin salmiakkia iltani iloksi.

Paitsi että nyt muuten oksettaa. Ja särkee päätä. On ollut huono trippi, ikävä on eilistä oloa ja äitiä. Papuja, papuja olen syönyt. Ollut koulussa. Koulussa oli salaattia ja tummaa ja vaaleaa leipää. Ja oltiin ATK-luokassa, sen verran muistan. Siinä se...
Pääni jakaa yhden päivän moneksi, tänään on kulunut jo kolme kokonaista vuorokautta tämän 12,5 tunnin aikana jonka olen hereillä ollut. Vaikkei se yö nukkumiseen mennytkään, hervottomaan makoiluun ja sätkähtelyyn, kaikki äänet vihlaisee syvältä, sisäisistä kuiskauksistakin on tullut huutoja.

Odotan omahoitajaa puoli tuntia, valmiina ryntäämään ulos, kotiin, pois, en jaksa odottamista, olin tullut vartin etuajassa, koska en kouluun enää kyennyt, pois sieltä, pois täältä, pois kaikkialta. En saa sanottua että on paniikki päällä, jutellaan Elmosta. Kun se on vältellyt minua. Siitä pelaako se jotain peliä vai peilaanko liikaa sen tuntemuksia niin että se hämmentyy seurassani kaikkien, niin ilon kuin surunkin, kaksinkertaistuessa.
Puhutaan siitä miksi olen hyvä kuuntelija, miksi minulle on helppo puhua, kertoa, ylpeillä, vuodattaa. Mitä minä siitä saan.
Jutellaan terapian hakemisesta, se sanoo että olisi parempi jos haussa oleva terapeuttini olisi nainen eikä mies.

Leijonapaska voisi tulla jo, kolmiosaisen kattovalaisimen 1/3 lamppu on palanut, kukat ei saa valoa enkä minä yletä sitten millään. No ylettäisin, jos raahaisin pakastimeni keskelle lattiaa ja nousisin sen päälle seisomaan, mutta ei muuten. No way, no how.

Identiteettikriisi osa 2

Ensimmäinen ajatus jonka päivästä muistan on vittu mul on iso perse. Yritän totutella poikien housuihin ja poikien paitoihin, nahkatakkia ei voi laittaa päälle koska se on ihan tyttöjen takki. Eipäs käykään, kaikki suunnitelmat uusiksi.
Jos painan aamulla yli kilomäärän X, en syö aamupalaa. Tänään se on rajalla, ja jätän sitten välistä: ei ole kuin yksi tunti ennen ilmaista ruokailua.
Matikan koe on vaikea, hyvällä onnella sormet ristissä pääsen siitä läpi, ehkä osasin ynnätä ensimmäisten tehtävien yhteenlaskut sormipelillä oikein (luultavasti en).

Vien Pupun neuvolaan, täti on sanonut sille keväällä, että se on läski lapsi ja täytyy tulla syksyllä seurantakäynnille. Kihisen raivosta, voi jumalauta, kai se nyt enemmän painaa kuin muut viisivuotiaat, onhan se puolitoista päätä pidempikin! EU-direktiivit eivät yllä pelkästään käyriin kurkkuihin. Läskejä lapsia kehotetaan liikkumaan enemmän, ei kai riitä että on kerran viikossa jalkapalloharjoitukset ja urheilukoulu, tarhaan kävellään tai pyöräillään melkein kilometrin matka ja suurinosa vapaa-ajasta menee ulkona touhutessa, hyi huonot vanhemmat.
Enää ei tarvita edes terveydenhuollon alalla maalaisjärkeä,
tai silmiä päähän, kun lukee paperissa kaikki
minkä verran viisivuotias poika yleensä painaa
kuten totesin luokkakaverilleni, joka kävi terkkarilla kun on rintapistoksia, lepopulssi lähes sata, terkkari totesi että varmaan on rintasyöpä, mene lääkäriin.
No mutta, sehän se tietenkin, täysin loogista...



Myönnän polilla, että en enää kehtaa itkeä siellä. Että en vaan luota. En vaan tunne että se olisi sallittua, kun aina on kehoitettua lopettamaan (turha vikiseminen). Minä en ikinä haluaisi huomata sanovani lapselle että lopettaa itkemästä. Että ota lelu, ota karkki, elämä on ruusuilla tanssimista, unohdetaan kaikki paha. En ikinä. Pahempaa hallaa ei pienemmälleen voi tehdä. Lapsi saa ja pitääkin olla lapsi, mutta ei se tarkoita sitä että negatiivisten tunteiden olemassaolo täytyy kokonaan tyrmätä.

Lääkärinaika on sovittu parin viikon päähän, enää puolitoista viikkoa niin tulee (korotettu vihdoin kun täyttää pyöreitä<3)opintotuki... perjantai on aina perjantai.

Elmolla on lauantaina synttärit, minut on kutsuttu syömään kakkua, enkä osaa olla stressaamatta lahjasta. Mistä se nyt tykkäisi?

Paskamakkara

Anteeks... miulla on Asperger.
Hermostunutta jalan vispaamista, korvantauksen rapsuttamista.
Liekki syttyy rullan valmistuessa.
Haistan uuden Seppälän halpishajuveteni liian voimakkaana, vaikka sen tuoksu onkin mieto ja pehmeä, kesän kukkasia, Leijona tykkäisi siitä.
Mie en oo ikinä pystyny kertomaan kenellekään kun se nolottaa.
Pitääkö mun sääliä sua?
...Ee...
Nousen housujen takamus märkänä penkillä istumisesta, karistan tulipään maahan ja heitän tumpin roskikseen.
Anteeks...
Kunhan ei toistu.
Se ei tajua kuinka lähellä on, mitä rajaa ei saisi ylittää, ja minä en osaa panna tarpeeksi aikaisin vastaan. Tästä ei hyvä heilu. Se kävelee selkäni takana, odottaa kiltisti että liu'utan avainkortin lukiassa ja päästän meidät sisälle kouluun odottamaan tunnin alkua, matikkaa, hikoiluttaa ja hikka tekee tuloaan tyhjään vatsaan.
Poika istuu vierelleni paripulpettiin, vetäytyy ensin hiukan kauemmas kädet puuskassa, katselee kattoa, sitten se rojahtaa krapulassaan kasaan ja antaa löysien jalkojensa levitä omiani vasten. Yritän keksiä jotain kaikki hormoonihyökkäykset estävää sanottavaa, kuten enpä ole aikaisemmin saanut yhtä pientä tai ainakaan ei kestänyt liian pitkään, mutta olen liian tunnontuskissani. Haluan vain että tunti loppuu, pääsen käymään ruokalassa ja sitten lähtemään polille ja hakemaan Leijonan kotiin oksentamaan.

Kylpyvesi valuu ja minun puhelimeni soi tiistai-iltana, minä vastaan ja minua naurattaa kännilapsi, se kysyy saako tulla käymään. No jos haluut tulla kylpyyn koska sinne oon just menossa.
No kyl mie oonki jo niin likanen, se nauraa, ja minä hymyilen päätäni pyöritellen, avaan sille oven ja riisun loppuun ja pujahdan lämpimään veteen. Odotuksieni vastaisesti myös hontelo teini riisuutuu ja tunkee toiselle puolelle ammetta, se on niin pitkä että sen varpaat nousevat hartioilleni, minä makaan sen jalkojen päälla hajareisin, mustikkakylpyvaahtolautta leijuu välissä ja puhaltelemme sitä ympäriinsä.
Pyöritän puhvia vasten käsivarsia, kuollut ihosolukko värjää veden harmaaksi, minä kierähdän käskystä ympäri ja veden virtaus kuljettaa minut Emon syliin, se pesee selkäni enkä tunne oloani epämukavaksi ennen kuin puhvi siirtyy sisäreisille, en tajua vetää sen kättä pois, kuvittelen sen viisaammaksi ja siveellisemmäksi, sehän on viisitoista, eikä viisitoistavuotiaiden pitäisi mennä niin suorasti asiaan.
Huutaminen ja kieltäminen ei auta, vesi vie mukanaan, kännistä hönötystä ja puhinaa, sormia sisään ja ulos, vesi on entistä likaisempaa hetkessä, nousen ylös itkien ja tajuan että pyyhe on jäänyt sängylle. Se lähtee vähin äänin ja minä poltan tehdaskäärityt tupakkani loppuun.

Miksen minä voi olla iso ja vahva poika?

Se on rakkautta että pyyhkii kumppaninsa perseen kun tämä ei itse siihen kykene.

Lajittelen vaatteita kasoihin neljä tuntia, pakko laittaa jotakin kellarikomeroon turvaan lukkojen taakse pahvilaatikkoihin, ei tule muuten lasta eikä paskaakaan. Mistä minulle on tullut näin paljon tavaraa yhtäkkiä?
Kaksi kaappia ei riitä millään, eikä yksi liinavaatteille ja kankaille, tunkemalla saa änkeä.
Järjestän sukkani ja alusvaatteeni värin mukaan laatikoihin, ihmettelen hetken, minkä takia minulla on niin paljon vaaleanpunaista, mutta muistan sitten jokin aika sitten sattuneen vahingon punaisen sukan kanssa.

Placebon Meds pyörii seitsemättä tuntia soittimessa, aika tuntuu pysähtyneen, se on tuo ääni, tuo melankolia. Olen tylsistyttämässä itseni kuoliaaksi. Musta lintuparvi lehahtaa ikkunan ohi sopivasti sävyttämään musiikkiani.
Nektariinin siemenen suojakuori halkeaa syödessä, ikäviä kivenmurusia tipahtelee hampaiden väliin, mutta hyvää se silti on. Ehdin aina unohtaa kuinka hyvää, pitää syödä kaikkea aina varastoon niin että korvista tulee ulos satokautena, vesimeloonista ja mansikoista on nyt selvitty hetkeksi.
Olen saada sydänkohtauksen kun äiti tunkee sisään istuessani ammeenpohjalla suihkua pääni yläpuolella kannatellen, pois paskatukka. Se tuli varmuuden vuoksi laittamaan verhoni kiinni, etten taas soita sille itkupotkuraivaripuhelua.

Mutta sainkin ne jo itse tällä kertaa. Olen harjoitellut.

Päätäni särkee ja huomenna on ensimmäinen oikea koulupäivä, tänäinen meni suhteellisen hyvin, poltin viisi käärylettä koulun alueella ja tutustuin luokkalaisiini niin että kehtaan ehkä moikata, jos tulee kadulla vastaan. Tupakka on ihmeellisen sosiaalinen tapa, muuten en olisi varmasti suutani avannutkaan, vaikka nytkin joka kerta kun sen tein, tunsin läpilyönnin, sen kun ketään ei kiinnosta mitä sieltä pulppuaa ulos, pyörittelevät silmiään jo valmiiksi, vittuilevat viisitoistavuotiaat.

Nimenhuuto... opettaja luettelee ja kädet nousevat ilmaan; Adrianus, Anna, Kaisa, Elmo-
EMO?! olen niin epäuskoinen, mustatukkainen pitkä hontelo poika kääntyy edessäni puoleeni vihaisena, tytöt nauravat, hihittelevät. Ja minua punastuttaa, että päästin sen ulos suustani, oli tarkoitus vain tuhahtaa ajatuksissani.
EL-MO.
Se juu... ehelmo... änkytän minkä kerkeän kuuman punan karehtiessa pitkin naamaani, minä yritän ryhdistäytyä, opettajakin tuijottaa. No on se Emo ihan hyvä, ainakaan siun nimi ei ole Anus.
Olen riemun keskipiste, luokan pojat, metri viisikymmentä korkeudella anus, metri yhdeksänkymmentä emo.

Minua ahdistaa meteli ikkunan ulkopuolella kadulla, en ole tottunut tällaiseen, tarvitsen betonilähiörauhani hiljaisuuden takaisin.
Katulamppukin kusee silmään, ja amikset pillurallaavat korttelia ympäri, mummo yläkerrassa soittaa musiikkiaan kilpaa kanssani, juna paukkuu ohitse...

Oli minulla jotakin tähdellistäkin asiaa, mutta ajatus ei vain pysy päässäni edes hetken vertaa.