Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Vihreää karpaloteetä

Aamulla herään viestiääneen. Samsungin bliblibliblinblin. Sen kuulen pahimmassakin metakassa, ehkä se liikkuu oikealla ääniaallolla. Melkein inhottaa. Nokian perusviestiääni, sen yli nukkuu helposti, tuo pistää unen poikki heti.

Tänään on juostu. Ensin hoitajalla, sitten koululla, sitten lääkärissä, sitten kirpparilla odottamassa, että toinen puolisko käy kaupassa, ja sen jälkeen hetken hengähdystauko ja voimienkeräys kotona ja taas pitää lähteä kun tupakat jäi ostamatta. Ei se ehkä kuulosta paljolta, mutta se on, jos on kaksi viikkoa maannut sairaalapedissä.

Selkä huutaa ambulanssia.
Ja pää.
Mutta ainakin se aamun vatsakipu on nyt jossakin turtumuksen rajoilla.

Mummi soitti, sitä en kuullut, keräilin itseäni puolituntia että sain soitettua sille takaisin, se on liian rankkaa kun toinen sanoo kiitos näistä vuosista, toivottavasti ehdit vielä tulla käymään, et ole pitkään aikaan käynyt, ja minun tekosyyni ovat kuraa molempien korville, on ollut niin kiire, nyt on sitä ja tätä, oikeasti en vaan enää halua sinne mennä, en minä pysty katsomaan sitä hiljaista hiipumista ja jatkuvaa lopun odottamista, ehkä siksi kun olen itsekin samanlainen, odotan ja odotan.

EU-keksejä ja karpaloteetä, mietin laittaisiko keittiön ikkunan jo yöksi kiinni vai jättääkö auki, pidän viileässä nukkumisesta, vaikka se vaatii pukeutumista ja kolme peittoa, kesät talvet, se on hyvästit kesälle ja alkusyksylle sulkea se luukku. Ei enää raittiintuoksuisia lakanoita ja vaan kevyt tupakkakatku teljettynä sisään yöksi.

Pussin tyhjennys inhosta itkien ja lisää teetä.
Ehkä se ikkuna ulkomaailmaan jää vielä avoimeksi.

Tänään mie meen parturii

 

Pottatukkia meistä ei koskaan tehty. Äiti napsi sieltä täältä ja tuosta ja niin suoria viivoja kuin vapaalla kädellä vaan pystyy, sillä samalla kädellä millä pistetään neuloja potilaan verisuoneen.

Isosisko alkoi käymään parturissa ehkä neljännellä luokalla, me pojat vaan kärvisteltiin ja odoteltiin kauhulla kun taas on tukanleikkuulauantai ja kaikki takut pitää kammata pois, helvettiähän se oli kun äiti tökkää harjan rastaläjään ja repii jokaikisen hiuskiehkuran suoraksi, sitten saksitaan ja niska imuroidaan karvoista ja käskytetään saunaan pesemään loput tikkuavat karvavauvat pois iholta.

Minä värjäsin tukkani ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, melkein 11-vuotiaana kuitenkin. Se oli siniseksi. Minusta se oli maailman paras tukka, mitä minulla oli koskaan ollut. Äitin mielestä taas ei.

Sen jälkeen ei ole ollut juurikaan värjäysvapaita kausia jos osastoja ei lasketa. Tyvikasvua kun tulee niin nopsakkaan, ja sehän näkyy kun oma tukkaväri on platinaa.

Olen kerran aiemmin käynyt parturissa. Tai ei se ollut parturissa, se oli parturi mutta tapahtumaa ei suoritettu liikkeessä, enkä siitä maksanut kuin puolikkaan hinnan.

Maanantaiyöstä asti on ollut maniaa, nyt itkettää ja hajoilee kun olot alkaa laskea ja fyysisesti on niin lopussa, vaikkei edes päässyt juoksemaan kuten olisi halunnut. Kuitenkin vain tärisee ja haluaa tehdä sitä ja tätä ja tuota ja olen rampannut veikan huoneen, keittiön ja pihan välillä viiden minuutin välein kun ei osaa vain olla paikallaan ja sitten vielä jännittääkin.

Keskiviikkona minä päätin että nyt haluan parturiin. Että leikataan ja värjätään, on sitten kivempi katsella peiliin kun viettää loppuelämänsä neljän seinän sisällä kotona, mutta ne kuitenkin pilaa kaiken, vaikkei uskoisi että tässä on enää mitään pilattavaa.

Mutta se on pelottavaa että sakset on niin lähellä naamaa, se on parasta lähtä siinä kohtaa henki kokonaan jos edes pieni naarmu tulee. Sekä minulta että siltä tekijältä. Tavattaisiin helvetissä.

Soitin tänään äitille että nyt tuun kyllä teille viikonlopuksi kun Sami on töissä, enkä minä yksin uskalla olla kotona öitä, minä pärjään täällä varmaan paremmin.

Jee joku tukos!
Ei mennäkää tänää kotii vielä.

Point of no return

Mitä minä kotonakaan.

Täällä saan tapella.

Välillä, tai aika usein, monta kertaa päivässä, valehtelematta, tulee epätoivoinen olo. Ettei tämäkään tuska koskaan lopu. Aina tulee jotakin uutta ja aina mennään kovempaa päin puuta jos joskus tuntuu korkeapaineelta.

Lauantaina lähdin pois. Vitutti. Tuntuu että on ihan sama, potilaalla ei ole kasvoja, siellä ne vaan kitisee ja tekee hoitajan elämästä hankalaa, miksi te tälle alalle olette lähteneet ja vielä pysytte, jos se tuntuu liian raskaalta. Mutta eihän tämä mikään hotelli ole, niinkin sanottiin kun könysin takaisin, että mitä sinä helvetti tuollaista.

Kysyin miksi muita teititellään ja minua sinutellaan. Siksikö että olen nuorempi? Ei se niin mene. Jos yhtä niin muitakin. Tai sitten vain kuninkaallisia, ei tätä sortovaltaa.

Tänään minä haluaisin pois. Pois kokonaan. Revetä ja kadota ja olla olematta.

Aamulla sain pameja ja särkylääkettä taas lisää, ei ne minulle sovi, tulee säpsyjä, mitä sitä kukaan oikeasti sellaisia edes luulee tarvitsevansa, se on tahdosta kiinni, totta kai se on helpompaa luottaa niihin pieniin nappuloihin jotka olevinaan auttaa - vaikka ne oikeasti vain pahentaa tilannetta, seuraava kerta on taas ällöttävämpi, inhottavampi ja aivot repeää pahemmin.

Paha olo ei tee kenestäkään erikoista. Sitä pitää vain sietää ja hoitaa, yli omien henkisten resurssiensakin. 

Vaihdoin avanteen kerran itse, mittasin ja puhdistin ja rasvasin ja kiinnitin ja itkin ja huusin ja tunti siihen vain meni että suostuin. Enhän minä ole kuin iso uhmaikäinen joka raivoaa kun ei olekaan niin kuin muut, vaikka onkin samalla tavalla täynnä paskaa, se vain tulee eri reiästä ulos.

Sanottiin, että ehkä viikon joku voi tulla katsomaan kerran päivässä ja vaihtamaan, muut on hoidettava itse, jos haluan kotiin, en minä kyllä halua, en minä tätä halua sinne viedä.

On semmoinen epätoivo.

Äiti oli täällä päin tänään, sisko soitti ja sanoi siitä, että se oli sen luona käynyt. Ei osaa olla paikallaan kun on niin hermostunut ja haluaa syödä ja syödä että voi oksentaa ja viiltää ja hakata päätä seinään että voisi edes huutaa. Ei se sisäinen lapsi ole mihinkään menossa, sillä on ikävä ja sitä pelottaa ja vieläkään sille ei anneta mitä haluaa.

Ehkä tiistaina pääsen sinne minne sitten olenkin menossa.

Kysyivät mitä haluan iltapalaksi.
Sanoin että ruisleivän.
Päällä ketsuppia ja banaania.
Jos ei ole banaania, omenakin käy.
Toivat ruisleivän ja minirasvapurkin.
En minä niitä huolinut.

We all know how this'll end

Tiistaiaamuna ne teki elämäni pahimman virheen.
Heitin hoitajaa lääkekupeilla ja lusikalla ja kirjalla ja sytkärillä ja sitten se itki kun huusin.

Keskiviikkona heitin puurot lattialle.

Tänään söin puolikkaan ruisvuokaleipäviipaleen kun olin jutellut psykosetäni kanssa.
Elämä on paljon kivempaa myös silloin kun aurinko paistaa
ja puolentoista vuorokauden tauoton sade taukoaa.
Vaikkei sitä voikaan kuin katsella ikkunasta.

Öisin papat kuorsaa enkä saa nukuttua,
päivisin ei anneta nukkua kun on niin paljon kaikkea missä pitää juosta.
Psykiatrista konsultaatiota, sosiaalihoitajaa, avannehoitajaa,
saakelin monta ruokailutappelua päivässä,
tyhjennyksiä, suihkuja, tupakoimissaarnoja ja itkuraivokohtauksia.
Leijonan odottamista, vaikkei se edes eilen tullut vaikka lupasi.
Tänään se toi suklaata ja rikkirasvaa.
Hetken harkitsin mutta laitoin sen viemään ne pois,
koska en halua nähdä kun se tulee ulos mahastani pussiin
ja haisee maailman pahimmalle.

En kyllä suostu itse siihen koskemaan,
tulkoot vaikka kolme kertaa päivässä joku sen meille kotiin tyhjentämään
mutta minä en halua alkaa,
minulle luvattiin, ettei tähän mennä
enkä tykkää valehtelijoista.

Mikä parku pääs!

Siis ette voi uskoo miten kauheelta tuntu päästää se oma vaavansa kouluun. Siinä iskä täris ja maha heitti kuperkeikkaa tavallista enemmän kun käytävällä ooteltiin opettajatätiä, urhea pikkupoitsu vaan istu sylissä tyynesti hymyillen ja katteli ympärilleen silmät kiiluen malttamattomana.

Sehän oli jo viiden aikaan pystyssä jalat ristissä ku iskällä oli vaan silmät ristissä, piti saada aamupuuroa ja pukea jo varkut ja huppari päälle eikä piirrettyjäkää ollu vielä pitkään aikaan tieossa joten siinä myö istuttii pöydän ääressä toinen nuolemassa lautastaan ja toisen leuka teekupissa ku jaksanu päätään pitää pystyssä, ja vartuttii. Vartuttii et se herätyskello sit varttia vaille seittemän oikeesti soi ja Leitsukka örähti ja pieras ja kääns kylkeää mutku huomas ettei kukaa sammuttanu sitä vekotinta nii oli senki sitte pakko nousta jo ylös keittelemää kahvetta.

No mut siis ihan kamala kokemus iskälle ku pitää oikeesti tajuta että se pieni oma on nyt iso poika ja menee ekalle luokalle ja saa kaikkia uusia kavereita ja oppii lukemaa paremmin ja laskemaa ja sit tulee niitä luokkisten kakkusynttäreitä missä ennen kiinnitettii aasille häntää mut nykyää taietaa pelata vaa pleikkaa ja syödä juustonaksuja. Et koht se ei enää juokse sun syliin ja halaa ja pussaa ku on liian iso poika siihen hommaan. Eikä kattele sun kanssa kirjoja ja laula epäsopivia omakeksimiä lauluja. Siis arvatkaa! Eilen ku tultii junalla kotii se ootti kiltisti koko matkan ja kuiskas sitte ku sopiva paikka tuli et miks se viereisel penkil istuva pappa hais niin pahalle vaikka ennen se kysy sitä ihan suoraa ja maailman kovimmalla äänellä niin et iskä vajos maan alle häpeissään.

Et ei se oo enää mikä vauva.
Ja sekös harmittaa.

Kun haettiin se pois ekalta päivältä sehän oli viel enemmän innoissaan ja puhu ku papupata kaikest mitä kivaa niil tulee olemaa koulus niiku numeroit ja kirjaimii mitkä on laskemist ja kirjottamist ja sit pelataa pesäpalloo ja harjotellaa juoksukilpailuit ja pallonheittoo ja hyppäämist ja siis ihan kaikkee! Et uskokaa iskä.

No en uskokaa.
Et sie muru oot jo niin isopoika et iskää oikeesti itkettää.

No enhän mie sitä sille sanonu, ei se ois ymmärtäny sitä vielä vaikka paljo ymmärtääki jo.

Niinku se oli eilen Leijonalta kysyny
et piätsiä iskäst nyt huolen ku miä en välttämättä ehi ku pitää olla koulus.

No, tää joka ei osaa pitää itestään huolta lähtee nyt viimeistelemään pakkaustaan ja tarkistaa että mukana on kolitsihousut, huppari, oma aamutakki (ei niissä sairaalan omissa tarkene pihalle), villasukat, käsirasva, lompsa, tupakkia, sytkäri, puhelin ja puhelimen laturi ja kuulokkeet, pari naistenlehtee ja joku kirja mitä ei kuitenkaan tuu luettua... tarviinkohan mie muuta? No vois sitä vaikka ton oman muistikirjan ja kuuliksen ottaa, jos sille tuulelle sattuu. Ja sitte vaihetaa päälle sairaalamukavammat vaatteet muutenkin. Ruutufleecehousut, joku virttyny t-paita ja villatakki, jalkaan tulee reiskat. Ei sitä sen hienompi kannata olla.

Ainii! Kamminki voisin ottaa ja naamarasvaputekin ja sen toisen mitä levitän inhottaville paukamille naamassani et ne lähtis nopeemmin ja siistimmin helvettiin siitä.

Ja puhtaat kalsarit! Neki voisin ottaa raisaalaan mukaan varmuudenvuoks. Jos sit vaikka tarvii ku lähtee kotiin.

Ps. Kyl minuu oikeesti pelottaa.

Kun mie pelkään niin paljon pimeetä

Meillä oli mökkiviikonloppu, minä halusin, minä en ehdi muuten. En enää tänä vuonna, vain yhden kerran aiemmin tänä vuonna, minä haluaisin olla pidempiä aikoja ja enempiä kertoja, muttei ehdi. Juoda teetä keltaisin talonpoikaispöydän ääressä, minkä ääressä ukkosiltoina vaari opetti pelaamaan korttia, opetti sytyttämään takan ja kamiinan ja pihalle nuotion, saunan, nostamaan kaivosta jäätävänkylmää vettä saunaan ja tiskivedeksi, ennen sitä juotiinkin, nyt se mielletään likaiseksi, vaikkei se sitä olekaan, kunhan ne hämähäkinraadot kauhoo pois seasta.

Istutaan kiikussa polttamassa tupakkaa, niin kuin silloin lapsena istuin vaarin kanssa kun se poltti piippua ja kertoi sotajuttuja ja nuoruustarinoitaan, sillä oli villi nuoruus, ei siitä täysissä järjissä ja keuhkojen lukumäärässä selvinnyt, sillä oli niitä vain yksi, toinen piti leikata pois, ja siihen jäljelle jääneeseenkin kasvoi karsinoomaa johon se lopulta kuoli.

Puunaan muovimatosta pinttyneet pölyt pois, isosisko täällä on pidempiä aikoja ja useampia kertoja, mutta sen mökillä oleminen on tietokoneen ruudulta piirrettyjensä tuijottamista, sitä voi tehdä kotonakin, kun ulkona ei ole hommaa.

Punkkeja kalastan kaksi pois, niistä minä en tykkää, poltan ne elävältä, niin niille pitää tehdä, ihmiskunnan vitsauksille, halvaannuttajille, hiljaisille ja hitaille tappajille. Yleensä minulla ei niitä tule, minulla on paskaa verta, mutta nyt ne on epätoivoisia ja yrittää parhaansa mukaan tarttua mihin vain kiinni.

Hyttysiä ei sen sijaan ole, muutama vaivainen vain.

Käärmeitä minä pelkään, ei niitä ole kuin kerran ollut kompostissa, kyy, mutta silti inhottaa sotkea vesimeloonin- ja banaaninkuoret lehtimössöön. Meillä on viereisellä rannalla käärmekalliot, siellä käytiin lapsuudessa katsomassa kauempaa kun kyyt loikoilivat auringonpaisteessa paljaalla kivellä. Ei se niille pitkä matka ole uida kohti uusia maisemia.

Pimeä on kuitenkin pahin. Minä vihaan pimeää niin paljon että sydän tykyttää sen ajattelustakin, vaikkain päivän turvin se tuntuu turhalta ja ylireagoimiselta, mitä minä siinä muka voisin pelätä. Mitä kukaan voisi pelätä. Ei siellä mitään ole, ei sieltä mitään tule. Jankutan sitä kun säkkipimeässä suunnistaa parin metrin etäämmäs aitasta kusemaan, kävelen puuta päin ja saan kuhmun vasemmalle otsaan, oikealla on jo, Leijona heitti 10 litran vesikanisterin päähäni. En halua katsella ympärilleni, vaikka se on pakko, vaikkei näekään mitään, kaupungissa tai sen lähellä ei ikinä tule näin pimeää, on aina jostain kilometrien päästä hohkaavaa tehtaanvaloa tai katulamppua, taivaskin näyttää valoisammalta kuin metsän keskellä sen sylkeässä viimeisiä pisaroitaan niskaan.

Pimeää minä aloin pelkäämään 10-vuotiaana, sairaalassa, kun mies käveli ympäriinsä öisin ja pysähtyi sänkyni viereen hengittämään rohisevalla kurkullaan, siinä se saattoi seisoa tunninkin, jos yökkö ei kolistellut käytävällä. En minä silloin tiennyt mitä se teki, mutta nyt kun sitä ajattelee, saatan tietääkin, vaikken haluakaan.

Minulla on enää 7 vuorokautta ja muutama hassu tunti ensi maanantaista ennen sairaalaa.

ihan tosissaan elän helvettiä

Syön päivässä 3 tablettia 1 gramman Paratabseja, 10 kappaletta 400 milligramman Buranoita ja otan välillä äitin Ardinexeja muutamia satunnaisia nappeja, jos siltä oikeasti tuntuu. Minä en tykkää syödä särkylääkettä, mutta jos en heti aamusta aloita, istun koko päivän vessanlattialla kramppaavan mahan kanssa itkemässä ja laattaamassa kivusta.

Eihän noilla pysy kaikki läpilyönnit millään poissa, mutta ainakin osan aikaa pystyy liikkumaan ja istumaan normaalisti, ja kipuaaltojen aikaan raskaushengitellään ja istutaan kaksinkerroin sekä yritetään olla menettämättä tajua.

Kipua on vatsanalueen lisäksi myös selässä, päässä sekä jaloissa ja välillä käsissä nesteturvotuksen takia, pään kohdalla saattaa olla, että joudun jännittämään vartaloa sen verran enemmän kuin tavallisesti, että tulee purtua hammasta.

Eilen pääsin läpi lääkärin soittoajalla, mutta se sanoi, ettei nyt voi kirjoittaa mitään reseptiä vahvemmista lääkkeistä ennen kuin menen suolistettavaksi. Sori vaan, koetappa kestää.

Tällä hetkellä elämässä ei ole yhtään mitään järkeä, jokainen hetki on täyttä kärsimystä ja oikeasti, mitä vittua, miksen minä vaan tapa itseäni, voisi tulla huomattavasti helpompi olo.

Jos tämä reilua ja kivaa nuoruutta niin tätä tarvitse enää yhtään katella.

Nyt mun mielenterveys on aikuinen

Eilen päästiin kotiin, pitkästä aikaa. Mainosmeren ja laskupinon sekaan, tai ei siellä ollut kuin yksi lasku, pakkomielteestäni eli lehdistä, minä en edes pysy perässä miten paljon suostun tilaamaan lehtiä, mutta kun aina soittaa kivoja miehiä, kuten tänään, juteltiin sen kanssa noin kymmenen minuuttia raveista ja siitä että kuolen lehtitilauslaskujen vuoreen. Mutta minusta lehdet on kivoja. En minä tykkää vieläkään lukea kirjoja, lehdet on aina olleet mun heikkous. Alkaen sarjakuvista ja jatkuen aikakauslehtiin. Olen aikanani tilannut noin kaikkea, minkä takia myös saan lehtipojat kimppuuni kerran, pari, kolme kertaa kuussa eri lehtitaloilta ja kustantamoilta.

Vain kerran olen oikeasti kyrpiintynyt lehtimyyjään, mutta se oli joku vanha epätoivoinen akka.

Eilen käyntiin Leijonan kanssa Keskustelu. Se kysyi, minä jouduin vastaamaan ja kertomaan sille, miksi vuodan verta ja olen mahanpuruissa. Sitten se itki, vaikkei se ole sen syy eikä se voi asialle mitään. Enkä minä todellakaan halua, että kenellekään tule paha mieli siitä, että minä olen rikkinäinen. Ainakaan sille.

Se pyytää anteeksi, ettei ole kiittänyt miten minä sitä olen hoitanut, minusta se on naurettavaa, me ollaan naimisissa, niin naimisissa tehdään, pidetään toisesta huolta.

Tänään, 8 kuukauden odottelun jälkeen, oli ensimmäinen aika MTT:llä. Se ei ole yllättävää, että oloni paranee aina taianomaisesti päivän, pari ennen psykologikäyntejä, niin se on aina ollut, ihan kuin sitä ei haluaisi näyttää kuinka paskassa kunnossa ihminen voi sisäisesti olla. Her-mo-rau-ni-o.

Se on keski-ikäinen beatnik, sillä on hullunnäköiset silmät ja silmälasit ja liian pitkäksi venynyt tukka, kai se yrittää herättää luottamusta ja kertoa olevansa ihan tavallinen ihminen rispaantunein kengänpohjineen ja punaisine pillifarkkuineen. Pelkään koko ajan, etten saa sen äänestä selvää, ja ettei se saa minun, en oikein osaa sanoa mitään ja tulee niin turha olo kysyttäessä, miksi ylipäätään olen siellä, niin miksi, no siksi, minun täytyy, minä haluan, minä en pysty ilman. Minä en usko lääkkeisiin, minä uskon terapiaan.

Sen mielestä se on hyvä, suurin osa hylkää terapian tai aloittaa sellaisen, kun haluaa keinoja huonojen fiilisten vaihteluun, vaikka ne täytyy käydä läpi, totta kai jossain vaiheessa muuten lähtee Norjaan nuortenleirille ammuskelemaan.

Sain kotitehtäväksi kirjoittaa synopsis elämästäni, se on niitä, jotka ei jaksa lueskella kaikkia toisten kirjaamia tietoja läpi ja muodostaa ennakkokäsityksiä, mistä toisaalta olen aina kiitollinen, en minä tiedä, mitä minusta siellä sanotaan. Se halusi myös, että kirjoitan lukkiutumisista, niistä harhapilvistä, jotka avautuu satunnaisesti, yleensä ilta-aikaan silloin kun pitäisi käydä nukkumaan, ihan varoittamatta, eikä niiltä pysty rauhoittumaan, ennen kuin ne on keskustellut päänsä kanssa läpi. Koska ei niitä muista jälkikäteen, ja jälkikäteenhän kaikki kuulostaa naurettavan lapselliselta ja turhalta.

En tiedä tykkäänkö siitä vielä, ei sitä vielä voi eikä pidäkään tietää.
Ehkä ensiviikolla.

Minulla on ihan kamala kouristava ikävä Leijonaa, on ollut puoli yhdestä lähtien kun se vihdoin päästi lähtemään parkkipaikalta töihin, ei se ole tarpeeksi että se on soittanut kolmasti, minä haluan olla sen kanssa nyt kun sen on paha olla ja vielä minun takiani.

Kun ensimmäinen asia jonka kuulet astuessasi huoneeseen on "Adrian, tääl on niin vittumaista porukkaa tänään ettei ees kannata yrittää!", tulee sellainen olo ettei ehkä sitten kannata edes yrittää

Nykyään peruskoulukin kuulostaa kamalan kalliilta, vai onko siinä kyse siitä, että nykylapset ovat niin materia- ja merkkitietoisia että oksettaa? Voisin taas pitää näitä silloin kun minä olin nuori-paasauksia asiasta hukattu lapsuus, mutten usko, että se mitään auttaa siihen armottomaan kertakäyttökulutukseen, josta länsimainen kansamme kroonisesti kärsii.

Mutta oikeasti, silloin kun minä olin nuori eli lapsi, menin kouluun, sain kyllä joka toinen syksy uuden repun koska suunnilleen niin kauan kestää, että sen ajan (huom. 90-luvun puolivälin) halpisrepuista (markettimerkkejä) meni pohja rikki. Niin, kyllä niitä sai aika kovaa heitellä, repiä ja raahata, ennen kuin kirjat oikeasti pistivät läpi siihen ainoaan mutalammikkoon, mikä meidän pihalle sattuu kaatosateen aikaan syntymään. Nykyään pitää kuulemma joka syksy saada uusi kassi, ja todellakin kassi, reput on nynnyille, niille, jotka käyttää pyöräilykypärää vielä kolmannella luokalla eikä kiroile.

Minä lopetin repun käytön yläasteeseen, mutta huom. sen takia, että unohdin sen bussiin minkä takia 7. luokan kevään katselin tehtäviä toisten kirjoista. Meillähän ei mitään omia säilytyspaikkoja missään koulussa ole ikinä ollut, toisin kuin olen muiden yläasteiden pystynokkaisilta koululaisilta kuullut (niin, olet koululainen niin kauan, kun käyt peruskoulua, yritä nyt jo tajuta se, opiskelija on vapaaehtoista tuomiota suorittava). No mutta sen onnettoman bussitapaturman jälkeen minulle ei enää mitään reppuja alettu hankkimaan joten tein sitten omat kassiviritelmäni (muovipussikin oli aika kuul yhessä vaiheessa, samoin se, ettei kirjoja ja muita koulutavaroita kuljettanut mukana, mutta se ei oikein ollut opetushenkilökunnan mieleen). Enigeis, kyllä sitä olisi järkevä jos sitä reppua vaikka nyt alkaisi taas käyttää, ei mikään ihme että tämän maan selkävaivat on lisääntyneet ja ryhdit huonontuneet (niin, kyse ei ole pelkästään siitä että liikunnanpuute on päätähuimaava, näyttöpääte- ja toimistotyö muutenkin on se suurin työllistäjä ja vapaa-aika menee dataillessa).

No mutta siis, miten tähän valitukseen taas päädyttiinkään.

Käytiin eilen Jupun kanssa kouluostoksilla! Voitte kuvitella sen ilmeeni asteittaisen järkyttymisen hetki hetkellä enemmän ja enemmän kun lisää tavaraa piti hakea, ja no sir, se ei ole halpaa. Edes ne halvimmat ei ole halpoja enää, siis sekin on toki tiedetty aiemminkin, mutta aikaisemmin minun ei ole tarvinnut ostaa kenellekään reppua, puuvärejä, lyijykyniä, kumeja, terottimia, penaaleja (miten on mahdollista että penaalin keskihinta on 5 euroa?), viivottimia... LENKKAREITA, FARKKUJA, PAITOJA, TAKKEJA, HEIJASTIMIA. Olenko elänyt ihan täydessä sumussa luullessani, että minun pojallani on vaatteita? Ei sillä näköjään ole, koska miksi muuten koulua varten pitää ostaa uusi vaatekerta? Vastahan minä sille 2 tonnia vaatteita kiikutin omasta kaapistani.

Joo joo, mitä mie valitan, oon huono vanhempi ku kehtaan valittaa lapseni rakkauden hinnasta!

Mut 200 euroa ja rapiat, kyllä siinä vähemmästäkin housuun kusee.

En oo ikinä ostanu kaupasta noin isolla kertasummalla mitään. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan. 150 euroa on ollut maksimi, ja se oli sohva, yleensä ostokseni ovat sitä 10-20 euron luokkaa, jos niin isoissa rahoissa nyt sattuu edes olemaan.

Onneksi nyt satuin olemaan.

En kyllä enää tämän jälkeen ole.

Mutta kun lupasin, ihan sen takia, että Jupun äiti osti poikaselle kännykän, mitä vastustan kaikilla sielunvoimillani (koska oikeesti mitä vittua) mutta nykyään kaikki koulun aloittavat saa pre-paid-liitymän 7 euron puheajalla kotiin kannettuna koulunaloituslahjana. Silloin kun minä olin nuori ei saatu mitään. Kirjastokorttihakemukset täytettiin koulussa ja vanhempainyhdistys lahjoitti puiset kukkopatsaat muistuttamaan siitä, että nyt ollaan opintopolun alkutaipaleella.

Ei tämä nykymaailman ihmettely varmaan koskaan lopu.

T40.4 Intoxicatio medicamentosa

Minä en vihaa paljoa. Viha on rakkauden vastakohta, viha tarkoittaa pelkoa, pelossa on mukana hiljaista kunnioitusta, inhoaminen ilman pelkoa on säädyllisempää ja yli-inhimillistä. Vihassa tappaessa voi vedota tunteisiin, inhossa se on mekaanisempi reaktio, mutta parasta on olla tuntematta mitään, jolloin ei tarvitse välittää.

Muita eläviä ei saa luokitella, eikä sitä mitä itse on, ainakaan ulkoa tulevien kimmokkeiden perusteella, mutta omat tunteensa täytyy lokeroida, jos niitä haluaa hallita. Jokainen ei välttämättä tätä halua, ehkä nämä ihmiset vihaavat omia tuntemuksiaan, toisin sanoen väittävät vihaavansa itseään, muttei itseään voi vihata, siinä tapauksessa vihaat sitä mitä sisälläsi on, niitä tuntemuksiasi. Käsittele ne, ehkä silloin tajuat, mistä puhun.

Tiedän ettei se ole helppoa, myöntää olevansa heikko, toisten vaikutusten alainen, kaikkien. Sehän ei tässä maailmassa sovi. Täällä ei saa uskoa jumalaan eikä maailmanloppuun.

Toisille tunteille se riittää että ne käsittelyn jälkeen jättää vain arkistoon pölyttymään ratkaistuina ongelmina, mutta jotkut asiat jäävät avoimiksi peikoiksi, ja ne tulevat yleensä esille kaikki kerrallaan, kun tuntee olonsa huonoksi. Niin minulle käy aina, siksi minä en luota, siksi minä olen sairas, kukaan ei ole ottanut niitä minulta pois. Sitä miksi olen katkera ja vihainen eli peloissani, miksi istun kolme tuntia paikallani sängynreunalla ja tuijotan lattiaa, tai makaan yöllä katulampun paisteessa lattialla tuijottaen kattoa. Mutta kun se lamaa. Ja kun yrittää olla ajattelematta se lamaa kaiken.

Tänään on vähän parempi olo kuin viikkoon. Olen vielä fyysisesti heikossa hapessa ja räkää on ja tulee, samoin kurkkukipua ja tukkoisuutta, mutta enää en aivastele pitkin monitoreja jatkuvalla syötöllä, köhi itseäni jokaisen asennonvaihdon aikana kipeäksi eikä se limaräkä joka nenästä tulee ole värillistä. Niin kuin sen ei kuulukaan olla. Kurkusta tulee vielä ruskeaa ja vihreää, sieltä saakin tulla mitä ikinä haluaa.

En ole ollut pitkään aikaan flunssassa, muistaakseni tammi-helmikuussa (tai en muistaisi jos en muistaisi että silloin olen puhunut paljon puhelimessa, eikä se tuntunut miellyttävältä kurkussa), sitä ennen edellisenä syksynä, minulle se on tervettä. Olla kaksi kertaa vuodessa kipeänä, ennen olin aina keuhko-silmä-korva-poskiontelo-kurkku-infektiokierteessä, vuoden ympäri, minulla on alikehittyneet keuhkot joilla on toimintavajetta eikä vereni saa yhtä hyvin happea kuin terveillä, se on yksi syy, miksi hemoglobiinini on niin huono, kai, en ole lääkäri, eikä lääkäri ole maininnut asiasta.

Perjantaina ja lauantaina viiltelin jenkkakahvojani, se on yllättävän hieno paikka, ja sitä ihopintaa riittää. Ristiinrastiin ja ristinollaa, kipeänä ei voi oksentaa, ei tee mieli, on muutenkin niin täynnä nestettä ja limaa eikä yskimiseltään ehdi. Leipäveitsi tuntuu hauskalta, semmoinen missä on kunnon aaltoterä.

Käyntiin päivystyksessä, en minä olisi halunnut tai jaksanut, mutta Leijona halusi kun sen mielestä otin liikaa kaikkea, mutta minä halusin vain nukkua, se hävettää käydä ensiavussa, vaikkei äiti olisikaan töissä, vaan sen takia että on ottanut jotain, ihan sallittuja annoksia, vaikkei ne omia lääkkeitä olisikaan, kyllä minä tiedän mikä menee yli ja paljon saan ottaa.

Olen yrittänyt soittaa vastauksia, mutta linja on varattu, huomenna on taas uusi päivä ja uusi ruokatunti siihen käytettäväksi. On minulla omena minkä voin syödä samalla kun teen töitä jos haluan.

Minulla on enää 6 työpäivää tämän jälkeen, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai ja maanantai ja seuraava tiistai. Keskiviikkona on ensikäynti aikuispsykiatrialle, sen minä sanoin sairaalassakin, ettei tarvitse sen takia jäädä, kun se on jo kohta, muutama kuukausi aiemmin olisi voinut olla eri asia.

Nyt minulla on lisää päivämääriä lisättävänä kalenteriini, ihan liikaa siihen nähden miten vähän on päiviä kuukaudessa ja joudun ehkä niistä kolme viettämään sairaalassa, mahdollisesti enemmän eikä se ole reilu peli.