Vihreää karpaloteetä

Aamulla herään viestiääneen. Samsungin bliblibliblinblin. Sen kuulen pahimmassakin metakassa, ehkä se liikkuu oikealla ääniaallolla. Melkein inhottaa. Nokian perusviestiääni, sen yli nukkuu helposti, tuo pistää unen poikki heti.

Tänään on juostu. Ensin hoitajalla, sitten koululla, sitten lääkärissä, sitten kirpparilla odottamassa, että toinen puolisko käy kaupassa, ja sen jälkeen hetken hengähdystauko ja voimienkeräys kotona ja taas pitää lähteä kun tupakat jäi ostamatta. Ei se ehkä kuulosta paljolta, mutta se on, jos on kaksi viikkoa maannut sairaalapedissä.

Selkä huutaa ambulanssia.
Ja pää.
Mutta ainakin se aamun vatsakipu on nyt jossakin turtumuksen rajoilla.

Mummi soitti, sitä en kuullut, keräilin itseäni puolituntia että sain soitettua sille takaisin, se on liian rankkaa kun toinen sanoo kiitos näistä vuosista, toivottavasti ehdit vielä tulla käymään, et ole pitkään aikaan käynyt, ja minun tekosyyni ovat kuraa molempien korville, on ollut niin kiire, nyt on sitä ja tätä, oikeasti en vaan enää halua sinne mennä, en minä pysty katsomaan sitä hiljaista hiipumista ja jatkuvaa lopun odottamista, ehkä siksi kun olen itsekin samanlainen, odotan ja odotan.

EU-keksejä ja karpaloteetä, mietin laittaisiko keittiön ikkunan jo yöksi kiinni vai jättääkö auki, pidän viileässä nukkumisesta, vaikka se vaatii pukeutumista ja kolme peittoa, kesät talvet, se on hyvästit kesälle ja alkusyksylle sulkea se luukku. Ei enää raittiintuoksuisia lakanoita ja vaan kevyt tupakkakatku teljettynä sisään yöksi.

Pussin tyhjennys inhosta itkien ja lisää teetä.
Ehkä se ikkuna ulkomaailmaan jää vielä avoimeksi.

nuppigalleria

kaikki veriarvot ok.
se on kai sitten jostakin muusta kiinni miksi on niin huono olo.

selvitäpä sitten mistä.

päästä
niin vissiin aina.

en mene katsomaan mummia sairaalaan, ahdistaa, näpytän pleikkarilla silmien pullistuessa jo päästä, yö on uneton ja täysikuu on kohta taas täällä, aamu alkaa kyyditsemisillä.

Tuntuu että olisi jo myöhäinen ilta, mutta se näyttää vasta kahtatoista, olen ehtinyt käymään kaupassa, kylässä kaverilla, koulussa syömässä, asioilla, vielä toisen kerran koululla, hoitaa lapset päiväunille...

isäpäivinä aikaa tuntuu olevan vaikka muille jakaa ja kyllästyttää vain olla. koko ajan haluaisi olla menossa.

Have it your way

Minne on pikkuveli lähtenyt?

maailmallehan se kai.

Sitähän me tässä kyllä tultiin kattomaan, mutta onnea sullekin.

Laittoivatko ne sinut heti töihin?

Ihan ite halusin.

Ootko ollut juhlimassa?

Hä en?

Ai, näytit vaan niin... kalvakalta.

Kauankohan mummi jaksaa elossa?

ehkä viikon tai kaksi, tai ehkä se näkee vielä viimeisen syntymäpäivänsä.

Miten monta mansikkaa voi syödä kakun päältä ilman että se näyttää tuhotulta?

Huomasitko että rännissä kasvaa kukkia?

Sosiaalinen ruokavallankumous

Tänäkin viikonloppuna ajattelin, että voisin mennä äitillä käymään, kerran oli tylsää ja ikävä.
Heti tämän ajatuksen perään iskee se perkeleen kuiskutus: mutta söisin siellä niin kamalasti.
Enkä sitten mene mihinkään.

Minulla on jo useampi päivä viikossa, kun en mieti syömistä ollenkaan. Syön kun on nälkä tai siis kun tuntuu siltä, välillä tulee pidempiä taukoja, välillä taas napa vetää kamalan kasan ruokaa tuntematta itseään vieläkään kylläiseksi. Häiritsen itseäni tuijottamalla Simpsoneita, pitämällä välitupakan, piirtelemällä... kaikella mahdollisella työnnän pois ruoka-ajatuksia.

Siitä ei ole kauaa. Vaivainen vuosi ja muutama kuukausi. Kun olin pahimmassa ahmimis-oksentamis-kierteessä ikinä. Pelkäsin ulos menemistä, vierailuja. Äitille oli kamala mennä, sillä sen pari tuntia mitä muutamankin kerran viikossa niiden katon alla vietin käytin tunkemalla kurkustani alas kaiken eteentulevan, sen jälkeen kengät jalkaan ja takki päälle ja täysi huuto päälle että joku heittäisi minut kotiin. Portaat juosten toiseen kerrokseen, ovi auki ja perästä kiinni ja kipinkapin kumartamaan posliinia.

Ennen kävin mummilla harva se viikko, nykyään... noin kerran, kaksi vuodessa, kun syyllisyys soimaa. Koska siellä pitää syödä.
Äitillä pakkosyömisestä olen päässyt, tai kyllä minä siellä vieläkin mätän koko ajan, mutta en näe sitä ongelmana samaan tapaan kuten ennen. Minua ei enää pelota olla äitillä niin paljoa, mutta mummille menemistä kyllä pelkään yli kaiken.
Tosiasiahan on se, että odotan joka päivä puhelua siitä, että mummi on kuollut.
Se musertaisi minut täysin.
Mutten silti saa itseäni viettämään aikaa sen kanssa, en vaikka kuinka haluaisin.

Lukko

Fyysisiä tuntemuksia patoutumista ja henkistä väkivaltaa - muuta ei tunnu löytyvän tästäkään päivästä.
Eilen en mennyt kouluun, en minä sitten pystynytkään. Tai pystynyt pakottamaan itseäni noustakseni ylös sängynreunalta, johon istuudun joka aamu ulkovaatteet niskassa kenkiä myöten tuijottamaan kun aika juoksee. Puhelin kädessä valmiina näpyttämään luokanvalvojalle ja Elmolle viestit, että en tänään ole tulossa. Tekosyiden väriä pienen muutaman rivin tekstin joukkoon, ja sitten pahan olon purkautumista koko päivän jatkuvana tärinänä.
Lähteminen on niin hankalaa.
Kyllä minä koulussa voin olla.

Romantikkojen mukaan elämäni pitäisi nyt olla ruusunpunaista. Maanantai päättyi kukkakimppuun, allekirjoitettuun avioeropaperiin ja tummanpunaiseen sormuskoteloon.
Jo nyt rehut näyttävät menettäneen loistonsa, paperi on viety sinne minne kuuluukin ja sormus toivottavasti on palautettu vähin äänin. Minä en halua edes nähdä sitä. Ja se tietää sen. Että kyllä minä voin rakastaa, mutta en luvata mitään ikuista. En suostu luopumaan ainoasta elävästä haaveestani; tylsästä yksitoikkoisesta arjessa. Perheestä. Vaimosta ja lapsista, rivaripäädystä ja 5-ovisesta autosta, Volvoa en kyllä ikinä halua.
Voin pyytää anteeksi sitä että en ole edes kahtakymmentä täyttänyt, että minulla ei vielä ole ollut mitään, ja sillä on. Sillä on ollut se kaikki jo. Parempi katsoa vain rauhassa.
I never promised you a rosegarden.

Saan sovittua hoitajani kanssa viikottaisista käynneistä. Ja lääkärinajan.

Käyn äitin kanssa "pienellä lenkillä", kaksi tuntia juoksemista tuli perseen alla, parempi aloittaa kevyesti kun ei puoleen vuoteen ole saanut itseään liikkeelle/saanut lupaa liikkua. Anoreksia-minä on innoissaan kivistävistä monet penikat kokeineista pohkeistani huolimatta ja yrittää jättää iltapalan välistä, aamupalan välistä ja kouluruuan välistä.
Hoitajani kysyy ensimmäistä kertaa, ajattelenko sairastavani syömishäiriötä, ja minkä nimistä. Se säpsähtää silminnähden kun kajautan karheutuneella äänelläni bulimiaa.
Se kysyy miten olen syönyt ja nukkunut, ja välttelen ja kerron nukkuneeni nyt ihan hyvin. Entä syönyt?
Ihan hyvin? En ole oksentanut sunnuntain jälkeen. (sitten tuli tämä päivä)
Miksi niin?
Ruoka on kallista. Ajattelen asiaa, mutta jätän sitten ostamatta. Eiköhän se ruuan kanssa pelleily ole aika edesvastuutonta, siirtää ahdistuksensa johonkin konkreettiseen jota voi hallita. Olemalla syömättä, tai syömällä ja oksentamalla. Sen sijaan että tekisi pienen itsetutkiskelumatkan ja selvittäisi miksi tälläistä peliä täytyy pelata.

Niin minä ajattelenkin. Päivittäin. Kuinka helppoa se olisi, olla vain syömishäiriöinen. Ahdistua asiasta jolla on kasvot.

Lattialla odotti kortti mummilta - loukkaantunutta solvausta rivi toisensa perään, juuri sellainen jonka itsekin voisin lähettää.

"Olen pettynyt kun en nähnyt sinua pyhänä -- olen väsynyt."

Totta kai otan sen itseeni. Että olen tehnyt väärää. Kun en itsemurhahimoissani ole edes isoäitiäni käynyt tervehtimässä vain siitä syystä että kenen vain naaman näkeminen nostatti kyyneleet silmiin.
Vaikka olen se lapsenlapsi joka käy siellä useiten. Se jota inhottaa katsella rappeutumista, se joka puristaa kyntensä käsivarteensa ja nyökyttelee päätään kuunnellessaan itseääntoistavia kertomuksia edellispäiväisestä, vai maanantaisesta, vai viimeviikollako se olikin, ja olikohan se Katja, vai Paula, vai Memma jonka näki kaupassa nyt taas. Se joka ei oikeasti jaksa, mutta jaksaa silti, koska muut eivät jaksa edes välittää.
Äiti ei voi nyt tätä asiaa hoitaa, ne menee iskän kanssa lauantaina naimisiin.
Ja minulla on olevinaan kiire sen puvun kasaamisen kanssa.

Eilen jaksoin vähän, tänään taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Tunnin päästä on kirjoitusryhmä. Ehkä se tekee hyvää, en saa itsestäni mitään irti.