Lukko

Fyysisiä tuntemuksia patoutumista ja henkistä väkivaltaa - muuta ei tunnu löytyvän tästäkään päivästä.
Eilen en mennyt kouluun, en minä sitten pystynytkään. Tai pystynyt pakottamaan itseäni noustakseni ylös sängynreunalta, johon istuudun joka aamu ulkovaatteet niskassa kenkiä myöten tuijottamaan kun aika juoksee. Puhelin kädessä valmiina näpyttämään luokanvalvojalle ja Elmolle viestit, että en tänään ole tulossa. Tekosyiden väriä pienen muutaman rivin tekstin joukkoon, ja sitten pahan olon purkautumista koko päivän jatkuvana tärinänä.
Lähteminen on niin hankalaa.
Kyllä minä koulussa voin olla.

Romantikkojen mukaan elämäni pitäisi nyt olla ruusunpunaista. Maanantai päättyi kukkakimppuun, allekirjoitettuun avioeropaperiin ja tummanpunaiseen sormuskoteloon.
Jo nyt rehut näyttävät menettäneen loistonsa, paperi on viety sinne minne kuuluukin ja sormus toivottavasti on palautettu vähin äänin. Minä en halua edes nähdä sitä. Ja se tietää sen. Että kyllä minä voin rakastaa, mutta en luvata mitään ikuista. En suostu luopumaan ainoasta elävästä haaveestani; tylsästä yksitoikkoisesta arjessa. Perheestä. Vaimosta ja lapsista, rivaripäädystä ja 5-ovisesta autosta, Volvoa en kyllä ikinä halua.
Voin pyytää anteeksi sitä että en ole edes kahtakymmentä täyttänyt, että minulla ei vielä ole ollut mitään, ja sillä on. Sillä on ollut se kaikki jo. Parempi katsoa vain rauhassa.
I never promised you a rosegarden.

Saan sovittua hoitajani kanssa viikottaisista käynneistä. Ja lääkärinajan.

Käyn äitin kanssa "pienellä lenkillä", kaksi tuntia juoksemista tuli perseen alla, parempi aloittaa kevyesti kun ei puoleen vuoteen ole saanut itseään liikkeelle/saanut lupaa liikkua. Anoreksia-minä on innoissaan kivistävistä monet penikat kokeineista pohkeistani huolimatta ja yrittää jättää iltapalan välistä, aamupalan välistä ja kouluruuan välistä.
Hoitajani kysyy ensimmäistä kertaa, ajattelenko sairastavani syömishäiriötä, ja minkä nimistä. Se säpsähtää silminnähden kun kajautan karheutuneella äänelläni bulimiaa.
Se kysyy miten olen syönyt ja nukkunut, ja välttelen ja kerron nukkuneeni nyt ihan hyvin. Entä syönyt?
Ihan hyvin? En ole oksentanut sunnuntain jälkeen. (sitten tuli tämä päivä)
Miksi niin?
Ruoka on kallista. Ajattelen asiaa, mutta jätän sitten ostamatta. Eiköhän se ruuan kanssa pelleily ole aika edesvastuutonta, siirtää ahdistuksensa johonkin konkreettiseen jota voi hallita. Olemalla syömättä, tai syömällä ja oksentamalla. Sen sijaan että tekisi pienen itsetutkiskelumatkan ja selvittäisi miksi tälläistä peliä täytyy pelata.

Niin minä ajattelenkin. Päivittäin. Kuinka helppoa se olisi, olla vain syömishäiriöinen. Ahdistua asiasta jolla on kasvot.

Lattialla odotti kortti mummilta - loukkaantunutta solvausta rivi toisensa perään, juuri sellainen jonka itsekin voisin lähettää.

"Olen pettynyt kun en nähnyt sinua pyhänä -- olen väsynyt."

Totta kai otan sen itseeni. Että olen tehnyt väärää. Kun en itsemurhahimoissani ole edes isoäitiäni käynyt tervehtimässä vain siitä syystä että kenen vain naaman näkeminen nostatti kyyneleet silmiin.
Vaikka olen se lapsenlapsi joka käy siellä useiten. Se jota inhottaa katsella rappeutumista, se joka puristaa kyntensä käsivarteensa ja nyökyttelee päätään kuunnellessaan itseääntoistavia kertomuksia edellispäiväisestä, vai maanantaisesta, vai viimeviikollako se olikin, ja olikohan se Katja, vai Paula, vai Memma jonka näki kaupassa nyt taas. Se joka ei oikeasti jaksa, mutta jaksaa silti, koska muut eivät jaksa edes välittää.
Äiti ei voi nyt tätä asiaa hoitaa, ne menee iskän kanssa lauantaina naimisiin.
Ja minulla on olevinaan kiire sen puvun kasaamisen kanssa.

Eilen jaksoin vähän, tänään taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Tunnin päästä on kirjoitusryhmä. Ehkä se tekee hyvää, en saa itsestäni mitään irti.