Vol. kiljoona ja kaksisataatuhattakolme

Minusta on hassua, miten silloin, kun on ajatellut toista pitkästä aikaa, törmää siihen sattumalta. Kun istuu pirtelöbaarissa maksamassa laskujaan kännykällä tytön leikkiessä vieressä pienillä muovifiguureillaan, se vain istahtaa vastapäiseen penkkiin ja parkkeeraa mustat matkarattaat viereensä. Nostan hämmentyneenä katseeni sen naamaan, enkä osaa hetkeen sanoa mitään.

No mitä spuge? se aloittaa keskustelun tuttavallisesti ja tekee pilkkaa pieruverkkareistani ja lapsen suklaalla tahrimasta t-paidastani, kattoa kohti sateessa kävelyn jälkeen kohonneesta tukkavekottimestani ja marjapirtelöisistä suupielistäni.

No mitä vanhapieru? kuittaan ivallisesti takaisin.

Meitä naurattaa molempia.

Se nostaa reilun vuoden ikäisen punatukkaisen poikalapsen kärryistä syliinsä ja antaa vauvoja rakastavan tyttäreni möyriä pöydän ali paikalle ihastelemaan ja suukottelemaan lapsenlastaan ikkä vauva kato ikkä vauva!

Nii o.

Jutellaan pitkään, se on hauskaa. Ei mistään suurista, töistä ja pinnallisesta elämästä. Se kysyy talostani, jonka ostin vuosi sitten, minä kerron. Minä kysyn sen uudesta harrastuksesta, se kertoo siitä. Ollaan pysytty pääpiirtein kärryillä toistemme elämistä, vaikkei yhteyttä keskenään pidetäkään. Törmätään todella harvoin missään. Minä en käy enää missään, kaupassa, salilla ja töissä lähinnä. En ole nähnyt sitä reiluun vuoteen, silloin nähtiin jäätelökioskilla, kun se nyt touhukas vuosikas oli vasta syntynyt ja päässyt ukkinsa kanssa vähän katselemaan maailmaa. Pari kertaa olen nähnyt sen nimen listoilla ja ollut onnellinen, että työvuoroni on päättynyt, enkä ole joutunut törmäämään siihen sairaalan käytävillä. Se saattaisi aiheuttaa vain pahaa mieltä. Toisin kuin se, kun meinasin tehdä palveluksen kiireiselle työkaverille ja hoitaa sen potilaan peräruiskeen laiton alta pois, mitään kyselemättä tai raportteja kuuntelematta, talsin vain 5-6 paikalle, kuten oli pyydetty, ja vetäisin potilaspaikan sinisen hygieniaverhon auki. Sitten repesin pitkin lattioita rektaaliputki käsissäni menettäen viimeisetkin ammatillisuuden rippeeni toiseksi vanhimman enoni edessä. En tunkenut Klyxiä sen hanuriin, sen sai tehdä ihan joku muu. Ihan kummankin mielestä se oli parasta niin.

Hyvästellään, kun tytölleni tulee pissahätä, ja pitää lähteä juoksuttamaan sitä kauppakeskuksen yläkertaan. Siitäkin on tullut jo iso tyttö, kolmevuotias. Se ei enää käytä vaippoja, vaikka se välillä leikkiikin olevansa vauva ja yrittää pukea niitä muutamaa nurkkiin pyörimään jäänyttä muovikappaletta päälleen ja etsii tutin lelulaatikostaan ja kampeaa syliin vikisemään ja kuiskuttelee ikkä minä oon vauva, anna tissii! Ja minä sanon sille, että heh, ei iskän tisseist oo mitää iloa. Se kurtistaa kulmia anna tuttipullomaitoo!

No en anna.

Ajattelen, että se on varmaan taas siinä, ne näkemiset ja keskustelut vähäksi aikaa. Mutta sitten taas vähän ajan päästä se ottaa yhteyttä ja kyselee vauvanvaatteita, tyttövauvanvaatteita, siitä on tulossa tuplaukki. Minä kaivelen ullakkovarastoa ja pakkaan ison kassin söpöjä bodeja ja pöksyjä ja talvihaalareita ja tossukoita täyteen. Sitten unohdan koko jutun, kunnes se ajaa pihaan seuraavan viikon torstaina äitinsä kanssa, kun olen hyppimässä lasteni kanssa trampoliinilla hiki päässä ja vatsa kuralla siitä kaikesta lentämisestä. Minua vähän nolottaa pääni, unohdan niin paljon asioita taas, tosin eri syistä kuin ennen, pääni on nykyään niin täynnä aikatauluja ja suunnitelmia ja ruoka-aikoja ja päivähoitokuvioita, että en usein ehdi miettimään ihmisiä perheeni ulkopuolelta. Saatan unohtaa heti kaiken sovitun, kaikki pitää olla kirjallisena, että voin käydä tarkistamassa tehdyt suunnitelmat edellisenä iltana ja yrittää muistaa ne vielä aamulla. Mitä tänään pitikään tehdä.

Säntäilen ympäri taloa ja etsin sitä vitun kassia joka paikasta, kunnes se ilmiintyy eteisen nurkkaan. Kannan sen autoon ja tervehdin sen vanhaa äitiä, joka jopa hymyilee minulle ja kehuu sysirumaa asbestikuorista taloani ja ihanaa kukkaloistossa paistattelevaa pihaani ja iloisen näköisiä lapsiani, jotka karjuvat toisilleen trampoliinissa, minun kolme- ja kuusitoistavuotiaani, joilla on molemmilla yhtä pitkä pinna kuin minulla itsellänikin.

Hyvästelen sen taas ja toivotan onnea niiden perheelle, onnea pienestä talvenselkään syntyvästä tytöntylleröstä, jolla on varmaan myös punainen tukka ja vihreät silmät ja kesäisin pisamia nenällä ja niskassa. Hoputan omani sisälle iltapalalle, ja punastun vähän, kun pienempi kysyy minne toinen isi meni?

Ei se ole toinen isi. Sillä on vaan sama nimi kuin isillä.

Poden vähän huonoa omatuntoa, vaikkei minun tarvitsisi. Mutta siitä on tullut mustasukkainen, tai ehkä se on aina ollutkin minusta mustasukkainen, vaikkei sitä ikinä suostu myöntämään. Sitähän se monesti toistelee, ja minua ärsyttää, kun se puhuu entisen elämäni ihmisistä pahaa, kun ne on olleet sitä kohtaan kusipäitä, ja minä ärähdän takaisin, että voi vittu ei se oo mikään mun poikaystävä koskaan ollut!

Ai ei?

No ei todellakaan, ei minulla ole ollut kuin yksi oikea poikaystävä ennen sitä, ja senkin unohdan pitkiksi ajoiksi, kunnes tulee jotakin hassua mieleen, jota se arvostaisi varmaan enemmän kuin nykyinen kultamussukkani, joka on kaikessa rasittavuudessaan paras, mitä minulle on tapahtunut. Antanut minulle niin paljon. Hyvässä ja pahassa. Vaikka se näkee kolme yötä putkeen unia, joissa jätän sen - sillä on identiteettikriisi tai ikäkriisi tai joku vastaava kriisi varmaan - ja se on minulle vihainen, kun uniminä olen aina hirveä paska. Aina petän sitä tai jätän sen. Aina. Minä näen siitä unia, missä se on vitun ärsyttävä, ja olen sen takia sille herätessä kiukkuinen. Onneksi uneksitaan kuitenkin molemmat suht harvoin, meillä on ihan tarpeeksi kränää arkiasioiden kanssa, ei tarvita mitään isompia draamoja.

Minusta tuntuu hassulta, kun mietin miten kertoisin sille, että olen nähnyt sitä entistä pari kertaa taas, ja että se on kutsunut minut syntymäpäivilleen, ja että minä haluaisin mennä käymään siellä. Ihan vain käymään, minulla on kuitenkin aamuvuoroviikonloppu, ja koska minulla on harvoin aamuvuoroja, en yleensä edes jaksa tehdä mitään niiden jälkeen kotitöiden päälle, mutta nyt haluaisin jaksaa.

Se näkee taas seuraavana yönä unta, missä olen vitun paska.

Nauran sille aamutupakalla, kun se murjottaa minulle yöseikkailujeni takia. Illalla se on testosteronista tärisevä ja yrittää taas tehdä selväksi, että minun ei kannata edes miettiä muita sillä tavalla, minähän olen sen. Suo vain mä rrrrakastaaan.

Ja minun on hyvä olla sen, vaikka se onkin välillä ääliö, eikä apinana opi uusia temppuja, mutta en kuulemma minäkään, vaikka olenkin senkin mielestä nykyään tyyneyden tyyssija, ainakin pääosin. En enää heittele tavaroita pitkin seiniä ja karju sille kurkku suorana. En enää edes itke sen ärjymiselle, yleensä, ja saan sen itkemään, kun se kännissä yrittää haastaa riitaa, kun minä muka haastan sen kanssa riitaa ihan vain olemassaolollani. Ei se usein, mutta pari kertaa vuodessa, ja aina lopputulos on se, että minä siivoan niitä lasinsiruja lattioilta huokaillen vittuuntuneena ja juoksutan sen ulos miettimään tekosiaan ja sanomisiaan. Se on meistä se dramaattisempi yksilö.

Se sanoo kuitenkin jossakin kohtaa, että se on ihan okei, että minä menen niille synttäreille. Harvemmin käyn missään, välillä työporukan kanssa pienillä sievillä, mäkkärissä tai jonkun takapihalla, mutta sitäkin erittäin harvoin. Minua välillä oikein ärsyttää, kun se on  sille kuin suuri juhlanaihe, jos ilmoitan olevani menossa jonnekin muualle kuin Lidliin tai Tokmannille.

Kirjoitan whatsappiviestin vastaukseksi kutsuun tuun, nähään, onnea!

Sitten taas unohdan sen pitkiksi hetkiksi, kunnes kalenteri kääntyy heinäkuulle, ja minua hymyilyttää, kun katselen riviäni, jossa lukee J, J, J, J, V, V, V nuohooja 13, F, J, J, V, V, V, J, J, J, V, V, V, V, V, V. A, A S-P 50v, A…

Siis mitä, viiskyt!

Joo…

Siis voi vittu.

Sitä naurattaa, minua hymyilyttää. Tuleehan siitä jo vanha, olemmehan mekin jo vanhoja. Aikuisia. Vitun aikuisia, jotka käy töissä, ja on autot ja omakotitalo ja yhteinen lapsi ja jääkaappi ja helvetisti remontoitavaa, joka saa taas odottaa, että se ottaa miehisyyteensä jostakin ja alkaa taas töihin.

Kuudessa vuodessa ehtii tapahtua paljon asioita. Ajattelen sitä, miten paljon. Entä kymmenessä vuodessa. Koko elämässä. Miten se kaikki tuntui saavuttamattomalta ja mahdottomalta, kun hakkasi itseään veitsillä ja huusi vihaansa maailmaa, itseään, muita, kohtaan. Kun ei nukkunut.

Nykyään minä nukun erinomaisesti. Yleensä seitsemän tuntia. Älykellon mukaan heräten tunnin välein, niin teenkin, aamuun asti, mutta tunnen itseni levänneeksi useimmiten. Aina en tunne. Yleensä en malta käydä aikaisin nukkumaan, luonnollinen rytmini olisi kömpiä väsyneenä peittojen alle 01:30, ja ne harvat aamuvuorot saavat minut kärttyisäksi, kun en osaa nukahtaa ennen kuin kello on ylittänyt puolenyön reilumman kerran. Puoli kaksi on tällä hetkellä paras, silloin on kaikista pimeintä. Kun ei ole aamuherätystä, saan nukkua suht pitkään, meidän päivämme alkaa yleensä 9-9:30 välillä, silloin tyttö suukottelee ja kysyy onko aamu?

On aamu.

Huomenta ikkä!

Huomenta. Pitääkö käydä pissillä?

Ei. Mennää alatertaa!

Joo… mennää vaa.

Kuljeskelen ympäriinsä, ja mietin, mitä ostan sille entiselle 50-vuotislahjaksi. Sillä ei kuulemma ole toiveita, se haluaa vain pitää hauskaa elämänsä ihmisten kanssa.

Lueskelen vanhoja kirjeitä, selailen kortteja ja pieniä viestejä, jotka olen tallettanut pieneen pahvilaatikkoon kirjahyllyyn. Muistoihin, joihin harvoin palaan, mutta joskus kuitenkin, kun yritän muistaa jotakin tärkeää, mitä oli siihen aikaan. Jotakin tunnetta tai tapahtumaa. Luen vanhaa päiväkirjaani, joka saa minut aina surulliseksi, luen vanhoja blogijulkaisujani, jotka saavat minut aina ahdistuneeksi, kunnes alkaa helpottaa, ja sitten ne saavat minut melankoliseksi ja sitten vihdoin onnelliseksi. Löydän kaiken sen keskeltä ratkaisun lahjapulmaani.

Paketoin sen punaisella paperilla, koska muutakaan meille ei ole jäänyt nurkkiin pyörimään. Muuta kuin joululahjapapereita, ja minusta se on vähän parempi vaihtoehto, tylsä yksivärinen, kuin se missä on jotain tonttuja ja poroja. Tähän vuodenaikaan.

Minne myö mennää? Onko minun syntymäpäivä?

Ei oo, naurahdan tytölle, kun sitä kiinnostaa minun touhuiluni keittiössä. Annan sille kupillisen rusinoita ja passitan sen katsomaan iltaohjelmaansa, että saan juoda rauhassa kupin vihreää teetä ja paistella niille iltapalaksi kananugetteja. Olen tullut paskaksi vanhemmaksi. En jaksa enää stressata, en suorittaa. Meillä ei ollut enää kestovaippoja, ei itsetehtyjä soseita, televisio on melkein koko ajan päällä, ja tarjoilen niille valmisruokia, jos en jaksa yrittää. Joskus huudankin. Olen jo niin vanha. Viiden kuukauden koliikki verottaa vieläkin melkein kolme vuotta myöhemmin. Ne tunnemyrskyt ennen sitä ja sen jälkeen. Tytön korvakasvaimen leikkaus ja komplikaatiot. On ollut ihan tarpeeksi kaikkea, nyt yritän vain nauttia elämästä ja olla tuntematta aina huonoa omatuntoa siitä, että joka päivä ei jaksa leikkiä, tai että en pidä näin vanhana trampoliinilla hyppimisestä tai hiekkalaatikon reunalla kykkimisestä, kun mieluummin kitken kukkapenkkiä ja leikkaan nurmikkoa tai istun rappusilla röökaamassa auringonpaisteessa edes sen pienen hetken, kun ehdin ulkona istua perseelläni. Kun en jaksa kiertää kotia ympyrää ja kerätä leluja, roskia ja likaisia astioita matkallani sisällä, niitä rikkiksiä ja muita roskia pihalla.

Useimmiten kuitenkin jaksan, ja iltapala on minun spesiaalini. Ja iltasadut, joita keksin omasta päästäni, kun en jaksa kannatella painavia satukirjoja naamallani. Kun ne on luettu jo niin monta kertaa.

Olen pääasiassa onnellinen. Useimmiten. Joskus on vaikeaa kuitenkin olla, kun elämä sylkee naamalle. Viimeinen vuosi on ollut raskas. Ne tytön sairastamisjutut, siihen vierähti viidettä kuukautta. Seuraava kontrolli on vasta vuoden alussa, jos ja kun kaikki nyt sujuu hyvin. Onneksi niin. Siitä kun päästiin, tuli iso parisuhdekriisi, molemmat oltiin niin väsyneitä. Sekin tasoittui. Sitten sovittiin, että tehdään vielä yksi vauva. Se oli jännittävää, hykerreltiin ja mietittiin sitä aikamme, mitä tehdään tällä kertaa eri tavalla, miten nyt jaksetaan se odotusaika, miten se vauva-aika. Yritettiin pari kertaa, sitten tärppäsi, kolmannella. Se hymyilytti, kun sai kuvan plussapissatikusta, katseltiin sitä ja sitten toisiamme, hymyillen leveästi. Meille tulisi taas vaava. Tehtiin suunnitelmia koronoista huolimatta. Mietittiin lisää. Sitten tuli se toinen viesti, anteeksipyyntö. Kävin sen luona, istuttiin sen keittiönpöydän ääressä ja juotiin hiljaisina teetä. Huokailtiin. Lähetin viestin kotiin, meni kesken. Oltiin hiljaisia kotona pari päivää, mietittiin uudestaan. Päätettiin yrittää vielä kerran. Jos on tullakseen.

Ja olihan se.

Kaksi viikkoa siitä plussasta se soittaa minulle hysteerisenä. Kaikki veri pakenee kasvoiltani, kun astelen mitään sanomatta ulos ja ajan sairaalalle, kävelen päivystykseen sisään omilla avaimillani takaovista ja istun alas sen kanssa paarin vierelle. Poika ei katso päin, sitä suututtaa, sitä hävettää kai. Meitä vanhempia surettaa. Katselen tikkejä sen käsissä viipyillen, katsahdan omia haaleita tatuoinneilla häivyteltyjä arpiani, joita en edes enää usein muista.

Otettaan kriisiapua, käydään perheterapiassa, kokeillaan lääkitystä. Murran sen, se tulee öisin viereen itkemään, kuuntelemaan kanssani musiikkia ja roikkumaan kiinni paidanhelmassani. En uskalla jättää sitä yksin pitkään aikaan. Munailen töissä, en ole oma itseni enää. En, vaikka sen olo helpottaa nopeasti, sitten se keikahtaa taas toiseen suuntaan, menee yli, ja minä raahaan sen taas nuorisopsykiatrian tiloihin ja sanon, että tämä lääke oli huono ajatus. Ne aloittaa tutkimusjakson. Tutkivat, mikä sitä vaivaa, vaikka sen me jo tiesimme. Oltiin tiedetty jo vuosia, mikä sitä tulisi vaivaamaan, meidän pientä poikaamme, josta on kasvanut iso nuori, joka ajelee ympäri kyliä mopollaan ja naurattaa tyttöjä. Joka on jo päättänyt peruskoulunsa ja aloittaa kohta uuden koulutuksen. Arvet käsissään ja diagnoosi sukurasitteenaan. Sieltä äidin puolelta, minä en antanut enää tutkia itseäni, kun sitä vihdoin ehdotettiin 2,5 vuotta sitten, sanoin silloin, ettei nyt ole tarvetta, minä pärjään tällä, kun sain vanhat kumitettua pois historiastani suurena erheenä. Olin mieluummin terve, ja olen vieläkin.

Sitä on vaikea ajatella, vaikka se lähentääkin meitä taas paljon. Se alkaa taas puhua minulle. Sitten tiuskia ja huutaa ja vaatia. Annan, mitä pystyn, joskus joudun sanomaan, että nyt riittää, myöhemmin. Kiukutellen se kuitenkin ymmärtää. Se tasoittuu taas, tulee uusi tyttöystävä. Sitten taas riitoja kotona. Sitä teinin elämää. Uskalletaan kuitenkin taas päästää siitä vähän enemmän irti ja antaa sen kasvaa lisää. Vanhemmaksi ja viisaammaksi päivä päivältä. Rukoilen usein, ettei sen kasvuvuosien tarvitse olla ikinä yhtä rankkoja kuin omani ovat olleet, ettei kenenkään elämän tarvitsisi olla niin hankalaa, vaikka se tekeekin kuinka vahvaksi ja kyyniseksi ja ärsyttäväksi. Ettei kenenkään muun tarvitse joutua olemaan kuin minä.

Yhtenä iltana istutaan taas sen äidin kanssa niiden kylppärin kaakelilattialla ja tuijotetaan sikiöpussia hiljaisina. Sitten se itkee mä vaan tapan kaikki meidän lapset!

Minua surettaa se enemmän kuin mikään sen ikinä sanoma, mikään ehkä kenenkään aiemmin sanoma, se on rankkaa itseinhoa. Halaan sitä vain höpöhöpö. Ei enää päätetä mitään. Paitsi se, että lopetetaan molemmat tupakkalakkomme siltä erää, ja poltellaan syöpäkääryleitä hiljaisina niiden ulkoportailla valoisassa yössä, kun ollaan vedetty pieni toive alas vessanpöntöstä.

Pojan vanha kaveri alkaa pyöriä meillä enemmän, sitä en ollut nähnyt vuosiin. Se vain ilmestyy yhtenä päivänä pihalle autonromullaan, se on täyttänyt jo 18, ja kyselee pojan perään. Miksei se ole ollut harkoissa. Minua ärsyttää, soitan lapselle ja sanon olevani pettynyt, miksei se voi sanoa, jos ei halua enää pelata jalkapalloa, se pitää voida sanoa. Se suutahtaa ensin minulle, sitten sille kaverilleen, pyöräilee hikipäässä kotiin, kun keitän kahvia sen vieraalle ja jatkan sitten ulko-oven lakkausta. Ne kuiskuttelee pihalla, se ilkeän kuuloiseen sävyyn. Minua ärsyttää, kun se on niin vittumainen ystävälleen. Kovistelen sitä jossain kohtaa, kun sama jatkuu kerrasta toiseen. Miks helvetissä sä oot niin vitun perseestä sun kaverias kohtaan?! 

Se sanoo, että sitä hävettää minä niin kamalasti. Tai ei kamalasti, niin vitun paljon. Enkä minä ymmärrä, harvemmin minä ymmärränkään sen juttuja. Niitä teinijuttuja.

No mitä helvettiä nyt taas?

Voisit joskus pukee vaikka päälles, ettei mun tarvis aina hävetä!

Tä? kysyn päätäni raapien. Kyllähän minulla aina on ollut vaatteet päällä, harvemmin enää kuljeskelen himassa edes yksin ollessani alasti.

Luuleksä et se käy täällä kattomassa mua!

TÄ!

Se käy täällä kattomassa ku sä pyllistelet vitun pikkusortseissas ja maalailet jotaan vitun taloa ja kitket pusikoita perse pystyssä. Siis voi vittu! 

Minä vitun aikuinen helahdan kirkuvanpunaiseksi ja sitten repeän liitoksistani ihan järkyttävään huutonauruun ja pyllähdän ne vitun pikkusortsit jalassani vasta maalaamilleni rappusille. Sen jälkeen minua ei enää ahdista elämä hetkeen, minua naurattaa vain, kaikki se paska mitä on ollut huuhtoutuu päästäni, ja minulla on taas hauskaa. Lupaan laittaa pitkät housut jalkaan, ne pieruverkkarini, kun se kaveri tulee seuraavan kerran käymään, ettei sen tarvitse tuijottaa vanhaa läskipersettäni.

Sitten tulee se lauantai, kun se täyttää 50 vuotta. Se eilinen, vai tänäinen, vai mikä se nyt taas olikaan. Kun pyyhällän 14:14 ulos päivystyksen takaovista pukuhuoneelle tunkien syömättä jäänyttä lounastani suuhuni kertakäyttöhaarukalla kertakäyttölautaselta. On ollut taas kiireinen päivä, eikä ole ehtinyt pitää taukoja, ei ole ehtinyt syömään koko päivänä, mutta vittu minä en jää enää yhtään pidemmäksi aikaa ylitöihin kuin mitä siinä nyt menee, kun raportin antaa seuraavalle vuorolle. Nieleskelen kasvisperunalaatikkoa vaihtaessani vaatteitani ja kammatessani tukkaani. Poltan kaksi röökiä ja kapuan auton rattiin. Ajan sen lähes tunnin matkan kuunnellen speed metallia, minun tämän hetken hyvänmielenmusiikkiani. Sillä saa aivot puhtaaksi.

Niillä on jo kova meno päällä, saunaa lämmitellään ja kaljaa on laatikkokaupalla pitkin rappusiakin, ne jotka ei ole mahtuneet tuplajääkaappiin. Eno rutistaa rintaa vasten ja tyrkyttää juomista mie oon autol, mie lähen jo koht himaan, pilaan sen känni-ilon. Se yrittää maanitella, mutta minä olen ihan kunnon iso poika ja tiedän omat rajani. Kunhan en ole humalassa. Moikkailen tuttuja ja puolituttuja, niitä, joita en ole nähnyt vuosikausiin, osaa onneksi, joitakin on ollut vähän ikävä, niitä jotka kuului siihen meidän yhteiseen elämään, mutta ei minun yksittäiseen elämääni.

Synttärisankari istuu ruokapöydän ääressä ihan vitun kännissä pahvikruunu päässään. Koira pyörii pöydän alla sen jaloissa, kunnes se äkkää minut ja yrittää hypätä syliin. Painan sen maahan hyvä poika, ei saa hyppiä. Se kiehnää ympärillä, enkä minä vieläkään ymmärrä, miten se voi pitää minusta niin paljon, kun olen ollut sille ihan hirveä kusiaivo, tai miten se edes jaksaa muistaa minua. Haistella ja kurnuttaa, käydä makoilemaan viereen lattialle, kun istahdan sohvankaiteelle katsomaan sitä menoa ja meininkiä.

Anttuuuu

Miitäää

Tu tänne

Minä menen. Se avaa jääkaapinoven takaataan ja kaivaa puolilitraisen Pepsi Maxin sieltä käteeni. Mie ostin sulleki juomista.

Hymyilyttää helvetisti. Kippistetään.

Syön kakkua Aivovasaran kanssa. Maa on vielä vähän kosteana rankkasateiden jäljiltä, nojailen omenapuuhun ja rapsuttelen ruohoa. En ole käynyt sen luona pitkiin aikoihin, muistellut sitä pitkiin aikoihin, vaikka se oli niin kova paikka minulle menettää se silloin. En ole ajatellut sitäkään niin pitkään aikaan. Joskus tyttö tuo sen kuvan, joka minulla on makuuhuoneen lipaston päällä, sellainen, missä se istuu minun sylissäni pienenä, ja kyselee siitä asioita, ja minä kerron siitä ihmeellisestä otuksesta, joka ei ollut sielultaan mikään pieni pupu, vaan iso lohikäärme.

Se tulee jossakin kohtaa vierelle, käy istumaan maahan ja suukottaa otsaani hei muru.

Hei muru, onneksi olkoon.

Kiitos. Mie oon nyt vissiin oikeesti vanha.

Sie oot aina ollut musta vanha.

Kiusaan sitä aina, kiusaan kaikkia aina, minä olen aika vittumainen. Sellainen minusta on tullut, tai olen minä aika kauankin ollut sellainen, mutta aina vain enenevästi. Minulla on räkäinen nauru ja hajoan usein pitkin lattioita huvittuessani hölmöistä asioista. Olen oppinut nauramaan ja olemaan se minä, joka minun kuuluikin olla ennen kuin tapahtui niitä pahoja ja ikäviä lapsuudessa.

Mul on ollu sinuu ikävä.

Huokaisen sen sanomisille, se tuntuu aina vähän ikävältä kuulla, että toisella on ikävä. Vaikka itselläkin on ollut ikävää ajoittain. Älä oo tollanen nöösi.

Se nauraa räkäisesti ja lähtee taas juomaan pörrötettyään ensin variksenpelättimeni sotkuun. Katselen niiden menoa vielä hetken, juttelen muutaman tutun kanssa, en jaksa kamalasti kuitenkaan. On minulla kivaa, ei sillä, vaikka kännissä olisi aina paljon hauskempaa. Katselen kelloa ja päätän, että on aika lähteä, ehdin olemaan vielä hetken pystyssä kotona, ihan yksin pitkästä aikaa, jos lähden jo ajelemaan siihen suuntaan. Käyn hyvästelemässä sen, se vetää syrjään, piiloon. Älä me viel.

Kyl mie meen. Mul on huomen aikanen herätys. Ja sul on hyvä känni, piä hauskaa. Ja onnea viel.

Mie en haluu, et sie meet. Mie haluun et sie oot vielä ja jäisit.

Se halaa tiukasti ja suukottaa kovasti, paijaan sen okraharjaa ja hyväilen aiemmasta syventyneitä uurteita. Se näyttää samalta kuin aina ennenkin, se on ihan sama kuin aina ennenkin. Se hyvä ja paha minulle. Mie meen kotii.

Mie vielki rakastan sinnuu.

Se hymyilyttää, surullisella tavalla. Mieki rakastan sinuu, älä viitti. Mut sil ei oo väliä, se on sitä mennyttä.

Minuu kaduttaa aina, et mie annoin sinut pois.

Minua kaduttaa, että lähdin, vaikka vähän arvasin, mitä se taas on. Sitä se on aina, kaikki nämä vuodet. Sitä, kun se vetää piiloon ja haluaa jutella, sanoo nättejä asioita ja vuodattaa katkeruuttaan siitä, ettei osannut, oli liian itsekäs, mutta sitten taas ei tarpeeksi itsekäs toisissa asioissa. Sitten taas ei kaduta, koska itsekkäästi haluankin sitä välillä. Tietää niitä asioita, ihan vain, että voi miettiä taas. Sitä mitä oli ja sitä mitä on nyt, omia valintojaan, jotka teki itsekkäästi ja tuijotti omaa napaansa. Ja olla ihan tyytyväinen siihen, mitä on valinnut. Kuitenkin myös pitää välillä rangaista itseään siitä, että teki niin kuin teki. Jätti sen, vaikka se suhde oli jo lauhtunut aikaa sitten. Kun se teki viimeisen kerran sen saman, mitä se teki aina, kun tuli kriisi, etäännytti itsensä ja yritti olla se hyvä tyyppi. Niin kuin se aina on. Se, joka sanoo päästäneensä elämänsä rakkauden käsistään, että sillä olisi parempi olla. Sen se sanoi edellisellä kerralla, siitä on jo yli kaksi vuotta aikaa, ja väliin on mahtunut muitakin. Silloin painittiin, kun minua kävi ärsyttämään se perässä juokseminen ja vonkaaminen, potkaisin sen maihin, sain korvilleni, ja sitten se hakattiinkin vajan takana.

Kotona on hiljaista, siitä minä pidän. Yksin olemisesta. Sitä on nykyään enää harvoin, siitä on oppinut nauttimaan. Kun saa ravata tuijottelemassa jääkaappia ja kelloa ja olemaan syömättä, kun ei mikään tunnu hyvältä suussa, vaikka kuvittelisi sinne tunkevansa mitä tahansa. Lojua sohvalla ja tuijotella kattoa ja televisiota vuoronperään. Istua kuistilla tervaamassa keuhkojaan kuunnellen lähiön ääniä. Olla tekemättä mitään ja tuntematta siitä vihdoin huonoa omatuntoa, kun joku muu on kerrankin siivonnut.

Haen ukon ja sen kaverit baarista kotiin, vaikka väsyttää jo ja aamulla on aikainen, tahmea herätys. Vaikka ne olisi saaneet puolestani rellestää vielä pitkälle yöhön, mutta ei se enää jaksa. Tai halua, en tiedä. Se suukottaa kovasti ja puristaa syliinsä, kaivaudun vähän kauemmas, kun se nukahtaa kuorsaten. Tungen korvatulpat paikalleen, kun se ei känniunistaan herää, vaikka sitä kuinka murjoo ja hakkaa. Sohvapaikkani on viety jo kolmatta yötä perättäin, muutkin pedit on täynnä hikisiä viinankatkuisia uroita, ja minun omani vie minun uneni yömöykällään.

Tuijottelen työpisteen seinäkelloa ja mietin, mitä täällä pitikään tehdä heti aamusta. Mikään ei ole vakio, joka paikassa on omansa, ja ne pitäisi vain muistaa, jos ei kukaan ehdi vastaamaan kerta toisensa jälkeen hölmöihin kysymyksiini. Mitä minun tämän päivän tehtäviini kuuluu ja mitkä potilaista. Se oli alkuun vähän stressaavaa, mutta sitten tajusin, kuinka turhaa se on, kun kuuluu parhaaseen työryhmään, jossa osataan soveltaa ja katsoa päältä, mikä on tarpeen. Sitten minustakin tuli taas sellainen, rento ja rempseä.

Vaihdoin työpaikkaa puoli vuotta sitten. Se teki hyvää. Olin niin kyrpiintynyt kangistuneisiin kaavoihin, joita huomasin itsenikin jo ihannoivan ihan liikaa. Uskovani vain niihin. Aloin kiertolaiseksi, vahingossa, mutta se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, ja nyt teen sitä, mitä haluankin. Tavallaan. Ainakin tällä hetkellä, kunnes päätän taas toisin. Ei minusta ole somatiikalle loppuun asti, en minä ole sillä tavalla fiksu, vaikka tykkäänkin siitä, kun saan oppia aina lisää. Joka päivä. Olla tyhmä rauhassa ja kysyä. Kun kiitetään päivän päätteeksi ja todetaan yhdessä parin kanssa, että tämähän menikin taas hyvin. Ei enää katsota niin usein alaspäin, kun on opittu tuntemaan toisiamme. On niitä rasittavia päiviä ja niitä rasittavia työkavereita, mutta niitä ei tarvitse nähdä joka päivä, eikä urautua ja ahdistua siitä kiireestä, se on vain yksi päivä ja huomenna olen taas muualla toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksellani, jollaista vannoin, että en halua kirjoittaa tällaisessa maailmanajassa ikinä, mutta tein sitten senkin. Vähän vahingossa. Ja nyt kaivelen toisena päivänä koronaa nenänieluista ja toisena hoidan kuolevia, sitten taas juoksen pitkin käytäviä deffa kainalossa ja kohta hoivaan parikuukautista vauvaa parempaan. Ammennan ja raottelen sitä arkkua päässäni, jonka olen täyttänyt kaikella tiedolla kouluaikana, niinä tuhansina tunteina, kun olen istunut nenä kirjassa kiinni ja halunnut tulla hyväksi ja osaavaksi. Olen ylittänyt itseäni näiden vuosien aikana myös töissä, kokeillut vähän kaikenlaista etsien omaa paikkaani, jonka ehkä joskus löydän, mutta ehkä en. Nyt on kuitenkin hetken hyvä, paitsi että kesäloma saisi taas jo alkaa.

Sekin on uutta, se loman rakastaminen. Kun voi miten minä kärsin niistä vapaista hetkistä. Ne tekivät minut niin sairaaksi ennen, mutta nyt odotan jo sormet syyhyten, että voin neljä viikkoa olla ja tehdä juuri mitä huvittaa, tai olla tekemättä. Olla minä ihan rauhassa.

Kerron siitä sille hiljaa yöllä, kun uneni viedään, kun se kysyy, nukunko jo, vastaan sen viestiin en. Istun pimeässä rappusilla ja mietin ääneen elämää. Mitä kaikkea se on antanut minulle. Se sanoo, että on onnellinen puolestani, ja minä uskon sitä, se on nähnyt sen pahimman, se näkee parhaiten sen, että olen aivan eri kuin ennen. Siksi minun on vaikea päästää siitä irti, ja ehkä senkin siksi minusta, kun olen tavallaan sama, mutta kuitenkin aivan eri ihminen.

Annan sen jutella korvaani vielä aikansa, ennen kuin se haukottelee makeasti ja kuuluu petivaatteiden rahinaa. Pitäisi varmaan käydä koisimaan.

Mmh. Hyvää yötä leijona.

Hyvää yötä panttu.

Poltan vielä yhden tupakan yksinäni ja katselen aikaisen sunnuntaiaamun sarastamista, ennen kuin kömmin ottamaan vielä pienet torkut moottorisahani vierelle. Ennen kuin kello ranteessani alkaa surista ja herättää minut siihen uuteen makkaraperunoiden tuoksuiseen päivään. Pakkaamaan nutrilettejä kassiini hedelmien ja vesipullon seuraksi. Niitä on aina oltava, koska ikinä ei tiedä, ehtiikö istumaan alas ja oikeasti syömään työpäivän aikana. Vaikkei niitäkään aina ehdi, jos viikonloppu on täynnä epäonnisia juhlijoita tai yksinäisyyttä. Sitten syön kotona oikeat evääni, tai autossa kotimatkalla, jos en kerkeä aiemmin.

Olen aika hyvä syömään, välillä turhankin hyvä, vaikka minua käykin hymyilyttämään, kun kävelen sisään Tokmanniin ja katselen ne mainokset läpi ennen kaupan porteista sisään astumista. Ajatellessani, kuinka kammottavalta minusta kuulostaa tarjous kuudesta maitosuklaalevystä, minä kun en edes enää pidä suklaasta. Enkä jäätelöstä. En kekseistä. En muroista. En niin erityisemmin mistään hyvästä. Syön niitä kuitenkin, etenkin, jos tyttö käy kaupasta ostamassa jäätelöä isinsä kanssa ja tuo minullekin oman jättistuutin, sitten syön sen vaikka itkua niellen ällötyksen velloessa sisuskaluissani. Olen oksentanut kerran viimeisen viiden vuoden aikana. Siitä ei ole kauaa, ihan joku pari hassua kuukautta. Kun olin yksin pitkästä aikaa kotona ja söin ihan helvetin liikaa spagettia ja meinasin kuolla ähkyyni. Nauroin ja oksensin nyrkki kurkussani. Nauroin sitä, miten karseaa se oli, etenkin, kun huolimattomasti pureskellut jauhopötkylät erehtyivät luiskahtamaan nenänieluuni. Muistin ne kerrat, kun puhalsin oksennuksisia mandariininlohkoja tai vedin nuudeleita ulos nenästäni. Tai niistin parin päivän kuluttua makaronin pihalle ja tajusin, etten olekaan flunssainen vaan täynnä ruokaa. En osta hyvältä näyttävää piparipakettia kaupasta, koska haluaisin vain yhden keksin, en 200 grammaa suklaahippukeksejä. Tiedän, että minussa on kuitenkin vielä sekin puoli, joka syö kuitenkin ne kaikki kerralla, ja koska olen jo vanha, tulisin siitä vain pahoinvoivaksi moneksi päiväksi enkä saisi käytyä paskalla ikuisuuksiin sekoittaessani herkän ruoansulatukseni älyttömällä sokeritankkauksella.

Ah, minun paskani, pakko tietysti mainita, koska jokaiseen kunnon anttustooriin kuuluu myös paskaosio, se on ihan mahtavaa sekin. Ei enää viikon panttaamista, eikä sitten taas sitä toista ääripäätä, kun juoksen harva se tunti tyhjentämässä tulehtunutta ja syöpäistä suoltani hotelli helpotuksessa. Minun kaapissani ei edes ole enää ulostuslääkkeitä, ei ole ollut moneen vuoteen. Magnesiumkin on vanhentunut. Ei saisi toki ylvästellä liikaa, tietysti on niitä huonompiakin hetkiä, mutta sitten meinaan taas myöhästyä töistä, kun ihmettelen, millä helvetillä sellaisen jäätävänkokoisen käärmeen saa vedettyä alas ilman, että pitää nähdä painajaisia putkien tukkeutumisesta.

---

<3:ll mie="" p="">

Iso työ takana

Olen käynyt tämän blogin miljoonasatakaksikymmentä (ehkä joku tuhat?) tekstiä läpi, kopioinut ne itselleni ja poistanut/piilottanut ison osan niistä täältä kaikkien nähtäviltä. Pidän tämän blogin avoimena kaikille antamaan kuvaa "siitä itsestäni" joka olen ollut vuosien 2009-2011 aikana.

Nykyään siis kirjoittelen Super-Antun seikkailut-blogia.

Anttu muuttaa

Olen kirjoittanut tässä samassa paikassa tammikuusta 2009 lähtien. Välillä tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa. Melkeinpä jopa aika usein. Olen kärsinyt henkisestä blokista lähes vuoden ainakin tähän syksyyn asti jatkuen (kiitti efeksori) ja loppujen lopuksi kyllästynyt sitten oikeastaan kaikkeen. Tämä ei ole enää minun kotini.

Elämäni on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana kuitenkin hurjasti, joten tuntuu hieman oudolta rinnastaa itseensä niinkin vanhoja tekstejä. Koska en enää ole sellainen. Olen vähän erilainen. Vanhempi ja raihnaisempi, mutta henkisesti paremmassa jamassa. Ja kirjoittanut lähemmäs 1000 vikinäpostia tänne, joten ehkä se on parempikin vaihtaa vähän maisemaa.

En minä ketään hylkää, minä vain tein toisen blogin tämän saman käyttäjätunnuksen alle, jonka, kunhan sen nyt saan ensin säädettyä mieleisekseni, vapautan käyttöön ja luettavaksi sitten kun sitä alan pitämään. Luultavasti tämän vuoden loppupuolella/ensivuoden alussa. Pistän muistiin johonkin tämän ilmoituksen niitä varten, jotka haluavat sinne siirtyä kun aika tästä turvapyhätöstä jättää, ja jossakin kohtaa piilotan (mahdollisesti myös poistan) tämän blogin kokonaan, mutta siitäkin varmaan ilmoittelen lähempänä ajankohtana tarkemmin.

"Uusi bloki" käsittelee ihan samalla tavalla elämääni ja arkeani, kuin tämäkin, varmaan täysin samanlaisessa muodossa, enkä edelleenkään aio sinne lisäillä tarkoituksella omasta naamavärkistäni kuvia. Että jos kiinnostaa, niin pistäkää korvantaakse, kylillekin saa mennä kuuluttamaan, jos siltä tuntuu.

http://superantunseikkailut.blogspot.com/

tuossapa linkki, mutta eipä sinne vielä ulkopuoliset pääse, eikä siellä kyllä mitään luekaan!

Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.

Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Pohditaan että mitä vittua tässä ihan oikeasti on järkeä, ts. bloggarin identiteettikriisi vol. 254 186416 185

Anonyymi sanoi...
Kertoisitko joskus sijaisperheestä, jossa olit jonkin aikaa teininä? Olet maininnut sen ohimennen ainakin pari kertaa, mutta en muista, että olisit kertonut siitä mitään sen enempää.

Niinhän minä olen sen maininnut ja kirjoittanut ihan tekstinkin tällöin.

En tiedä, onko minulla kyseiseen tekstiin paljoakaan lisättävää, ehkä korjattavia kohtia olisi muutama, mutta annan asian olla. Nuorena aika kulki ihan samaan tapaan kohdallani sykleissä, joten aikaan ja paikkaan sidotuilla yksityiskohdilla ei liene suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Sijaisvanhempani ovat hyvin sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joilla nykyään on oma mukula ja olen siitä hyvin onnellinen heidän puolestaan. Olen heitä nähnyt noin kolme kertaa sieltä 2005 kesällä poismuuttamiseni jälkeen ohimennen, yhteyksiä sen suuremmin ei olla pidetty, eikä tule törmäiltyäkään kun en siinä lapsuudenkaupungissani enää asustele. Joulukortit laitetaan ja siinä se nyt on. Siellä asuminen oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua, vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään. Sitä jaksoi vain olla katkera siitä että koti vietiin alta ja tyrkättiin vieraiden nurkkiin eikä äitiä voinut kiinnostaa paskanvertaa se, miten yhdelle omistaan kävi, pilalla nyt oli jo muutenkin.

Mielestäni minulla ei ole oikeutta paljastaa heistä sen enempää täällä. Tarkennan nyt, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa ilkeältä tai vittumaiselta kilipäältä, vaan näin asian koen ja niinhän se onkin ihan oikeassa maailmassa.

Mielestäni minulla on myös hyvin suuri oikeus olla vastailematta "oletko näissä kuvissa?"-kysymyksiin, sillä ne ovat hyvin epäoleellisia blogini tarkoituksen kannalta. En näe tarpeelliseksi yhdistää kasvoja teksteihin, vaikka nykytrendi onkin pitää lifestylepäiväkirjoja joissa esitellään kotia ja kavereita ja lähetetään montasataa kuvaa omasta naamavärkistään ikuisesti internettiin seilaamaan. Olen joissakin kuvissani, mutta oleellista ei ole, että missä niistä. Olisiko se reilua että joku menisi tunnistelemaan minua kaupungilla ja minulla ei olisi hajuakaan, kuka osoittelee suu pyöreänä ja pilaa mahdollisesti loppuviikkoni tällaisella epäkohteliaalla toiminnalla? Minusta nimittäin ei olisi.

Koska en julkaise tekstejäni omalla kuvallani vaikkakin nimeäni käytän, tunnen saavani paljon vapaammat kädet kirjoittamisen suhteen. Minun ei tarvitse pelätä itseni tai perheeni puolesta ja olen oikeutetumpi marisemaan elämän epäkohdista kuin ne, joiden täytyy aina esiintyä yleisölleen naama hymyssä. Bloggailua jotkut saattavat pitää harrastuksena, mutta minulle se on vain ajanvietettä ja itseanalysointia, ei harrastus. Ihan samaan tapaan kuin en pidä harrastuksena elokuvien katselua tai kavereiden kanssa hengailua.

Ajanvietettä ei pidä sekoittaa myöskään työhön, bloggailu ei ole työtä, ja sillä selvä. Siitä ei kenenkään tulisi saada korvausta, tai siinä tapauksessa jokaiselle vinettäjälle pitäisi maksaa pientä korvausta itsensä ja lukijoidensa viihdyttämisestä.

Blogini "kulta-aika" on mennyt jo ohitse, se oli sitä pitkälti alkuaikoina kun oikeasti voin ihan äärettömän pahoin, sain kommenttia ja jaksoin kommentoida enemmän, sillä ihmiset suostuivat jatkamaan keskustelua pidemmällekin. Kommenttihuoraa minusta ei saa, vaikka kivahan se on, jos joku viitsii edes jotakin pientä silloin tällöin laittaa. Kyllähän siinä kun nollariviä viikosta toiseen katselee tulee vähän sellainen olo että miksi sitä vaivautuu edes julkisesti kirjoittelemaan. Lukijoita on olevinaan +300 (päivässä tulee noin kolme uutta lukijaa ja noin kolme lähtee litomaan) eikä kenelläkään ole aikaa vinkata, mutta ehkä se on täysin omaa syytäni kun en esiinny omilla kasvoillani, eikä arkeni ole mielenkiintoisinta shittiä ikinä (noh noh, eipäs nyt aleta kuulostamaan katkeralta kakaralta joka oikeasti niitä kommentteja haluaisi ehdottomasti 10 joka tekstinsä perään). Harmi sosiaalipornolla mässäilevälle yhteiskunnalle, että voin oikeasti paremmin kuin muutama vuosi takaperin.

Olen tässä nyt taas pohtinut blogini tulevaisuutta. 1. lopetanko kokonaan, 2. lopetanko ja mahdollisesti alan kirjoittaa uudelleen jollakin muulla nimellä suurinpiirtein samanlaisella linjalla jatkaen vai 3. ... no, kolmosta nyt ei ole. Ehkä se on, että jatkan vain tässä näin ja tällä täysin samalla tavalla, vaikkakaan en enää tänne kirjoittamisesta saa samanlaista mielihyvää kuin muutamia vuosia sitten, nyt tämä ennemminkin tuntuu jonkinlaiselta velvollisuudelta, vaikka tuskin monikaan huomaisi lopettamistani, olen hiipunut jo niin pitkään kaikkien mammablogien ja sisustusblogien tieltä pois, joita itsekin kyllä tykkään seurailla, ei siinä mitään.

Minulla kun ei valitettavasti ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmiset haluavat!

Katsellaan taas kun sattuu löytymään jonkinlaista asiaa, nyt minä jatkan tätä surullisen pitkältä tuntuvaa työpäivää kuunnellen kauppakeskusteinien "heitä rööökiiiii!!"-kiljuntaa seuraavan 4,5 tunnin ajan. Hohhoijaa, kohta ollaan jo voitonpuolella.

Lorem ipsum

yks anttu on niin onnellinen möököpussin omistaja et meinaa perse revetä ylpeydestä

Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit (Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi)

Cicero

Tähän päätelmään olemme tänään päässeet. Tänä hyvin hyvin tuskaisena ja paskamaisena päivänä. Vaikeaa ei ole nousta sängystä, vaikeaa on vain mennä sänkyyn ja löytää nukkumatti, sillä on edelleen osoitteeni hukassa ja minä käyn näillä inhottavilla kierroksilla. Tuntuu kuin ihoni alla kuhisi kastematoja ja jaloissani vipeltäisi muurahaisia. Ei päästä kolmanteen viikkoon peräkkäin polilla eteenpäin ja olemme kumpikin hoitajani kanssa tuskissamme kun tuntuu siltä että tarpoisin vanukkaassa jota tulvii suustani ja korvistani ja nenästäni ja se täyttää pääni enkä minä saa päästäni ja suustani ulos mitään, se ei ymmärrä ja toistelee sitä, ja minun tulee aina vain pahempi olla kun en ole tarpeeksi hyvä terapiaan.

Mutta kun minä en ihan oikeasti halua lääkitystä. Lyhytvaikutteisia nopeasti vaikuttavia tarvittaessa otettavia nappeja kyllä. Nukahtamislääke ei vain tässä olotilassa auta muuten kuin ehkä rohkaisee hullutuksiin. Haluaisin rauhoittavia, tiedän että niistä saisin apua, mutta niitä minä en saa. En koska olen ottanut niillä yliannostuksen ja en koska niihin jää koukkuun, eikö sitten muka tasaaviin jää? Miksi minulle annettiin Efexoria jos sitä pelätään että jään riippuvaiseksi lääkkeeseen? Miksi sitä määrätään niin paljon pahempaa paskaa ja miksi toisille annetaan ja minulle ei. En minä ole tyhmä itselääkitsijä, jätänhän unilääkkeetkin ottamatta jos otan vahvemmat särkylääkkeet, kyllä minä herätäkin haluan ja nimenomaan ilman sitä pöhnää jonka pidempivaikutteiset aiheuttavat. Minulle on kirjoitettu viimeisen kolme vuotta Stellaa ihan surutta, aina vain uusittu reseptiä sitä tahtia kun edellinen on käyty tyhjentämässä, eikä kukaan ole sanonut mitään.

Tasaavat lääkkeet vievät kuitenkin myös ne iloiset olot mukanaan. Ja kaiken luovuuden. Mikään ei kiinnosta kissanpaskan vertaa jos vetelee ilopillereitä naamariinsa.

En minä tiedä. En minä tiedä mikä minulla on, miksi on tällainen olo ja mikä siihen auttaa, kyllä minä sen haluaisin tietää ja siksi käyn ammattilaisen luona, valitettavasti se ei kai nyt sitten riitä. En tiedä kenelle olen vihainen, itselleni, psykosedälleni vai yhteiskunnalle. Itselleni luultavasti kun en jatkuvasti voi hyvin ja ajattele selkeästi.

En minä huomaa että olisit jotenkin levoton.

Nypin karvahupustani tukkoja ja ruttaan niitä kasaksi ja pudotan huppuni sisään. Haluaisin vaan juosta ympäriinsä. Ja huutaa. Ja on vaikeeta vaa istua. Mun on tosi vaikee olla tässä.

No juokse.

En mie. Kun en kehtaa.

Oletko saanu palautetta rauhattomuudesta?

En mie varmaa. Tai varmaa. Tai en mie tiiä. Tai jotaa. Oon kai jotaa. Mut vaa vitsailtu. Ja ku oon puhunu paljo mut en yleensä puhu mut ei sitä oteta minää kaikki muut puhuu nii paljo etä mieki saan joskus eikä se haittaa.

Pidän kurnutusääntä ja toivon ettei se kirjaa sitä ylös.