Pohditaan että mitä vittua tässä ihan oikeasti on järkeä, ts. bloggarin identiteettikriisi vol. 254 186416 185

Anonyymi sanoi...
Kertoisitko joskus sijaisperheestä, jossa olit jonkin aikaa teininä? Olet maininnut sen ohimennen ainakin pari kertaa, mutta en muista, että olisit kertonut siitä mitään sen enempää.

Niinhän minä olen sen maininnut ja kirjoittanut ihan tekstinkin tällöin.

En tiedä, onko minulla kyseiseen tekstiin paljoakaan lisättävää, ehkä korjattavia kohtia olisi muutama, mutta annan asian olla. Nuorena aika kulki ihan samaan tapaan kohdallani sykleissä, joten aikaan ja paikkaan sidotuilla yksityiskohdilla ei liene suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Sijaisvanhempani ovat hyvin sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joilla nykyään on oma mukula ja olen siitä hyvin onnellinen heidän puolestaan. Olen heitä nähnyt noin kolme kertaa sieltä 2005 kesällä poismuuttamiseni jälkeen ohimennen, yhteyksiä sen suuremmin ei olla pidetty, eikä tule törmäiltyäkään kun en siinä lapsuudenkaupungissani enää asustele. Joulukortit laitetaan ja siinä se nyt on. Siellä asuminen oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua, vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään. Sitä jaksoi vain olla katkera siitä että koti vietiin alta ja tyrkättiin vieraiden nurkkiin eikä äitiä voinut kiinnostaa paskanvertaa se, miten yhdelle omistaan kävi, pilalla nyt oli jo muutenkin.

Mielestäni minulla ei ole oikeutta paljastaa heistä sen enempää täällä. Tarkennan nyt, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa ilkeältä tai vittumaiselta kilipäältä, vaan näin asian koen ja niinhän se onkin ihan oikeassa maailmassa.

Mielestäni minulla on myös hyvin suuri oikeus olla vastailematta "oletko näissä kuvissa?"-kysymyksiin, sillä ne ovat hyvin epäoleellisia blogini tarkoituksen kannalta. En näe tarpeelliseksi yhdistää kasvoja teksteihin, vaikka nykytrendi onkin pitää lifestylepäiväkirjoja joissa esitellään kotia ja kavereita ja lähetetään montasataa kuvaa omasta naamavärkistään ikuisesti internettiin seilaamaan. Olen joissakin kuvissani, mutta oleellista ei ole, että missä niistä. Olisiko se reilua että joku menisi tunnistelemaan minua kaupungilla ja minulla ei olisi hajuakaan, kuka osoittelee suu pyöreänä ja pilaa mahdollisesti loppuviikkoni tällaisella epäkohteliaalla toiminnalla? Minusta nimittäin ei olisi.

Koska en julkaise tekstejäni omalla kuvallani vaikkakin nimeäni käytän, tunnen saavani paljon vapaammat kädet kirjoittamisen suhteen. Minun ei tarvitse pelätä itseni tai perheeni puolesta ja olen oikeutetumpi marisemaan elämän epäkohdista kuin ne, joiden täytyy aina esiintyä yleisölleen naama hymyssä. Bloggailua jotkut saattavat pitää harrastuksena, mutta minulle se on vain ajanvietettä ja itseanalysointia, ei harrastus. Ihan samaan tapaan kuin en pidä harrastuksena elokuvien katselua tai kavereiden kanssa hengailua.

Ajanvietettä ei pidä sekoittaa myöskään työhön, bloggailu ei ole työtä, ja sillä selvä. Siitä ei kenenkään tulisi saada korvausta, tai siinä tapauksessa jokaiselle vinettäjälle pitäisi maksaa pientä korvausta itsensä ja lukijoidensa viihdyttämisestä.

Blogini "kulta-aika" on mennyt jo ohitse, se oli sitä pitkälti alkuaikoina kun oikeasti voin ihan äärettömän pahoin, sain kommenttia ja jaksoin kommentoida enemmän, sillä ihmiset suostuivat jatkamaan keskustelua pidemmällekin. Kommenttihuoraa minusta ei saa, vaikka kivahan se on, jos joku viitsii edes jotakin pientä silloin tällöin laittaa. Kyllähän siinä kun nollariviä viikosta toiseen katselee tulee vähän sellainen olo että miksi sitä vaivautuu edes julkisesti kirjoittelemaan. Lukijoita on olevinaan +300 (päivässä tulee noin kolme uutta lukijaa ja noin kolme lähtee litomaan) eikä kenelläkään ole aikaa vinkata, mutta ehkä se on täysin omaa syytäni kun en esiinny omilla kasvoillani, eikä arkeni ole mielenkiintoisinta shittiä ikinä (noh noh, eipäs nyt aleta kuulostamaan katkeralta kakaralta joka oikeasti niitä kommentteja haluaisi ehdottomasti 10 joka tekstinsä perään). Harmi sosiaalipornolla mässäilevälle yhteiskunnalle, että voin oikeasti paremmin kuin muutama vuosi takaperin.

Olen tässä nyt taas pohtinut blogini tulevaisuutta. 1. lopetanko kokonaan, 2. lopetanko ja mahdollisesti alan kirjoittaa uudelleen jollakin muulla nimellä suurinpiirtein samanlaisella linjalla jatkaen vai 3. ... no, kolmosta nyt ei ole. Ehkä se on, että jatkan vain tässä näin ja tällä täysin samalla tavalla, vaikkakaan en enää tänne kirjoittamisesta saa samanlaista mielihyvää kuin muutamia vuosia sitten, nyt tämä ennemminkin tuntuu jonkinlaiselta velvollisuudelta, vaikka tuskin monikaan huomaisi lopettamistani, olen hiipunut jo niin pitkään kaikkien mammablogien ja sisustusblogien tieltä pois, joita itsekin kyllä tykkään seurailla, ei siinä mitään.

Minulla kun ei valitettavasti ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmiset haluavat!

Katsellaan taas kun sattuu löytymään jonkinlaista asiaa, nyt minä jatkan tätä surullisen pitkältä tuntuvaa työpäivää kuunnellen kauppakeskusteinien "heitä rööökiiiii!!"-kiljuntaa seuraavan 4,5 tunnin ajan. Hohhoijaa, kohta ollaan jo voitonpuolella.

My way or the high way

Minulla on monia kotiin liittyviä rutiineja ja tapoja. Sellaisia, jotka ärsyttää Leijonaa yli kaiken.

Ensinnäkin se, että jos teen esimerkiksi itselleni leivän, pidän jääkaapin ovea niin kauan auki, että olen saanut levitettyä margariinin, höylättyä juustoa ja heiteltyä päälle suolakurkkuviipaleita. Äitillä ja iskällä on sellainen moderni jääkaappi joka alkaa piipittää kun on ollut liian pitkään auki, mikä on ihan saakelin rasittavaa jos esimerkiksi on purkamassa ostoksia kaappiin. Minä en sellaisen kaapin kanssa pärjää alkuunkaan.

Keittiökäyttäytymisessäni Leijonaa ärsyttää myös tiskaustapani, se että valutan altaaseen mahdollisimman kuumaa vettä, annan seisoa puoli päivää ja ryhdyn hommiin vasta tiskivesi on jo jääkylmää. Sen mielestä asiat pitäisi hoitaa samalla seisomalla eikä venyttää niitä monen tunnin maratoneiksi.

Sitä ärsyttää se, että roskapussi saattaa seistä lattialla viikon, kerran roskikset ei ole täysin matkan varrella, jos sattuu asioille lähtemään. Ja se, että jätän banaaninkuoret ja muut biojätteet jääkaappiin, jos roskapussi on niin tyhjillään, että tiedän sen täyttymiseen menevän useampi päivä. Jos ne jättäisi huoneenlämpöön pussin syövereihin, ne alkaisi kompostoitua eli haista. Leijona ei myöskään ymmärrä, miksein voi käyttää biojätettä, että mitä sitten vaikka sen joutuis viemään kerran päivässä.

Konflikteja syntyy usein juuri kotiaskareiden venyttämisestä. Kun minulla menee iltaan asti saada aamulla pestyt pyykit koneesta, ruuanlaiton aloittaminen venyy ja venyy, roskat ja astiat jää kuljeskelemaan jos tiedän etten ole niitä perkeleen roskia viemässä tai tiskaamassa vähään aikaan.

Jokainen iltani on väritetty tietyllä kaavalla. Sammutan koneen johonkin kellonaikaan, poltan tupakan ja käyn pesemässä naamani ja hampaani. Tarkistan että ulko-ovi on kiinni ja että avaimet roikkuu naulassa. Vaihdan yövaatteet päälle, luen vähän aikaa Leijonan kainalossa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ja otan nukahtamislääkkeen. Menen sänkyyn ja sammutan valon. Noin viiden minuutin päästä laitan valon takaisin päälle ja käyn varmistamassa, että ulko-ovi on varmasti kiinni ja avaimet edelleen siinä naulassa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ennen takaisin sänkyyn kömpimistä.

Leijonan mielestä siinä on puolet liikaa turhaa ravaamista ja stressaamista. Minulle rutiini on vapautus.

Sitä ärsyttää se, etten voi nukkua, jos ovet ei ole kiinni. Kaikki kaapinovet ja laatikot. Kesällä osaan nukkua ikkunat auki täällä kolmannessa kerroksessa, maantasossa se ei ikinä onnistuisi. Ensimmäisessä asunnossamme laitoin keittiön, olohuoneen, vessan ja makuuhuoneen ovet kiinni, täällä ei ole muuta pelättävää kuin se ulko-ovi, vessanovenkin voi jättää rakoselleen, se ei näy sänkyyn, se on nurkantakana. En saa enää kamalia paniikkiraivareita jos Leijona on aamuvuoroon lähtiessään jättänyt jonkun luukun auki, siinä olen kehittynyt.

Niitä omia maneerejaan ei huomaa välttämättä ennen kuin joku niistä huomauttaa, vaikka ihan hyvällä sanoisi, toteaisi että oletpa hassu kun täytyy aamulla vetää kolme röökiä ennen kuin pääset lähtemään mihinkään, oli sitten aikaa vartti tai kolme tuntia, mutta se on aina kolme ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Vaikka kuinka tulisi paha olo.

On niitä muitakin, mutta nämä ovat niitä joista eniten tulee sanomista. Se on ahdistavaa kun tietää ärsyttävänsä, muttei osaa muuttuakaan sormia napsauttamalla.

Eilinen ilta oli vähän pettymys. Oltiin ensimmäiset paikalla, venattiin tunti vaivaantuneina seuraavia vieraita, juotiin boolia ja yritettiin keksiä puhuttavaa tuparipariskunnan kanssa. Muita en oikein tuntenut, ei tullut kunnon humalaa kaikesta alkoholista huolimatta, ehkä jännitti, Hoipapoika tuli muijansa kanssa, sekin oli pettymys miten se kohteli alussa, kai se on ymmärrettävää kun on se likka niin pitää työntää pois sellaisia joiden kanssa on joskus ollut kunnon tuttavuutta ettei tule mustasukkaisuuksia ja väärinymmärryksiä. Loppuillasta sain juteltua joidenkin ihmisten kanssa, muttei se tuntunut vapauttavalta, parvekkeella oli kylmä ja kostea ruohomatto kasteli sukat. Pelattiin pleikkaria ja lähdettiin räkälään laulamaan karaokea. Kahdelta oltiin jo aviomieheni kanssa kotona, se sammui sillä aikaa kun oksensin kasvishampurilaista reisilleni.

Kiva tyttö sentään antoi tupakka-askin josta oli vetänyt vain yhden, sanoi ettei se enää polta, ota pois kiusaamasta, minä olin hyvilläni.

Voi Leijona-viha

Tänään kymppiksen luokkakokoontuminen. Nyt ollaan kaikki täysikäisiä. Pelottaakin ajatus siitä joidenkin kohdalla, että ne päästetään liikenteeseen, ihan itsekseen hakemaan juomansa... siinä on jos jonkinlaista sakkia kuitenkin seassa. Eikä se meininki useankaan kohdalla ole rauhoittunut tämän parin vuoden henkisen kasvun aikana.

No eipä kyllä ollut omassakaan meiningissä kehumista kympin aikaan.

Ostan 14 eurolla siideriä, se on 5 tölkkiä/pulloa, olisin säästänyt huimasti kaljalla tai lonkerosiksarilla, tai niillä tarjousjuomilla, mutta ne ei ole laittia ja minä en halua sokeripiikkiä enkä niitä hiilarikaloreita. Toimii paremmin, ei tule keskiyön snägäri-efektiä ja aamun ruokamorkkiksia. Riittää ne sipsit ja karkit ja muut mutusteltavat etkoilla.

En osaa päättää haluanko lähteä baariin, toisaalta kyllä (en ole ollut moniin viikkoihin missään) ja toisaalta ei (en ole ollut moniin viikkoihin missään joten voi pelottaa). Leijona lupaa että kyllä hakee yöllä, jos tahdon mennä, suukottaa ja paijaa kun yritän tehdä päätöksiä ja saada itseni suihkuun asti.

Haluaisin, että se voisi tulla mukaan. Kaikkien muiden poikaystävät tulee aina kaikenmaailman kokoontumisiin, niitä oikein pyydetään. Minun puolisoani ei. Silloinkin kun ennen järjestin itse illanistujaisia ja etkoja ja pikkujouluja oli aina oletuksena, ettei se ole paikalla. Jotkut sitä muistivat kysyäkin. Että eihän se ole siellä.

Se on vanha ja se on kyttä, vaikkei se oikeasti nyt niin vanha ole, tai sitten ikäerokäsitteeni on ihan kuralla. Minulla on kuitenkin kaikenikäisiä tuttuja joita kavereiksi sanon, lähes kaikki monia vuosia minua vanhempia. Muttei sitä kutsuta silloinkaan mukaan kun keski-ikä on kolmenkymmenen jopa paremmalla puolen.

On se vastuullinen ja tietää omat rajansa, mutta se on hauska ja villi ja juoksee ilman housuja pitkin pusikoita baari-illan jälkeen jos sitä vähän erehtyy yllyttämään. Eikä se tuomitse. Se ei ole nurkassamököttäjä niinkuin suurimmanosan muun kumppanit vieraassa seurassa, se lähtee juttuun mukaan ja yleensä jos minulle tulee seuraa, se tulee niiden kanssa oikein hyvin juttuun. Eikä pui jälkikäteen että onpa teini ja ärsyttävä. Koska se oikeasti tykkää suht kaikista jotka tykkää minusta.

Ei sitä sen ammatin takia saisi lukea automaattisesti kaiken ulkopuolelle. Ei se tee työtä silloin kun ei ole töissä. Se on vaan työtä, osa sitä, muttei se tee siitä pahaa ihmistä. Ei se huvikseen käräyttele pilvenpolttajia ja kyttää jos joku tekee virheitä. Se ajaa huomaamattaan ylinopeutta ja saattaa ylittää suojatien punaisilla. Ajaa pyörällä ilman kypärää. Raapii persettään ja piereskelee. Ihan kuten muutkin. Ottaa yksin kotona ollessaan epäilyttäviä kuvia itsestään kamerallani niin että saan hävetä koulussa silmät päästäni kun luulen näyttäväni muille ihan jotakin muita kuvia.

Sen ehkä ymmärrän, ettei toiset halua kuulla seksielämästämme, mutta pitäisi sitten turpansa kiinni omastaan.

Joistakin aistii sen inhotuksen tunteen jota ne Leijonaa kohtaan tuntee, en tiedä mitä se on, siis minun kavereissani, miksi. Ei ne ole voineet siitä saada ihan kauhean kusipään kuvaa vaikka tietenkin parjaan sitä - mutta niinhän puolisoista puhutaan; puretaan ne päällimmäiset vittuuntumiset ulos muille ettei tarvitse kotiin mennä riitelemään. Ei minullakaan ole kaikkien toisista puolista kovinkaan hyvää kuvaa, ja niiden, jotka ei puhu pahaa omasta kullastaan, puolisoista en sitten tiedä mitään. Koska ei sitä nyt kehumaankaan saa alkaa.

Leijonan kaveri-iltamiin minä en puolestani sovi, ne on ikärasisteja. Parissa saunaillassa olen ollut mukana, muttei vanhat ukot samalla tavalla yritä saada ulkopuolista tuntemaan itsensä halutuksi seuraksi kuin nuoremmat.

Pääpointtini nyt taisi olla se, että haluaisin, että minulla ja Leijonalla voisi olla yhteisiä kavereita ettei aina tarvitsisi toisen jäädä pois menoista. Että voitaisiin olla välillä yhdessä myös arkisten asioiden ulkopuolella. Silloinkin kun vaan tapailtiin vietettiin ilta omissa baareissa tai sitten samassa mutta täysin eri porukoissa ja mentiin vain samaa matkaa pois.

Yritän pitää tänään kivaa ja ajatella kivoja asioita tämän ainaisen stressaamisen sijasta. Hyvää perjantaita lähditte sitten radalle, töihin tai jäätte viettämään kivaa koti-iltaa!

Hyvät naiset, hellittäkää vähän

Seuraavat toteamukset perustuvat täysin kirjoittajan omiin kokemuksiin sekä keskusteluihin hameväen kanssa siitä, kuinka ne ukot on vaan niin idiootteja ja tyhmiä.

Kaikki naiset tykkäävät suklaasta. Se on fakta. On ihan turha väittää ettei tykkäisi, sellaiset jotka näin tekevät valehtelevat vain itselleen. Mies ei saa kuitenkaan ikinä todeta tätä totuutta ääneen, sillä se olisi loukkaavaa. Mies ei myöskään ikinä saa ostaa naiselle nykymaailmassa suklaata, varsinkaan mitään levyä, koska vaikka naisen ei olisi kymmeneen vuoteen tehnyt mieli suklaata, ja laihdutuskuuri olisi itsekurin osalta pysynyt, nainenhan repsahtaa ja vetää valonnopeudella levyn kiduksiinsa.

Ja sitten se alkaa. Se ainainen kitiseminen. Kun on niin läski ja selkärangaton ja yhtäkkiä se hyvää tarkoittanut ukko on yksi saatana josta ei ole mitään hyötyä.

Jos miehellä on suklaata tai jotakin muuta hyvää itselleen, se on naisen mielestä vapaata riistaa. Kunhan ollaan päästy suhteen alkukaunisteluajoista jolloin nainen valehtelee vihaavansa kaikkea makeaa, rasvaisia sipsiherkkuja ja syövänsä vain kaninruokaa, miehen herkkujemman saa tyhjentää ilman luvan kysymistä ja huonoa omatuntoa. Mitäs jätti ne sinne kaapinperukoille pyörimään. Miehellä ei ole mitään syytä vetää asiasta hernettä nenään.

Jos naisella taas on suklaata tai muuta hyvää odottamassa kaapissa, mies ei saa mennä sitä lähellekään ilman että tavarat alkavat lentää ja pettynyt hätäkirkuminen kajahtaa naisen suusta. Jos mies tyhjentää naisen jemman, mies lähtee ovesta ulos eikä koskaan palaa.

Suklaan lisäksi kaikki naiset pitävät kukista, vaikka kuinka väittäisivät ettei voisi vähempää kiinnostaa. Ne jotka näin sanovat, eivät vain koskaan saa rehuja, edes syntymäpäivänään tai ystävänpäivänä. Varmaan edes hautajaisissaankaan.

Sillä ei ole niin väliä kuka kukat tuo, kunhan jos kyseessä ei ole oma siippa, tämä kyseinen siippa varmasti näkee tai edes kuulee kuka ne on tuonut, ja kyllästymiseen asti joutuu kuuntelemaan kuinka nättejä ja kivoja ja ihania ne on, kun ei vaan voi suoraan sanoa, että olisi kiva jos sinäkin minulle kukkia joskus toisit...

Tässä pieni yllätys teille kaikille naisille: mies ei tiedä että haluat kukkia, jos et sitä sano. Miksi? Koska mies ei osaa lukea ajatuksia, ja ihmettelee sitä mykkäkoulua kun ei vaan ymmärrä mitä nyt on tehnyt väärin. Mies ei ole niin esteettinen olento kuin nainen, ja koska miehelle ei ole lapsesta asti opetettu, että kukkien saaminen on kivaa, ei se myöskään sitä voi tietää.

Mies ei myöskään tajua, että jos sanot ettet halua mitään lahjaa tai sanot "ihan sama mitä tuot", se tarkoittaa että tuo kukkasia ja timantteja. Mies vähän niin kuin luulee, että se tarkoittaa ettet välttämättä halua mitään, etkä tosiaankaan halua lähteä ulos syömään, rakkausserenadia ei kannata käydä levyttämässä eikä niitä viittäsataa punaista ruusua varaamassa.

Kukkien saaminen tuntuu kivalta. Koska ne on kivoja. Ei siinä itketä että ne kuolee kohta, koska ei tämä elämä kenenkään tai minkään osalta ikuisesti kestä. Kukat eivät ole turhaa hömppää, ne ovat ihana rakkauden ja välittämisen osoitus. Ja helppo tapa osoittaa positiivisia tunteita muutenkin. Ei tarvitse kiemurrella ja repiä pelipöksyjään kun ei osaa sanoa suoraan että välittää ja kuuntelee kyllä sitä rakasta naisystäväänsä, vaikkei aina siltä tuntuisikaan: jos mies vaikuttaa siltä ettei asiat mene jakeluun, voi kyse olla ylikuormittumisesta. Miehillähän on tunnetusti putkiaivot, sitähän te akat jaksatte kaakattaa, joten miksette sitten voi ymmärtää että ne putket menee tukkeeseen jos ei asioita vähän sihtaa ja esim. kirjoita paperille ylös mitä haluatte ihan oikeasti tehtävän.

Eli siis:
Mies-> osta tai käy poimimassa kukkasia naisellesi. Myös muulloin kuin merkkipäivänä, ja näin ihan suhteen alusta asti mieluiten, koska muuten aletaan epäillä että käyt vieraissa. Kukat on romanttisia. Takaan että jos annat kukkasia ja halit ja pusit, saat.

Nainen-> jos miehesi tuo sinulle IHAN MITÄ VAAN. Vaikka sitten sitä suklaata, ole kiitollinen ja kehu, koska siten voit saada useamminkin kivaa. Myös jos mies tekee oma-aloitteisesti kotitöitä kuten kokkaa, älä motkota siitä ettei se muistanut tiskata ja roiski mehut pitkin seiniä, koska nyt mies on yrittänyt parhaansa, ja jos haluat, että yrittää jatkossakin, pidä se turpa tukossa karjumisen ja räyhäämisen osalta. Paijaa vähän tukkaa, taputa pyllylle ja anna suukko. Se luulee että saa, ja innostuu olemaan huomaavainen jatkossakin.

Joskus olen vain niin korviani myöten täynnä naisten nalkuttamista miehistä ja miesten raivoamista naisistaan. Koska olen jostakin syystä aina ristitulessa ja joudun kuuntelemaan kummankin sukupuolen angstaamista parisuhteesta, en voi kun vain lyödä päätä seinään ja ihmetellä...

Eli nainen, kerro suoraan miehelle mistä pidät ja mistä et pidä valehtelematta, koska valheesta jäät kuitenkin jossakin kohtaa kiinni. Jos haluat elää valkoisessa putipuhtaassa kodissa, kerro sekin, niin säästyt suurilta tappeluilta, energiaa syöviltä eroamisilta ja oman minuuden epäilyltä. Jos pidät makeasta, ilmaise se. Jos näin teet, miestä ei kiinnosta kiivivittuakaan jos lihot muodottomaksi palleroksi. Jos taas väität että vain terveellinen ruokavalio on ihanaa, sinulle saatetaan alkaa vittuilla jos pari kiloa napsahtaa vyötärölle, ja sitähän kukaan nainen ei halua.

Miehelle pitää myös sängyssä kertoa mistä tykkää ja mistä ei, ja miehelle täytyy myös tehdä selväksi, että se naisen orgasmi kuuluu seksiin myös, tai muuten se seksihana sulkeutuu jossakin kohtaa, kun ei vaan enää kiinnosta. Katsokaas kun koska naiset eivät vaadi tyydyttämistään, miehet luulevat yhdynnän johtavan aina naisen orgasmiin (vaikka vain noin +5% naisista saa yhdynnässä orgasmin, ja niistäkin harvoista jotka saavat, ovat jo lähemmäs keski-ikäisiä ja sinut seksuaalisuutensa kanssa). Mies ei runkkaa naista, koska luulee, ettei se ole kai sallittua, ja se että jos on jo märkä tarkoittaa ettei naista enää tarvitse kopeloida.

Myöskään naisen ei tarvitse kiljua ja ah-ah-ah-vikistä aktin aikana, koska se ei 99 prosentille naisista ole luonnollista. Pornoelokuvissa, elokuvissa ja kaunareissa tehdään niin, ei oikeassa elämässä. Miehet toki luulevat, että se kuuluu asiaan, ja että naisessa on jokin vikana kun se ei kilju (siis kamoon ei miehessä ja miehen taidoissa ole tosiaankaan mitään vikaa jos nainen ei nauti seksistä).

Suurinosa miehistä ei tykkää antaa suuseksiä, koska pimppa kuulemma ei maistu hyvälle ja se on muutenkin ajanhukkaa. Kokeilkaa ruokaleikkejä, jos ei muuten lähde. Ja muistakaa vähän trimmata, se ei ole kiva jos joutuu kompassin kanssa suunnistamaan oikeaan suuntaan. Muistakaa myös esitellä klitoriksenne tarkkaan miehelle, jos ette halua koko matkan pesua ilman että asia johtaa tyydyttymiseen.

Suurinosa naisista ei tykkää antaa suuseksiä. Pakottakaa miehenne ajelemaan pallinsa niin se on huomattavasti miellyttävämpää. Itse en kyrpää suuhuni pistäisi jos sen seutu ei olisi metsuroitu, koska en halua onkia paksuja häpykarvoja kurkustani joka välissä. Naisen häpykarvoitus on siinä mielessä enemmän suvaittava, koska karvat on helppo työntää sivuun.

Harvempi mies välittää naisten karvoista. Ja suosittelenkin, että jos vastaan joskus tulee pornoelokuvista oppinsa saanut hyypiö, joka ihmettelee, mikä ihme puska sieltä kalsareista paljastuikaan ja vaatii vetämään kaiken pois vaikka itse on pelkkää karvaa aina persreikäänsä myöten, heittäkää ulos ikkunasta, tehkää photoshopilla jätkän naamalla varustettu pedofiili-varoitusjuliste ja jaelkaa sitä ympäriinsä.

Miehet on ihan paskoja, mutta hei, niin on naisetkin, joten jospa nyt edes joskus oltaisi tyytyväisiä eikä suomalaiseen tapaan vain jupistaisi selän takana ettei se toinen taaskaan ymmärrä, vaan sanottaisi ne asiat ihan aikuistenoikeasti suoraan.

Välillä (vaiko aina?) vaan vituttaa.

Minkä takia maailman parasta juomista on niin noloa ostaa. Miksei suklaa Nutriletejä voi pakata mitäänsanomattomanharmaaseen laatikkoon ja kirjoittaa päälle vain ja ainoastaan tuotteen nimeä. Miksi se täytyy pakata rääkyvänvihreään pahviin joka kirkuu kilometrien päähän "MIE OON LAIHUTUSTUOTE! MINUA OSTAA LÄSKIT!" kaikenmaailman lisäselostuksineen. Miksi sitä täytyy mainostaa niin ahkeraan televisiossa ja katujenvarsimainoksissa Maailman Parhaaksi Laihdutuksen Apuvälineeksi niin että jokainen kaljamahajamppakin tietää mitä se mystinen huutava laatikko käsissä oikein sisältää ja sitten ne osaa katsoa tietävästi päästä varpaisiin ja pyörittää naureskellen päätään?

Minä rakastan suklaanmakuista Nutrilettiä. Kesäisin kun on liian kuuma voidakseen syödä se on pääosan päivästä ainoa energianlähteeni, lutraan sitä muutaman pussin päivässä, tietenkin ½ pussia kerrallaan, ei sitä kuulu kokonaista pussia yhteen tuoppiin kaataa, siitähän tulee tappomakeaa, ja sillä jaksan vaikka maailmantappiin ja siihen asti että pääsee omaan rauhaan nassuttamaan naamasta alas kaikkea vastaantulevaa kun ilta vihdoin viilenee.

Minulle tulee Nutriletistä mieleen kesä.
Se on hyvää.

Ja siitä saa kaikki tarpeelliset vitamiinit ja hivenaineet mitä ei minun tavanomaisella ruokabudjetillani yksinkertaisesti muuten saa. En minä saa mitään salaatteja ja lihankorvikkeita ostettua kotiin kuin ehkä kaksi kertaa kuussa.

Se on hyvä iltapala, koska en saa iltaisin syödä niin paljoa jos a) haluan nukkua ja b) herätä aamulla virkeänä.
Se on hyvä aamupala kun ei ällötykseltä ja tukkoisuudeltaan pysty syömään mitään kiinteääkään.
Se on hyvä välipala jos ei vielä jaksa alkaa tekemään ruokaa.
Se on hyvää kuumina päivinä.

Ja vielä ihanampaa jos on kamala makeanhimo.
Koska minä en edelleenkään saisi syödä sokeria mielinmäärin.

Minä sanon sen suoraan, suklaa-Nutrilett on maailman parasta juomista.
Se on oikeasti parempaa kuin Pepsi Max, ja se on paljon sanottu, Pepsi Max on kuitenkin juomien kuningas, kuningatar ja vielä kruununprinssikin.

Mutta miksi maailman parhaat juomat täytyy pakata ällöttäviin laihdutushössötyspaketteihin? Jos joku näkee että käyttää Nutri-tuotteita tai vastaavia, sehän nauraa. Se piikittelee että mitä vittua! Ja jo sen lisäksi että hävettää ylipäätään se niiden ostoreissu alkaa hävettää lisää se että joutuu puolustelemaan valintaansa. Tekosyin. Koska eihän sitä suoraan voi sanoa että tää nyt vaa on niin hyvää, eihän sellaista uskota. Sama kun ne jotka eivät vaan tajua Pepsi Maxin ihanuutta eivät suostu uskomaan että se nyt vaan on niin paljon parempaa kuin tavallinen Pepsi, tai että oikea Coca Cola maistuu ihan lehmänpaskalta, ja siksi en sitä tosiaankaan juo mutta voin juoda Zeroa tai Lightia koska no, ne nyt on ihan hyviä. Ei, Pepsi Maxia kuten Nutrilettejäkin syödään siksi että vahtii linjojaan. Kun on niin saatanan läski. Siksi laittituotteita käytetään. Kumipolaria, rasvatonta maitoa tai jopa maitojuomaa, Minilättaa ja muita terveysintoiluhaihatuksiksi nimettyjä tuotteita.

Ne jotka ovat päässeet sen vittuilun yli ovatkin niitä jotka pätevät sillä, etteivät vähäkaloriset tuotteet ole terveellisiä. Niissä on rasvan sijasta sokeria tai muuta rasvaakin haitallisempaa, jolloin verensokeri heittelee, ja sitä syö enemmän ja on kärttyinen, ja että ne aiheuttavat riippuvuutta eikä niillä siksi voi laihtua alkuhuuman jälkeen kun täytyy saada enemmän. Ja että rasvaa kyllä tarvitsee jokainen ihminen. Ja proteiinia. Ja niin muuten hiilareitakin.
Että laihistuotteet on pahempia tai ainakin suoraan verrannoillisia roskaruokaan.

Tyhmähän sitä täytyy olla jos ei tiedä että oikea kunnollinen ruoka on paras painonhallintaan, jos sitä haluaa pysyviä tuloksia.

Mutta tyhmä täytyy myös olla jos ei anna ihmisen pitää niistä valmisteista joista pitääkään. Olkoon ne sitten tyhmään raikuvanvihreään pakettiin pakattuja painonhallintapirtelöjauheita tai ei.

Pepsi Max on parempaa kuin Pepsi.
Cola Light ja Zero on parempia kuin tavallinen kola.
Kumipolar on oikeasti hyvää ja rasvainen juusto maistuu pelkästään rasvalta, eikä se ole hyvää.
Rasvaton maito on niin paljon raikkaampaa eli parempaa kuin 1.5 prosentin kermamaito.
Niin myös Maitojuomakin.
Minilättaa voisin syödä vaikka suoraan purkista.
Ja Nutriletin suklaapirtelö on taivaallista.

Terveisin, Anttu

raindrops keep falling on my head

Minä en kadehdi Leijonaa tällä hetkellä. Kello 05:40 puhelimeni soi ja ruudulla vilkkuu Pikkupossun nimi.
Voinks mie tulla teille yöks?
Missäs sie oot?
Assalla...
Mitä sie oot juonu?
.....
Oikeesti.
Meillä oli vähänkaljaajaviiniä.
Onks taksirahaa?
.....
Kuule... soita isälles. Se on töissä vielä, soita että se tulee hakemaan siut.
Enmiehaluu-
Kyl mie tiiän ettet sie haluu, mutta se tulee saamaan tän selville joka tapauksessa. Parempi että se nyt huutaa sulle kun myöhemmin.

Se ja nimeltämainitsematon toinen 12-vuotias tyttö, punaviinipullo ja sikspäkki.

Sinällään minulla on tosi vaikea asema asian suhteen. Olen aina se sovittelija, perus vaaka, koska osaan nähdä kaikkien puolet, ja vieläpä selvästi tässä taiteiässä.

Ymmärrän toisaalta Pikkupossua. Sen ikäisenä olen jo itse ollut muutaman vuoden pää täynnä kerran, kaksi viikossa. Sen kohdalla on perinteinen tarina: kaksi tyttöä, joista molemmat ilmoittavat vanhemmilleen menevänsä toisilleen yökylään. Todellisuudessa vanhempien viinakaapista on napattu reppuun pulloja ja tavataan kaupungilla, jossa juodaan ensimmäiset kännit, nauretaan ja pyöritään lumihangessa, kunnes tajutaan aamuyöstä, kun alkoholin positiiviset vaikutukset alkavat hiipua, että onkin kylmä ja paha olo, eikä mitään paikkaa, mihin mennä.
On yhteiskunnan painetta juoda. Kun "kaikki muutkin" tekee sitä. Ja muuten ei voi olla suosittu. Pitää saada mahtailla kokemuksillaan, ja olla kokenut muutenkin mahdollisimman varhain.

Sitten taas ymmärrän Leijonaa ja Pikkupossun äitiä. Jos oma lapseni tekisi tämmöistä, en tiedä mitä tekisin. Se kotiaresti kahdeksi vuodeksikaan ei tuntuisi riittävältä, tuntisin itseni niin petetyksi. On vaikeaa, kun oma lapsi kasvaa ja kokeilee siipiään. Ja vielä vaikeampaa on, kun oma lapsi ei tajua, kuinka tuskallista se vanhemmalle voikaan olla.

Tässä iässä on ihan kamalaa ajatella alle 15-vuotiaita humalassa (varsinkin kotibileiden ulkopuolella, ne ehkä voisin vielä hyväksyä), tai harrastamassa seksiä. Se tuntuu jopa iljettävältä että on itse menettänyt poikuutensa 12-vuotiaana toisen 12-vuotiaan kanssa. Lapsena.
Minulla ei siis sinällään ole omienkaan lasten kohdalla sanoa vastaan tällaisissa asioissa, koska en ole mikään esikuva, mutta ainakin osaan puhua kokemuksella. Niistä kamalista öistä kun vieraat on kopeloineet ja nuppi on sekaisin pillereistä ja tuntemattomien pulloista otetuista naukuista. Siniseksi paleltuneista varpaista ja keuhkokuumeputkista, turpareissuista, vatsahuuhteluista...

Pikkupossu ei ehkä ymmärrä vielä, kuinka hyvin sillä on asiat. Molemmat vanhemmat välittävät pikkuprinsessastaan niin paljon, ettei rajaa. Nyt kun se etsii omaa identiteettiään, vanhemmatkin joutuvat miettimään omaansa uudestaan. Sehän on yleistä, että omien porukoidensa kanssa ei liiemmin tule toimeen koko yläasteaikana, mikä silläkin on ensi syksynä alkamassa. Ei ole helppoa yrittää lohduttaa sillä, että kunhan kasvaa, välit yleensä paranevat. Koska jos minun ja äitini, jonka kanssa olen aina ollut etäinen, välit ovat nyt paremmat kuin ikinä, niin kyllä se on mahdollista kenen hyvänsä kohdalla.

Kyllä, Pikkupossulle on huudettu pelästyneenä tapahtumasta, enemmän vihaisia ollaan itselleen kuin lapselle, keskusteltu asiat selviksi ja kiristetty lupaus siitä, ettei tämä toistu.
Ja siitä minä olisin sen housuissa hyvilläni: että näytetään kuinka paljon siitä välitetään, vaikka kuinka tuon ikäisenä tekeekin mieli kapinoida vastaan. Ehkä se vielä ymmärtää. Vanhemmankin pointin.

On todella vaikeaa olla empatisoimatta. Olla kysymyttä ja paijaamatta, katsella vain muualle kuin toista ei olisi vitutuksessaan olemassakaan, jutella muiden kanssa ja nauraa.
Muttei sitä heti saa rynnätä tilanteeseen ja sääliä ja olla olkapäänä, muuten toinen ottaa joko itseensä tai sitten riemastuu lisää itsesäälistään ja seuraavalla kerralla on entistä dramaattisempi otteissaan.

Varmistan koko päivän, etten jää sen kanssa kahden, ennen kuin se on valmis.
Omaa suruaan täytyy ensin käsitellä.

Noin viisi ja puoli tuntia porukan keskellä oleminen on siihen riittävän pitkä aika. Silloin omassa päässään on saanut käytyä kaiken läpi, alkaen niistä syytteistä läheisimpiään kohtaan, että miksei ne kysy mikä mulla on kun oon hiljainen ja surullisen näköinen?

Because you're not there yet, sweetheart.

Otan sen huomioon muuten kuin puuttumalla sen olotiloihin. Ryhmätöissä kysyn mielipidettä kysymyksin, joihin voi joko vastata kyllä tai ei, odotan tupakkatauolla, että se saa poltettua omansa loppuun, vaikka olenkin ihan jäässä, en valita elämästä ja lähetän positiivista energiaa sen usvaan.

Viiden ja puolen tunnin murjotuskohtauksen jälkeen surunmurtama peikko kuoriutuu takaisin ihmismuotoonsa, pyytää vielä kahdenkesken ulos, ja silloin saan vihdoin suostua siihen pyyntöön.

Kun ihminen on käynyt asiansa kunnolla lävitse, siitä ei enää tarvitse puhua suoraan, jos kuuntelijalla on aavistus siitä, mistä on kyse. Silloin voidaan puhua säästä. Kuuntelija tunnustaa toisen tuskan läsnäolollaan, ei sanoilla. Sanat on tarkoitettu aseeksi, eikä niitä tarvita ystävien kesken.

Ei angstausta pilaamaan toisten päivää, ei tule sanoneeksi mitä ei tarkoita, antaa surunsa vuotaa pois ja puhdistuu oikein eikä tulehduta haavojaan tai auo riehumisellaan vahingossa toisten omia.

ihan puhkipahki ja paahtoleipä minilättalla on nam!

Mie tykkään mun alakropasta. Pohkeet on mun pohkeet ja vaikka polvet on aina paskana ja sijoiltaan ei niissä mitään vikaa ole ulkoisesti. Kotiin kävellessä tokaisin avokillekin että mulla on aika kivat reidet. Iteasiassa. Ei mun perseessäkään sinällään oo vikaa, vaikka siinä onkin sellumöhköä, en niistä välitä. Siinähän on, se kuuluu elämään, mitäs olen eläny liian vähällä rasvalla ja muulla ravinnolla sekä liikunnalla että on nestettä päässy keräytymään ja aiheuttamaan appelsiiniefektin.

Se mistä en niinkään tykkää taas on jenkkakahvat ja vyötärö-rintakehäalue joka nyt on vaan tyhmä. Kädet on sinällään ihan kivat kunhan saa lihasta. Nilkkojani ja ranteitani en vaihtais vaikkei ne mitkään maailmankauneimmat olekaan, mutta hei ne on mun ranteet ja nilkat.

Naama tarvii jumppaa, se on jäänyt tosi vähälle ja sen huomaa kun tässä parin vuoden aikana on otsa valahtanut ja silmät aika usein turvoksissa, elämäntavoillahan siihen parhaiten saa muutosta aikaan.

Nyt kaksi iltaa pihalla häppeningeissä viettäneenä sitä voi vaan sanoa että kyllä se ulkoilma on kivaa ja kaunistaa ja tulee hyvä mieli ja nyt on suuri haaste saada itsensä viikonloppunakin pihalle muussa kuin juomamielessä (vaikken hei ookaan tässä keväästä alkaen liiemmin juopotellutkaan mikä on aika suuri saavutus!)...

Nyt täytyy mennä lohduttamaan Leijonaa joka mustasukkailee. Oltiin häppeningin jälkeisellä kaljalla/syömässä ja siellä oli sen mielestä ihan liian ystävällisiä ihmisiä. Toisaalta aika kivaakin kun ei se pitkäänaikaan ole ollut niin omistushaluinen.

Leijonasisko

Omasta mielestäni en ole tätä tarinaa kertonut teille, mutta en voi mennä vannomaankaan. Se on kuitenkin sen verran henkilökohtainen, ei niinkään minulle, mutta Leijonalle, että vaatii aika oikean hetken. Kuitenkin mietin tätä asiaa suhteellisen usein, sitä kuinka se heijastuu Leijonan käytökseen ja arvoihin, mielipiteisiin, ja siihen miten se käsittelee minua ja ongelmiani.
Olen sanonut, että Leijona on todella kesy ja kiltti, mikä pätee suurinpaan osaan ajasta. Suuttuessaan, jota siis tapahtuu harvemmin, se käy päälle, mikä ehkä osaltaan selittyy sillä että se on mies, ja sillä, että se hautaa useita ärtymyksentuntemuksia sisälleen, koska aina on kivempi olla positiivinen ja kiltti toisille.
Se on kasvatettu suhteellisen vapaasti, mutta silti kristillisen moraalin painostamana. Se tekee kaikkensa miellyttääkseen vanhempiaan ja ympärillä olevia, mutta silti salaperäisesti osaa etsiä omaa etuaan kaikesta.

Olen miettinyt tätä tarinaa Leijonasiskosta, jonka kohta kerron, taas enemmin viimepäivinä Leijonan identiteettikriin takia. Se ei tunnu osaavan päättää mitä haluaa rakkauselämässä, missä haluaisi asua ja mitä tehdä.

Niiden vanhempien takanreunuksella, kirjahyllyssä ja pienellä korokkeella eteisessä on valokuva leveästi hymyilevästä yläasteikäisestä tytöstä, jolla on piikkisuorat oranssipunaiset olkapituiset hiukset, vihreät kirkkaat silmät ja punainen läpikuultava puuvillaliivi. Sen poskissa on pienet hymykuopat ja nenänvarrelle on puhjennut pisamalauma. Se ei ole mitenkään pieni, muttei suurikaan tyttö, terve ja rehti, vaikkei se oikeasti terve olekaan.
Sillä tuli vauvana aivovaurio, ja se jäi kehitykseltään ikätasostaan jälkeen.

5 vuotta nuorempi pikkuveli vietti paljon aikaansa siskon kanssa, autteli sitä läksyissä ja saattoi kouluun, puolusti ilkkujilta kärkevällä kielellään ja terävällä päällään, minkä takia usein ajautuikin hankaluuksiin ja kahakoihin.
Yhtenä päivänä alkuvuodesta vuonna 1982 se jäi ihmettelemään kun sisko ei tullutkaan suoraan koulusta kotiin, kuten tavallisesti, vaikkei niiden vanhemmat heti huolestuneetkaan, olihan se jo 17-vuotias fyysisesti, vaikka henkisesti menikin alle kymmenkesäisestä.
Paria tuntia myöhemminkään siskoa ei kuulunut, ja pikkuveli päätti lähteä etsimään sitä kyliltä, siihen aikaan kun kännykät arkikäytössä kaikilla oli vasta kaukainen ajatus tietotekniikkaan perehtyneiden insinöörien pääkopassa.

Vielä nytkin Leijona käy siskonsa kuolinpäivänä sen haudalla, vie sille kynttilän ja on masentunut muutaman päivän sekä ennen että jälkeen.
En ole koskaan itse menettänyt yhtäkään sisarusta, ainoastaan velipuolen vuosi sitten itsemurhalle, mutta sen ei voida laskea tulevan lähellekään, sillä itse en siitä pitänyt alkuunkaan, joten en osaa oikein suhtautua sen tuntemuksiin ja mielenliikkeisiin tässä sisko-asiassa, jonka se ottaa näin melkein 30 vuoden jälkeenkin varsin raskaasti.

Leijonasisko menehtyi siihen, että putosi kiviportaat alas päälleen ja vuosi tyhjäksi rappukäytävään sitä hetkellä naljalleiden ja tönivien poikien jäädessä jähmettyneinä tuijottamaan perään.
Kyllähän sitä miettii, ajattelevatko nämä pojat vielä tekemisiään, kohta viisikymppisinä, vai ovatko he vain sulkeneet sen pois mielestään ja kohauttavat vain olkiaan todeten oma vika.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä".

I like what's gonna be tomorrow (Latvia)

Vastikään ilmestyi suomalainen elokuva vammaisten nuorten aikuisten elämästä Vähän kunnioitusta, telkkarista on saanut seurata kehitysvammaisten arjesta kertovaa dokumenttisarjaa, eikä vammaiselokuvadokumenttifestivaalikaan ole mikään uusi juttu enää tällä uudella vuosikymmenellä.
Siitä, miksi Hollywood ei sen tarkemmin ole aiheeseen tarttunut, ei ole mitään ihmetystä; se on vaikea käsitellä. Kuinka sitä pitäisi kohdella toisten joukossa kulkevia "hieman erilaisia" ihmisiä, joiden henkinen vamma ei välttämättä näy ulospäin. Onko ne ällömöllöjä vai osaako sitä ymmärtää tämän uniikin piirteen heidän sisällään ja kunnioittaa sitä kuitenkaan paapomatta liiaksi.

Kuten tavallista, vammaisasiat ovat itselleni henkilökohtaisesti varsin vaikeita oman vammaisuuteni takia, joka mielisairausoireilun lisäksi näkyy niinäkin hetkinä, kun menee paremmin aloitekyvyttömyytenä ja kankeutena ajatusten kanssa. Oikeastaan olen huomattavasti fiksumpi tautini reaktiivivaiheessa, kuin sen ollessa remissiossa, älykkyysosamäärätestien mukaisesti jopa 20 pisteen verran, mikä on hyvin paljon.
On kuitenkin hyvin vaikeaa myöntää olevansa jotenkin "poikkeava/erilainen" suurimmasta osasta väestöä, suoranaisesti kiellän sen, mutta ehkä nykyään ennemminkin sen takia, että minua hävettää se, etten ikinä voisi suhtautua niin positiivisesti elämään kuin ne, joiden vammaa on kodeltu vammana pienestä asti.

Dear Sami

Nukut vielä mut eipä sillä väliä kun en varmaan osaisi suutani avatakaan, vaikka onki asiaa vähän. Mulla on jotenkin hassu olo sun kanssa nyt, en tieä miten päin pitäisi olla ja voinko suhun luottaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.

Ensinnäkin ois ihan kiva jos soittaisit kun lähet jonneen töitten jälkeen kavereittes kanssa, vaikkei oltaiskaan sovittu mitään ja vaikkei tää nyt oo mitenkään vakavaa, mutta kyl siä minut sen verran tiiät että oon, en tiiä onks mustasukkanen oikee sana, mutta se on aika lähellä sitä kuitenkin. Mul tulee tosi vaivaantunu ja ahistunu olo jos vaan tolleen suljet mut ulkopuolelle... mut kai se on mun vika kun oon ite sanonu ettei täl kertaan mentäs niin tiuhaan tahtiin vaan nyt vaan tapailtas ja oltas.
Tää on kuitenki kolmas kerta kun ollaan tavallaan yhessä näitten parin vuoden aikana.

Ja kyl miä sinuu rakastan ja sinust tykkään paljon, mutten voi sanoo sitä vielä kun ei tät oo jatkunu vast ku viikon vittu ymmärrä nyt se.

Mut ei täs mitään, silleen toivoisin et tää nyt menis hyvin ja ehkä vakavoituskin varsinkin tässä tilanteessa kun asiat on kuten on. En oo vieläkään päästäny Aiméesta irti mut, tiiät etten tuu koskaan niin tekemään. En tiiä ymmärrätkö kun mun käsittääkseni sulla ei oo ollu koskaan tosirakkautta...
Mut kai tieät että yritän kovasti, tästä on kohta kolme vuotta ja se on kyl aika surullista eli säälittävää ettei yks tyhmä poika voi unohtaa sitä vaikka kuinka tulis vastaan ihania ihmisiä.
Meni mulla yli neljä vuotta päästä Ekatarinastakin yli, kuitenkin!
Et kai tässä voitas olla jo voitonpuolella...

Niin... et se mitä halusin vaan sanoa on kai se että tykkään susta paljon kyllä vaikken sitä näytäkään.

T: Adrian

Ps. anteeks että istun sun selän päällä polvillaa kun poltan tupakkaa mut en jaksa siirtää suoa kun nukut tolla seinän puolella ikkunan eessä vaikka se onkin ennen ollu mun puoli.

Minua aina välillä pelottaa. Joka päivä jonkin verran, eilen enemmän, tänään on koko aamun pelottanut. Ihan vaan olemassaolo, tai ennemminkin se, onko sitä edes olemassa. Olen taas ajatellut sitä, että mitä jos tätä mitään ei tapahdu, ja makaankin jossain pakkopaidassa täysin liikkumattomana, silmät levällään, eikä ketään ole oikeasti olemassa, vaan tämä on muka-elämää.
Nappi Stellaa tuntuu yllättävän nopeasti, ja pitkästä aikaa, jossakin. Se on hassu olo, olo muuttuu sisältä karheaksi. Se ei turruta, vaan saa kaiken tuntumaan joltakin. Jos syö, kurkku rapisee. Jos juo, neste liikkuu hitaasti alas kurkusta vatsalaukkuun. Askeleet ovat huteria, mutta pistelevät. Joku osa kehosta nukahtaa, suurin osa aivoista, mutta silti sitä on hereillä, ennen kuin sammuu.

Näen unta, että kerron äitille, tai yritän kertoa, että olen raskaana.
Herään kylmästä hiestä märkänä viideltä, kelaan nopeasti unen uudestaan läpi, ja sammun taas odottamaan kellonsoittoa kymmentä vaille kuusi.
Kolme torkutusta.
Yleensä stellaunien jälkeen ei muista edes nähneensä unia.

En syökään muroja aamupalaksi, eilen oksensin colalightinruskeaa kökköoksennusta käsilleni, kun tyhmänä mätin vain ruokaa sisuksiini, vaikkei kasaanpainunut vatsalaukku vedä sellaisia määriä, söin kolme leipäviipaletta päällikkeineen, ja mukillinen appelsiinimehua, kuinka terveellisenkuuloinen aamupala, mutta rutiinista poikkeaminen tuo aina huonon olon.
Olen vielä unessa ja päässäni ja ajatuksissani, neljättä päivää, autolla ajaminen pelottaa toista päivää, puristan rattia valkenevin rystysin ja hyperventiloin, kun on niin paljon liikennettä. Toiset autot ajavat liian lähellä ja niiden valokeilat ovat vihaisia, jään tuijottamaan kädessäni palavaa tupakkaa, järjenjuoksu ei ole järin nopeaa, mietin puolet työmatkasta mikä sen pojan selässä kimmelsi, pääni mökeltää sammaltaen, että sen paidan printtiin osui aurinko.

Mietin, uskallanko koskaan kertoa kontaktilleni nuorisopolilla, että minua surettaa, kuinka en halua rasittaa sitä kaikella, sillä näen kuinka täynnä se on jo. Se on katkera, sillä on elämänkokemusta, se ymmärtää kyllä, ja on viisas, mutta se ei ole onnellinen. Niitä onnenhetkiä tulee aina välillä ulos sen suusta, kun se hieman kainosti kertoo itsestään aina välillä, saavutuksistaan, ja näinä hetkinä se tuntuu tekevän meistä yhdenvertaisen. Mutta se joutuu kohtaamaan työssään niin paljon kaikkea turhaa surua: ihmisiä, nuoria, teinejä ja heidän vanhempiaan, jotka eivät suostu uskomaan asioita, vaan ottavat syytökset itseensä; väittävät, että ovat aina se, joka kuuntelee toisia, ja eivät usko, että elämä paranee itsestään ajan kuluessa; tai itse asiassa elämä ei parane, mutta aivot kasvavat ja sydän kypsyy, jos sen antaa vain, 12-, 13-, 15-, 17- ja 21-vuotiaana on täysin eri ihminen sisältä.
Kunhan vain uskaltaa katsomaan peiliin.
Ihminen on onnellisimmillaan viisissäkymmenissä, kun huoli omista lapsista alkaa helpottaa ja saa nähdä lapsenlapsia, nauttia omasta elämästään ja vapaudesta, siinä iässä sitä osaa arvostaa, toisin kuin 35 vuotta aikaisemmin, kun viimeksi oli samalla tavalla vapaa.

Minua välillä harmittaa, etten elä keski-ikääni 50-vuotiaana, lääkärit ovat luvanneet ihmisestä ja erikoistumisalasta riippuen 30–50 vuoden eliniänodotuksen.

En tiedä kestänkö edes tätä kesää, tätä töissä olemista paahteessa, heti aamusta sisällä 29.3°C ennen kuin edes koneet saa päälle tai aurinko alkaa porottaa tälle puolen taloa.
Mutten minä voi vaan lähteä, koska minä olen hyvä työssäni.
Tai ei, koska minä tiedän olevan niin hyvä työssäni, etten voi luovuttaa.

Mietin, uskallanko kertoa sille saamatta sitä huokaamaan raskaasti, että haluaisin ajaa kolarin. Iskeä puukon rintaani. Työntää käteni sirkkeliin. Että tapahtumien ajattelukin saa hyvänolon kuplimaan sisälläni. Haluaisin vain tietää miltä se tuntuu, nyt elän valveunessa, eikä mikään tunnu miltään, paitsi hullusti itseään raapimaan saavat kutiseva paarmanpuremat ympäriinsä.

Mietin, uskallanko kertoa kenellekään koskaan, miltä minusta tuntuu ilman, että olisin psykoosissa. Tuskin, en ole niin ilkeä muita kohtaan.

Luin eilen Torey Haydenin Toisten Lapset, tai en lukenut, siinä on vielä viimeinen luku jäljellä, halusin vain säästää jotakin tälle päivälle, ei sitä kuulu näin tyhmän lukea kokonaista kirjaa yhdessä illassa.

Hektisesti parempi olo

Torkutan tunnin. Syön muroja ja luen mainoslehtiä talon hiljaisuudessa. Sovittelen vaatteita päätyen sitten kauluspaitaan, kravattiin ja siisteihin housuihin pari viikkoa taas jatkuneen verkkarivaiheen jälkeen.
Poltan tupakkaa aamuauringossa ja juon teeni naputuksen keskellä työmaalla. Juttelen Työmiehen kanssa ja tilaan itselleni miehen katsomaan paskomaani konetta.
Työkaveri murjaisee että tuurillani hiukkasen roikkuva loisteputkivalon säleikkö tipahtanee niskaani tämän päivän aikana, enkä minä sitä ihmettelisi yhtään.
Pitää käydä ruokiksella apteekissa.
Syön pullaa ja luen lehden tekstaripalstaa, vastailen puhelimeen ja vitsailen osastonhoitajien kanssa varusmiehien tekstien kiireellisyydestä, että ne voidaan taas lähettää palvelemaan isänmaata.
Torstaiksi on merkitty lääkärinaika nuorisopolille, lääkityksen tarkistusta ja sairasloman miettimistä, mutta tänään on taas sellainen olo, ettei voisi vähempää mitkään sairaslomat kiinnostaa. Jokainen päivä on niin toisistaan poikkeava.

Parhaan kaverin isä oli saanut sydänkohtauksen toissayönä, äiti kertoi, vaikkei olisikaan saanut kertoa, ehkä siksi on ollut niin paska olo. Tai en tiedä.
Niin tyhjä ja tyhmä olo.
Se vaan pysäytti kovasti, salilla huomasin juoksevani tuplasti sen ajan mitä lämmittelyksi piti matolla, tekeväni ylimääräisiä toistoja ja lähtiessäni olo oli kuin mihinkään ei olisi edes koskenut.

Miten menee?
Ihan ok…
Hyvä.

Siinä koko viestikeskustelu, jonka osasin käydä.

Jotenkin. Sen otti niin omakohtaisesti, toisen isän melkeinkuoleman, se oli ollut ihan hetkien päässä. Entä jos se olisi omalle kohdalle sattunut. En minä ole menettänyt vielä tarpeeksi, että osaisin eläytyä, en minä osaa reagoida mihinkään.
Aina kun minulle on kerrottu jonkun kuolleen, totean vain aha ilmeettömästi ja jatkan matkaani. Enkä ajattele asiaa. Se vain purkautuu ulos jossakin vaiheessa. Alan kinaamaan ja lopulta murrun ja huudan tuskaa. Vaikka pitäisi olla kääntämättä ajatuksiaan. Sen takia on syömishäiriötäkin.
Isin ja äitin poika.
Kuolemassa en osaa auttaa muita kerran olen itsemurhankin puolestapuhuja.

Tänään Zumba ja sali ja tulee uusi puhelin ja ah syön lisää punajuuria ja vetelen rautalisää, ai niin, piti googlettaa mitä vitamiinia tai kivennäisaineita tarvitsen kun nykii lihakset jatkuvasti samalla tapaa kuin silloin kun poltan pilveä.
Kai se on magnesium.
Kusen siihen tahtiin että se voisi myös olla jotain muuta.

EDIT://
Hell yeah ihana ujo poika-mies tulikin kuin tilauksesta, taino tilauksestahan se tulikin, ja asentelee meikälle ihan tuliterää konetta paraikaa. Kyllä elämä on ihanaa.