Kävin eilen ensiavussa hakemassa kortisonia ja allergialääkkeitä ihan julmetun kokoiseen ja tuskaisesti sekä kutisevaan että turvotuksesta ihon repeillessä aiheutuvaan kipuun. Ensimmäinen kerta tänä kesänä, toivottavasti toista kertaa ei tarvitse joutua.

Oikea reisi on vieläkin aivan saakelin kipeä ja ihorikolla vaikka turpeus onkin jo laskenut. Tekee pahaa pitää housuja jalassa, mutta tekee pahaa myös olla ilman housuja (eikä ilmeisesti sekään sopisi töihin). Tuohon kohtaan en uskalla levittää hydrokortisonivoidetta, mitä kuluu kaikkialle muualle kroppaan ilmestyneisiin vähän pienempiin (eli 5-7 sentin kokoisiin) patteihin. Nämä kivuliaat ihoreaktiokohdat olivat siinä 10-12 sentin luokkaa, eli ei mistään pienimmästä päästä, mutta ilmeisesti nimenomaan hyttysenpistoja, ja vieläpä farkkukankaan lävitse.

Olen niin onnellinen kun ilmasto on viilentynyt viikonlopun tuskaisenkuumasta siedettävälle tasolle, vaikkakin toivomuksena olisi sellainen 20-23 astetta auringonpaistetta eikä 14 astetta, pilvistä ja pientä vesisadetta, tosin vettä on nyt vaan parempi sataa. Sen näki eilenkin taas miten kuivaa oli, iskälle tuli hälytyksiä koko ajan maastopaloista ukkosen jylistessä taivaalla (kerran se (ja pikkuveli) niitä seuraa vaikkei olisikaan päivystysvuorot).

Sillä aikaa kun olin käymässä sairaalalla Leijona oli häippäissyt. Ei sitä vielä tänäaamuna näkynyt, mutta kaikki on ilmeisesti okei, vaikkei se vastaakaan puhelimeen, viesti meni kuitenkin perille ja tuli kuitatuksi.

En uskalla olla sille vihainen, koska ennemminkin pelkään mistä nyt saatana taas tuulee.

Vihaan hinttejä

Minulla on hiekkaa perseessä, en jaksa ennen puistoon karkaamista käydä uimarannan jälkeen suihkussa. Parempi juoda enemmän, ettei hyttysiä enää huomaa.
Huomaan vasta myöhemmin kauhukseni, että olen homo-lesboringissä lipittämässä sokerittomia juomiani. Se on virhe, se on iso virhe, silloin tulee aina tappeluita. Vaikka oma porukka olisi kiva, piirissä kaikki käyvät panemassa kaikkia, se on kuin ikuista teineilyä, ja kaikki ovat mustasukkaisia kaikista, kaikilla on vieläkin tunteita kaikkia kohtaan muttei yhtään ja jokainen on pettänyt ainakin kerran, vaikka keskivertosuhde on muutaman kuukauden pituinen (kuten itsellä ala- ja yläasteikäisenä maksimissaan) ja sen jälkeen luvataan olla kavereita, koska aina tulee kuitenkin pyörittyä samoissa porukoissa.

Suomen (pk-seudun ulkopuolinen) nyky-homoseksuaalikulttuuri on loppupeleissä hyvin kapeaa.

Tässä kohtaa muistan aina olla ylpeä siitä, etten ole itse homo, tai vielä pahempaa, hintti.

Saan illan aikana päälleni niin kusta, sylkeä, mahdollisesti paskaa kuin hikeä, mälliä ja toisten vertakin. Minulle tulee mieleen lapsuus, tai siis kai nuoruus, mutta voiko tämänikäinen vielä sanoa että nuoruus, ehkä sitten murkkuikäisyys, kun jokainen perjantai, lauantai ja ehkä tiistai, keskiviikko ja välillä torstaikin olivat tätä; istumista pussikaljalla, kusemista kukkapenkkeihin, sammumista puun juurelle tai lentämistä naamalleen alas patsaiden päältä, jonne tulee estämätön tarve nousta poseeraamaan jo hyvin alkuvaiheessa iltaa.

Ihmisen apinageeni herää eloon muutaman oluen jälkeen ja on pakko kiipeillä joka paikkaan, turha olla väittämättä ettei evoluutioteoria ole totta ja ettemme olisi polveutuneet apinoista.

Meillä on hauskaa ja pelataan juomapelejä polttaen ketjussa, huomaan, että toppa jonka vasta tänään ostin on jo lähes tyhjä, melkein 50 tupakkaa päivässä, ja keuhkoista ottaa hengittää syvään.

Puoli viideltä könyän kotiin, aurinko on noussut jo melkein kolme tuntia sitten, aamu sarasti jo kahden jälkeen, ja Leijona on vihainen ja kysyy kuka on lyönyt, ja kerron sille kahdesta niin turhasta kissatappelusta, siitä miten se kaikki on paskaa väärinkäsitystä, liian nuoria ja liian humalaisia sössöttäviä hintsukoita valkaistuine tukkineen ja oranssihtavine hipiöineen vaaleissa farkuissa, tennareissa ja kirkkaanvärisissä tiukahkoissa t-paidoissaan. Siksi minä värjään luonnonperoksidin tukkani tummaksi, etten tule sekoitetuiksi niihin itseään täynnäoleviin identiteettikriiseileviin homostereotyyppisiin fabulously gay-hintteihin. Anteeksi vain, mutta ette ole sen parempia ihmisiä kuin muutkaan, eivätkä ulkopuoliset katso teitä palvoen ja kadehtien hohdokkaita elämiänne. Ihmisarvoa ei mitata kumppaneiden määrässä, ja jos mitattaisi, te nuoret hinttipojat saisitte suudella sormustani ja kumartaa edessäni, mutta minä en ole siitä määrästä ylpeä, koska en edes kehtaa laskea loppuun tämän 10 vuoden saldoa siltä osin mitä muistan.

Kukaan ei halua katsella toisten nuolemista kadulla itsensä vieressä, aivan sama kenen kanssa nuolette. Tytöt saattaa sanoa teille awww, mutta nekin tytöt ovat tekopyhiä, koska heteroilla ei ole samoja oikeuksia kuin homoilla olla vielä täysi-ikäisenä räkäteinejä.

Kaksi illan tappelua, toinen mustasukkaisuuskahakka, koska olen kuulemma lähennellyt, enää ei saa istua ihmisen vieressä ja jutella ja halailla ja antaa paria kaveripusua, toinenkin tappelu samasta aiheesta saman ihmisen takia eri ihmisen toimesta, juuri tätä minä tarkoitin; ihmisen nykyinen ja vielä eksä käyvät aukomaan ja hyökkäävät kimppuun, mutta koska en ole tässä kaupungissa lapsuuttani ja nuoruuttani viettänyt, kaikki voima pitää vetää loukkauksiin kuulopuheista ja siitä kuinka olen paska ihminen vaikkei edes tunneta, ja sitten olenkin jo ruma paska petturi vitun ällöttävä paskanaama, mutta koska neitejä ei lyödä ennen kuin ne lyö, täytyy odottaa ennen kuin nyrkki hapuilee naamaa kohti testosteroniryöpyn voimalla.

Ehkä olen vanhanaikainen tai sitten vain vanha, mutta nuoruudessani homot olivat homoja, mutta ihan miehiä, vaikka toki niitä identiteettikriiseilijöitäkin näkyi, joiden oli pakko tuoda erilaisuuttaan esille niin ulkonäöllisesti kuin olemuksellisesti. Sillä ei todista kenellekään mitään, mutta ei se esitys olekaan muita vaan itseään varten kun pitää suojella sitä hämmentynyttä sisintään. Samasta syystä kuin 5. luokkalaiset tytöt laittavat harjoitteluliiveihinsä vessapaperia tai sukkarullia, jos äiti ei ole ostanut H&M:n miljoonasupertupla-AAA-push-upeja, joita ei minun nuoruudessani ollut.

Toki jos haluat tietynlaisen hiusmallin ja värin ja vaatteita, senkus, mutta älä vedä sitä yli, oman tulevaisuutesi takia. Ja etenkään jos et halua tämän ikäisenä oikeasti hävetä joitakin tekemiäsi juttuja.

Olen valitettavan kiimainen kännissä ja jaksaisin aamuun asti vaikka viideltä onkin jo olevinaan aamu vaikkei tunnu siltä eikä minua väsytä ensimmäisen kerran niin pitkään aikaan, mutta minut vain halutaan nukkumaan ja pikainen riittää. Sanon Leijonalle että olen niin onnellinen että olen sen kanssa, vaikka änkytänkin ja punastelen ja joudun pitämään taukoja sanojen välissä saadakseni sen ulos, mutta haluan sanoa sen, koska oikeasti tarkoitan sitä, ja ehkä se siksi onkin niin vaikeaa. Yllättäen rakastaminen onkin helpompaa kuin myöntää olevansa jonkun kanssa onnellinen ja ettei halua mitään tai ketään muuta.

Eikä mennyt kuin 3,5 vuotta päästä edellisestä kaatuneesta suhteestaan yli että pystyi siirtymään elämään tähän kolmivuotiseen on/off-suhteeseen täysillä tunteilla. Se vaatii rohkeutta ja valmiutta tulemaan pettymään; ikuisen möykyn kantamista vatsanpohjassaan. Mutta ehkä minä nyt kykenen siihen. Ettei tarvitse olla yhtä sekaisin kuin ne hinttipolot jotka siis ei oo niiii kuuul kuin luulevat.

Ps. Sinä joka yritit varastaa pyöräni: HAHAHA! Varmaan vitutti ettei höttö kierrelukko antanut periksi, vaikka se aina joka toisella kerralla on auennut itsekseenkin.

Toinen huomautus ihmisistä humalassa liittyen kiipeilystä kertovaan huomautukseen: Mikä siinä on että kännissä täytyy päästä "vähän ajamaan pyörää"? Anteeksi nyt vain, mutta ottakaa omat pyöränne mukaan.

Pps. Pahoittelen ja pyydän nyt "anteeksi" kaikilta niiltä hinteiltä joiden tunteita olen tässä loukannut, ja niitä tyttöjä joita olen loukannut kun niiden mielestä poikarakkaus on niin suloa, vaikka oikeasti se mikä on suloista on rakkaus itsessään kahden ihmisen välillä, siitä tulee hyvälle tuulella kun tuntee toisten välittävän kumppanistaan, se ei ole suloista että paneskellaan ympäriinsä. Naiset ovat jakarihuoria jos näin tekevät. Heteronaiset. Miehet ovat aina kovia äijiä.

EDIT:// en pysty kommentoimaan esim. Helmisimpukan ja Eriksen blogia koska näissä ei ole pop-up-kommentointia, joten en tiedä sitten että johtuuko se esim. siitä että erehdyin lataamaan uuden selainversion tai jotakin, mutta muutan oman kommenttiboksini pop-upiksi ihan siitä syystä jos se on vaikka muidenkin ongelmana, koska itseä se ainakin vituttaa ettei saa kommenttejaan läpi vaikkei ne nyt mitään järkeviä olisikaan.

Tiedän, koska olen tietäjätyyppiä.

Tiedän mikä keskustelu käydään huomenna kun lähden kouluun, ja toisen kerran kun karkaan jumppatunnille, joita on enää tällä viikolla ja ensiviikolla, ja joista maksoin yhteensä 30 euroa, joten kieltäydyn jättämästä niitä välistä. No ei, ei rahan takia, vaan sen miten siitä henkisesti hyödyn.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Eilen isi teki monta tuntia läksyjä (6 tuntia, huh!).
Mut mururakas, iskän on pakko mennä kouluun.
Ei oo. Isi on tyhmä.

Ja niin tyhmä isi lähtee kouluun, on pahalla päällä joutuessaan jättämään kolme murjottajaa jälkeensä, kiroaa paljon, tekee ylimääräisiä virheitä, saa raivokohtauksia, itkukohtauksia ja vaipuu epätoivoon. Ei ole nälkäinen mutta syö kuitenkin ähkyyn, polttaa paljon tupakkaa ja potee päänsärkyä huonosta omatunnosta.

Kun tyhmä ja kiukkuinen isi pääsee kotiin, muruilla on päiväuniaika, joten tyhmä ja kiukkuinen isi pyörittelee peukaloitaan, lueskelee vähän posteja, pakkaa jumppatavaransa valmiiksi ja yrittää varautua taas uuteen syyllistävään keskusteluun.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Minne sie nyt meet et mee et saa mennä!!!!

Ja tyhmä, alistettu, entistä kiukkuisempi isi karauttaa jumpalle, ei pysty keskittymään mihinkään, tekee askelvirheitä toistensa perään, pidättelee itkua ja puree hammasta, vilkuilee kelloa, kiroaa mielessään miksi piti tänne tulla, kunnes tulee loppuverryttelyt, kaikki ajatukset liihottavat omille teilleen, sisäinen aurinko paistaa ja kirkonkellot soivat, olisi valmis lipumaan euforian satamaan sillä minuutilla, mutta joutuukin tasan kello 1800 repimään itsensä vaaleanpunaiselta jumppamatolta, josta lähtee palasia ja joita hypistellään selkä- ja reisiliikkeitä tehdessä, rullaa sen kasaan ja polkee kotiin pää pilvissä.

Kunnes muistaa mitä taas on edessä.
Mutta kun se isi on tyhmä ku ei oo meän kansa-rimpsu pärähtää päälle, tyhmä isi joka ei enää ole kiukkuinen voi hymyillä ja sanoa, että nyt oon. Nyt minä oon koko loppuillan teän kansa ja huomenna isi kyllä menee käymään koulussa, mut ei oo kauaa, vaan kolme tuntia, ja tuun ennen ku teillä on ees päikkikset.

Harmi etten ole oikeutettu isyyslomaan, kesäkuusta tulee kauhea, kerran jo kolme tuntia koulussa olemista tekee tyhmäksi iskäksi, entä sitten ne kahdeksan?

Välillä (vaiko aina?) vaan vituttaa.

Minkä takia maailman parasta juomista on niin noloa ostaa. Miksei suklaa Nutriletejä voi pakata mitäänsanomattomanharmaaseen laatikkoon ja kirjoittaa päälle vain ja ainoastaan tuotteen nimeä. Miksi se täytyy pakata rääkyvänvihreään pahviin joka kirkuu kilometrien päähän "MIE OON LAIHUTUSTUOTE! MINUA OSTAA LÄSKIT!" kaikenmaailman lisäselostuksineen. Miksi sitä täytyy mainostaa niin ahkeraan televisiossa ja katujenvarsimainoksissa Maailman Parhaaksi Laihdutuksen Apuvälineeksi niin että jokainen kaljamahajamppakin tietää mitä se mystinen huutava laatikko käsissä oikein sisältää ja sitten ne osaa katsoa tietävästi päästä varpaisiin ja pyörittää naureskellen päätään?

Minä rakastan suklaanmakuista Nutrilettiä. Kesäisin kun on liian kuuma voidakseen syödä se on pääosan päivästä ainoa energianlähteeni, lutraan sitä muutaman pussin päivässä, tietenkin ½ pussia kerrallaan, ei sitä kuulu kokonaista pussia yhteen tuoppiin kaataa, siitähän tulee tappomakeaa, ja sillä jaksan vaikka maailmantappiin ja siihen asti että pääsee omaan rauhaan nassuttamaan naamasta alas kaikkea vastaantulevaa kun ilta vihdoin viilenee.

Minulle tulee Nutriletistä mieleen kesä.
Se on hyvää.

Ja siitä saa kaikki tarpeelliset vitamiinit ja hivenaineet mitä ei minun tavanomaisella ruokabudjetillani yksinkertaisesti muuten saa. En minä saa mitään salaatteja ja lihankorvikkeita ostettua kotiin kuin ehkä kaksi kertaa kuussa.

Se on hyvä iltapala, koska en saa iltaisin syödä niin paljoa jos a) haluan nukkua ja b) herätä aamulla virkeänä.
Se on hyvä aamupala kun ei ällötykseltä ja tukkoisuudeltaan pysty syömään mitään kiinteääkään.
Se on hyvä välipala jos ei vielä jaksa alkaa tekemään ruokaa.
Se on hyvää kuumina päivinä.

Ja vielä ihanampaa jos on kamala makeanhimo.
Koska minä en edelleenkään saisi syödä sokeria mielinmäärin.

Minä sanon sen suoraan, suklaa-Nutrilett on maailman parasta juomista.
Se on oikeasti parempaa kuin Pepsi Max, ja se on paljon sanottu, Pepsi Max on kuitenkin juomien kuningas, kuningatar ja vielä kruununprinssikin.

Mutta miksi maailman parhaat juomat täytyy pakata ällöttäviin laihdutushössötyspaketteihin? Jos joku näkee että käyttää Nutri-tuotteita tai vastaavia, sehän nauraa. Se piikittelee että mitä vittua! Ja jo sen lisäksi että hävettää ylipäätään se niiden ostoreissu alkaa hävettää lisää se että joutuu puolustelemaan valintaansa. Tekosyin. Koska eihän sitä suoraan voi sanoa että tää nyt vaa on niin hyvää, eihän sellaista uskota. Sama kun ne jotka eivät vaan tajua Pepsi Maxin ihanuutta eivät suostu uskomaan että se nyt vaan on niin paljon parempaa kuin tavallinen Pepsi, tai että oikea Coca Cola maistuu ihan lehmänpaskalta, ja siksi en sitä tosiaankaan juo mutta voin juoda Zeroa tai Lightia koska no, ne nyt on ihan hyviä. Ei, Pepsi Maxia kuten Nutrilettejäkin syödään siksi että vahtii linjojaan. Kun on niin saatanan läski. Siksi laittituotteita käytetään. Kumipolaria, rasvatonta maitoa tai jopa maitojuomaa, Minilättaa ja muita terveysintoiluhaihatuksiksi nimettyjä tuotteita.

Ne jotka ovat päässeet sen vittuilun yli ovatkin niitä jotka pätevät sillä, etteivät vähäkaloriset tuotteet ole terveellisiä. Niissä on rasvan sijasta sokeria tai muuta rasvaakin haitallisempaa, jolloin verensokeri heittelee, ja sitä syö enemmän ja on kärttyinen, ja että ne aiheuttavat riippuvuutta eikä niillä siksi voi laihtua alkuhuuman jälkeen kun täytyy saada enemmän. Ja että rasvaa kyllä tarvitsee jokainen ihminen. Ja proteiinia. Ja niin muuten hiilareitakin.
Että laihistuotteet on pahempia tai ainakin suoraan verrannoillisia roskaruokaan.

Tyhmähän sitä täytyy olla jos ei tiedä että oikea kunnollinen ruoka on paras painonhallintaan, jos sitä haluaa pysyviä tuloksia.

Mutta tyhmä täytyy myös olla jos ei anna ihmisen pitää niistä valmisteista joista pitääkään. Olkoon ne sitten tyhmään raikuvanvihreään pakettiin pakattuja painonhallintapirtelöjauheita tai ei.

Pepsi Max on parempaa kuin Pepsi.
Cola Light ja Zero on parempia kuin tavallinen kola.
Kumipolar on oikeasti hyvää ja rasvainen juusto maistuu pelkästään rasvalta, eikä se ole hyvää.
Rasvaton maito on niin paljon raikkaampaa eli parempaa kuin 1.5 prosentin kermamaito.
Niin myös Maitojuomakin.
Minilättaa voisin syödä vaikka suoraan purkista.
Ja Nutriletin suklaapirtelö on taivaallista.

Terveisin, Anttu

Minä tiedän mitä sanoa, mutten miten näyttää sen

Monta koiraa on mennyt tänä kesänä; äitin 14-vuotias, serkun 4-vuotias, pikkuserkun vanhus, ja niin monta muuta. Aijaa, voi harmi.
Työkaveri jakaa salaisuuden, se menee huomenna salaa naimisiin. Vautsi... sehän on hienoa!

Seison kaikista taaempana, selkien takana, piiloudun aurinkolasieni taakse ja harjoittelen peilin edessä hymyä, se on vieläkin niin vaikea saada näyttämään luonnolliselta. Ilmeeni on aina samanlainen, olen sitten iloinen, surullinen tai raivoissani, puheterapiassa laitetaan pumpulituppoja suuhun ja väännellään kasvoja.
Aina välillä unohdan, että se kaikki on pakotettua ja keskittymistä vaativaa, ilmeillä kuten toiset.

Zumbatunnilla pyörryttää ja on se kamala tuskaolo kun on niin kuuma, mutta ihohuokoset lyövät lukkoon ja iho nousee kananlihalle ja väristyksiä kulkee tasaisina impulsseina pitkin kehoa. Kylki kipuilee, kaikki neste on niin pakkautunutta kehoon, että pelkkä hengittäminen sattuu.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa fetajuustoa, maissilastuja, porkkanoita ja kurkkua. Pakataan ne pajukoriin ja käärin siihen päälle punaisen liinan, kavutaan kallioille polttamaan tupakkaa dippaillessamme eväitämme salsapurkkiin. On niin rauhallinen olo pienessä iltatuulenvireessä auringon viimein suostuessa verhoutumaan hennon pilven taakse, edes hetkeksi.

Istun mattolaiturilla ja uitan jalkojani joessa, kala nappailee veden pinnalla parveilevia hyttysiä suuhunsa ja vesikirppu kiertää minut kaukaa, yhteen pöydistä on kaiverrettu minun nimikirjaimeni, ne olivat jo silloin lahoamispisteessä, entä sitten nyt melkein kymmenen vuotta eteenpäin?

Makoilen pikkuveikan huoneen sohvalla, syödään loput 100g tortillalastupussista, se on vielä yli puolillaan, veikka kahmaisee itselleen suurimman osan, mikä minun puolestani käy ihan hyvin, se syö paljon sipsiä, ja aina välillä karkkiakin, mutta sitä harvemmin, koska lapsena jako oli se, että minä sain karkit ja se sipsit. Se on samanlainen kuin minäkin olin, tai ehkä olen, en vain osaa käsittää sitä enää, pari vuotta sitten; syö vain herkkuja päivät pitkät, mutta silti pysyy liian laihana, se on 185 senttinen ja painaa 60 kiloa, vielä reilu vuosi sitten se oli hyvällä tuurilla 56 kiloinen farkut jalassa alkuillasta.
Kysyn, lähdettäisiinkö joku päivä huvipuistoon, ja se sanoo kyllä, ja minä ilahdun paljon, kysyn, onko sen tyttöystävällä vapaita viikonloppuja, mutta se vain mutisee jotenkin outona, ettei muista. Tätä en olekaan nähnyt ennen, ei olla vietetty enää niin paljoa aikaa yhdessä, osaan lukea sitä kuin avointa kirjaa, mutta nyt olen ollut hieman pimennossa.
Juu juu...

Hoipapoika soittaa humalassa kahdeltatoista yöllä, herään siihen, äiti kohottaa kulmaansa tietokoneen äärestä kun vartin kuluttua puhelu loppuu ja hoipertelen vessaan.

Töissä istun märän froteepyyhkeen päällä.

Minua aina välillä pelottaa. Joka päivä jonkin verran, eilen enemmän, tänään on koko aamun pelottanut. Ihan vaan olemassaolo, tai ennemminkin se, onko sitä edes olemassa. Olen taas ajatellut sitä, että mitä jos tätä mitään ei tapahdu, ja makaankin jossain pakkopaidassa täysin liikkumattomana, silmät levällään, eikä ketään ole oikeasti olemassa, vaan tämä on muka-elämää.
Nappi Stellaa tuntuu yllättävän nopeasti, ja pitkästä aikaa, jossakin. Se on hassu olo, olo muuttuu sisältä karheaksi. Se ei turruta, vaan saa kaiken tuntumaan joltakin. Jos syö, kurkku rapisee. Jos juo, neste liikkuu hitaasti alas kurkusta vatsalaukkuun. Askeleet ovat huteria, mutta pistelevät. Joku osa kehosta nukahtaa, suurin osa aivoista, mutta silti sitä on hereillä, ennen kuin sammuu.

Näen unta, että kerron äitille, tai yritän kertoa, että olen raskaana.
Herään kylmästä hiestä märkänä viideltä, kelaan nopeasti unen uudestaan läpi, ja sammun taas odottamaan kellonsoittoa kymmentä vaille kuusi.
Kolme torkutusta.
Yleensä stellaunien jälkeen ei muista edes nähneensä unia.

En syökään muroja aamupalaksi, eilen oksensin colalightinruskeaa kökköoksennusta käsilleni, kun tyhmänä mätin vain ruokaa sisuksiini, vaikkei kasaanpainunut vatsalaukku vedä sellaisia määriä, söin kolme leipäviipaletta päällikkeineen, ja mukillinen appelsiinimehua, kuinka terveellisenkuuloinen aamupala, mutta rutiinista poikkeaminen tuo aina huonon olon.
Olen vielä unessa ja päässäni ja ajatuksissani, neljättä päivää, autolla ajaminen pelottaa toista päivää, puristan rattia valkenevin rystysin ja hyperventiloin, kun on niin paljon liikennettä. Toiset autot ajavat liian lähellä ja niiden valokeilat ovat vihaisia, jään tuijottamaan kädessäni palavaa tupakkaa, järjenjuoksu ei ole järin nopeaa, mietin puolet työmatkasta mikä sen pojan selässä kimmelsi, pääni mökeltää sammaltaen, että sen paidan printtiin osui aurinko.

Mietin, uskallanko koskaan kertoa kontaktilleni nuorisopolilla, että minua surettaa, kuinka en halua rasittaa sitä kaikella, sillä näen kuinka täynnä se on jo. Se on katkera, sillä on elämänkokemusta, se ymmärtää kyllä, ja on viisas, mutta se ei ole onnellinen. Niitä onnenhetkiä tulee aina välillä ulos sen suusta, kun se hieman kainosti kertoo itsestään aina välillä, saavutuksistaan, ja näinä hetkinä se tuntuu tekevän meistä yhdenvertaisen. Mutta se joutuu kohtaamaan työssään niin paljon kaikkea turhaa surua: ihmisiä, nuoria, teinejä ja heidän vanhempiaan, jotka eivät suostu uskomaan asioita, vaan ottavat syytökset itseensä; väittävät, että ovat aina se, joka kuuntelee toisia, ja eivät usko, että elämä paranee itsestään ajan kuluessa; tai itse asiassa elämä ei parane, mutta aivot kasvavat ja sydän kypsyy, jos sen antaa vain, 12-, 13-, 15-, 17- ja 21-vuotiaana on täysin eri ihminen sisältä.
Kunhan vain uskaltaa katsomaan peiliin.
Ihminen on onnellisimmillaan viisissäkymmenissä, kun huoli omista lapsista alkaa helpottaa ja saa nähdä lapsenlapsia, nauttia omasta elämästään ja vapaudesta, siinä iässä sitä osaa arvostaa, toisin kuin 35 vuotta aikaisemmin, kun viimeksi oli samalla tavalla vapaa.

Minua välillä harmittaa, etten elä keski-ikääni 50-vuotiaana, lääkärit ovat luvanneet ihmisestä ja erikoistumisalasta riippuen 30–50 vuoden eliniänodotuksen.

En tiedä kestänkö edes tätä kesää, tätä töissä olemista paahteessa, heti aamusta sisällä 29.3°C ennen kuin edes koneet saa päälle tai aurinko alkaa porottaa tälle puolen taloa.
Mutten minä voi vaan lähteä, koska minä olen hyvä työssäni.
Tai ei, koska minä tiedän olevan niin hyvä työssäni, etten voi luovuttaa.

Mietin, uskallanko kertoa sille saamatta sitä huokaamaan raskaasti, että haluaisin ajaa kolarin. Iskeä puukon rintaani. Työntää käteni sirkkeliin. Että tapahtumien ajattelukin saa hyvänolon kuplimaan sisälläni. Haluaisin vain tietää miltä se tuntuu, nyt elän valveunessa, eikä mikään tunnu miltään, paitsi hullusti itseään raapimaan saavat kutiseva paarmanpuremat ympäriinsä.

Mietin, uskallanko kertoa kenellekään koskaan, miltä minusta tuntuu ilman, että olisin psykoosissa. Tuskin, en ole niin ilkeä muita kohtaan.

Luin eilen Torey Haydenin Toisten Lapset, tai en lukenut, siinä on vielä viimeinen luku jäljellä, halusin vain säästää jotakin tälle päivälle, ei sitä kuulu näin tyhmän lukea kokonaista kirjaa yhdessä illassa.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Lot to learn

Herätyskello ei muista herättää.
Liitoa, kiitoa, yöllisten suunnitelmien muuttamista, nukuin kolme tuntia, sitten heräsin toviksi jos toiseksikin ottamaan lisää lääkkeitä, ja nukuin taas pari tuntia lisää.
Vauvani on poissa, puristan Aivista sylissä kun äiti vie ne mukanaan, tekisi mieli itkeä, on oksettanut ja särkenyt päätä eilisestä. Ja polviakin särkee, kasvukipuja tai vain niveloireet on vaihtaneet paikkaa sormista sinne, reumaa tai borrelioosia, mitä lieneekään.

Iltavuorossa ulos tuijottamista,
juon nutrin, teetä vähän, vettä ja vettä.
Ei nälätä, vaikken edellisenäkään päivänä saanut syötyä kuin muutaman jäätelön.
Ei näin kuumalla. Ja vielä kuumempaa on edessä.

Farkkushortsit ja musta paita, punainen tukka ja vitosen ruututennarit. JHL:n punainen kassi täynnä laskuja ja pilleripurkkeja ja –liuskoja, en tykkää tästä yhtään.

En jaksa puhelinta, soitan silti eksälle, sillä on ollut vauhdikas Juhannus, en voi kuin vastailla juuta ja jaata, sovitaan että nähdään ehkä huomenna, jos se jaksaa junailla tännepäin alennusmyynteihin.

Lähetän Leijonalle viestin jossa lukee että vituttaa kun nyt ne meni jo.
Se vastaa höh ja asia jää siihen.

Sitten se kysyy mitä teen.
Ja minä että olen töissä kahdeksaan.
Saanko tulla käymään?
Et saa, ei kerkeä.

Tupakkaa.

Entäs sitten kun pääset?
Sit tulee se ohjelma mitä katottiin viimeviikolla, sit haluisin kai kattomaan.
Jos tuun kans?

Teetä.

Ok.
Soitan ku oon siinä joskus niin haen vaik auton avaimet jos sit tuuletan sen.
Ok.

Ok, ei mitään, en minä tiedä mistä tässä on kyse, miksi se minun seurassani nyt taas viihtyy, mitä sen nykyisessä parisuhteessa on taas olevinaan vialla ja miten se edes kehtaa, kun ei silloin meidän aikana kehdannut mitään olla kertomatta, vai kehtasiko sittenkin ja enkö minä tunnekaan sitä alkuunkaan?

Mitä helvettiä, mitä me kirran polilla jo ollaan?! Adrian älä tee niin paljon töitä!!
Noku vituttaa...
Työkaveri vain nauraa.

Kesä ja sen ihanuus

Silmät vuotaa ja nenä vuotaa ja perse on punaisenkirjava jättimäisistä hyttysenpuremista. On niin kuuma ettei pysty syömään eikä juominenkaan paranna oloa, suihkun jälkeen on ensin kylmä ja sitten kuuma ja siitä hetken päästä kylmänhikinen ja ällö. Päänsärkyä ja paisuvia suonia käsivarsissa. On niin fyysisesti huono olo.

Henkisesti päinvastainen,
kiehnätään lasten kanssa sängyssä ja pelataan Kimbleä, tai minä ja Napsu pelataan, Nupsu hakkaa noppakupolia ja Romy kieriskelee lattialla piereskelemässä kuin mikäkin rikkinäinen perämoottori.
Pepsi Max on pieninä suullisina hyvää,
tukkani on valkaistu, mustasta värinpoisto, toiset kitisevät ettei siitä tule kuin ruskeaa tai oranssia tai muuta paskaa yhden käsittelyn jälkeen, mutta minun tukkani on erikoistapaus. Haluan siitä ehkä punaisen.
Mutta sitäkään ei ole vielä päätetty.

Ihana olla vielä tähän aikaan sunnuntaina kotona, huomenna on vasta iltavuoro.
Huomenna on paskaa se että täytyy hyvästellä.
Tietämättä koska seuraavan kerran nähdään.

Mun pitäisi kysyä Leijonalta mikä tää juttu on, mutta en kuitenkaan uskalla.

Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Valmistujaisia, valuneita maskaroita ja Leijona

Leijona soitti torstai-iltana 22:14 ja kysyi tulisinko pihalle. Se oli treenaamassa uuden koirahoidokkinsa kanssa, tai ei se nyt mikään uusi ole, on se ollut jo minun aikanani, ja kyllä se minut muistikin. Ennen kuin edes ulko-ovesta pääsin ulos se tuli päälle nuuskuttamaan ja nuolemaan ja pyrki koko ajan syliin muistamatta, ettei se enää ole mikään pieni pentu.

Saanko tulla huomenna?

Olen oikeastaan hyvin iloinen siitä, että se halusi nähdä päättäjäiseni, kai.

Monelta sitten?

Yheksältä alkaa.

Siinä kaikki, hyttyset söi selkääni ja minä olin salaa onnellinen. Äiti ei tule, ja se tuntuu siltä kuin en olisi saavuttanut mitään, vaikka paperissani komeilee kaunis 9-10 rivistö, poikkeuksena matematiikka, fysiikka ja kemia, joista on 8, mutta helvetti, en olisi uskonut pystyväni niin hyviin suorituksiin huonoimmalla osa-alueellani.

*

Kello 08:32 havahdun hereille. Yhdeksältä alkaa valmistujaiset, pyöräytän silmiäni vittuuntuneena ja revin itseni jäykkänä pystyyn. Olen nukkunut koko yön samassa asennossa, mitä ei tapahdu koskaan.

Kirottu olkoot se ettei vaatteet mahdu päälle, vedän farkkuhaalarit niskaan villapaidan päälle, hattu sotkutukan peitoksi ja hoputtamaan Jupua puuronsyönnin kanssa.

Leijona odottelee pihalla, pää kolmantena jalkana juostaan koululle, ja vielä saadaan paikatkin yleisön joukosta, kello 08:57.

Kun ne jotka ovat tulleet vähän läheisemmiksi saavat ammattilakkinsa ja todistuksensa, käy vähän pillityttämään, tälläistä iloa ei enää koskaan tule, olen saanut tänä vuonna niin paljon.
Meille luuseriluokkalaisille on tarkoitus jakaa todistukset vasta omassa luokassa,
mutta kuinkas sitten käykään,

valahdan lakananvalkeaksi ja siitä raikuvanpunaiseksi kun rehtori pyytää lavalle. Ihan ykkikkeen.

Spurguvaatteissani, hampaat harjaamatta,
se ojentaa stipendin numeroiden parantamisesta, aktiivisuudesta ja luokkahengen ylläpitämisestä.
Repeän niin kovasti palatessani suvivirrenveisuujoukkoon.

Juodaan voitonkaljat ja poltetaan muutamat savut tyttöjen kanssa, naurattaa ja katsotaan elokuvia, jauhetaan paskaa ja vaan rentoillaan.
Olen luvannut lähteä valmistujien kanssa baariin,
mutta en jaksa vastata yksin jäädessäni enää puhelimeen,
ensin soittaa yksi tyttö kaksi kertaa,
sitten toinen kahdesti,
Hoipapoika,
huomaan lauantaiaamuna nukkuneeni melkein18 tunnin päiväunet.
Vanhuus ei tule yksin.

Tänään lupasin korjata virheeni ja lähteä Nanniinalle koulu-vaimokkeeni (kurrr ♥ ihanaa kun lespotytöt ottaa minut omakseen) kanssa ilmeisesti syömään, olemaan ja mahdollisesti kai juomaankin.
Suihku on otettava ja ne hampaat viimeinkin pestävä, paskalla käytävä ja eilisen tornaadon jäljet siivottava. Ja etsittävä jotain päälle pantavaa.
Jos minä tänään olisin vedossa.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille, valmistuneille ja muuten vaan kesälomansa aloittaville!

Takaisin sinne jonnekin

Sille on tehty manikyyri pitkien sormien kynsiin ja kuivat latvat on katkaistu vaalennetusta tukasta, joka kutittelee nenääni painaessani pääni sen niskakuoppaan.
Telkkarissa joukko lyhyitä miehiä sanoo että elämä on heille hankalampaa aikuisten maailmassa kuin pitkille. Ja niin se vain on totta, ei sitä pätkäläisiä oteta tosissaan, ei naisten eikä työnantajien silmissä. Eikä se miehiseltä tunnu olla suhteessa itseään päätä pidemmän kanssa.
Vaihdan kanavaa kun tulee Muodin huipulle, Ekatarina räjähtää nauramaan. Ihan ku siä.
Haista paska. enoo.

Kiedotaan naruja sen ranteisiin ja pujotellaan helmiä korviin. Suukottelen niskakarvoja lisää ja juon lasini vedestä tyhjäksi. Jääpalat on sulaneet jo aikoja sitten nesteeksi.

Se on jännittynyt kun se kuiskuttaa yöhön että tuntuu niin oudolta, jos mä oon raskaana. Mitä mä sitten teen…
Tuhahdan nukkumatille, että sitä nyt ehtii ajatella myöhemminkin, nyt pitää ajatella unia tai niitä ei ehdi näkemään. Lupaan tuoda sille pissatikun kun pääsen taiteenvaihtoreissultani töiden jälkeen. Se pörröttää tukkaani jättäessäni sen ensiapuun ottamaan potilaita vastaan jatkaessani itse matkaani omaan työpisteeseeni.

Housut puristavat niin maanperkeleesti, pakotan korkeavyötäröiset farkkukaprit kiinni ja puren hampaat yhteen kallistuessani etukumaraan. Vatsa palautuu sijoilleen pakosta, ehkä alaselkä lakkaa vihdoin juilimasta. Minä en käytä kipulääkkeitä enää, kieltäydyn siitä kunniasta ylpeyttäni, minä en käytä nukahtamislääkkeitä, minä käytän vain Efexoria ja luontaistuotteita vaikka se saakin suunnittelemaan juoksulenkkejä ja nutrausta, käsitaipeessa on jättimäinen mustelma perjantain verikokeesta vieläkin, ja varpaissa on vesirakkuloita.

Poltan tupakkaa ja juon mate-teeni, kaupasta pitää muistaa hakea omenaviinietikkaa ja nesteenpoistolääkettä, kesä ei ole minun aikani.

Möhköfantti

Ikkunalasi vuotaa paskaa. Kevät haisee paskalle ja rapatessa roiskuu. Ajelen maantietä silmät ummessa, ja näen unta mustalaismiehistä, joiden rahoja lasken. Koira on hiljaa pesuhuoneessa piilossa, se ei tykkää niistä, tulee syliin kun jäädään kahden. Musta vinkuva piskiuros.

Herään siihen kun puristaa nilkkoja. Ne on paisuneet jättimöhkäleiksi ja löysien sukkien resori jättää punaisen jäljen ihoon. Nostan jalat seinälle ja lasken minuutteja herätykseen. 123. 122...

Hymy nousee korviin kun astun työhuoneeseen ja puran kuulokkeeni ja paperini pöydälle, omalle pöydälle, minulla on tämän kesän ihan oma työpiste. Se on ihana tehdä hommaa jonka tietää osaavansa. Naputella, kelata, kuunnella, kirjoittaa, lähettää viestiä, poistaa sanelu. Aloittaa alusta. 53. 14 kiireellistä. Niihin minä ehdin saada näppini kiinni. En suostu lopettamaan, ennen kuin pääsen viidenkymmenen plussapuolelle, se on niin paljon enemmän kuin neljäkymmentäyhdeksän, näyttää hienommalta tilastoissa.

Edessäni kököttää kuiva munkki, minun ei tee edes mieli syödä sitä, naureskelen vain muiden mukana ja mutustan tomaattejani. Olen niin väsynyt, mutta samalla enemmän hereillä kuin pitkään aikaan.

Tämän mie osaan...

Ihana päästä omaan sänkyyn nukkumaan pitkästä aikaa ja unohtaa se kova sohva jolla vietän äitillä yöni ovettomassa huoneessa. Saan kuljeskella alasti ja pistää tupakaksi kun tekee mieli, vaikka siitä tuleekin paha olo. Kaikesta tulee paha olo. Voin pahoin kun en syö, voin pahoin kun syön. Voin pahoin vaikka mitä teen. Minua oksettaa elämä.
Hymyilen peilikuvalleni ja käsken jatkamaan, tämä päivä on kohta jo ohi, kyllä sinä jaksat.

Kyllä minä jaksan, minä en halua toistaa jokavuotista kesärumbaa ja olla sairas.

Torstai 9. huhtikuuta 2009

Valvoin 84 tuntia.

Sitä ennen nukuin kaksi tuntia.

Sitä ennen valvoin 36 tuntia.

Se oli jopa ennätys silloin, nythän olen reilusti rikkonut sen, valvomalla lähes kuukaudenpäivät, sen yhden kuukauden.

Nukahdan itkemisen jälkeen ja näen levottomia unia ja herään aamuyöstä, se on tämän hetken tilanne.

Minulla on uusi punamustaruudullinen pöytäliina ja valkeat tabletit.