Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Aukot on tuuletusta varten, mutta voi ne parsiakin

Taisin olla bussissa ja junassa sen näköinen että kohta kilahtaa, olo ainakin sitä luokkaa. Odotan puolituntia asemalla, minut unohdetaan hakea.

Alkosta saa kirkasta kalliilla, iskä seisoo vieressä ja poika kysyy paperit minulta, ties vaikka mikä narautusyritys, iskä sanoo että rajantakaa sai 4 markalla litran ja sitä kyllä nuorempana tuli haettua, minä saan puolikkaan kymmenellä eurolla.

Huomaa että kaikesta on jo ikuisuus kun jokainen muistelo alkaa sanoin "varmaa kymmenen vuotta sitte". Olinhan minä jo kymmenen vuotta sitten ihan hyvässä vauhdissa, 12-vuotias, oli ryyniviinat vaatekaapissa ja pummittuja kaljapulloja, huorattuja viinejä ja viinoja, varastettuja snapseja. Kymmenen vuotta sitten oli ihan kiva olla viinasta sekaisin, ihan tarpeeksi paljon, enää ei kiinnosta niin. Yksi assan alakerrassa, kolme lonkeroa ja ehkä litra boolia ennen baaria. Yksi siideri vielä jäi kaverin jääkaappiinkin. Baarissa oltiin melkein kolme tuntia ja minä join kolme juomaa.

Kolme oli päivän luku.

Joskus olin niinkin järkevä, ihan alkubaarissakäyntiaikoihini, että jos en ollut oikeasti lattioidenlakaisu-kunnossa jo heti alkuunsa, lopetin alkoholin juomisen kello 12 ja siirryin veteen. Jaksoi pilkkuun humalassa, muttei tullut krapulaa ja kotiin päästyäkin jo väsytti. Eikä tullut lamauttavaa pitsahimoa, joka nykyään alkaa jo alkuillasta eikä pääty kuin vasta makuupäivää seuraavana iltana, vaikka välissä söisi kuinka monta pitsaa tahansa.

Oli ne sitten loppujen lopuksi ihan hauskat syntymäpäivät. Viimehetken viesti että voikin tulla, meinaan käydä kaupassa pillittämään kun olen niin onnellinen armopalastani.

Ahdistavia hetkiä ennen muiden tuloa kun isäntäpariskunta naljailee toisilleen, minä en sellaisessa parisuhteessa pysyisi, missä toinen alistaa niin kovasti, tai jos huomaisin itse alistavani sillä tavalla. Saa sitä joskus nalkuttaa ja olla olevinaan parempi, mutta ei jos se on jatkuvaa.

Likkakaverin poikaystävä kourii baarissa ja ahdistaa sekin, mutta se on kännissä ja meillä on kaikilla yhdessä hauskaa, meillä kolmella, alan kaipaamaan Leijonaa yhden jälkeen, se sanoo että tulee hakemaan sitten kun oikeasti haluan lähdä, ja sinnittelen vielä reilun tunnin omasta nuoruudesta tuttujen jumputijumputejen keskellä.

Jollekin annan numeroni, tai Leijonan numeron, senhän se oikeasti on, mitä käytän 8 eurolla kuussa, vieläkin mietin, miten sen olen muistanut ulkoa, en minä nyt osaisi sanoa muuta kuin että se alkaa nollalla ja sitten tulee 4.

Äiti on vitun pahalla tuulella kun sen pitää mennä taas töihin, eilen se oli semmoisen keveän 14.5 tuntia, tänään kai vaan 10. Se paistaa kakkupohjan ja sanoo että siivotkaa ja leipokaa itse. Siskossa on joku vika kun se ei tajua että sen hääräily vituttaa äitiä ja vituttaa minua, menisi vaikka hinkkaamaan kylpyhuonetta tai jotakin siksi aikaa että tästä saa suurimmat hämmingit päältä pois.  Ei se ole ikinä osannut lukea ihmisten mieliä. Ettei se tiedä jos äitin huulet on puristettu millin enemmän tiukemmalle yhteen kuin tavallisesti, se on kahden väärän sanan päästä raivokohtauksesta.

Sisko on tuntenut sen 4.5 vuotta kauemmin kuin minä eikä se silti tiedä.

Nuorempi velikään ei osaa sanoa.
Tepsu osaa.

Huomenna meille tulee vieraita. Kakkuvieraita, Tepsun synttäreille. Ja minä jakelin kutsua että tulkaa syömään minunkin kakkuani. Sanoin siitä äsken äitille, sen toinen suunpieli laski millin, se on äärettömän vittuuntunut.

My way or the high way

Minulla on monia kotiin liittyviä rutiineja ja tapoja. Sellaisia, jotka ärsyttää Leijonaa yli kaiken.

Ensinnäkin se, että jos teen esimerkiksi itselleni leivän, pidän jääkaapin ovea niin kauan auki, että olen saanut levitettyä margariinin, höylättyä juustoa ja heiteltyä päälle suolakurkkuviipaleita. Äitillä ja iskällä on sellainen moderni jääkaappi joka alkaa piipittää kun on ollut liian pitkään auki, mikä on ihan saakelin rasittavaa jos esimerkiksi on purkamassa ostoksia kaappiin. Minä en sellaisen kaapin kanssa pärjää alkuunkaan.

Keittiökäyttäytymisessäni Leijonaa ärsyttää myös tiskaustapani, se että valutan altaaseen mahdollisimman kuumaa vettä, annan seisoa puoli päivää ja ryhdyn hommiin vasta tiskivesi on jo jääkylmää. Sen mielestä asiat pitäisi hoitaa samalla seisomalla eikä venyttää niitä monen tunnin maratoneiksi.

Sitä ärsyttää se, että roskapussi saattaa seistä lattialla viikon, kerran roskikset ei ole täysin matkan varrella, jos sattuu asioille lähtemään. Ja se, että jätän banaaninkuoret ja muut biojätteet jääkaappiin, jos roskapussi on niin tyhjillään, että tiedän sen täyttymiseen menevän useampi päivä. Jos ne jättäisi huoneenlämpöön pussin syövereihin, ne alkaisi kompostoitua eli haista. Leijona ei myöskään ymmärrä, miksein voi käyttää biojätettä, että mitä sitten vaikka sen joutuis viemään kerran päivässä.

Konflikteja syntyy usein juuri kotiaskareiden venyttämisestä. Kun minulla menee iltaan asti saada aamulla pestyt pyykit koneesta, ruuanlaiton aloittaminen venyy ja venyy, roskat ja astiat jää kuljeskelemaan jos tiedän etten ole niitä perkeleen roskia viemässä tai tiskaamassa vähään aikaan.

Jokainen iltani on väritetty tietyllä kaavalla. Sammutan koneen johonkin kellonaikaan, poltan tupakan ja käyn pesemässä naamani ja hampaani. Tarkistan että ulko-ovi on kiinni ja että avaimet roikkuu naulassa. Vaihdan yövaatteet päälle, luen vähän aikaa Leijonan kainalossa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ja otan nukahtamislääkkeen. Menen sänkyyn ja sammutan valon. Noin viiden minuutin päästä laitan valon takaisin päälle ja käyn varmistamassa, että ulko-ovi on varmasti kiinni ja avaimet edelleen siinä naulassa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ennen takaisin sänkyyn kömpimistä.

Leijonan mielestä siinä on puolet liikaa turhaa ravaamista ja stressaamista. Minulle rutiini on vapautus.

Sitä ärsyttää se, etten voi nukkua, jos ovet ei ole kiinni. Kaikki kaapinovet ja laatikot. Kesällä osaan nukkua ikkunat auki täällä kolmannessa kerroksessa, maantasossa se ei ikinä onnistuisi. Ensimmäisessä asunnossamme laitoin keittiön, olohuoneen, vessan ja makuuhuoneen ovet kiinni, täällä ei ole muuta pelättävää kuin se ulko-ovi, vessanovenkin voi jättää rakoselleen, se ei näy sänkyyn, se on nurkantakana. En saa enää kamalia paniikkiraivareita jos Leijona on aamuvuoroon lähtiessään jättänyt jonkun luukun auki, siinä olen kehittynyt.

Niitä omia maneerejaan ei huomaa välttämättä ennen kuin joku niistä huomauttaa, vaikka ihan hyvällä sanoisi, toteaisi että oletpa hassu kun täytyy aamulla vetää kolme röökiä ennen kuin pääset lähtemään mihinkään, oli sitten aikaa vartti tai kolme tuntia, mutta se on aina kolme ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Vaikka kuinka tulisi paha olo.

On niitä muitakin, mutta nämä ovat niitä joista eniten tulee sanomista. Se on ahdistavaa kun tietää ärsyttävänsä, muttei osaa muuttuakaan sormia napsauttamalla.

Eilinen ilta oli vähän pettymys. Oltiin ensimmäiset paikalla, venattiin tunti vaivaantuneina seuraavia vieraita, juotiin boolia ja yritettiin keksiä puhuttavaa tuparipariskunnan kanssa. Muita en oikein tuntenut, ei tullut kunnon humalaa kaikesta alkoholista huolimatta, ehkä jännitti, Hoipapoika tuli muijansa kanssa, sekin oli pettymys miten se kohteli alussa, kai se on ymmärrettävää kun on se likka niin pitää työntää pois sellaisia joiden kanssa on joskus ollut kunnon tuttavuutta ettei tule mustasukkaisuuksia ja väärinymmärryksiä. Loppuillasta sain juteltua joidenkin ihmisten kanssa, muttei se tuntunut vapauttavalta, parvekkeella oli kylmä ja kostea ruohomatto kasteli sukat. Pelattiin pleikkaria ja lähdettiin räkälään laulamaan karaokea. Kahdelta oltiin jo aviomieheni kanssa kotona, se sammui sillä aikaa kun oksensin kasvishampurilaista reisilleni.

Kiva tyttö sentään antoi tupakka-askin josta oli vetänyt vain yhden, sanoi ettei se enää polta, ota pois kiusaamasta, minä olin hyvilläni.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Ei se ole kuin elämää, mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa?

Minä vihaan naapureitani. Alakertalaisia ja yläkertalaisia. Niitä jotka jumputtaa saakelin bassoa ja pitää bändiharkkojaan keskellä yötä ja niitä joilla on aina remontti kesken. Tämä oli ihana talo silloin kun tänne muutin. Kenestäkään ei ollut häiriötä. Seinänaapurien aikataulussa menevistä panosessioista jonkin verran, mutta kyllä sekin oli taivasta tähän verrattuna.

Olen joka päivä niin saakelin kireällä.
Aamusta yöhön.

Käännän päivisin omia musiikkejani kovemmalle, niin kovalle ettei oma pää enää oikeasti kestäisi, lattia tärisee ja porausääni polttaa läpi, öisin on korvatulpat joita oma pää ei oikein kestä. Ja ihmettelen missä helvetin gettossa nuokin ihmiset on aiemmin asuneet kun se musiikin luukutus pitää aloittaa heti hiljaisuuden alkaessa. Eilen tasan kello 22. Kahdentoista aikaan vielä itkin hysteerisenä sitä ettei se vaan lopu. Leijona käy välillä sanomassa, aina se ei edes noteeraa. Se yrittää usuttaa minua käytävään ja sitten saankin paniikkikohtauksen kun siellä on pimeää enkä uskalla, en halua. Olen minä joskus ollut sellainen ihminen, joka kyllä käy ovella kirveen kanssa, mutten enää. En minä halua.

En minä uskalla.

Psykosetä sanoo että sitä hämmentää ja säälittää, että voikin olla niin lamaavia ääniä, että kun ne lyttää itsetunnon ja sanoo ettei ole edes tarpeeksi hyvä tiskaamaan, siitä ei tule mitään, miksi edes yrittää, ei ole syytä tehdä muuta kuin kuolla pois.

Sitten se sanoo jotakin sellaista, mitä minulle ei ole koskaan ehdotettu. Kirjoittaa harakanvarpaillaan fläppitaululle sanoja ja napauttaa että miksei tämä kiltti joka tuntee puolestani voisi lyödä sitä pahaa ääntä ja tukkia sen turpaa. Minusta se on aika jännä ajatus, ja vapauttava, koska kaikki ovat aina halunneet viedä kaikki ääneni pois, niin hyvät kuin pahatkin, neuroleptit vaimentaa molemmat, tai sitten vain ne kiltit ja joudun painimaan pelkkien pahojen kanssa.

Se kehottaa myös uskaltamaan käytävälle ja naapurin oven taakse, jos ei edes rimpauttamaan kelloa niin soittamaan taloyhtiölle ja heittämään niitä varoituksella, ettei tarvitsisi omassa kotonaan kärsiä. Etenkään nyt kun sitä ei oikein muuta tule tehtyä kuin kykittyä lattialla tuijottamassa televisiota. Kyllä minä yritän. Yritän oikein kovasti. Vaikka menisi paniikiksi asti.

Huomenna olisi koulukuvaus, ja minä olen päästä varpaisiin urtikarian peitossa. Leopardi. Punaisia läiskiä ympäri naamaa ja vartaloa, on minulla onneksi vielä maskeerausvärit, ehkä saan väritettyä itselleni naaman, peitettyä tummansiniset silmänaluset vaikken silmämunia saakaan valkoisiksi, ne helottaa kirkkaanpunaisina. Pelkään sitä miljoona kertaa enemmän kuin maailmanloppua että kärsin näistä loppuelämäni, minulla on vanha nokkosihottuma läntti jalassa, se on nykyään noin 2 euron kokoinen ja tummanpunainen eikä ole lähdössä mihinkään.

Tänään soitti vanha kaveri pitkästä aikaa. Perhetuttu (vihaan tuota sanaa, mutta miten sen muuten selittää), kysyi jo viikonloppuna baariin, minä sanoin että jos ensiviikolla, tänään se ilmoitti että ei nyt käy, se kävi sittenkin, löysi onnekseen synttäriseuraa, ehkä meillä voisi silti olla joku koti-ilta. Meillä oli niitä aika paljon silloin kun asuttiin Leijonan kanssa yhdessä, silloin kun olin sairaslomalla enkä tehnyt mitään, aika samoihin aikoihin kun aloitin pitämään tätä blogia. Roudattiin meidän kämpille kunnon mättöeväät ja molemmille kassillinen Lidlin siidereitä, istuttiin parvekkeella polttamassa näpit jäässä tammikuun 2009 -30 asteen pakkasissa ja sen jälkeen siirryttiin olohuoneen lattialle kuuntelemaan musiikkia. Minä kävin jossakin välissä oksentamassa ja sitten taas jatkettiin.

Yhtenä kertana se toi punaviiniä ja oksensin käytävän seinälle kaaressa kun vessa oli varattu. Sen jälkeen en ole punkkuun päin pystynyt edes haistamaan.

Ollaan asuttu Leijonan kanssa yhdessä vain joulukuusta 2008 elokuun alkuun 2009. Silloin kun se petti ekan kerran ja vietin suurimman osan kesästäni sairaalassa. Sen jälkeen se on viettänyt aikaansa enimmäkseen minun kämpilläni. Muttei tämä ole meidän koti, tämä on minun kotini. Vaikka sillä kuinka olisi avain ja oma hylly vaatekomerossa, niin paljon minä olen sille antanut. Oma muki, lasi ja lautanen kaapissa ja taso jääkaapissa mihin en koske. Sen tavarat on ylätasanteella, yhteiset keskivälissä ja minun omani alahyllyllä.

Tänään se kysyi että enkö luota siihen.
En. Miks luottasin? Ei minulla ole mitään syytä luottaa sen pysyvyyteen.
Keitetään teetä ja katsotaan Simpsoneita, se lähtee asioilleen ja minä jään kuuntelemaan musiikkia pitkästä aikaa kofeiiniövereissäni. Käyn suihkussa ja soitan pianoa. Ja sitten odotan, että se tulee takaisin kotiin(i) että pääsen jatkamaan Torey Haydenin Sähkökissan lukemista, en minä niitä kirjoja uskalla lukea yksin ollessani. Ne on sentään totta. Vaikka kyseinen romaani ei tavanomaiseen tapaan kerrokaan itse Haydenista ja hänen potilaistaan. Pelkäsin, etten tykkäisi tästä kirjasta samalla tavalla kuin muista, siihen totuuteen pohjautuvaan dialogiin pääsee helposti sisään, mutta, minähän rakastuin tähän kirjaan enemmän kuin niihin aikaisempiin.

Niin ja.
Vihaan sitä että mielenterveystoimisto on samassa rakennuksessa kuin äitiysneuvola.
Vauvamahoja ja taaperoita.

Voi Leijona-viha

Tänään kymppiksen luokkakokoontuminen. Nyt ollaan kaikki täysikäisiä. Pelottaakin ajatus siitä joidenkin kohdalla, että ne päästetään liikenteeseen, ihan itsekseen hakemaan juomansa... siinä on jos jonkinlaista sakkia kuitenkin seassa. Eikä se meininki useankaan kohdalla ole rauhoittunut tämän parin vuoden henkisen kasvun aikana.

No eipä kyllä ollut omassakaan meiningissä kehumista kympin aikaan.

Ostan 14 eurolla siideriä, se on 5 tölkkiä/pulloa, olisin säästänyt huimasti kaljalla tai lonkerosiksarilla, tai niillä tarjousjuomilla, mutta ne ei ole laittia ja minä en halua sokeripiikkiä enkä niitä hiilarikaloreita. Toimii paremmin, ei tule keskiyön snägäri-efektiä ja aamun ruokamorkkiksia. Riittää ne sipsit ja karkit ja muut mutusteltavat etkoilla.

En osaa päättää haluanko lähteä baariin, toisaalta kyllä (en ole ollut moniin viikkoihin missään) ja toisaalta ei (en ole ollut moniin viikkoihin missään joten voi pelottaa). Leijona lupaa että kyllä hakee yöllä, jos tahdon mennä, suukottaa ja paijaa kun yritän tehdä päätöksiä ja saada itseni suihkuun asti.

Haluaisin, että se voisi tulla mukaan. Kaikkien muiden poikaystävät tulee aina kaikenmaailman kokoontumisiin, niitä oikein pyydetään. Minun puolisoani ei. Silloinkin kun ennen järjestin itse illanistujaisia ja etkoja ja pikkujouluja oli aina oletuksena, ettei se ole paikalla. Jotkut sitä muistivat kysyäkin. Että eihän se ole siellä.

Se on vanha ja se on kyttä, vaikkei se oikeasti nyt niin vanha ole, tai sitten ikäerokäsitteeni on ihan kuralla. Minulla on kuitenkin kaikenikäisiä tuttuja joita kavereiksi sanon, lähes kaikki monia vuosia minua vanhempia. Muttei sitä kutsuta silloinkaan mukaan kun keski-ikä on kolmenkymmenen jopa paremmalla puolen.

On se vastuullinen ja tietää omat rajansa, mutta se on hauska ja villi ja juoksee ilman housuja pitkin pusikoita baari-illan jälkeen jos sitä vähän erehtyy yllyttämään. Eikä se tuomitse. Se ei ole nurkassamököttäjä niinkuin suurimmanosan muun kumppanit vieraassa seurassa, se lähtee juttuun mukaan ja yleensä jos minulle tulee seuraa, se tulee niiden kanssa oikein hyvin juttuun. Eikä pui jälkikäteen että onpa teini ja ärsyttävä. Koska se oikeasti tykkää suht kaikista jotka tykkää minusta.

Ei sitä sen ammatin takia saisi lukea automaattisesti kaiken ulkopuolelle. Ei se tee työtä silloin kun ei ole töissä. Se on vaan työtä, osa sitä, muttei se tee siitä pahaa ihmistä. Ei se huvikseen käräyttele pilvenpolttajia ja kyttää jos joku tekee virheitä. Se ajaa huomaamattaan ylinopeutta ja saattaa ylittää suojatien punaisilla. Ajaa pyörällä ilman kypärää. Raapii persettään ja piereskelee. Ihan kuten muutkin. Ottaa yksin kotona ollessaan epäilyttäviä kuvia itsestään kamerallani niin että saan hävetä koulussa silmät päästäni kun luulen näyttäväni muille ihan jotakin muita kuvia.

Sen ehkä ymmärrän, ettei toiset halua kuulla seksielämästämme, mutta pitäisi sitten turpansa kiinni omastaan.

Joistakin aistii sen inhotuksen tunteen jota ne Leijonaa kohtaan tuntee, en tiedä mitä se on, siis minun kavereissani, miksi. Ei ne ole voineet siitä saada ihan kauhean kusipään kuvaa vaikka tietenkin parjaan sitä - mutta niinhän puolisoista puhutaan; puretaan ne päällimmäiset vittuuntumiset ulos muille ettei tarvitse kotiin mennä riitelemään. Ei minullakaan ole kaikkien toisista puolista kovinkaan hyvää kuvaa, ja niiden, jotka ei puhu pahaa omasta kullastaan, puolisoista en sitten tiedä mitään. Koska ei sitä nyt kehumaankaan saa alkaa.

Leijonan kaveri-iltamiin minä en puolestani sovi, ne on ikärasisteja. Parissa saunaillassa olen ollut mukana, muttei vanhat ukot samalla tavalla yritä saada ulkopuolista tuntemaan itsensä halutuksi seuraksi kuin nuoremmat.

Pääpointtini nyt taisi olla se, että haluaisin, että minulla ja Leijonalla voisi olla yhteisiä kavereita ettei aina tarvitsisi toisen jäädä pois menoista. Että voitaisiin olla välillä yhdessä myös arkisten asioiden ulkopuolella. Silloinkin kun vaan tapailtiin vietettiin ilta omissa baareissa tai sitten samassa mutta täysin eri porukoissa ja mentiin vain samaa matkaa pois.

Yritän pitää tänään kivaa ja ajatella kivoja asioita tämän ainaisen stressaamisen sijasta. Hyvää perjantaita lähditte sitten radalle, töihin tai jäätte viettämään kivaa koti-iltaa!

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

?-2

Mietin varmaan puolituntia, miten esittää sen, että aion lähteä kotiin, kunnes muistan, missä seurassa olen, ja huikkaan vaan, että nyt meen, ja taidan saada perääni muutaman kädenheilautuksen. Tätä hetkeähän ne on odottaneet kuin kuuta nousevaa ainakin siitä asti kun suurinosa porukasta lähti jatkamaan muuhun suuntaan, eikä nuotion ympärille jäänyt enää montaa silmäparia tuijottamaan ahnasta tulta.

En tykkää kävellä yksin sitä kilometrin matkaa, nenä on täynnä tuhkaa ja hengitys kuulostaa raskaalta ja vaivanloiselta, vastaan kävelee vain kaksi ihmistä, mutta niiden takia sydän jättää kaksi lyöntiä välistä hakatessaan muuten tuhatta ja sataa korvissa asti. Joudun pysähtelemään monta kertaa pyörittelemään nilkkojani, halpostennarit ei vaan ole mitkään kunnon kävelykengät ainakaan oman jalkani askellustyylille.

Hoipertelen enemmän kuin on tarkoitus, mutta päätä jomottaa ja silmissä on sameaa, piilarit on kuivuneet paikoilleen, ja heittelen ne pitkin vessan lattiaa, onhan ne olleet jo pari, kolme viikkoa, otetaan uudet.

Leijona ei vieläkään vastaa soittoihini, kohta kaksi vuorokautta. Olo on tarpeeton ja surkea, ja iskä metelöi imurin kanssa, valkoviini kivistelee pääkopassa, vaikkei enää edes yhtä pahasti kuin illalla, Burana on mennyt kurkusta alas, se kun ei räjäytä känniläisen maksaa, toisin kuin parasetamoli, se vain pistää mahan kouristamaan, mutta ainahan minua kouristaa nykyään, ja alan jo toivoa pikkuhiljaa että tämä syöpä on nyt todellakin Syöpä niin pääsee koko vartalosta eroon.

Haisen Offille ja koiralle, koirat vaan tykkää minusta, mutten kehtaa sanoa niille, etten minä tykkää koirista, vaikka niihin olenkin viimeisten parin vuoden aikana saanut itseni siedättymään jo lähes tunteettomalle tasolle. Kunhan pitävät turpansa kiinni.

Syön kolme jättipingviinituuttia, eikä vieläkään helpota. Haluaisin vain, että se soittaisi. Sanoisi nyt jotain. Melkein kaduttaa, etten mennyt panikoimaan paikalle, saamaan hyperventilointikohtauksia ja olemaan liian täynnä toisten Pyhää Surua. Minulle kun tulee jo yhden surevan ihmisen seurassa niin paha olla. Ei kai saisi tulla, pitäisi olla vahvempi ihminen.


Ps. Näin pahaa unta. Ja tajusin, etten todellakaan jaksaisi pelastaa ketään.

Tämä on pitkälti angsti-postaus, mutta niin on koko elämäni taas muutenkin

Tällaista koko viikon jatkunutta, vai kaksi, vai kolme, vai kuinka kauan, jatkunutta kokonaisvaltaista ulkonäköahdistusta ei ollakaan nähty aikoihin, jos koskaan. Jos koskaan on varmaan aikamoista paskanpuhumista, koska kyllähän minä olen kamalammankin näköinen ollut joskus, ainakin toivottavasti, enkä vain kuvittele, koska muistaahan tällaisia asioita ei voi.

Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.

Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.

Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.

Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.

Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.

Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.

Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.

Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.

Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.

Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.

En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Kurkkukipujen jälkeinen ankea aamu

Minulla on tosi ärsyttävä olo, sellainen, että nyt on taas tapahtunut jotakin, mutta saattaa hyvin olla, että sensorini ovat solmussa väsymyksestä ja selkäkivuista, jotka tänään ovat mukavasti levinneet jalkapohjiin asti ja niskaan on tullut taas hematoomapallero puolentoista vuoden takaisesta kaatumisesta.
Hoipatyttö oli yötä, käytiin paikallisessa katsomassa entistä luokkalaistani, ja se kertoi päässeensä juuri suljetulta kuukauden jälkeen diagnoosilla DID (dissosiative personality disorder, josta aiemmin kirjoitinkin). Se oli yrittänyt itsemurhaa, ja oli saakelin vaikea murtaa, mutta viimein siinäkin onnistuin päästyäni sen kanssa hiljaiseen nurkkaan. Minusta ihminen, joka ei ole itkenyt vuosiin on maailman kaunein kyyneleiden alkaessa valua sen silmistä ja sen yrittäessä pysäyttää niitä kuiskiessani korvaan, ettei sitä kannata hävetä, se on vain hyväksi.
Minusta kaikkien pitää itkeä.

Kauris taisi kysyä minulta aiemmin syömishäiriöstatuksestani, ja olenkin sitä miettinyt suhteellisen paljon pitkästä aikaa. Olen jo siinä kohtaa rajaa kun en saa enää myöntää pahoja ajatuksia ruuasta, mutta kyllä niitä on. Lähes päivittäin. En ole ollenkaan sinut vartaloni kanssa. En vihaa itseäni, mutta en myöskään pidä siitä, miltä näytän.
En edelleenkään usko siihen, että syömishäiriöstä, kuten ei alkoholismistakaan tai mistään muusta vastaavasta voi parantua kokonaan. Jos "entinen alkoholisti" ei enää koskaan juo, mitä paranemista se muka on? Kohtuus ja kultainen keskitie ovat terveyttä, ei totaalikieltäytyminen tai ylilyöminen.
Syömisen kanssa asia ei kuitenkaan ole totaalikieltäytymismallisesti edes mahdollista ihan luonnollisista syistä, toisin kuin vaikkapa tuon esimerkkinä olleen alkoholin.

En ole koskaan tuntenut nälkää samalla tavoin kuin muut ympärilläni, sillä joko olen niin täynnä tai passiivisesti vain mätän koko ajan tai sitten epähuomioin koko tunteen, kunnes se menee noin vartissa ohitse.
Minulla on joka päivä tahtojen taisteluita sen suhteen, pidänkö ruokaorgiat tai että oksennanko muuten vain tuntiessani itseni täydeksi. Suurimmalti osin voitan nämä sillä, että keksin muuta tekemistä, kuten tupakoin ja makaan vatsallani hetken sängyssä, oksentamisen kalorienkarkoitustehohan menee ihan muutamissa minuuteissa syömisen aloittamisesta, joten sitä vain sotkee oman kroppansa vatsahapoilla muussa tapauksessa.
Oksennan kyllä vielä silloin tällöin, jos olen syönyt liiaksi ja oloni on karsea. Väärinhän se on aina, vaikkei sitä tekisi sen vuoksi että ei halua lihota, mutta silti olen päättänyt antaa itselleni tavan anteeksi. En tee sitä pitääkseni painoani alhaalla, tällä hetkellä en edes tiedä numeroistani muuta kuin sen että olen 5-7 senttiä leveämpi kuin vuoden alussa, mikä tarkoittaa melkein 10 kilon painonnousua, mikä ei sekään ole terveellistä näin lyhyessä ajassa.

Olen "remissiossa" syömishäiriöni kanssa, sillä se ei hallitse arkeani kuten ennen. En ajattele asiaa 24/7, on päiviä tai jopa viikkoja, jolloin en ollenkaan. Ihminen tarvitsee vain muuta tekemistä, että voi päästä eroon tästä elämää kokonaisvaltaisesti syövästä sairaudesta, ja siksi vähän mietityttää, mitä syksy tuo tullessaan töiden loppumisen ja suunnitelmattomuuden kanssa, siihen sekaan vielä se, että polijutut ovat solmussa kuten ovat.
Se, että parisuhteeni voi nyt ihan hyvin, ja että kaveruussuhteita on kunnossa useampikin, ei takaa vakaata tulevaisuutta, mutta paras mitä voin, on yrittää parhaani. Ja olla tuntematta syyllisyyttä puutteistani ja huonoista tavoistani, sillä stressaamalla niistä vain pahentaa tilannetta.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Oh Lord guide this blessed rock

Aurinko paistaa sänkyyn ja on niin lämmin. Makaan Leijonan selän päällä ja kaipaan juotavaa tainnuttamaan krapulani.

Eilen puistokänneiltiin tyttöjen kanssa, pakarassa on hyttysenpuremia.

Kaulassa on vain hampaanjälkiä.

Kaupassa ahdistaa, ostan tortillatuotteita, jumboherkkusienet Latviasta maistuvat hyvältä basilikassa paistettuna. Harmittaa kun alas menee vain kolme, tai se kolmaskin on jo taistelua, paketissa on kuitenkin kahdeksan maissilättyä.

Ehkä tässä vielä ehtii maha laskeutumaan.

Piti olla tyttöjenilta, tai ehkä sitä vielä onkin, ehkä ei kuitenkaan, ehkä en haluakaan. Katsellaan Leijonan kanssa Simpsoneiden kolmattatoista kautta ja maistellaan kaljaa.

Eilen se ei edes ollut juonut kun tuli yhden maissa yöksi.

Äsken vielä teki mieli pitää bulimiaorgiat, tai on koko päivän tehnyt, varsinkin kun Leijona lähti käymään kotona, mutta nyt on taas kaikki hyvin.

Kerroin eilen avoimesti bulimiastani, pulautin sen suustani aika vahingossa ja sivuuttaen sitten aiheen, koska se ei oikeasti ollutkaan niin tärkeää tai vaikeaa.

Entinen tyttöystäväni kertoi syöneensä kolme laattaa Efexoria muutama viikko sitten, se pysäytti hieman, koska puhutaan niin usein puhelimessa, mutta se ei ole osannut kertoa asiasta.

Aiviksella on ollut iskää ikävä, se touhuaa ja pyörittää pyllyään Leijonan syliä vasten ja tuhnuttaa sen paitaa.
Onhan se kuitenkin meidän vaava.

Valmistujaisia, valuneita maskaroita ja Leijona

Leijona soitti torstai-iltana 22:14 ja kysyi tulisinko pihalle. Se oli treenaamassa uuden koirahoidokkinsa kanssa, tai ei se nyt mikään uusi ole, on se ollut jo minun aikanani, ja kyllä se minut muistikin. Ennen kuin edes ulko-ovesta pääsin ulos se tuli päälle nuuskuttamaan ja nuolemaan ja pyrki koko ajan syliin muistamatta, ettei se enää ole mikään pieni pentu.

Saanko tulla huomenna?

Olen oikeastaan hyvin iloinen siitä, että se halusi nähdä päättäjäiseni, kai.

Monelta sitten?

Yheksältä alkaa.

Siinä kaikki, hyttyset söi selkääni ja minä olin salaa onnellinen. Äiti ei tule, ja se tuntuu siltä kuin en olisi saavuttanut mitään, vaikka paperissani komeilee kaunis 9-10 rivistö, poikkeuksena matematiikka, fysiikka ja kemia, joista on 8, mutta helvetti, en olisi uskonut pystyväni niin hyviin suorituksiin huonoimmalla osa-alueellani.

*

Kello 08:32 havahdun hereille. Yhdeksältä alkaa valmistujaiset, pyöräytän silmiäni vittuuntuneena ja revin itseni jäykkänä pystyyn. Olen nukkunut koko yön samassa asennossa, mitä ei tapahdu koskaan.

Kirottu olkoot se ettei vaatteet mahdu päälle, vedän farkkuhaalarit niskaan villapaidan päälle, hattu sotkutukan peitoksi ja hoputtamaan Jupua puuronsyönnin kanssa.

Leijona odottelee pihalla, pää kolmantena jalkana juostaan koululle, ja vielä saadaan paikatkin yleisön joukosta, kello 08:57.

Kun ne jotka ovat tulleet vähän läheisemmiksi saavat ammattilakkinsa ja todistuksensa, käy vähän pillityttämään, tälläistä iloa ei enää koskaan tule, olen saanut tänä vuonna niin paljon.
Meille luuseriluokkalaisille on tarkoitus jakaa todistukset vasta omassa luokassa,
mutta kuinkas sitten käykään,

valahdan lakananvalkeaksi ja siitä raikuvanpunaiseksi kun rehtori pyytää lavalle. Ihan ykkikkeen.

Spurguvaatteissani, hampaat harjaamatta,
se ojentaa stipendin numeroiden parantamisesta, aktiivisuudesta ja luokkahengen ylläpitämisestä.
Repeän niin kovasti palatessani suvivirrenveisuujoukkoon.

Juodaan voitonkaljat ja poltetaan muutamat savut tyttöjen kanssa, naurattaa ja katsotaan elokuvia, jauhetaan paskaa ja vaan rentoillaan.
Olen luvannut lähteä valmistujien kanssa baariin,
mutta en jaksa vastata yksin jäädessäni enää puhelimeen,
ensin soittaa yksi tyttö kaksi kertaa,
sitten toinen kahdesti,
Hoipapoika,
huomaan lauantaiaamuna nukkuneeni melkein18 tunnin päiväunet.
Vanhuus ei tule yksin.

Tänään lupasin korjata virheeni ja lähteä Nanniinalle koulu-vaimokkeeni (kurrr ♥ ihanaa kun lespotytöt ottaa minut omakseen) kanssa ilmeisesti syömään, olemaan ja mahdollisesti kai juomaankin.
Suihku on otettava ja ne hampaat viimeinkin pestävä, paskalla käytävä ja eilisen tornaadon jäljet siivottava. Ja etsittävä jotain päälle pantavaa.
Jos minä tänään olisin vedossa.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille, valmistuneille ja muuten vaan kesälomansa aloittaville!