Kurkkukipujen jälkeinen ankea aamu

Minulla on tosi ärsyttävä olo, sellainen, että nyt on taas tapahtunut jotakin, mutta saattaa hyvin olla, että sensorini ovat solmussa väsymyksestä ja selkäkivuista, jotka tänään ovat mukavasti levinneet jalkapohjiin asti ja niskaan on tullut taas hematoomapallero puolentoista vuoden takaisesta kaatumisesta.
Hoipatyttö oli yötä, käytiin paikallisessa katsomassa entistä luokkalaistani, ja se kertoi päässeensä juuri suljetulta kuukauden jälkeen diagnoosilla DID (dissosiative personality disorder, josta aiemmin kirjoitinkin). Se oli yrittänyt itsemurhaa, ja oli saakelin vaikea murtaa, mutta viimein siinäkin onnistuin päästyäni sen kanssa hiljaiseen nurkkaan. Minusta ihminen, joka ei ole itkenyt vuosiin on maailman kaunein kyyneleiden alkaessa valua sen silmistä ja sen yrittäessä pysäyttää niitä kuiskiessani korvaan, ettei sitä kannata hävetä, se on vain hyväksi.
Minusta kaikkien pitää itkeä.

Kauris taisi kysyä minulta aiemmin syömishäiriöstatuksestani, ja olenkin sitä miettinyt suhteellisen paljon pitkästä aikaa. Olen jo siinä kohtaa rajaa kun en saa enää myöntää pahoja ajatuksia ruuasta, mutta kyllä niitä on. Lähes päivittäin. En ole ollenkaan sinut vartaloni kanssa. En vihaa itseäni, mutta en myöskään pidä siitä, miltä näytän.
En edelleenkään usko siihen, että syömishäiriöstä, kuten ei alkoholismistakaan tai mistään muusta vastaavasta voi parantua kokonaan. Jos "entinen alkoholisti" ei enää koskaan juo, mitä paranemista se muka on? Kohtuus ja kultainen keskitie ovat terveyttä, ei totaalikieltäytyminen tai ylilyöminen.
Syömisen kanssa asia ei kuitenkaan ole totaalikieltäytymismallisesti edes mahdollista ihan luonnollisista syistä, toisin kuin vaikkapa tuon esimerkkinä olleen alkoholin.

En ole koskaan tuntenut nälkää samalla tavoin kuin muut ympärilläni, sillä joko olen niin täynnä tai passiivisesti vain mätän koko ajan tai sitten epähuomioin koko tunteen, kunnes se menee noin vartissa ohitse.
Minulla on joka päivä tahtojen taisteluita sen suhteen, pidänkö ruokaorgiat tai että oksennanko muuten vain tuntiessani itseni täydeksi. Suurimmalti osin voitan nämä sillä, että keksin muuta tekemistä, kuten tupakoin ja makaan vatsallani hetken sängyssä, oksentamisen kalorienkarkoitustehohan menee ihan muutamissa minuuteissa syömisen aloittamisesta, joten sitä vain sotkee oman kroppansa vatsahapoilla muussa tapauksessa.
Oksennan kyllä vielä silloin tällöin, jos olen syönyt liiaksi ja oloni on karsea. Väärinhän se on aina, vaikkei sitä tekisi sen vuoksi että ei halua lihota, mutta silti olen päättänyt antaa itselleni tavan anteeksi. En tee sitä pitääkseni painoani alhaalla, tällä hetkellä en edes tiedä numeroistani muuta kuin sen että olen 5-7 senttiä leveämpi kuin vuoden alussa, mikä tarkoittaa melkein 10 kilon painonnousua, mikä ei sekään ole terveellistä näin lyhyessä ajassa.

Olen "remissiossa" syömishäiriöni kanssa, sillä se ei hallitse arkeani kuten ennen. En ajattele asiaa 24/7, on päiviä tai jopa viikkoja, jolloin en ollenkaan. Ihminen tarvitsee vain muuta tekemistä, että voi päästä eroon tästä elämää kokonaisvaltaisesti syövästä sairaudesta, ja siksi vähän mietityttää, mitä syksy tuo tullessaan töiden loppumisen ja suunnitelmattomuuden kanssa, siihen sekaan vielä se, että polijutut ovat solmussa kuten ovat.
Se, että parisuhteeni voi nyt ihan hyvin, ja että kaveruussuhteita on kunnossa useampikin, ei takaa vakaata tulevaisuutta, mutta paras mitä voin, on yrittää parhaani. Ja olla tuntematta syyllisyyttä puutteistani ja huonoista tavoistani, sillä stressaamalla niistä vain pahentaa tilannetta.