Helvetti mikä ahdistus. Kaikki hengitystiet puristuu umpeen, vatsa on solmussa, silmät painuu kiinni ja äsken peilistä näin, että olen kynsinyt naamani haavoille, upottanut haperot kynteni kuivaan ja taikinaiseen ihooni ja puristanut ne pintakerroksen läpi.
Otin jo astmalääkettä. Piippua. Tupakka oli pahaa. Rauhoittavat ei näytä auttavan. Ainoana toimivana keinona näkisin kirkkaan kumoamisen kurkkuani korventamaan ja avaamaan. Ja minulla on vettä, joka on haettu huonoputkisesta käymälästä; pullollinen kukkaravinnetta; jääkaapissa alakerran ruokailutiloissa Kalinka -jukurtti, mansikkaa. Ei taida auttaa.
Ei olla vieläkään juteltu Leijonan kanssa, se alkaa olla oikeasti vaivaannuttavaa; hiukkasen hankalaa olla puhumatta kolmeen, neljään, viiteen päivään kun asuu saman katon alla. Syö yhdessä, käy kaupassa ja saunassa, käy nukkumaan… En minä ainakaan aio sanoa ensimmäiseksi mitään, en edes ymmärrä tätä tilannetta. Ollaanko riidoissa?
Tekee mieli juosta tuulessa niin kovaa kuin jaloistansa pääsee, mutta en halua mennä ulos kyseisen kylmän puhurin takia.
Eilen söin kaksi laskiaispullaa, kupillisen hernekeittoa ja neljä palaa pannukakkua. Olin huonovointinen, siksi oksensin, siksi vähän hävetti. Helpotti hetkeksi, mutta sitten huono olo vain palasi, koko päivän jatkunut ällötys ja inhotus. Niskat on niin jumissa että päätä jomottaa ja kaikki pyrkii takaisin. En edes voi kuvitella syöväni mitään tuoretta, pelkkä ajatus nostaa inhotuksen maun suuhun.
Pelkään että minulla on vatsahaava tai jotain.
Kaiken huonon lisäksi eilen oli myös oikein kiva päivä esikoiseni Pupun kanssa. Se tuotiin luokseni töihin, loppu puolituntia työajastani meni sen vilkuiluun: kun Pupu piirteli kieliposkella numeroita ja kirjaimia suureen vihkoonsa, kynä vasemmassa kädessä. Löydettiin äiti ensiavun tiskin takaa, se käski odottamaan aulassa hetken, juteltiin kivan venäläisen lääkärin kanssa, joka kysyy minulta joka kerta, onko kauniilla jokin hätänä. Ei tällä kertaa ole, kunhan vain pääsen kotiin, ennen kuin hitusen helpottanut vellonta sisuskaluissani roihahtaa taas liekkeihin.
Halkaistiin pupun kanssa tusina tavallisia pullia ja tursotettiin niiden väliin vatkattu kerma ja äitin tekemää vadelmahilloa. Sitten sai syödä, piti syödä. Äiti ei syönyt yhtäkään, se leikki vähän purkkihernekeittokupillisellaan ja kaivoi sitten lisää herkkuja esiin. Saa sitä nyt tämän kerran syödä. Se ei ole enää yhtä tiukka äitinä kuin silloin kun me oltiin pieniä, nuoremmat sisareni pääsevät hieman helpommalla. Ei kai sitä enää jaksa samaa rumbaa toistaa koko ajan.
Sain Tepastelijan lähtemään meidän mukaan viereiseen metsään pulkkamäkeen. Se laski Pikkusiskon, minä Pupun kanssa, uudestaan uudestaan! kuin ne antennipäiset hihittelijät konsanaan.
Leijona tuli illemmalla kun oli saunan aika, se vain istui vieressäni ja silitteli Pupun hikistä tukkaa, käski sitä menemään jo suihkuun, ettei sen liha alkaisi kypsyä. Pupu käski sitä itseään menemään, se kyllä kestäisi näin pienet löylyt, olihan vaan 80 astetta mittarissa.
En olisi jaksanut mennä kotiin, oli niin huono ja paha olo, makasin vain äitin sohvalla ja katsoin brittisarjoja, mietin, kuinka pian tulee lähtö taas sinne suuntaan, isälle, kaksosten syntymäpäiville. Ensiviikolla nekin on jo kaksivuotiaita. Niin kauan siitä on, kun viimeksi sain sanoa, että meille tulee vauva.
Oli niin etova olo kun äiti kysyi haluanko ottaa pari iltapullaa mukaan, että meinasi tulla itku. Ei ei, ei kiitos. Ei nyt.
No, mitenkä se on mennyt, syömisten kanssa?
Ihan hyvin. Ihan hyvin…
Väsyttää niin paljon. Ahdistaa niin paljon. Viikonloppuun on niin pitkä aika, eikä sekään kestä tarpeeksi kauaa, että ehtisi levätä riittämiinsä. En halua laskea, kuinka kauan täytyy vielä istua täällä, ennen kuin pääsen kotiin, ennen kuin pääsen kauppaan hakemaan raejuustoa ja jukurttia. Perjantaina on punnitus. Ja kananmunat ja puurohiutaleetkin on loppu.

Ensimmäiset päivät.

Eilinen työpäivä tuotti suurta tuskaa loppuillasta, siinä kun kuuden aikaan vielä hammasta purren yritti jotain leikkauskertomuksia purkaa, meinasi hajota niin totaalisesti. Puoli kahdeksasta kuuteen, naminami. Kaksi tuntia meni kokonaisuudessaan (vähän enemmänkin) sh-klinikan esihaastattelussa ja ravin sätittävänä ja vaa'alla hypätessä. "Nyt et perjantaihin asti oksenna vaikka mikä olisi!" Juu juu...No, oli se ensimmäinen päivä yli kolmeen viikkoon kun en purjonnut kaikkea suuhuni tunkemaa takaisin, ja aamulla olo olikin sen mukainen: tönkkö, turpea, ärtynyt, vihainen, suuri. Vieläkin on maailmantappo-olo ja vanhasta tottumuksesta on meinannut tulla aamupuurot ylös jo kolmasti.Leijonan kanssa menee suhteellisen vaikean vaihtelevasti, se oli viikonlopun vanhemmillaan Pikkupossun kanssa, olin aika hajalla siitä. Join ja join ja join ja juoksin baareissa, en edes muista kenen kanssa. Ei enää koskaan. En jaksa olla nuori. Lauantai-sunnuntaiyönä pimeään kotiin tullessa otin kourallisen unilääkkeitä, mutta en uskaltanut sitten nukahtaa. Piti yrittää olla kunnolla, piti yrittää olla hyvä ihminen eikä turvautua siihen helppoon tiehen, ei tällä kertaa. Itkin aamuyön ja seuraavan päivän, en vastannut yhteenkään Leijonan kahdestakymmenestä soittopyynnöstä. Nolotti, että tunsin niin suurta ikävää jotakin toista kohtaan. Nolottaa vieläkin.
Ei olla juteltu noin mitään sen jälkeen kun se sunnuntai-iltana tuli takaisin, mentiin vain suoraan sänkyyn, iltatoimitus jäi kesken, siitä ei tullut mitään.
Kiitos tämän sairauden pöydälle nostamisen ei enää voida puhua mistään. Olisi sen laiminlyömistä, jos puhuttaisiin jostakin muusta, ja tästä syömishäiriöstä ei osata puhua. Koska minua nolottaa. Koska Leijona ei tiedä, miten voisi auttaa. Kun ei sille kumpikaan voi oikein tehdä mitään.
Vihloo vatsaa, oksensin viimeviikolla niin paljon verta. En silti halua mennä käymään lääkärissä hoitaakseni sivuvaikutuksiani, parempi hoitaa perimmäiset syyt ensin alta pois. Onhan tämä ennenkin mennyt ohi.
Esikoiseni tulee tänään luokseni. Edessä on mäenlaskua, hernekeittoa ja laskiaispullia. Sekä kuuma piiskaava sauna, se ei tykkää tapaani matkien lällyistä löylyistä, pitää tuntua ja korventaa ihoa ja korvia niin että höyry nousee kun poistuu lauteilta pesutilan puolelle.
Kohta se täyttää viisi.

Ruokaa.

Kaipaan muroja niin perkeleesti. Ostin eilen jonkinmoisen pakkauksen, muttei ne olleet niitä oikeita. Olen jo niin tottunut AllBraniin, etten muuta haluaisikaan vetää sisääni. Mutten saa ostaa niitä, en, koska ne olivat niin suuressa osassa viimeisintä bulimiarumbaani.
Eilinen on yhtä sekasotkua. Löysin itseni illan jo pimetessä itseni yksin sängystä, peittoihin kietoutuneena, hytisten kylmästä. Olin käynyt tupakalla alasti. Taas.
Soitin Leijonalle, se ei vastannut. Ennen kuin hermostuin tapani mukaan, kävin kuitenkin vilkaisemassa jääkaapinovea, jos se olisi vaikka jättänyt viestin. Ja se oli: töissä kahdeksaan. Söin pöydällä ruskettuvan banaaninpuolikkaan ja sitten kolmesataagrammaa hedelmäkarkkeja.
Yksi päivä ilman oksentamista, se oli pidempi aika kuin viikkoihin.
Vaikken oikeasti eilistä ollutkaan oksentamatta, töissä kun muut olivat jo lähteneet koteihinsa ja harrastuksiinsa tunsin kuinka jotain oli tulossa ylös, veri pulppusi suuhuni ja pärskähti ankean kylpyhuoneen muovilattialle.
Heräsin taas yöllä, mutta nyt tavaksi iskostuneen valvomisen sijasta vaivuin houreisiin pienissä annoksissa, kunnes herätyskellon piipittäessä korviin kaikumaan jäävää ääntään hätäisesti. Heräsin väsyneenä, silmät täynnä rähmää, Leijonan alta, kaikki raajat puutuneina.
Puuroa.
Banaania.
Raejuustoa.
Kulma Elovena -keksistä. Sen rasvainen maku jää suuhun, voittaa taistelun tupakkaa vastaan, hymyilen bussikuskille, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, asettelen eväsomenani työpöydän kulmalle, kaadan makeaa light-mehua kuppiini ja juon sitä laimentamatta. Silmät aukeaa vihdoin, se on helpotus.
Kohta on taas ruoka-aika, päätän näköjään aina tässä kohtaa päivää olevani liian ahdistunut työntekoon, pidän oman tauon, liian pitkän tauon, en tahtoisi, että kukaan huomaa minun huijaavan työnteossa. Äsken pomo kävi juttusilla, sanoi hymyillen, että on todella kiitollinen siitä työmäärästä jonka otan harteilleni, jonka teen. Hymähdin sille, se tokaisi no kai sitä töissä on töitä tehtävä.
Nolostuin niin paljon kehusta, ei meillä huomauteta kuin huonoista suorituksista. Taas nelonen matikasta! Ei huomata sitä että musiikki on kymmenen, kuvataide on kymmenen, liikunta on kymmenen, kotitalous on kymmenen. Koska en osaa lukea, en ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, en ole pystynyt.
Haluaisin mennä elokuviin, mutta tiedän jo valmiiksi, etten pysty istua paikallani niin kauaa. Viisi minuuttia tekee jo tuskaa; pakko kuluttaa, pakko kuluttaa pakkokuluttaa.

Jonkun huoneessa soi puhelin. Se ei ole niin tärkeää ehtiä vastaamaan, niillä on vakituinen työsuhde.

Vanha päivä.

Mitä tapahtui? kysyn kun olen juonut lasillisen Leijonan tyrkyttämää laihaa mehua. Sen silmät on surulliset ja se paijaa päätäni, jota särkee. Pyörryin? enemmänkin totean kuin kysyn. Se vain nyökyttää päätänsä ja huokaisee, samalla sen naamalta kaikkoaa kaikki maailman murheet.
En mene töihin sittenkään kahdeksaksi, odottelen verenpaineiden nousemista ja juon kannun toisensa perään light-mehua, en minä mitään oikeaa sokeria pysty syömään.
Leijona käy hakemassa auton Monsteriporsaalta. Se soittaa äitille ja kysyy neuvoa. Äiti käskee menemään vaan töihin, sattuuhan tuota, turha sitä on huolehtia liikaa. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta.
Leijona kysyy haluanko jotain ruokaa, vastaan kieltävästi, ehdin syödä puuroa ja polttaa kaksi tupakkaa ennen kaiken mustenemista. Ehdin ottaa lääkkeet ennen kuin löin pääni. Siksi en voi ottaa kuin kaksi ibuprofeiininamia. Se sanoo, että kannattaisi syödä, väitän ettei todellakaan kannata, ei tässä mielentilassa.
Eilen en oksentanut, herätessä en tuntenut oloani väsyneeksi, vaikka tiesin, etten ollut oikeasti nukkunut. Aamulla hymyilin peilille, otin salaa vaa’an lukeman kun Leijona oli käymässä kusella. Oikeasti saisin katsoa vain maanantaisin, miten suuri olen.
Otin salaattia taas töihin, kun kymmenen aikaan vihdoin pääsin liikkeelle. Eilisen syöminen meni varsin hyvin, kukaan ei sanonut mitään, vilkuilivat vain toisiaan pöydässä ja hymyilivät avuliaasti. Kyllähän ne alkavat ymmärtää, pikkuhiljaa. Yksi jätti avuliaasti tiskivettä altaaseen, että voit pestä rasian.
Koskee vieläkin päähän, tuntuu siltä, että kohta mahdollisesti olisi nälkä, ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin, jos nyt koskaan olen tuntenut oloani nälkäiseksi. Ehkä satunnaisen lihomiskuurin aikana, mutta sekin on taas unohtunut täydellisen olemassaolonsa kieltämisen alta. En ole ajatellut olevani syömishäiriöinen ennen viimevuotta, vaikka tiesin, etten syö kuten muut. Meillä ei koskaan ollut kotona mitään hyvää, kaikki hyvä oli kiellettyä, äitillä on ortoreksia. Vaaleaa leipää sai syödä, kun oli paha mieli. Iskä vei ajelemaan ja sitten syötiin paahtoleipää paljaaltaan, suoraan pussista. Muruset pöllytettiin ulkoilmaan, ettei äiti huomaisi. Ainoastaan ruisleipää, ei mitään hiilarisotkua.
Syön salaatin, siinä on raejuustoa: kallista proteiinia, että tuntisi olonsa hyvinsyöneeksi voimatta pahoin, tuntematta halua oksentaa. Olen kumartunut Nalle Puh-laatikon ylle, olat nostettu korviin, selkä kyyryssä, hymähtelen välillä kohteliaasti muiden keskustelulle. Hauskoja huomioita ja tarinoita, en ikinä osaisi jutella niin vapaasti, en ainakaan ruokapöydässä.
Vatsa tuntuu jo aika pinkeältä, se on levinnyt syliin, vedän vähän hupparitakin lievettä kummun peitoksi. Juon teetä. Syön silti salaatin loppuun, vaikkei oikein huvitakaan. Kahdenkymmenen minuutin ruokatauko on venynyt yli viidellä minuutilla, olen ainoa ruokailuvuorostani jäljellä, toiset alkaa jo pukkaa päälle. Heitän kaksi palaa paprikaa, pari salaatinlehteä ja raejuustosotkun biojäteastiaan. Ei kerkeä. Olen liian hidas, ajattelen liikaa syömistä sen sijaan, että söisin. Pureskelisin.
Leijona soittaa, se tahtoo tietää olenko vieläkin huonovointinen, olenko jo paremmassa kunnossa, haluanko, että se ostaa kaupasta jotain hyvää, haluanko, että se tulee hakemaan monelta. Sanon neljältä. En jaksa olla kauempaa, jää päivä vähän lyhyeksi, pakko jättää perjantain lyhennys pois ja kituuttaa täyttä päivää, että saan viikon tunnit täyteen. Että ansaitsen palkkani.
Yksi kysyy tulenko tänne kesäksi töihin. Varmaankin. En ole ajatellut kesää, en tiedä mitä haluan tehdä. Olen ajatellut syksyä ja tätä kevättä, kun pitäisi hakea kouluun. Pitäisi olla tavallinen nuori.

Perkeleen sh.

Muistin vihdoin soittaa klinikalle. Ensin nainen toisessa päässä oli nyrpeä ja sanoi, ettei ne ota ilman lähetettä ketään, on niin kiirettä. Kun olin kertonut sille syksyisestä bulimia-diagnoosistani ja hoitojaksostani syömishäiriökodissa Englannin puolella sekä aiemmasta syömishäiriönhoitamishistoriastani, ääni muuttui kellossa. Jokseenkin yllättäen täydeltä ja kiireiseltä listalta löytyi aika ensiviikon maanantaille, silloin käyn punnituksessa ja vien ruokapäiväkirjani raville, lääkäri kertoo jo tietämääni schaissea ja kehottaa lopettaa oksentamisen ja alkaa syömään normaalisti.
Juu, varmasti… Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt täysin horroriksi, hampaita särkee ja silti ei vaan voi katkaista kierrettä: vapaapäivinä syöminen alkaa heräämisen jälkeen, ensin viattomalla jukurtilla, sitten on niitä perkeleen muroja ja leipää ja riisifruttia ja ohos, joko tuli se päivällisaika, kai se on Leijonalle jotain ruokaa tehtävä, vaikka tuota pastaa tuosta ja mitäs muuta tästä vielä söisi… Oks-oks ja sitten onkin vähän aikaa ihan tyytyväinen olo, ei tee mieli syödä, ennen kuin alkaa makeahammasta kolottaa, uudestaan ja uudestaan, kunnes vihdoin on aika mennä nukkumaan. Työpäivinä päätös paremmasta huomisesta, aamulla jopa ehtii keittämään puuroa nyt kun on kirkkaampaa, sitten jukurtti ja banaani, ettei tule töissä ihan heti nälkä, kahvitunnilla puolikas omena ja teetä, ruokatunnilla maitorahkaa, toinen omenanpuoli jää hetkeen ennen kotiinlähtöä. Kotona ensin ruokaa, sitten jälkiruokaa (riisifruttia), jos jää kotiin niin syöminen vaan jatkuu, vaikka missään vaiheessa päivää ei ole ollutkaan nälkä. Omn omn omn. Oks-oks, päivällistä Leijonalle, iltapalaksi vähän ruisleipää ettei ne taas homehdu pussiin. Ja suupielet on rikki ja paikat niin kipeinä ettei sitä pidempään jaksa valvoa kuin kahdeksaan, yhdeksään hyvänä päivänä.
Nyt nukkuminenkin on mennyt persettä päin, no, sentään nukahdan (toisin kuin ennen kun oli pelkkää maniaa koko elämä), mutta heräänkin jo 3-4 aikaan, sitten vaan pyörin ja kärsin vatsakivuista, kuudelta kellon soidessa väsyttää niin jumalattomasti, ettei sitä edes ymmärrä tässä nyt istuessaan kovalla penkillä työmaalla, että miten sitä tähän nyt on edes päästy?
Neuroleptien vähentämisen ja rauhoittavien lisäämisen jälkeen pakkoliikunta on jäänyt kokonaan. En vaan jaksa, en viitsi, tekosyitä, on kylmä, ei tarvitse, en tahdo, teen jotain muuta, en muka syö vaikken menisikään vähäksi aikaa ulos (ei tod. totta). Miten tässä taas näin päin kävi…
Painoin kesällä parhaimmillani 29 kiloa, alkoi jo vähän nolottaa kun ei vaatetta tarennut vähentää sitten alkuunkaan, kaikki asiat oli niin perseestä, luutkaan ei pysyneet ehjinä. Päätin että ei helvetti tästä tule mitään, jos en nyt vähän petraa, pakkohoitojaksolla peloteltiin joka käänteessä. Lihoin, laihduin, lihoin, lihoin, lihoin, olin aika tyytyväinen, sitten meni taas elämät pohjamutiin kiitos loppukesän Ranskan yllätyksen; viikko syömättä, välillä muisti keittää teetä yksinäisyydessään, mitään ei saanut aikaan kun ei halunnut mennä tuntemattomassa paikassa ulos, eikä niitä lääkkeitäkään voinut ottaa, kerta ei syönyt.
Diung, paino oli 35 kiloa noin kun kirjoittauduin sisään syömishäiriöklinikan osastolle. Olin jo päättänyt etukäteen tekeväni kaikkeni päästäkseni äkkiä sieltä helvettiin, paitsi että sen saakelin ravintoliuoksen kyllä tällä kertaa jättäisin välistä (ekan kerran kun olin samaisen asian takia osastolla 11-vuotiaana suunnilleen, en mitään suostunut syömään ja sitä tuli tungettua väkisin, yöh). Olin mennyt sisään diagnoosilla Anorexia nervosa cum schizophrenia jne, mutta koska suostuin niin hyvin yhteistyöhön ja söin kaiken mukisematta, (no, lihan kanssa oli tahtojen taisto, jouduin kirjoittamaan esseen siitä, että mielestäni on eettisesti väärin syödä eläimiä eikä asia koske mitenkään sairauttani, että sain sen jättää pois) fiksut korkea-arvoiset päättivät, että olenkin bulimikko. Olen aina ollut sitä tyyppiä joka pyrkii elämään toisten odotusten mukaan: mukaudun tilanteisiin, koska en halua aiheuttaa enempää hämminkiä kuin jo nyt kaikkine ongelmineni. Minusta ei tarvitse puhua. Ja koska olinkin yhtäkkiä muuttunut bulimikoksi, olihan se alettava elää sen mukaan.
Aiemmin olen kärsinyt psykosomaattisista vatsakrampeista ja verioksentelusta, mutta koskaan ennen en ollut tunkenut mitään kurkkuuni tyhjentääkseni vatsani omasta halustani. Semmoinenhan on haaskausta. Koska jouduin syömään valvonnassa aivan mielettömiä määriä ruokaa ja sen lisäksi vielä söin ruokahalua lisäävää lääkettä (omasta halustani, alkoi kyrsiä alkujumitus kun paino ei liikkunut suuntaan eikä toiseen), purjoamisesta tuli varsin käytetty tapa. Olin hyvällä yhteistyöllä ansainnut vessavuorot ilman valvontaa, suihkussakin sain käydä ovi kiinni. Mikäs sen parempaa.

Nyt vähän ahdistaa tämä päivä: eväät mukana töissä.
Töissä, joissa olin viimekesänä, enkä syönyt mitään ja sain selkäänpuukotuksia joka ikinen päivä muiden työntekijöiden (kaikki naisia) toimesta. ”Kun ei toi syö supisupisupi *köh* ihan ku äitisä, tollanen toi on toi ryssätyömoraali supisupi”.
Jossa en alkuviikosta syönyt kuin sen omenan ja maitorahkan.
Ja nyt on salaattia ja sienivalkosipulipalkokasvimunakasta.
Vatsaa on vääntänyt koko aamun, vielä kolmisen tuntia ennen ruoka-aikaa. Osaankohan ottaa haarukan kauniiseen käteen ruokapöydässä, jossa en ikinä ole suonut kenellekään katsekontaktia, jossa olen vaihtanut vain muutaman sanan, jossa en ole koskaan syönyt kuin korkeintaan kerralla 150 kaloria.
Jännitän vähän liikaa.

Öiden yö, aamujen aamu.

Eilinen päivä, onneksi historiaa. En noussut sängystä. Tai nousin muutaman kerran: pari kertaa tupakalle, tyhjentämään oikuttelevan rakkoni ja tankkaamaan kuituja. Kiitos rauhoittavakuurin, olen vihdoin saanut liikuntaputkeni katkeamaan. Koko ajan ei vispaa jaloissa, ei siis ole pakko lähteä liukastelemaan epämuodikkaasti jäätyneille kaduille tuntia päivässä ihan vain että saisi jotenkin seuraavan yön kulumaan ilman sätkyntää.
Nappasin kahdeksan aikaan Stellan naamariin ja käperryin salilta haisevan Leijonan kainaloon ajattelemaan unia. Hätkähdin houreuniltani hereille yhdeltä. Ja joku saatanan nakutus epätasaisin väliajoin paukkui rappukäytävän ja makuuhuoneen seinän välistä. Siinä yritä sitten nukkua. Olen pakkasilla alkanut tottua ikkunoiden ja ikkunalautojen paukahteluun, mutta tämä oli uutta. Eikun olkkarin sohvalle ja pari tuntia kuluttamaan katuvalojen häikäisemänä. Ei, ei ei. Ei mitään unta, kävi vaan pelottamaan. Sytytin kaikki valot ja karjuin Leijonan pystyyn muistaakseni sanoilla "Jos et nyt saatana tuu nukkumaan mun kanssa tonne sohvalle niin sytytän sut tuleen".
Uusi Stella naamaan.
Pelkkiä hallusinaatioita, ei kunnollista unta. Ajattelin, jos siivotessani löytäisin jalkapöydän jostakin huoneen nurkasta. Jonkun jalan. Mitä vain muuta, ei mitään reaktiota, mutta että jalka. Oksennusrefleksi kakoi tyhjää.
Kuvittelin kääntyneeni poikittain kapealle sohvalle, jalat jollekin tuolille, 20-tuumainen telkkari oli kasvanut kokoa kuin Liisa Ihmemaassa konsanaan, jokin pilkkitapahtuma oli käynnissä. Muistan vain, että en halunnut uskoa, etten ollut muistanut lähteä sinne saakelin kalanrääkkäysfiestaan. Siksi se ohjelma ei voinut olla totta, en kai MINÄ nyt jotain sellaista unohtaisi, enhän?
Hallelujah, aamuvarhainen koitti vihdoin. Arvailin kellonaikoja, koska en vielä voinut avata silmiä, en niiden varpaiden, niiden jalkapöytien takia, jotka vaan odottivat huoneen nurkassa löytämistään.
Leijona kysyi olenko jo herännyt. Sanoin ei-joota, se sanoi että kello on kahdeksan, kohta puoliyhdeksän, ei tarvi olla vielä, jos en halua.
Sitten päästin sytkäristä irti ja päätin että haluan syödä vielä aamupalaksikin All Bran -muroja, tosin toisesta syystä kuin edellisinä päivinä.

Sain aamulla tiskattua, jostakin syystä olin oikein hyvällä tuulella. Roskat haisi, haisee edelleen, en pysty viemään niitä kun pelkään jäätyväni pystyyn pihalle. Käytiin äitin kanssa katsomassa torilla Tepastelijan penkkaririentoa, en edes saanut yhtään karkkia, enkä tyhmyyttäni ollut jättänyt äitille yhtiäkään housujani vaan piti hypotermioida jäätyneissä farkuissa seitsemään asti, silloin pääsin Hesburjare-ranskalaiset purjottuani kotiin istumaan lattialämmitettyyn vessaan.

Nyt kohta pitäisi lähteä käymään kulmakievarissa katselemassa riemukkaita abiturientteja toinen toistaan kauniimmissa kostyymeissä, koska lupasin serkulleni käydä katsomassa sen pellemeikkejä. Ja hakemassa ilmainen kalja (entiseltä?) Parhaalta ystävältäni, sen synttäreiden kunniaksi. Piti saada juotettua Tepastelijalle sen elämän ensimmäinen alkoholijuoma, mutta se ehti karata kun hetkeksi lukkiuduin kylpyhuoneen puolelle tervehtimään porsliinikuningasta. Edes isoveljen velvollisuuksiaan saa hoitaa!
Toisaalta tekisi mieli vain käpertyä Leijonan kainaloon sohvalle tuhisemaan (en vielä tiedä uskallanko edes raahata peittoja takaisin sänkyyn, miksi turhaan..?), jo aamusta kilpailuvietti roihahti kun Leijonan vaimo, Monsteriporsas, kävi pyörähtämässä ja esittelemässä uutta tiukempaa pyllyään ja valtavaa Visa-laskua, joka odotteli maksajaansa. Hankkisi nyt saatana sen virallisen eron niin pääsisi senkin siipeilystä eroon.
Ensi kerralla kerron teille Monsteriporsaan ja Leijonan tarinan.