Eilinen päivä, onneksi historiaa. En noussut sängystä. Tai nousin muutaman kerran: pari kertaa tupakalle, tyhjentämään oikuttelevan rakkoni ja tankkaamaan kuituja. Kiitos rauhoittavakuurin, olen vihdoin saanut liikuntaputkeni katkeamaan. Koko ajan ei vispaa jaloissa, ei siis ole pakko lähteä liukastelemaan epämuodikkaasti jäätyneille kaduille tuntia päivässä ihan vain että saisi jotenkin seuraavan yön kulumaan ilman sätkyntää.
Nappasin kahdeksan aikaan Stellan naamariin ja käperryin salilta haisevan Leijonan kainaloon ajattelemaan unia. Hätkähdin houreuniltani hereille yhdeltä. Ja joku saatanan nakutus epätasaisin väliajoin paukkui rappukäytävän ja makuuhuoneen seinän välistä. Siinä yritä sitten nukkua. Olen pakkasilla alkanut tottua ikkunoiden ja ikkunalautojen paukahteluun, mutta tämä oli uutta. Eikun olkkarin sohvalle ja pari tuntia kuluttamaan katuvalojen häikäisemänä. Ei, ei ei. Ei mitään unta, kävi vaan pelottamaan. Sytytin kaikki valot ja karjuin Leijonan pystyyn muistaakseni sanoilla "Jos et nyt saatana tuu nukkumaan mun kanssa tonne sohvalle niin sytytän sut tuleen".
Uusi Stella naamaan.
Pelkkiä hallusinaatioita, ei kunnollista unta. Ajattelin, jos siivotessani löytäisin jalkapöydän jostakin huoneen nurkasta. Jonkun jalan. Mitä vain muuta, ei mitään reaktiota, mutta että jalka. Oksennusrefleksi kakoi tyhjää.
Kuvittelin kääntyneeni poikittain kapealle sohvalle, jalat jollekin tuolille, 20-tuumainen telkkari oli kasvanut kokoa kuin Liisa Ihmemaassa konsanaan, jokin pilkkitapahtuma oli käynnissä. Muistan vain, että en halunnut uskoa, etten ollut muistanut lähteä sinne saakelin kalanrääkkäysfiestaan. Siksi se ohjelma ei voinut olla totta, en kai MINÄ nyt jotain sellaista unohtaisi, enhän?
Hallelujah, aamuvarhainen koitti vihdoin. Arvailin kellonaikoja, koska en vielä voinut avata silmiä, en niiden varpaiden, niiden jalkapöytien takia, jotka vaan odottivat huoneen nurkassa löytämistään.
Leijona kysyi olenko jo herännyt. Sanoin ei-joota, se sanoi että kello on kahdeksan, kohta puoliyhdeksän, ei tarvi olla vielä, jos en halua.
Sitten päästin sytkäristä irti ja päätin että haluan syödä vielä aamupalaksikin All Bran -muroja, tosin toisesta syystä kuin edellisinä päivinä.
Sain aamulla tiskattua, jostakin syystä olin oikein hyvällä tuulella. Roskat haisi, haisee edelleen, en pysty viemään niitä kun pelkään jäätyväni pystyyn pihalle. Käytiin äitin kanssa katsomassa torilla Tepastelijan penkkaririentoa, en edes saanut yhtään karkkia, enkä tyhmyyttäni ollut jättänyt äitille yhtiäkään housujani vaan piti hypotermioida jäätyneissä farkuissa seitsemään asti, silloin pääsin Hesburjare-ranskalaiset purjottuani kotiin istumaan lattialämmitettyyn vessaan.
Nyt kohta pitäisi lähteä käymään kulmakievarissa katselemassa riemukkaita abiturientteja toinen toistaan kauniimmissa kostyymeissä, koska lupasin serkulleni käydä katsomassa sen pellemeikkejä. Ja hakemassa ilmainen kalja (entiseltä?) Parhaalta ystävältäni, sen synttäreiden kunniaksi. Piti saada juotettua Tepastelijalle sen elämän ensimmäinen alkoholijuoma, mutta se ehti karata kun hetkeksi lukkiuduin kylpyhuoneen puolelle tervehtimään porsliinikuningasta. Edes isoveljen velvollisuuksiaan saa hoitaa!
Toisaalta tekisi mieli vain käpertyä Leijonan kainaloon sohvalle tuhisemaan (en vielä tiedä uskallanko edes raahata peittoja takaisin sänkyyn, miksi turhaan..?), jo aamusta kilpailuvietti roihahti kun Leijonan vaimo, Monsteriporsas, kävi pyörähtämässä ja esittelemässä uutta tiukempaa pyllyään ja valtavaa Visa-laskua, joka odotteli maksajaansa. Hankkisi nyt saatana sen virallisen eron niin pääsisi senkin siipeilystä eroon.
Ensi kerralla kerron teille Monsteriporsaan ja Leijonan tarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti