Mul on ihan kauhee olo. Siis ihanihanIHAN kauhee. Nyt on viikko ollu pää täynnä räkää. On siellä muutaki ollu muttei mitään kivaa. Tuntuu ettei saa hengitettyä mut se vika ei oo keuhkoissa tällä kertaa vaan tää on jatkuva sydämen tykyttely. Se ottaa siihen päähänki. Tai sit en vaan oo vainoharhanen ja tää on vaan kaikki ihan totta, mutta mistäs sen voi tietää, ei keltään voi kysyä koska nekin voi olla mukana tässä perkeleen salaliitossa. Mun pitää kuitenki päästä täältä pois. Oon aina tärissy mut ei koskaa näin pahasti. Mie vihaan.

Ain't right

Tänään heräsin siihen että kiukutti nähty uni, se oli vittuilu-uni, minä vittuilin, ja vaikka siitä nautin, se suretti, koska asianomainen ei koskaan saa tietää kuinka paljon hänen olemassaolonsa minua järkyttää ja ärsyttää.
Sen jälkeen itkin tunnin, kymmentä yli neljästä kymmentä yli viiteen, ja onhan siitä jo aikaa kun oikeasti olen itkenyt, yleensä se tulee vasta töissä kun istun paskajäykkänä seitsemästä yhdeksään ja nielen raivonkyyneleitä, ihan niin kuin ennenvanhaan.

En osaa enää itkeä samalla tavalla kuin nuorempana, silloin kun koko iltapäivä ja yö saattoi mennä parkuessa tyynyyn omia olojaan kunnes sitä oli niin poikki ja naamastaan valkoinen ja turvoksissa, ettei enää jaksanut. Se loppui siihen, kun elämäni ensimmäinen SSRI-lääkitys poiki käyntiin 17-vuotiaana. Sen jälkeen en ole enää oikein toiminut. Joko vain raivostun tai ilostun tai sitten olen passiivipaavo enkä jaksa välittää.

Toisaalta se on kai ihan hyvä asia.
Olevinaan.
Vaikka silloin kun raivostun, raivostun ihan kunnolla. Joka päivä, noin kolme kertaa nykyään, koska olen niin vihainen, vittuuntunut ja surullinen kellonympäri.

Sairauteeni ei sovi perinteiset masennuslääkkeet, mutta en kyllä ole ikinä löytänyt neurolepteistäkään mitään muuta kuin haittaa. Efexor turrutti vasta puolenvuoden jälkeen, Mirtazapinilla tunsin sen kahleen jo ensimmäisen viikon aikana ja lopetin, vaikka väitettiin, että annosta suurentamalla olo varmasti paranisi.

Kuten Efexorinkin kohdalla.

Mutten minä suostu syömään lääkkeitä ilman poliseurantaa. Kenenkään ei pitäisi suostua siihen, etenkään, jos on vielä hitusenkaan masentunut.

Meille oli tullut viesti työpaikkatupakoinnista, joku oli onnistunut sytyttämään tulipalon tupakkapaikalla, epäilen ennemminkin potilaita kuin työntekijöitä, savuttomassa sairaalassa ei parane jättää merkkejä olemassaolostaan, jos palaa. Nyt täytyy myös muistaa leimata itsensä ulos, jos ruokatunnin ulkopuolella lähtee kärylle, onkohan taas naurettavampaa paskaa kuultu. Mitä väliä sillä on miten ihminen ne 10 minuutin kahvitaukonsa sitten viettää? Saamalla vähän liikuntaa ja tuhoamalla ihan itse itsensä vai levittämässä persettään kahvipöydän ääressä pullien ja karkkien kanssa? Kahdeksaa tuntia istumista päivässä ei korvaa mikään määrä iltaisin ja viikonloppuisin harrastettu liikunta, se on tervetuloa metaboliseen oireyhtymään ihan vuoden, parin sisällä. Siitä oli viime kesänä uutisissa taas tutkimus.

Enhän minä edes jaksa ruokatunnin puolta tuntia käyttää kokonaan kerralla.

Heti aamusta soitettiin, tulenko viikon päästä maanantaina leikeltäväksi, sanoin että kerkeän aikaisintaan 15.8. iltapäivällä, silloin aamulla vien Jupun ekaksi päiväksi ekalle luokalle ja odotan ne muutaman tuntia, mitä niitä paikalla pidetään, että voin viedä sen kotiin ja jutella siitä, miltä tuntui.

Varmaan ei tarvitse murehtia siitä, että menisi läheskään yhtä huonosti kuin minun ensimmäisen luokkani ensimmäinen päivä, saati sitten ensimmäinen luokka kokonaisuudessaan, tai toinen tai kolmas ja neljäskin, jos sitä lasketaan.

Ne sanoi vaan loukkaantuneena että jaaha ja että leikkaava lääkäri on sitten tiistaina 16.8. mahdollisesti käytettävissä, ja jos ei ole, se soittaa ja pitää yrittää sumplia, kerran minä en hengestäni välitä tarpeeksi. Ja koska yskin nyt hengityselimiäni pihalle, pitää mennä keuhkokuvaan tarkistamaan, ettei ole levinneisyyttä, miksei ne katso viime viikon CT:stä, luuleeko ne että ihan yhdessä viikonlopussa alan kehittelemään jotain etäpesäkkeitä?

Poikittainen paksusuoli kulkee vaakasuunnassa oikealta vasemmalle. Kyseisellä alueella sijaitseva syöpä voi aiheuttaa mahakramppeja.

No älä vitussa.

Sanon suoraan, että hävettää ja tämä teksti on kirjositettu humalassa

Nyt on sellainen voivittuohfakinshitgadshit-olo. Huomenna on myös darra. Nyt on jo morkkikset, kai turha luulla että vaan etukäteen ja niiltä seuraavana aamuna säästyttäisiin, koska enpä usko.

Lähdettiin neljän aikaan Jupun ja Leijonan kanssa käpyttelemään jättöön, nähtiin joku performanssi ja sen jälkeen näin yhden tutun jolla oli tuttuja joilla oli viinaa ja sen jälkeen en enää olekaan ihan varma, mitä on tapahtunut. Paitsi että yhdestäkään juomasta en ole maksanut minä.

Sanotaan, että onneksi törmättiin siinä kohtaa vielä eri tuttuihini ja lesbosin tieni kotiin.

Mahassani on pitsaa ja sylkieritettä joka maistui valkosipulille. Nyt minun puhelin soi ja kaveri huutaa että saako antaa minun numeron sille tarjoajakiehnärille ja minä huudan takaisin että älä nyt hölmöks rupea.

Enemmän kun se tyhmä lamalapsi minua harmittaa että pitääkö olla tämmönen apinanaamapaskiainen? Yksi harvoista viikonlopuista kun lapsi tulee kylään iskällä heittää päässä vaikka on pitkän aikaa ollut ihan kilttinä. On se vielä huomenna ja maanantaihin asti, sitten pitäisi olla hänen äiteensä häähumut ohi ja arki palaa ruotuunsa.

Onneks mul on toi ukko, sen mie vaa sanon. Mie sitä rakastan tosi paljon, ja sitä että se rakastaa minun Jupua ja lukee sille ja sekin on kivaa kun tänään ukkosti ja makoiltiin molemmat sen sylissä ja kateltiin näkyykö salamoita (ei näkyn, vettä vaa iiha vitusti ja tuuli pöllytti lehtiä sisään ikkunasta). Kyl se on hyvä isä. Paljo parempi ku minä. Ois se lottovoitto jos saatais vauva.

Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.