Pohditaan että mitä vittua tässä ihan oikeasti on järkeä, ts. bloggarin identiteettikriisi vol. 254 186416 185

Anonyymi sanoi...
Kertoisitko joskus sijaisperheestä, jossa olit jonkin aikaa teininä? Olet maininnut sen ohimennen ainakin pari kertaa, mutta en muista, että olisit kertonut siitä mitään sen enempää.

Niinhän minä olen sen maininnut ja kirjoittanut ihan tekstinkin tällöin.

En tiedä, onko minulla kyseiseen tekstiin paljoakaan lisättävää, ehkä korjattavia kohtia olisi muutama, mutta annan asian olla. Nuorena aika kulki ihan samaan tapaan kohdallani sykleissä, joten aikaan ja paikkaan sidotuilla yksityiskohdilla ei liene suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Sijaisvanhempani ovat hyvin sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joilla nykyään on oma mukula ja olen siitä hyvin onnellinen heidän puolestaan. Olen heitä nähnyt noin kolme kertaa sieltä 2005 kesällä poismuuttamiseni jälkeen ohimennen, yhteyksiä sen suuremmin ei olla pidetty, eikä tule törmäiltyäkään kun en siinä lapsuudenkaupungissani enää asustele. Joulukortit laitetaan ja siinä se nyt on. Siellä asuminen oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua, vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään. Sitä jaksoi vain olla katkera siitä että koti vietiin alta ja tyrkättiin vieraiden nurkkiin eikä äitiä voinut kiinnostaa paskanvertaa se, miten yhdelle omistaan kävi, pilalla nyt oli jo muutenkin.

Mielestäni minulla ei ole oikeutta paljastaa heistä sen enempää täällä. Tarkennan nyt, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa ilkeältä tai vittumaiselta kilipäältä, vaan näin asian koen ja niinhän se onkin ihan oikeassa maailmassa.

Mielestäni minulla on myös hyvin suuri oikeus olla vastailematta "oletko näissä kuvissa?"-kysymyksiin, sillä ne ovat hyvin epäoleellisia blogini tarkoituksen kannalta. En näe tarpeelliseksi yhdistää kasvoja teksteihin, vaikka nykytrendi onkin pitää lifestylepäiväkirjoja joissa esitellään kotia ja kavereita ja lähetetään montasataa kuvaa omasta naamavärkistään ikuisesti internettiin seilaamaan. Olen joissakin kuvissani, mutta oleellista ei ole, että missä niistä. Olisiko se reilua että joku menisi tunnistelemaan minua kaupungilla ja minulla ei olisi hajuakaan, kuka osoittelee suu pyöreänä ja pilaa mahdollisesti loppuviikkoni tällaisella epäkohteliaalla toiminnalla? Minusta nimittäin ei olisi.

Koska en julkaise tekstejäni omalla kuvallani vaikkakin nimeäni käytän, tunnen saavani paljon vapaammat kädet kirjoittamisen suhteen. Minun ei tarvitse pelätä itseni tai perheeni puolesta ja olen oikeutetumpi marisemaan elämän epäkohdista kuin ne, joiden täytyy aina esiintyä yleisölleen naama hymyssä. Bloggailua jotkut saattavat pitää harrastuksena, mutta minulle se on vain ajanvietettä ja itseanalysointia, ei harrastus. Ihan samaan tapaan kuin en pidä harrastuksena elokuvien katselua tai kavereiden kanssa hengailua.

Ajanvietettä ei pidä sekoittaa myöskään työhön, bloggailu ei ole työtä, ja sillä selvä. Siitä ei kenenkään tulisi saada korvausta, tai siinä tapauksessa jokaiselle vinettäjälle pitäisi maksaa pientä korvausta itsensä ja lukijoidensa viihdyttämisestä.

Blogini "kulta-aika" on mennyt jo ohitse, se oli sitä pitkälti alkuaikoina kun oikeasti voin ihan äärettömän pahoin, sain kommenttia ja jaksoin kommentoida enemmän, sillä ihmiset suostuivat jatkamaan keskustelua pidemmällekin. Kommenttihuoraa minusta ei saa, vaikka kivahan se on, jos joku viitsii edes jotakin pientä silloin tällöin laittaa. Kyllähän siinä kun nollariviä viikosta toiseen katselee tulee vähän sellainen olo että miksi sitä vaivautuu edes julkisesti kirjoittelemaan. Lukijoita on olevinaan +300 (päivässä tulee noin kolme uutta lukijaa ja noin kolme lähtee litomaan) eikä kenelläkään ole aikaa vinkata, mutta ehkä se on täysin omaa syytäni kun en esiinny omilla kasvoillani, eikä arkeni ole mielenkiintoisinta shittiä ikinä (noh noh, eipäs nyt aleta kuulostamaan katkeralta kakaralta joka oikeasti niitä kommentteja haluaisi ehdottomasti 10 joka tekstinsä perään). Harmi sosiaalipornolla mässäilevälle yhteiskunnalle, että voin oikeasti paremmin kuin muutama vuosi takaperin.

Olen tässä nyt taas pohtinut blogini tulevaisuutta. 1. lopetanko kokonaan, 2. lopetanko ja mahdollisesti alan kirjoittaa uudelleen jollakin muulla nimellä suurinpiirtein samanlaisella linjalla jatkaen vai 3. ... no, kolmosta nyt ei ole. Ehkä se on, että jatkan vain tässä näin ja tällä täysin samalla tavalla, vaikkakaan en enää tänne kirjoittamisesta saa samanlaista mielihyvää kuin muutamia vuosia sitten, nyt tämä ennemminkin tuntuu jonkinlaiselta velvollisuudelta, vaikka tuskin monikaan huomaisi lopettamistani, olen hiipunut jo niin pitkään kaikkien mammablogien ja sisustusblogien tieltä pois, joita itsekin kyllä tykkään seurailla, ei siinä mitään.

Minulla kun ei valitettavasti ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmiset haluavat!

Katsellaan taas kun sattuu löytymään jonkinlaista asiaa, nyt minä jatkan tätä surullisen pitkältä tuntuvaa työpäivää kuunnellen kauppakeskusteinien "heitä rööökiiiii!!"-kiljuntaa seuraavan 4,5 tunnin ajan. Hohhoijaa, kohta ollaan jo voitonpuolella.

Lorem ipsum

yks anttu on niin onnellinen möököpussin omistaja et meinaa perse revetä ylpeydestä

Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit (Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi)

Cicero

Tähän päätelmään olemme tänään päässeet. Tänä hyvin hyvin tuskaisena ja paskamaisena päivänä. Vaikeaa ei ole nousta sängystä, vaikeaa on vain mennä sänkyyn ja löytää nukkumatti, sillä on edelleen osoitteeni hukassa ja minä käyn näillä inhottavilla kierroksilla. Tuntuu kuin ihoni alla kuhisi kastematoja ja jaloissani vipeltäisi muurahaisia. Ei päästä kolmanteen viikkoon peräkkäin polilla eteenpäin ja olemme kumpikin hoitajani kanssa tuskissamme kun tuntuu siltä että tarpoisin vanukkaassa jota tulvii suustani ja korvistani ja nenästäni ja se täyttää pääni enkä minä saa päästäni ja suustani ulos mitään, se ei ymmärrä ja toistelee sitä, ja minun tulee aina vain pahempi olla kun en ole tarpeeksi hyvä terapiaan.

Mutta kun minä en ihan oikeasti halua lääkitystä. Lyhytvaikutteisia nopeasti vaikuttavia tarvittaessa otettavia nappeja kyllä. Nukahtamislääke ei vain tässä olotilassa auta muuten kuin ehkä rohkaisee hullutuksiin. Haluaisin rauhoittavia, tiedän että niistä saisin apua, mutta niitä minä en saa. En koska olen ottanut niillä yliannostuksen ja en koska niihin jää koukkuun, eikö sitten muka tasaaviin jää? Miksi minulle annettiin Efexoria jos sitä pelätään että jään riippuvaiseksi lääkkeeseen? Miksi sitä määrätään niin paljon pahempaa paskaa ja miksi toisille annetaan ja minulle ei. En minä ole tyhmä itselääkitsijä, jätänhän unilääkkeetkin ottamatta jos otan vahvemmat särkylääkkeet, kyllä minä herätäkin haluan ja nimenomaan ilman sitä pöhnää jonka pidempivaikutteiset aiheuttavat. Minulle on kirjoitettu viimeisen kolme vuotta Stellaa ihan surutta, aina vain uusittu reseptiä sitä tahtia kun edellinen on käyty tyhjentämässä, eikä kukaan ole sanonut mitään.

Tasaavat lääkkeet vievät kuitenkin myös ne iloiset olot mukanaan. Ja kaiken luovuuden. Mikään ei kiinnosta kissanpaskan vertaa jos vetelee ilopillereitä naamariinsa.

En minä tiedä. En minä tiedä mikä minulla on, miksi on tällainen olo ja mikä siihen auttaa, kyllä minä sen haluaisin tietää ja siksi käyn ammattilaisen luona, valitettavasti se ei kai nyt sitten riitä. En tiedä kenelle olen vihainen, itselleni, psykosedälleni vai yhteiskunnalle. Itselleni luultavasti kun en jatkuvasti voi hyvin ja ajattele selkeästi.

En minä huomaa että olisit jotenkin levoton.

Nypin karvahupustani tukkoja ja ruttaan niitä kasaksi ja pudotan huppuni sisään. Haluaisin vaan juosta ympäriinsä. Ja huutaa. Ja on vaikeeta vaa istua. Mun on tosi vaikee olla tässä.

No juokse.

En mie. Kun en kehtaa.

Oletko saanu palautetta rauhattomuudesta?

En mie varmaa. Tai varmaa. Tai en mie tiiä. Tai jotaa. Oon kai jotaa. Mut vaa vitsailtu. Ja ku oon puhunu paljo mut en yleensä puhu mut ei sitä oteta minää kaikki muut puhuu nii paljo etä mieki saan joskus eikä se haittaa.

Pidän kurnutusääntä ja toivon ettei se kirjaa sitä ylös.

Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Pihal oli nainen ja kaks pientä poikaa leikkimässä, niillä oli hauskaa, tulin takas ylös viiltelemään. Todella aikuismaista käytöstä, mutta on jo oksennettu ylös kaikki mahahapot. Ei kannata yrittää enää tänään mennä kauppaan.

Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

Soitin kun tuli heti aamusta ikävä
sanottiin että soita ensiviikon perjantaina
kun on se soittotunti taas
ja sitten sain luurin korvaan.

Kaksi palaa 200 gramman suklaalevystä enää käsissä
syön ne, poltan tupakan ja tungen sormet kurkkuun
ja sitten menen takaisin nukkumaan
kerran oli taas näin turha päivä olla olemassa.

Ei se ole kuin elämää, mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa?

Minä vihaan naapureitani. Alakertalaisia ja yläkertalaisia. Niitä jotka jumputtaa saakelin bassoa ja pitää bändiharkkojaan keskellä yötä ja niitä joilla on aina remontti kesken. Tämä oli ihana talo silloin kun tänne muutin. Kenestäkään ei ollut häiriötä. Seinänaapurien aikataulussa menevistä panosessioista jonkin verran, mutta kyllä sekin oli taivasta tähän verrattuna.

Olen joka päivä niin saakelin kireällä.
Aamusta yöhön.

Käännän päivisin omia musiikkejani kovemmalle, niin kovalle ettei oma pää enää oikeasti kestäisi, lattia tärisee ja porausääni polttaa läpi, öisin on korvatulpat joita oma pää ei oikein kestä. Ja ihmettelen missä helvetin gettossa nuokin ihmiset on aiemmin asuneet kun se musiikin luukutus pitää aloittaa heti hiljaisuuden alkaessa. Eilen tasan kello 22. Kahdentoista aikaan vielä itkin hysteerisenä sitä ettei se vaan lopu. Leijona käy välillä sanomassa, aina se ei edes noteeraa. Se yrittää usuttaa minua käytävään ja sitten saankin paniikkikohtauksen kun siellä on pimeää enkä uskalla, en halua. Olen minä joskus ollut sellainen ihminen, joka kyllä käy ovella kirveen kanssa, mutten enää. En minä halua.

En minä uskalla.

Psykosetä sanoo että sitä hämmentää ja säälittää, että voikin olla niin lamaavia ääniä, että kun ne lyttää itsetunnon ja sanoo ettei ole edes tarpeeksi hyvä tiskaamaan, siitä ei tule mitään, miksi edes yrittää, ei ole syytä tehdä muuta kuin kuolla pois.

Sitten se sanoo jotakin sellaista, mitä minulle ei ole koskaan ehdotettu. Kirjoittaa harakanvarpaillaan fläppitaululle sanoja ja napauttaa että miksei tämä kiltti joka tuntee puolestani voisi lyödä sitä pahaa ääntä ja tukkia sen turpaa. Minusta se on aika jännä ajatus, ja vapauttava, koska kaikki ovat aina halunneet viedä kaikki ääneni pois, niin hyvät kuin pahatkin, neuroleptit vaimentaa molemmat, tai sitten vain ne kiltit ja joudun painimaan pelkkien pahojen kanssa.

Se kehottaa myös uskaltamaan käytävälle ja naapurin oven taakse, jos ei edes rimpauttamaan kelloa niin soittamaan taloyhtiölle ja heittämään niitä varoituksella, ettei tarvitsisi omassa kotonaan kärsiä. Etenkään nyt kun sitä ei oikein muuta tule tehtyä kuin kykittyä lattialla tuijottamassa televisiota. Kyllä minä yritän. Yritän oikein kovasti. Vaikka menisi paniikiksi asti.

Huomenna olisi koulukuvaus, ja minä olen päästä varpaisiin urtikarian peitossa. Leopardi. Punaisia läiskiä ympäri naamaa ja vartaloa, on minulla onneksi vielä maskeerausvärit, ehkä saan väritettyä itselleni naaman, peitettyä tummansiniset silmänaluset vaikken silmämunia saakaan valkoisiksi, ne helottaa kirkkaanpunaisina. Pelkään sitä miljoona kertaa enemmän kuin maailmanloppua että kärsin näistä loppuelämäni, minulla on vanha nokkosihottuma läntti jalassa, se on nykyään noin 2 euron kokoinen ja tummanpunainen eikä ole lähdössä mihinkään.

Tänään soitti vanha kaveri pitkästä aikaa. Perhetuttu (vihaan tuota sanaa, mutta miten sen muuten selittää), kysyi jo viikonloppuna baariin, minä sanoin että jos ensiviikolla, tänään se ilmoitti että ei nyt käy, se kävi sittenkin, löysi onnekseen synttäriseuraa, ehkä meillä voisi silti olla joku koti-ilta. Meillä oli niitä aika paljon silloin kun asuttiin Leijonan kanssa yhdessä, silloin kun olin sairaslomalla enkä tehnyt mitään, aika samoihin aikoihin kun aloitin pitämään tätä blogia. Roudattiin meidän kämpille kunnon mättöeväät ja molemmille kassillinen Lidlin siidereitä, istuttiin parvekkeella polttamassa näpit jäässä tammikuun 2009 -30 asteen pakkasissa ja sen jälkeen siirryttiin olohuoneen lattialle kuuntelemaan musiikkia. Minä kävin jossakin välissä oksentamassa ja sitten taas jatkettiin.

Yhtenä kertana se toi punaviiniä ja oksensin käytävän seinälle kaaressa kun vessa oli varattu. Sen jälkeen en ole punkkuun päin pystynyt edes haistamaan.

Ollaan asuttu Leijonan kanssa yhdessä vain joulukuusta 2008 elokuun alkuun 2009. Silloin kun se petti ekan kerran ja vietin suurimman osan kesästäni sairaalassa. Sen jälkeen se on viettänyt aikaansa enimmäkseen minun kämpilläni. Muttei tämä ole meidän koti, tämä on minun kotini. Vaikka sillä kuinka olisi avain ja oma hylly vaatekomerossa, niin paljon minä olen sille antanut. Oma muki, lasi ja lautanen kaapissa ja taso jääkaapissa mihin en koske. Sen tavarat on ylätasanteella, yhteiset keskivälissä ja minun omani alahyllyllä.

Tänään se kysyi että enkö luota siihen.
En. Miks luottasin? Ei minulla ole mitään syytä luottaa sen pysyvyyteen.
Keitetään teetä ja katsotaan Simpsoneita, se lähtee asioilleen ja minä jään kuuntelemaan musiikkia pitkästä aikaa kofeiiniövereissäni. Käyn suihkussa ja soitan pianoa. Ja sitten odotan, että se tulee takaisin kotiin(i) että pääsen jatkamaan Torey Haydenin Sähkökissan lukemista, en minä niitä kirjoja uskalla lukea yksin ollessani. Ne on sentään totta. Vaikka kyseinen romaani ei tavanomaiseen tapaan kerrokaan itse Haydenista ja hänen potilaistaan. Pelkäsin, etten tykkäisi tästä kirjasta samalla tavalla kuin muista, siihen totuuteen pohjautuvaan dialogiin pääsee helposti sisään, mutta, minähän rakastuin tähän kirjaan enemmän kuin niihin aikaisempiin.

Niin ja.
Vihaan sitä että mielenterveystoimisto on samassa rakennuksessa kuin äitiysneuvola.
Vauvamahoja ja taaperoita.

Ei huvita

Syyskuu on valunut sormien välistä. Kohta se vaihtuu jo lokakuulle, ulkona on kalseaa ja sataa ja tuulee ja pitkätkalsarit on kaivettu telakalta. Toppahousut odottaa jo eteisen naulakossa käyttöönottoa, heti kun sisällä ei pärjää ilman kahtia housuja, ne vedetään päälle ja otetaan pois vasta kun keväällä lumi on sulanut maasta.

Neljäs päivä kun mikään ei onnistu, on niin kömpelö ja jumissa enemmän fyysisesti kuin henkisesti, niin päin tällä kertaa. Kaikki tippuu käsistä ja mitä vain yrittää menee päin persettä. Sattuu ja supistaa parin minuutin välein, naapurin jumputus kiristää eikä jaksa kuunnella. Sanon että en tänään halua lähteä mihinkään kun pyydetään ulos, tänään minä haluan olla kotona, vaikka oikeasti haluaisin olla muualla, mutten pysty, sanon että katsellaan huomenna vaikka tiedän jo etten huomennakaan halua.

Neljäs päivä kun vaa'assa ei ole patteria, se tarvitsee semmoisen litteän, mutta en löydä niitä kaupasta. Ei voi oikeammin syödä kun ei tiedä mitä painaa. Ettei vaan turvota ja läskisty tästä enempää. Mittanauha ei näytä että olisi kerännyt vettä vaikka siltä tuntuu, ehkä se on kaikki sitten naamassa ja nilkoissa. En muista koska viimeksi tein ruokaa. En ainakaan puoleentoista viikkoon ole nostanut pannuja ja kattiloita kaapista. Syön pari palaa ruisleipää ja päärynän, pussin vauvamaissinaksuja ketsupilla, oksettaa eikä tee mieli. Tänään kuitenkin kaivan riisipaketin kaapista ja valmistan Leijonalle päivällisen, syön pari haarukallista ja makaan vatsa kippuralla sohvannurkassa tuijottamassa piirrettyjä.

Maanantaina on sytostaattipäivä. Tiistaina psykosetäpäivä. Minua ei huvita mennä sinne, viimeksi se tonki sille kuulumattomia asioita, kyseli ja intti, suutuin, ei ne kuulu sille eikä kenellekään muulle. Ne ei ole minulle ongelma, minä en niistä halua luopua missään nimessä. En ainakaan vielä, en minä ole valmis päästämään turvarievustani. Se on ainoa niistä joka minua ei ikinä satuttaisi. Se on ainoa johon voin koko maailmassa luottaa.

Both sucks and blows

Kahdeksan tikkiä siinä kädessä joka ei ole käynyt puimurissa, siinä missä on ennestään vain pari viiltohaavaa ja paloläiskät kesästä 2009.  Yksi rikkinäinen tuplaruutu ruokailuhuoleessa ja vittuuntunut äiti. Päivystävä konsultaatti kysyy miksi ja minä sanon että jaa miksi, siksi kun vitutti.
Sen mielestä se ei riitä, pitäisi olla lisää ja syvempää, varmasti on paha olla kun on sairaana mutta kun on ollut sairaana aina ja päässä utua lapsesta asti mitä suuremmilla asioilla on enää väliä. Kerron sille siitä kuinka kävin parturissa ja parturi otti ensin värinpoiston ja sitten laittoi kuparinväriä, ja minulle kasvoi juurikasvu ja minä kaksi viikkoa etsin kaupasta sopivaa tököttiä tyveen, ja se paketti ja numerosarja oli pelkkää huijausta ja nyt olen taas tummatukkainen. Tämä on mahonki eikä kupari, se on vissi ero!

Se sanoo että eihän tuo ole yhtään pahannäköinen ja meinaan tintata sitä nokkaan, mikä vitun sokea se on! Minkä vitun turhan koulutuksen se on käynyt että osaa noin loukkaavia laukoa ja vielä päin naamaa? Totta kai tämä on pahannäköinen kun ei ole edes kilometrien päässä siitä mitä hain. Mitä samperin väliä sillä on että joku paskanruskea sattuu sopimaan päähäni jos minä haluan kuparia?
Minä en osaa enää tehdä mitään oikein. Edes vittu värjätä hiuksiani. Sen mielestä olen olevinaan niin väärässä, niin väärässä, miten vitussa se edes kehtaa sanoa niin, ei se edes tunne minua, sen jutellut kanssani seitsemän minuuttia ja heti luulee tietävänsä että olen vain hieman väsynyt ja masentunut, voi vittu mitä pellejä ne psykiatriselle päästää töihin. Onko se muka niin väärin haluta että hallitsisi edes jotakin itsestään, pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vielä nyt kun tukkaa ylipäätään on päässä, tekeekö se minusta niin vitun paskan ihmisen että haluan tykätä itsestäni edes vähän? Joo tekee. Koska en ole niin vitun riemuissani ja elä vaaleanpunaisilla pilvillä ja ole tyytyväinen kaikkeen mitä tapahtuu.

Nyt minulla ei ole sopivia vaatteita kun ne läskille sopivat vaatteet mitkä alennuin ostamaan käy vaan kuparitukkaiselle ei milleen paskanruskeatukkaiselle enkä voi niitä siis käyttää näyttämättä täydeltä idiootilta. Naama näyttää ylipursuavan turvonneelta ja kirkkaanpunaiselta, kuparin kanssa se oli ihan hyvä eikä saatanan jättimärkäpääfinnit hypänneet kenenkään silmille. Nyt ne taas hyppää ja minun pitää käyttää ne viimeiset roposet vitun värinpoistoon.

Juon äitillä puoli pulloa Laxoberonia muttei vittu edes tule kunnon mahakipuja. Perseestä vuotaa verta housujen läpi sohvaan vaikkei sillä saakelin paskareiällä ole kuukauteen tehnyt yhtään mitään. Olen niin läski ettei edes suoli mahdu toimimaan kaikelta sisäiseltä turvotukselta, mutta nyt se loppuu. Nyt minä lopetan. Voin syödä kerran päivässä ja muuten lientä kerran en edes saa itseäni liikkeelle.

mu dieetti

Eilen tuli maailman karmein olo ikinä, aloitettiin sytot nimittäin. Luulin että kuolema korjaa ja jos ei saatana äkkiä korjaa niin kyllä sen ite hoitaa pois alta. Harmi vaan että oli kiinni vessanpöntössä ja oksennusämpärissä ja lopun aikaa lojui vaan sohvalla vitun oloissa ja vielä karmeammissa mielentiloissa sen kuolemanlöyhkänsä kanssa kun kaikki solut alkaa mätänemään sisällä.

No! Eipä hätiä! Tänään on ollut vieläkin kamalampaa! Nyt sitä jo toivoo eilistä olololoa takaisin. Maha ja kurkku ja kaikki on kipeänä oksentamisesta ja kakoo tyhjää. Pahoinvointinappeja ei voi vetää naamariin kun nekin tulee samantien takaisin. Ei vettä, ei teetä, ei lihalientä. Ei herranjumala ainakaan mitään kiinteää.

Nyt on puolisentuntia muhitellut mahassa kourallista sipsejä (vihaan sipsejä, mutta niissä on suolaa) ja puoli mukia kaakaota. Muuten on kaikki mitä on yrittänytkään tullut takaisin sen siliäntien. Ruokavalinnoissa tärkeintä on se helposti oksennettavuus jos ne nyt takaisin huolii tulla. Ainiin! Söin myös kaksi juustoraasteraastehippua.

Huominen pitäisi vielä kestää, sitten siitä tulee kuulemma vähän vähemmän etova ja pystyy ehkä jo juomaan jossei syömään normaalisti. Ennen sitten seuraavaa hoitoa.

Aattelin että jos ei sytoista tipu tukka niin sitten siitä ettei mitään saa pysymään naamarissa. Vois tässä tavoitteeksi ottaa sen -10 kg tässä kuussa kerran näin hyvin voidaan.

Ps. en voi ite mennä edes kuselle kun ei pysy tolpilla, täs nyt taas todistetaan rakkautta ku itkee ku ei se pissa tuu vaikka tuntuu siltä et pakko tulla, vaikka mitä sieltä tulis ku kaikki on jo suunkautta pihalla, ja toinen pitää olkapäistä pystyssä.

Kaappitila-angsti

Pari neliötä lisää vaatehuoneeseen ja kylpyhuoneeseen, pari kaappia lisää ja yksiöstä vielä kaksio. Ei kai se olisi liikaa pyydetty? Ettei tarvitsisi muuttaa, mutta kaataisi seinän tyhjillään olevaan naapurin kaksioon, tai samalla hinnalla siirtyisi sinne.

Asuntoni on halpa, hyväkuntoinen ja suht hyvän kokoinen. Parveketta kaipaan, sekä kaappeja, ihan vähän vain lisää, sitä eniten. Kaksio olisi aina parempi kuin yksiö, oven taakse saisi kätkettyä sotkuisen häpeänsä, nyt ei vieraita tee mieli päästää sisään, ja yrittää keksiä mahdollisimman hyviä huonoja tekosyitä olla niin tekemättäkään.

"Tääl on aina niin kodikkaan sotkuista", Kaljakeissi on joskus sanonut, niin, eihän täällä ikinä tule olemaan siistiä, olen tilpehöörinrakastaja, ja värien, en ymmärrä puhtaaksinuollunvalkoista ja hillittyä korostamista, minulla pitää olla kaikki. Vähemmän ei ole enemmän, jos olisi mahdollista, jokainen seinäsentti olisi täynnä maalauksia.

On joko kodikkaan sotkuista tai sitten täysi kaaos, kodikkaansotkuiseen voin päästää vieraita, silloin on siellä täällä pari riepua ja nyssykkää eikä sohvatyynyjä ole pöyhitty tai pölyjä pyyhitty, mutta lattiat on imuroitu ja sänky pedattu.

Leijona osti reilu vuosi sitten sen omakotitalon, olen siitä kertonut ja useampaan otteeseen maininnutkin. Nyt se on viimeistelyä vaille valmis, viimeistely on kaappien täyttöä. Minä lupasin, että sitten kun se on valmis, suostun tulemaan katsomaan, ja tänään pitäisi lähteä. Ja siitäkin on monta päivää tapeltu. Kun en halua. En halua muuttaa sinne joten miksi se pitäisi nähdä, on minulla valokuvia.

En halua elää talossa, jossa olisin vieras. Josta vain toinen maksaa lainaa pois. En halua asua talossa, johon saattaisin rakastua, koska erotessa muuttaminen pois olisi vaikeampaa. Kerran ei se minun taloni olisi, minun sieltä pitäisi lähteä lätkimään.

Enkä minä halua rakastua vielä taloonkin.

Soiteltiin isin kanssa eilen. Suututtiin taas molemmin puolin, se ei ole kannustava tai huolissaan, ja minä olen laiska turha paska kun en ole jo takaisin koulussa ja vielä etsi siihen päälle töitä. Vettä myllyyn kun sanon, että luultavasti jätän koulut kesken taas kerran, en halua kolmatta vuotta käydä samaa, opiskella sellaista, johon en työllisty, tai en minä kyllä oikein mihinkään tule työllistymään, ainakaan asiakaspalvelutöihin, vaikka se olisi se lähes ainut varma vaatimus, mitä työltäni haluan.

Kyllä se varmaan turhauttaa, kun yksi ei saa mitään aikaan. Ensin jätettiin kalliit ja arvostetut musiikkikoulut kesken kun masensi, ja sitten jäi maskeerauslinjalta valmistumatta kun ei jaksanut aamulla nousta kuudeksi kouluun. Lävistäjä-tatuoijaperehdytysjakso sentään käytiin loppuun mutta nekin oikeudet meni kun piti taas olla niin tyhmä ja sairas ja istua osastolla puolivuotta. Isoveli on sentään asianajaja ja pikkusiskoista ja -veljestä tulee suurta. Ja tämä äpärä vaan tekee pätkätyötä, putoaa kouluista omaa tyhmyyttään ja sikiää ympäriinsä.

Siinä kohtaa lyön luurin korvaan kun alkaa keittämään yli, kerran tämä sairastuminenhan taas on täysin minun omaa syytäni.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Välillä, tai aika usein, monta kertaa päivässä, valehtelematta, tulee epätoivoinen olo. Ettei tämäkään tuska koskaan lopu. Aina tulee jotakin uutta ja aina mennään kovempaa päin puuta jos joskus tuntuu korkeapaineelta.

Lauantaina lähdin pois. Vitutti. Tuntuu että on ihan sama, potilaalla ei ole kasvoja, siellä ne vaan kitisee ja tekee hoitajan elämästä hankalaa, miksi te tälle alalle olette lähteneet ja vielä pysytte, jos se tuntuu liian raskaalta. Mutta eihän tämä mikään hotelli ole, niinkin sanottiin kun könysin takaisin, että mitä sinä helvetti tuollaista.

Kysyin miksi muita teititellään ja minua sinutellaan. Siksikö että olen nuorempi? Ei se niin mene. Jos yhtä niin muitakin. Tai sitten vain kuninkaallisia, ei tätä sortovaltaa.

Tänään minä haluaisin pois. Pois kokonaan. Revetä ja kadota ja olla olematta.

Aamulla sain pameja ja särkylääkettä taas lisää, ei ne minulle sovi, tulee säpsyjä, mitä sitä kukaan oikeasti sellaisia edes luulee tarvitsevansa, se on tahdosta kiinni, totta kai se on helpompaa luottaa niihin pieniin nappuloihin jotka olevinaan auttaa - vaikka ne oikeasti vain pahentaa tilannetta, seuraava kerta on taas ällöttävämpi, inhottavampi ja aivot repeää pahemmin.

Paha olo ei tee kenestäkään erikoista. Sitä pitää vain sietää ja hoitaa, yli omien henkisten resurssiensakin. 

Vaihdoin avanteen kerran itse, mittasin ja puhdistin ja rasvasin ja kiinnitin ja itkin ja huusin ja tunti siihen vain meni että suostuin. Enhän minä ole kuin iso uhmaikäinen joka raivoaa kun ei olekaan niin kuin muut, vaikka onkin samalla tavalla täynnä paskaa, se vain tulee eri reiästä ulos.

Sanottiin, että ehkä viikon joku voi tulla katsomaan kerran päivässä ja vaihtamaan, muut on hoidettava itse, jos haluan kotiin, en minä kyllä halua, en minä tätä halua sinne viedä.

On semmoinen epätoivo.

Äiti oli täällä päin tänään, sisko soitti ja sanoi siitä, että se oli sen luona käynyt. Ei osaa olla paikallaan kun on niin hermostunut ja haluaa syödä ja syödä että voi oksentaa ja viiltää ja hakata päätä seinään että voisi edes huutaa. Ei se sisäinen lapsi ole mihinkään menossa, sillä on ikävä ja sitä pelottaa ja vieläkään sille ei anneta mitä haluaa.

Ehkä tiistaina pääsen sinne minne sitten olenkin menossa.

We all know how this'll end

Tiistaiaamuna ne teki elämäni pahimman virheen.
Heitin hoitajaa lääkekupeilla ja lusikalla ja kirjalla ja sytkärillä ja sitten se itki kun huusin.

Keskiviikkona heitin puurot lattialle.

Tänään söin puolikkaan ruisvuokaleipäviipaleen kun olin jutellut psykosetäni kanssa.
Elämä on paljon kivempaa myös silloin kun aurinko paistaa
ja puolentoista vuorokauden tauoton sade taukoaa.
Vaikkei sitä voikaan kuin katsella ikkunasta.

Öisin papat kuorsaa enkä saa nukuttua,
päivisin ei anneta nukkua kun on niin paljon kaikkea missä pitää juosta.
Psykiatrista konsultaatiota, sosiaalihoitajaa, avannehoitajaa,
saakelin monta ruokailutappelua päivässä,
tyhjennyksiä, suihkuja, tupakoimissaarnoja ja itkuraivokohtauksia.
Leijonan odottamista, vaikkei se edes eilen tullut vaikka lupasi.
Tänään se toi suklaata ja rikkirasvaa.
Hetken harkitsin mutta laitoin sen viemään ne pois,
koska en halua nähdä kun se tulee ulos mahastani pussiin
ja haisee maailman pahimmalle.

En kyllä suostu itse siihen koskemaan,
tulkoot vaikka kolme kertaa päivässä joku sen meille kotiin tyhjentämään
mutta minä en halua alkaa,
minulle luvattiin, ettei tähän mennä
enkä tykkää valehtelijoista.

ihan tosissaan elän helvettiä

Syön päivässä 3 tablettia 1 gramman Paratabseja, 10 kappaletta 400 milligramman Buranoita ja otan välillä äitin Ardinexeja muutamia satunnaisia nappeja, jos siltä oikeasti tuntuu. Minä en tykkää syödä särkylääkettä, mutta jos en heti aamusta aloita, istun koko päivän vessanlattialla kramppaavan mahan kanssa itkemässä ja laattaamassa kivusta.

Eihän noilla pysy kaikki läpilyönnit millään poissa, mutta ainakin osan aikaa pystyy liikkumaan ja istumaan normaalisti, ja kipuaaltojen aikaan raskaushengitellään ja istutaan kaksinkerroin sekä yritetään olla menettämättä tajua.

Kipua on vatsanalueen lisäksi myös selässä, päässä sekä jaloissa ja välillä käsissä nesteturvotuksen takia, pään kohdalla saattaa olla, että joudun jännittämään vartaloa sen verran enemmän kuin tavallisesti, että tulee purtua hammasta.

Eilen pääsin läpi lääkärin soittoajalla, mutta se sanoi, ettei nyt voi kirjoittaa mitään reseptiä vahvemmista lääkkeistä ennen kuin menen suolistettavaksi. Sori vaan, koetappa kestää.

Tällä hetkellä elämässä ei ole yhtään mitään järkeä, jokainen hetki on täyttä kärsimystä ja oikeasti, mitä vittua, miksen minä vaan tapa itseäni, voisi tulla huomattavasti helpompi olo.

Jos tämä reilua ja kivaa nuoruutta niin tätä tarvitse enää yhtään katella.

Ain't right

Tänään heräsin siihen että kiukutti nähty uni, se oli vittuilu-uni, minä vittuilin, ja vaikka siitä nautin, se suretti, koska asianomainen ei koskaan saa tietää kuinka paljon hänen olemassaolonsa minua järkyttää ja ärsyttää.
Sen jälkeen itkin tunnin, kymmentä yli neljästä kymmentä yli viiteen, ja onhan siitä jo aikaa kun oikeasti olen itkenyt, yleensä se tulee vasta töissä kun istun paskajäykkänä seitsemästä yhdeksään ja nielen raivonkyyneleitä, ihan niin kuin ennenvanhaan.

En osaa enää itkeä samalla tavalla kuin nuorempana, silloin kun koko iltapäivä ja yö saattoi mennä parkuessa tyynyyn omia olojaan kunnes sitä oli niin poikki ja naamastaan valkoinen ja turvoksissa, ettei enää jaksanut. Se loppui siihen, kun elämäni ensimmäinen SSRI-lääkitys poiki käyntiin 17-vuotiaana. Sen jälkeen en ole enää oikein toiminut. Joko vain raivostun tai ilostun tai sitten olen passiivipaavo enkä jaksa välittää.

Toisaalta se on kai ihan hyvä asia.
Olevinaan.
Vaikka silloin kun raivostun, raivostun ihan kunnolla. Joka päivä, noin kolme kertaa nykyään, koska olen niin vihainen, vittuuntunut ja surullinen kellonympäri.

Sairauteeni ei sovi perinteiset masennuslääkkeet, mutta en kyllä ole ikinä löytänyt neurolepteistäkään mitään muuta kuin haittaa. Efexor turrutti vasta puolenvuoden jälkeen, Mirtazapinilla tunsin sen kahleen jo ensimmäisen viikon aikana ja lopetin, vaikka väitettiin, että annosta suurentamalla olo varmasti paranisi.

Kuten Efexorinkin kohdalla.

Mutten minä suostu syömään lääkkeitä ilman poliseurantaa. Kenenkään ei pitäisi suostua siihen, etenkään, jos on vielä hitusenkaan masentunut.

Meille oli tullut viesti työpaikkatupakoinnista, joku oli onnistunut sytyttämään tulipalon tupakkapaikalla, epäilen ennemminkin potilaita kuin työntekijöitä, savuttomassa sairaalassa ei parane jättää merkkejä olemassaolostaan, jos palaa. Nyt täytyy myös muistaa leimata itsensä ulos, jos ruokatunnin ulkopuolella lähtee kärylle, onkohan taas naurettavampaa paskaa kuultu. Mitä väliä sillä on miten ihminen ne 10 minuutin kahvitaukonsa sitten viettää? Saamalla vähän liikuntaa ja tuhoamalla ihan itse itsensä vai levittämässä persettään kahvipöydän ääressä pullien ja karkkien kanssa? Kahdeksaa tuntia istumista päivässä ei korvaa mikään määrä iltaisin ja viikonloppuisin harrastettu liikunta, se on tervetuloa metaboliseen oireyhtymään ihan vuoden, parin sisällä. Siitä oli viime kesänä uutisissa taas tutkimus.

Enhän minä edes jaksa ruokatunnin puolta tuntia käyttää kokonaan kerralla.

Heti aamusta soitettiin, tulenko viikon päästä maanantaina leikeltäväksi, sanoin että kerkeän aikaisintaan 15.8. iltapäivällä, silloin aamulla vien Jupun ekaksi päiväksi ekalle luokalle ja odotan ne muutaman tuntia, mitä niitä paikalla pidetään, että voin viedä sen kotiin ja jutella siitä, miltä tuntui.

Varmaan ei tarvitse murehtia siitä, että menisi läheskään yhtä huonosti kuin minun ensimmäisen luokkani ensimmäinen päivä, saati sitten ensimmäinen luokka kokonaisuudessaan, tai toinen tai kolmas ja neljäskin, jos sitä lasketaan.

Ne sanoi vaan loukkaantuneena että jaaha ja että leikkaava lääkäri on sitten tiistaina 16.8. mahdollisesti käytettävissä, ja jos ei ole, se soittaa ja pitää yrittää sumplia, kerran minä en hengestäni välitä tarpeeksi. Ja koska yskin nyt hengityselimiäni pihalle, pitää mennä keuhkokuvaan tarkistamaan, ettei ole levinneisyyttä, miksei ne katso viime viikon CT:stä, luuleeko ne että ihan yhdessä viikonlopussa alan kehittelemään jotain etäpesäkkeitä?

Poikittainen paksusuoli kulkee vaakasuunnassa oikealta vasemmalle. Kyseisellä alueella sijaitseva syöpä voi aiheuttaa mahakramppeja.

No älä vitussa.

"Lääkäri tekee maksillaaripunktion, jonka jälkeen nenästä tulee puoli kahvikupillista vanhaa sammakonkutua."

vv11/6

Kävin eilen Homokorvan kanssa Juhannus-ostoksilla. Kaljaa, makkaraa, viintä, lisää lihaa, viinaa, jotakin juustoa, rainbow-siideriä ja jopa salaattitarpeet! Jotta voi tehdä vaikka kanasalaattia? Juhannukseen täytyy tunkea lihaa joka paikkaan, mikä hieman allekirjoittaneen ruokailuja supistaa, mutta joku lupasi tuoda perunasalaattia. Yleensä perunasalaattia tulee noin kilon verran. Kaikilla on se pelko perseen alla, ettei toiset muista, ja jokaisella on loppujen lopuksi oma rasiansa, vaikkei sitä edes kukaan syö. Paitsi minä, minä rakastan perunasalaattia. Uudesta vuodesta Itsenäisyyspäivään, kaikkina vuodenaikoina ja juhlapyhinä.

Parisuhdeihmiset taipuivat siihen, että liityn niiden seuraan. Koska silloin saadaan ruokakulut jaettua pienemmiksi. Luonnollisesti.

Vai miltä kuulostaa muihin korviin viesti "tää ja tää ei tuukkaa mut hei lähe kauppaa käymää mukan nii ostetaa jotaa grillijuttui?" ja "maksat siä nää makkarat ja noi kyljet tos?". Kyllähän minä armopaloillakin voin tässä vaiheessa mennä, ei tarvitse yksin kotona murehtia paskaa elämäänsä.

Vanhojen kavereiden kanssa huomaa, kuinka paljon on muuttunut. Että miten ei odoteta sitä että suusta lentää asiaa toistenkin juttujen päälle, kunnes tunnin kuluttua taas tajuaa että pidä nyt se turpas kiinni ja anna meidän hoitaa puhuminen, ei ne sun jutut oo yhtä kivoja.

Olkoot.

Ps. onpa mul kivan mielikuvituksellinen työ!

EDIT:// Sain näytteenottoajan ensiviikon torstaiksi, suoraansanottuna vituttaa, miksei keskiviikoksi, se olisi sopinut niin paljon paremmin kaikkiin suunnitelmiini ja nyt joudun tekemään ne kaikki uudestaan ja miettimään millä pääsen oman hoitopiirini keskussairaalalle. Onhan se polkupyörä keksitty. 10 kilsaa ja haava mahassa takaisin oujee.

Hyvijä uutisia!

Tänään kun olin juoksemassa ulos töistä noin kello 14:57 puhelin soi. Terkkani, se on käynyt läpi laboratoriovastauksiani ja kertoo, että syöpämarkkerit on koholla. Halusin nekin katsottavaksi, kaikki verikokeet, minä tykkään verikokeista, kaikilla on omat perverssionsa, enkä ole koskaan sanonut, etten veren katselusta tykkäisi.

Se vaan sanoi, että laittaa viestit huomenna lääkärille, että se voi tehdä lähetteet sairaalaan ja pääsen kuvauksiin ja koepaloihin, tarkempiin jatkotutkimuksiin jne, siellä se vauva mikä on mahassani potkutellut aikansa varmaan otetaan osalti pois, surku käy, vaikka kai se on helpottavaa, jos olosta tulee edes vähän parempi.

No, ehkä se loppukesästä selviää onko mitään vakavaa vai taas samanlaista kasvustoa kuin mahasta aiemmin poistettiin, vaikka tämä ei saatakaan mahassa olla vaan jossain muualla elimissä, odotetaan TT:hen asti.

Sanon vaan, että "jee!"

älä oo daijjjuuuuu

Kiitti kohta riitti

Tuntuu että paskoja päiviä virtaa sisään ennennäkemättömällä voimalla, kai se filtteri on taas mennyt rikki, tai siis, onhan näitä vuosia elämässä eletty täysin tällaisessa paskatilassa polkien, mutta jostakin syystä nekään eivät niin nautinnollisia vuosia ole olleet, että olisi tullut nautittua.

Tiedätte varmaan hyvin sen kun yksi pieni asia menee pieleen kun on jo valmiiksi tosi kaamea olo aamulla herätessä, ja sitten yksi pieni lisää, ja taas yksi pikkipikkiriikkinen juttu, sen jälkeen vähän isompi, taas asia johon ei voi itse vaikuttaa ja kohta ollaan tunnemyräkkälumipallonsa kanssa aiheuttamassa tunnekuohulumivyöryä ja jo se hampaan pureminen on niin voimaa vaativaa, ettei sekään enää tahdo onnistua.

En osaa sanoa tarkkaan mistä asti on ollut fyysisesti huono olo, luultavasti viime torstaista, tai ehkä jo sitä ennen kun tuli ensimmäiset yöt valvottava mahakipumaraton, viime keskiviikkoyönähän se kaikista kamalin oli, ja senkin jälkeen on kouristanut. Viikonloppuna olin vain äärettömän vihainen ja poikki ja paniikkikohtauksissa.

Tänään minulla on hyvin (ihan suoraansanottuna) paska olo. Loppuunpalanut mutten osaa sanoa onko se henkistä vai fyysistä vaiko jopa sekäettä.

Enää en tiedä mitä vittua minä täällä luulen odottavani.