Ei se ole kuin elämää, mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa?

Minä vihaan naapureitani. Alakertalaisia ja yläkertalaisia. Niitä jotka jumputtaa saakelin bassoa ja pitää bändiharkkojaan keskellä yötä ja niitä joilla on aina remontti kesken. Tämä oli ihana talo silloin kun tänne muutin. Kenestäkään ei ollut häiriötä. Seinänaapurien aikataulussa menevistä panosessioista jonkin verran, mutta kyllä sekin oli taivasta tähän verrattuna.

Olen joka päivä niin saakelin kireällä.
Aamusta yöhön.

Käännän päivisin omia musiikkejani kovemmalle, niin kovalle ettei oma pää enää oikeasti kestäisi, lattia tärisee ja porausääni polttaa läpi, öisin on korvatulpat joita oma pää ei oikein kestä. Ja ihmettelen missä helvetin gettossa nuokin ihmiset on aiemmin asuneet kun se musiikin luukutus pitää aloittaa heti hiljaisuuden alkaessa. Eilen tasan kello 22. Kahdentoista aikaan vielä itkin hysteerisenä sitä ettei se vaan lopu. Leijona käy välillä sanomassa, aina se ei edes noteeraa. Se yrittää usuttaa minua käytävään ja sitten saankin paniikkikohtauksen kun siellä on pimeää enkä uskalla, en halua. Olen minä joskus ollut sellainen ihminen, joka kyllä käy ovella kirveen kanssa, mutten enää. En minä halua.

En minä uskalla.

Psykosetä sanoo että sitä hämmentää ja säälittää, että voikin olla niin lamaavia ääniä, että kun ne lyttää itsetunnon ja sanoo ettei ole edes tarpeeksi hyvä tiskaamaan, siitä ei tule mitään, miksi edes yrittää, ei ole syytä tehdä muuta kuin kuolla pois.

Sitten se sanoo jotakin sellaista, mitä minulle ei ole koskaan ehdotettu. Kirjoittaa harakanvarpaillaan fläppitaululle sanoja ja napauttaa että miksei tämä kiltti joka tuntee puolestani voisi lyödä sitä pahaa ääntä ja tukkia sen turpaa. Minusta se on aika jännä ajatus, ja vapauttava, koska kaikki ovat aina halunneet viedä kaikki ääneni pois, niin hyvät kuin pahatkin, neuroleptit vaimentaa molemmat, tai sitten vain ne kiltit ja joudun painimaan pelkkien pahojen kanssa.

Se kehottaa myös uskaltamaan käytävälle ja naapurin oven taakse, jos ei edes rimpauttamaan kelloa niin soittamaan taloyhtiölle ja heittämään niitä varoituksella, ettei tarvitsisi omassa kotonaan kärsiä. Etenkään nyt kun sitä ei oikein muuta tule tehtyä kuin kykittyä lattialla tuijottamassa televisiota. Kyllä minä yritän. Yritän oikein kovasti. Vaikka menisi paniikiksi asti.

Huomenna olisi koulukuvaus, ja minä olen päästä varpaisiin urtikarian peitossa. Leopardi. Punaisia läiskiä ympäri naamaa ja vartaloa, on minulla onneksi vielä maskeerausvärit, ehkä saan väritettyä itselleni naaman, peitettyä tummansiniset silmänaluset vaikken silmämunia saakaan valkoisiksi, ne helottaa kirkkaanpunaisina. Pelkään sitä miljoona kertaa enemmän kuin maailmanloppua että kärsin näistä loppuelämäni, minulla on vanha nokkosihottuma läntti jalassa, se on nykyään noin 2 euron kokoinen ja tummanpunainen eikä ole lähdössä mihinkään.

Tänään soitti vanha kaveri pitkästä aikaa. Perhetuttu (vihaan tuota sanaa, mutta miten sen muuten selittää), kysyi jo viikonloppuna baariin, minä sanoin että jos ensiviikolla, tänään se ilmoitti että ei nyt käy, se kävi sittenkin, löysi onnekseen synttäriseuraa, ehkä meillä voisi silti olla joku koti-ilta. Meillä oli niitä aika paljon silloin kun asuttiin Leijonan kanssa yhdessä, silloin kun olin sairaslomalla enkä tehnyt mitään, aika samoihin aikoihin kun aloitin pitämään tätä blogia. Roudattiin meidän kämpille kunnon mättöeväät ja molemmille kassillinen Lidlin siidereitä, istuttiin parvekkeella polttamassa näpit jäässä tammikuun 2009 -30 asteen pakkasissa ja sen jälkeen siirryttiin olohuoneen lattialle kuuntelemaan musiikkia. Minä kävin jossakin välissä oksentamassa ja sitten taas jatkettiin.

Yhtenä kertana se toi punaviiniä ja oksensin käytävän seinälle kaaressa kun vessa oli varattu. Sen jälkeen en ole punkkuun päin pystynyt edes haistamaan.

Ollaan asuttu Leijonan kanssa yhdessä vain joulukuusta 2008 elokuun alkuun 2009. Silloin kun se petti ekan kerran ja vietin suurimman osan kesästäni sairaalassa. Sen jälkeen se on viettänyt aikaansa enimmäkseen minun kämpilläni. Muttei tämä ole meidän koti, tämä on minun kotini. Vaikka sillä kuinka olisi avain ja oma hylly vaatekomerossa, niin paljon minä olen sille antanut. Oma muki, lasi ja lautanen kaapissa ja taso jääkaapissa mihin en koske. Sen tavarat on ylätasanteella, yhteiset keskivälissä ja minun omani alahyllyllä.

Tänään se kysyi että enkö luota siihen.
En. Miks luottasin? Ei minulla ole mitään syytä luottaa sen pysyvyyteen.
Keitetään teetä ja katsotaan Simpsoneita, se lähtee asioilleen ja minä jään kuuntelemaan musiikkia pitkästä aikaa kofeiiniövereissäni. Käyn suihkussa ja soitan pianoa. Ja sitten odotan, että se tulee takaisin kotiin(i) että pääsen jatkamaan Torey Haydenin Sähkökissan lukemista, en minä niitä kirjoja uskalla lukea yksin ollessani. Ne on sentään totta. Vaikka kyseinen romaani ei tavanomaiseen tapaan kerrokaan itse Haydenista ja hänen potilaistaan. Pelkäsin, etten tykkäisi tästä kirjasta samalla tavalla kuin muista, siihen totuuteen pohjautuvaan dialogiin pääsee helposti sisään, mutta, minähän rakastuin tähän kirjaan enemmän kuin niihin aikaisempiin.

Niin ja.
Vihaan sitä että mielenterveystoimisto on samassa rakennuksessa kuin äitiysneuvola.
Vauvamahoja ja taaperoita.