Come to papa

Pitkästä aikaa on se olo, että nyt minä saan tehtyä jotakin. Kotona on suursiivouksen aika, kasa koulutehtäviä odottaa tekijäänsä, kaivan jo peruskaavat kaapista ja mietin pitäisikö alkaa miettimään siitä jatkamista, mihin on jäänyt.

Hammas on louhinut oikeaan kämmenselkään haavan, rystysiin niitä ei yleensä tule, vaan pidemmälle. Silloin kun tunkee käden suuhunsa ja kaivaa pitsat ulos kurkusta. Se on nyt auttanut; oksentaminen. Pään olemista. Lauantaina, tiistaina ja sen jälkeen keskiviikon torstai-iltaan asti jatkuneiden itkujen jälkeen torstai, perjantai, lauantai ja tämä aamu. Aikaisemmin viikolla säärien ja käsivarsien nirhimistä, sekin auttaa, muttei yhtä pitkäksi aikaa kuin oksentaminen. En tiedä olenko koskaan ottanut oksentamisesta morkkiksia. Ei se minusta ole sen arvoista, nähden siihen tyyneen oloon jonka se tuo. Pystyy taas olemaan kun paniikki ei hakkaa ohimolla.

Alkaahan sen taas näkemään naamasta, sylkirauhaset poskissa turpoaa, ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti, samoin silmät, kaunista bulimia ei kenestäkään tee, eikä lopullisesti laihaa, kuolee rumasti kylpyhuoneeseen vatsalaukku räjähtäneenä verta suupielessä, jää sinne haisemaan ikuisuudeksi kun on jo katkaissut kaikki välinsä ulkomaailmaan.

Mutta se on minun bentsediatsepiinini. Eikä siitä tule väsynyttä pilvistä oloa, siitä tulee terävä ja selvä olo. Tietää taas pystyvänsä johonkin.

Minulla on ollut ääniä päässä niin paljon, niitä tulee räjähdyksenä silloin kun stressi on yli hallussapidettävän kynnyksen. Ei sitä tiedä mikä on ulkopuolelta ja mikä sisältä, toisaalta olisi kivempi olla täydessä hiljaisuudessa vain niiden omiensa kanssa että tietäisi varmasti tarvitseeko niitä kuunnella.

Tupakkaa tekee koko ajan mieli, unet on pelottavia ja vielä herätessäkin itkettää ja tärisyttää ja kaivautuu kanin kanssa miehen kainaloon, se kuolaa tyynyyn ja jatkaa omissa maailmoissaan taju kankaalla ja se on hyvä niin, sen ei taritse turhaan tietää, riittää että se joutuu katselemaan muuta sekoamista.

Sekin on auttanut oloa kun isi soitti torstai-iltana ja pyysi anteeksi, sanoi ettei tämä tietenkään ole minun syytäni, koko sairastuminen, lisätauti, en tiedä kenen kanssa se on jutellut, mutta sillä oli valmiit sanat ja se oikea paino äänessä. Ja huoli ja kaikki kun en tänä viikonloppuna vielä saanut aloittaa sytostaatteja kerran on se keuhkopussi tulehduksissa ja täynnä vettä, mutta perjantaina kävin lääkärillä ja arvot oli ihan hyvät eikä kuumetta ole ollut pariin päivään, nesteet otetaan huomenna pois ja huomenna saan ehkä ensimmäiset tiputukset, jos ei ole epäilyttävää.

En tiedä, mitä tänään sitten loppujen lopuksi tekisi. Tiskaan, siivoan keittiön ja laitan vaatteet kaappiin. Imuroin ja pesen kylpyhuoneen, ehkä vaihdan lakanat ja pesen pyykkiä. Koneellakaan ei voi aikaansa viettää kun messenger huutaa tyhjyyttään ja ei-kiinnosta:aa, tulee vaan paha mieli. Ulos en taida mennä, ehkä sitten maalaan ja tuijotan televisiota, sekin kun niin paljon poikkeaa siitä miten aika arkena muuten kuluu. Mutta mitä sitä valittamaan, on minulla sitä omaa seuraa jos ei muuta, vaikka niistäkin suurinosa on pelottavia.