Superior emphaty complex

Minä en kyllä sinua ymmärrä. Oot just saanut kaiken kuntoon; jalat maahan ja tehnyt isoja päätöksiä elämän suhteen. Ja sitten teet mitä; annat kaikki saavutuksesi pois! Sen sijaan että nauttisit olostasi ja vapaudestasi otat toisten paskat niskaasi. Taas!

Luovuus on kurinalaista. Sitä ei voi ammentaa tyhjästä. Ymmärrätkö tämän?
Sen sijaan että käytät tätä asiaa omaksi hyödyksi ja luot jotain, maalaat, sävellät, kirjoitat, - sen sijaan sillä luovuudella hoidatkin toisia ihmisiä. Onko reilua että kaverit voi hyvin ja on luovia sen takia että sinä otat niiden paskat kantaaksesi?

Kävin tänään psykatädilläni, joka on erittäin viisas psykoterapeutti, ja hyvin suorasanainen, ja tätä piirrettään muistaakin aina pyytää anteeksi joka kerta. Mutta kuitenkaan en koskaan ole ollut hänen kanssaan eri mieltä. Ei, ei ole reilua että minä olen se joka aina kuuntelee ja selittelee toisten tekemisiä. Joilta opettajat koulussakin kyselevät mikä toisilla on kun ei niitä näy tai naama on hapankorpulla - ajatelkaa; minä joka peruskouluaikana olin enemmän poissa kuin läsnä opetuksessa.
Minun pitäisi olla itsekäs ja olla ottamatta liikaa vastuuta ja toisten murheita hoidettavakseni. Mutta tiedättekö kuinka vaikeaa se on kun näkee ja tuntee toisten kärsimyksen niin selvästi että omaa vatsaa velloo. Aivan, saatanan vaikeaa.
Minä menen rohkaisukaljalle tai -kahville koulun jälkeen poikaystävänsä kanssa riitelevän kaverin kanssa.
Minä kuuntelen kun toinen kaveri itkee pahaa fyysistä ja psyykkistä oloaan.
Minä olen hiljaa enkä mene lähelle kun yksi on pahalla päällä muttei tiedä sitä itse.
Minä ja minä ja minä, tästä minä-keskeisestä pälpätyksestä päätellen olen hyvinkin itsekeskeinen paskiainen ja marttyyri! Uhraudun toisten vuoksi ajattelematta ollenkaan omaa hyvinvointiani ja sitten tulen blogiin marisemaan asiasta.

Mutta hei, aikuistenoikeasti, sain maanantaina sydämenpysähdyksen.
Ehkä minun on oikeasti aika alkaa vähän itsekkäämmäksi että saan edes unirytmin kuntoon.

Apuakaan ei saa vaikka kuinka pyytää

Itsesäälipostaus edessä, vitutusta ilmassa. Silmiäkin kirvelee niin paljon ettei valkuaisia voi olla raapimatta.
En päässyt osastolle, sanoivat vastaanotossa että on liian täyttä enkä ole liian vakava tapaus. En tarpeeksi sekaisin vielä, mikä onni tietää!
Tuijottelen samoja seiniä yöstä toiseen kun kani nukkuu sylissä, lipitän teetä ja vilkaisen kelloa välillä, jos sitä vaikka jo pääsisi takaisin koululle ihmisten ilmoille.
Tiskikasa haisee oksennukselta ja läskimaha tuijottaa peilistä ja vaaka ilkkuu iljettäviä numeroita aineenvaihdunnan käydessä nollilla. En saa aikaiseksi ja päätä särkee ja viha kuplii sisällä.
Ainakin flunssa on paranemaan päin, ehkä se iskee taas kymmenen kertaa pahempana takaisin, väijyy oven takana.

Kesäksi pääsisin töihin.

Väsyttää mutta ei tarpeeksi, tai sittenkin ehkä liikaa.

Kossusnapsi ja Ketipinoria, pyörin joissakin maailmoissa hetken ja palaan taas entistä pahoinvoivempana.

Sydän sanoo pum ja antaa odottaa ennen kuin seuraava lyönti tekee tuloaan.
Maanantaina EKG.

Maanantaihin on vielä pitkä aika, 60 tuntia ennen kuin voi seuraavan kerran mennä koululle.

Sattuu ja koskee ja vituttaa.

Ranteet auki, lisää lääkettä, lisää viinaa, lisää oksentamista, lisää pään hakkaamista seinään. Ehkä vielä joskus.

Ekatarina nauraa. Valkoviini välkehtii sen lasissa. Painan sormen sen hymykuoppaan ja saan lämpimän suukon.
Aamulla se on myöhästyä töistä terveyskeskuksessa, siitä tulee lääkäri isona. Minusta ei tule mitään.
Yskä alkaa helpottaa, otat sitten vaan ohjeen mukaan sitä yskänlääkettä, kolme kertaa päivässä 15 millilitraa, iskä muistaa puhua äitin suulla. Kodeiinipullon suu tulee nuolluksi puhtaaksi.

Minä olen läskipaska, syön aamupalaksi neljä sämpylää jotka illalla ilmestyivät keittiönpöydälleni, kutsutaan kouluun syömään, voisin ottaa salaattia ja puristella vatsaani.

Pääsen huomenna osastolle nukkumaan.

Poispoispois.

Ehkä kokonaan.

Mitä, miksi, minkä takia ja miten vitussa.

Leijona lähti äsken omille teilleen. Soitin sille tänään ja pyysin käymään ruokakaupassa ensin läpikäytyäni listan ihmisiä, joille ei kultainen käsky tuntunut omakohtaiselta.

Kananmunia, viiliä, luumusosetta, maitoa ja juustoa. Mitä kaipaan, mitä haluan; se ettei minun edes erikseen täytynyt pyytää näistä aineista mitään. Ehkä sitä vasta nyt tajuaa kuinka hyvin asiat parisuhteessa vain voivat olla. Kuinka helppoa elämä on. Oli.

Ikävä ja haluan sen saatana takaisin.
En minä yksin pärjää.

Eilen mietin enemmän itsemurhaa.
Nyt en taas tiedä, kävin polilla juttelemassa kuukauden tauon jälkeen. Tarvitsen enemmän käyntejä.

Pitäisi ainakin lopettaa kirjoittaminen hetkeksi, en saa mitään ulos, missään ei ole mitään järkeä.
En muista mitään enkä kuule enkä tajua keskusteluiden punaista lankaa. Tämä on tuttua menoa.

Menen viikonlopuksi osastolle nukkumaan, kaksi viikkoa ilman unta ja pari tuntia nuokkumista.

Minun paskat fiilikset jatkuu. Yksi kermainen oravanpyörä josta ei pääse yli eikä ympäri eikä sen puoleen uloskaan.

Leijona kävi eilen palauttamassa avaimet. Panemiseksihan sekin meni, suuria yllätyksiä ei siinä. Nopea suihku ja ulos pikimmiten uuden kullan kainaloon. Itselle jäi mukava paskanmaku suuhun, joka piti huuhtoa alas kaljalla ja marjaviinillä, joka unettoman yön jälkeen johdatteli tähän päivään.

Eilen oli jumalaton sappikohtaus, tänään meinasin oksentaa ruoat suoraan lautaselle takaisin keskellä ruokalaa, mutta sentään sitä ehti käymälän puolelle asti, vaikka tähtäys vituiksi menikin.
Yskin räkäverta eikä alkoholikaan maistu.
Eikä tupakka.
Eikä ruoka. Ruoka ei täytä. Ruoasta tulee huono olo.

Itken sisäisesti ja käperryn nurkkaan, tytöillä on niin hauskaa ja ne nauravat ja juovat ja minä en pääse sinne fiiliksiin. Ahdistaa ja paniikkikohtauskupla on kurkussa. Vilkuilen jatkuvasti kelloa ja karkaan viimeiseen bussiin, vaikka juttu ex-tyttöystävän kanssa Hoipapojasta jää kesken. Minä en halua ajatella sitä. Ei enää miehiä, miehet on paskoja putkiaivoja joiden maailma pyörii oman navan ympärillä.
Mutta vittu ne on ihania ja saatana sitä euforiaa maata hyväntuoksuisessa sylissä.
Vittu.

Seison vartin junanradalla, mutta se juna on niin myöhässä että paljaita varpaita alkaa paleltaa ja tahdon kotiin peiton alle ja ottaa pupun kainaloon. Ei jaksaisi eikä huvittaisi.

Leijona kävi palauttamassa avaimet.

Paska olo.

Paskainen tukka makaa yksin paskaisia lakanoita vasten

Minulla oli niin kova ikävä. Vittu mitä pitikään taas mennä tekemään.

Voitasko jutella?

Puhelimeen ei vilku vastausta, tuijotan Simpsoneita tajuamatta aikaa, poltan tupakkaa vuoroin punaisesta, vuoroin vihreästä askista. Kani kuorsaa keittiönpöydän alla, kello tikittää jaksamattomana.

Avain käy ovessa, tupakka jatkaa palamistaan.

Ei edes jutella, edes sanaa sanota, siitä vaan pannaan.

Etkö oo saanut nukuttua?

Pitääkö sitä edes vastata, punaiset haukisilmät pullottavat päässä.

Mie jään tänne nukkumaan siun kanssa.

Se paijaa tukkaa, mutta kun aamulehtipoika juoksee rappusissa, herään yksin.