Ain't right

Tänään heräsin siihen että kiukutti nähty uni, se oli vittuilu-uni, minä vittuilin, ja vaikka siitä nautin, se suretti, koska asianomainen ei koskaan saa tietää kuinka paljon hänen olemassaolonsa minua järkyttää ja ärsyttää.
Sen jälkeen itkin tunnin, kymmentä yli neljästä kymmentä yli viiteen, ja onhan siitä jo aikaa kun oikeasti olen itkenyt, yleensä se tulee vasta töissä kun istun paskajäykkänä seitsemästä yhdeksään ja nielen raivonkyyneleitä, ihan niin kuin ennenvanhaan.

En osaa enää itkeä samalla tavalla kuin nuorempana, silloin kun koko iltapäivä ja yö saattoi mennä parkuessa tyynyyn omia olojaan kunnes sitä oli niin poikki ja naamastaan valkoinen ja turvoksissa, ettei enää jaksanut. Se loppui siihen, kun elämäni ensimmäinen SSRI-lääkitys poiki käyntiin 17-vuotiaana. Sen jälkeen en ole enää oikein toiminut. Joko vain raivostun tai ilostun tai sitten olen passiivipaavo enkä jaksa välittää.

Toisaalta se on kai ihan hyvä asia.
Olevinaan.
Vaikka silloin kun raivostun, raivostun ihan kunnolla. Joka päivä, noin kolme kertaa nykyään, koska olen niin vihainen, vittuuntunut ja surullinen kellonympäri.

Sairauteeni ei sovi perinteiset masennuslääkkeet, mutta en kyllä ole ikinä löytänyt neurolepteistäkään mitään muuta kuin haittaa. Efexor turrutti vasta puolenvuoden jälkeen, Mirtazapinilla tunsin sen kahleen jo ensimmäisen viikon aikana ja lopetin, vaikka väitettiin, että annosta suurentamalla olo varmasti paranisi.

Kuten Efexorinkin kohdalla.

Mutten minä suostu syömään lääkkeitä ilman poliseurantaa. Kenenkään ei pitäisi suostua siihen, etenkään, jos on vielä hitusenkaan masentunut.

Meille oli tullut viesti työpaikkatupakoinnista, joku oli onnistunut sytyttämään tulipalon tupakkapaikalla, epäilen ennemminkin potilaita kuin työntekijöitä, savuttomassa sairaalassa ei parane jättää merkkejä olemassaolostaan, jos palaa. Nyt täytyy myös muistaa leimata itsensä ulos, jos ruokatunnin ulkopuolella lähtee kärylle, onkohan taas naurettavampaa paskaa kuultu. Mitä väliä sillä on miten ihminen ne 10 minuutin kahvitaukonsa sitten viettää? Saamalla vähän liikuntaa ja tuhoamalla ihan itse itsensä vai levittämässä persettään kahvipöydän ääressä pullien ja karkkien kanssa? Kahdeksaa tuntia istumista päivässä ei korvaa mikään määrä iltaisin ja viikonloppuisin harrastettu liikunta, se on tervetuloa metaboliseen oireyhtymään ihan vuoden, parin sisällä. Siitä oli viime kesänä uutisissa taas tutkimus.

Enhän minä edes jaksa ruokatunnin puolta tuntia käyttää kokonaan kerralla.

Heti aamusta soitettiin, tulenko viikon päästä maanantaina leikeltäväksi, sanoin että kerkeän aikaisintaan 15.8. iltapäivällä, silloin aamulla vien Jupun ekaksi päiväksi ekalle luokalle ja odotan ne muutaman tuntia, mitä niitä paikalla pidetään, että voin viedä sen kotiin ja jutella siitä, miltä tuntui.

Varmaan ei tarvitse murehtia siitä, että menisi läheskään yhtä huonosti kuin minun ensimmäisen luokkani ensimmäinen päivä, saati sitten ensimmäinen luokka kokonaisuudessaan, tai toinen tai kolmas ja neljäskin, jos sitä lasketaan.

Ne sanoi vaan loukkaantuneena että jaaha ja että leikkaava lääkäri on sitten tiistaina 16.8. mahdollisesti käytettävissä, ja jos ei ole, se soittaa ja pitää yrittää sumplia, kerran minä en hengestäni välitä tarpeeksi. Ja koska yskin nyt hengityselimiäni pihalle, pitää mennä keuhkokuvaan tarkistamaan, ettei ole levinneisyyttä, miksei ne katso viime viikon CT:stä, luuleeko ne että ihan yhdessä viikonlopussa alan kehittelemään jotain etäpesäkkeitä?

Poikittainen paksusuoli kulkee vaakasuunnassa oikealta vasemmalle. Kyseisellä alueella sijaitseva syöpä voi aiheuttaa mahakramppeja.

No älä vitussa.

Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.

Eilinen yö oli kamalaa itsesääliä. Itkin tai siis yritin olla itkemättä tätä kesää, ja kuinka perseestä tämäkin tulee taas olemaan, sitä etten pääse omaan kotiin joka päivä, sitä että kaikki tulee tuntumaan niin turhalta ja vituttaa jo valmiiksi. Joka kerta sanon, että tämä on kyllä viimeinen kerta kun tähän suostun, mutta miksi sitten aina niin teen enkä voi kiltisti pysytellä hiljaa ja nostaa sosiaalitoimistosta elämään tarvittavaa pikkusummaa tekemättä mitään järkevää (koska en pysty olemaan ilman tärkeää tekemistä, olen kokeillut sairaslomaa ja se kuukausi oli elämäni kauheimpia koettelemuksia)...

Sänky ei ole mukava ja on purkamatonta energiaa, mikään asento ei ole riittävän hyvä ja valun patjan väliin ja vaikka menen jo kymmeneltä nukkumaan, huokailen vielä raskaasti kahden aikaan, en minä halua mennä koko kesää seitsemäksi töihin niitä harvoja iltavuoroja lukuunottamatta, ei minulla ole niin kiire takaisin äitille seuraamaan niiden elämää, voisin tulla kymmeneksi ja olla kuuteen, nukkua pitkään ja mennä nukkumaan heti kun tulen takaisin vuoron päätteeksi.

Mutta eihän minulla ole varaa omiin kuljetuksiini, joten joudun menemään muiden ehdoilla. Jälleen kerran.
Työpiste ei ole itselle ollenkaan sopiva ja sattuu ja kiristää ja leuat pureutuu yhteen jatkuvasti ja sitten alkaa se päänsärky vaihteen vuoksi, maha on kova ja sitä koskee eikä jaloissa ole tuntoa ja kävelee kuin paskat housuissa kun ei toimi mikään.

Jos psykotätini kuulisi tästä kitinästä, se karjaisisi että ota nyt itseäs niskasta kiinni, mutta ei se kuule eikä sano enää ikinä mitään, pääni on niin täynnä ajatuksettomia ajatuksia, murheita ja perkeleen suhinaa ja ääniä eikä niistä ehkä mikään ole minusta lähtöisin enää tässä kohtaa. Kirjoittaminen ei auta, se ei ole sama asia kuin puhuminen, niiden ajatusten julkilausuminen ääneen, toteaminen, kuinka tyhmältä taas osaakin kuulostaa, ja sitten osaakin jo päästää irti, nyt ei osaa kun ei voi kertoa.

Minulla on ikävä toissasyksyä kun olin jopa vähän aikaa onnellinen. Nyt en vaan enää osaa olla sitäkään.
Vaikka kiva tyttö lähettää viestiä ja sanoo olevansa vihdoin paremmalla tuulella, ja olen kyllä sen puolesta iloinen.

Nathaniel näkee pahaa unta ja se tulee syliin makaamaan, kertoo siitä kuinka se eksyi ja joutui pimeään metsään, mutta löysi vihdoin takaisin kotiin, vaikka sitten löysikin takaisin, mutta sitten minut vietiin pois, koska olin sen hukannut. Niinhän siinä kävisi.

Tiedän, koska olen tietäjätyyppiä.

Tiedän mikä keskustelu käydään huomenna kun lähden kouluun, ja toisen kerran kun karkaan jumppatunnille, joita on enää tällä viikolla ja ensiviikolla, ja joista maksoin yhteensä 30 euroa, joten kieltäydyn jättämästä niitä välistä. No ei, ei rahan takia, vaan sen miten siitä henkisesti hyödyn.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Eilen isi teki monta tuntia läksyjä (6 tuntia, huh!).
Mut mururakas, iskän on pakko mennä kouluun.
Ei oo. Isi on tyhmä.

Ja niin tyhmä isi lähtee kouluun, on pahalla päällä joutuessaan jättämään kolme murjottajaa jälkeensä, kiroaa paljon, tekee ylimääräisiä virheitä, saa raivokohtauksia, itkukohtauksia ja vaipuu epätoivoon. Ei ole nälkäinen mutta syö kuitenkin ähkyyn, polttaa paljon tupakkaa ja potee päänsärkyä huonosta omatunnosta.

Kun tyhmä ja kiukkuinen isi pääsee kotiin, muruilla on päiväuniaika, joten tyhmä ja kiukkuinen isi pyörittelee peukaloitaan, lueskelee vähän posteja, pakkaa jumppatavaransa valmiiksi ja yrittää varautua taas uuteen syyllistävään keskusteluun.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Minne sie nyt meet et mee et saa mennä!!!!

Ja tyhmä, alistettu, entistä kiukkuisempi isi karauttaa jumpalle, ei pysty keskittymään mihinkään, tekee askelvirheitä toistensa perään, pidättelee itkua ja puree hammasta, vilkuilee kelloa, kiroaa mielessään miksi piti tänne tulla, kunnes tulee loppuverryttelyt, kaikki ajatukset liihottavat omille teilleen, sisäinen aurinko paistaa ja kirkonkellot soivat, olisi valmis lipumaan euforian satamaan sillä minuutilla, mutta joutuukin tasan kello 1800 repimään itsensä vaaleanpunaiselta jumppamatolta, josta lähtee palasia ja joita hypistellään selkä- ja reisiliikkeitä tehdessä, rullaa sen kasaan ja polkee kotiin pää pilvissä.

Kunnes muistaa mitä taas on edessä.
Mutta kun se isi on tyhmä ku ei oo meän kansa-rimpsu pärähtää päälle, tyhmä isi joka ei enää ole kiukkuinen voi hymyillä ja sanoa, että nyt oon. Nyt minä oon koko loppuillan teän kansa ja huomenna isi kyllä menee käymään koulussa, mut ei oo kauaa, vaan kolme tuntia, ja tuun ennen ku teillä on ees päikkikset.

Harmi etten ole oikeutettu isyyslomaan, kesäkuusta tulee kauhea, kerran jo kolme tuntia koulussa olemista tekee tyhmäksi iskäksi, entä sitten ne kahdeksan?

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Meidän pesässä

Väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Ei ihmistä ole luotu menemään seitsemäksi töihin. Ei sitten millään, ei edes kahdeksaksi, yhdeksän on paljon parempi. Ihminen on paljon onnellisempi jos saa nukkua kahdeksaan, eikä mihinkään seitsemään tai luojaparatkoon kuuteen tai viiteen.

Onneksi työni on monipuolista. Istumista +8 tuntia kuuntelemassa ja kirjaamassa, lähettämässä viestejä ja todistusten täyttämistä, pyyntöjen tekemistä radiologille ja puhelinpäivystystä. Sen lisäksi myös kynsilakkavertailua, kukkien kastelua ja pensaiden juurruttamista. Kahvin ja veden keittoa, tuulettamisesta kinaamista, surffailua netissä ja maailman kummastelua. Ei minuakaan kiinnostaisi tehdä sitä mistä maksetaan, jos olisin vakituinen.

Oonko ymmärtänyt oikein että sinua ei tänne koskaan oikeasti töihin saada?
No oot joo.
Varapomo ja työsopimusten allekirjoittaminen.

Muutenkin on vain outoa saada kehuja. Vaikkei niitä suoraan annetakaan, sanotaan vain että 'hyvä kun tulit', ja 'sinua tarvittiinkin'... 'onhan täällä sijaisia mutta....'

Näin tänään Työmiehenkin, se oli menossa oikeisiin töihinsä, siitähän tulee, tai sitten jo tuli, en minä ole ihan enää kartalla, fysioterapeutti, ja hyvä varmasti tuleekin, onhan se aiemmin toiminut urheiluhierojana. Siitä tuli kiva mieli. Minä tykkään Työmiehestä kamalasti, se on maailman kivoin mies. Ketään loukkaamatta. Koska se on hieno ihminen. Se sanoo aina moro vaikka ennen sanoi tere, minä sanoin ennen moro mutta se sekoitti pääni ja sanonkin nykyään tere.

Tällä viikolla tein töitä 9.5 tuntia + 8 tuntia 10 minuuttia.
Ymmärtääkseni se on noin 150 euroa verojen jälkeen.
Siitä kyllä tykkäisin hyvää.
Koska polvi on taas paskana ja haluaisin tuen.

Lisäys allergeenilistaani: kevään vihreät tuontiomenat. Tai enhän minä omenoita muutenkaan saisi syödä kun on vanhojen pappojen vaivoja, sappikiviä, mutta tälle kertaa kurkku sanoi ennen vatsaa stop. Eikä ole epipenejä enää, on vain nieltävä pilleri millä kestää aikansa vaikuttaa. Siihen asti yskittää ja henki juuttuu kurkkuun, naamaa kirveltää ja silmät ja nenä tukkeutuu.

Ei tämä edes ole kamalaa, kookokseen jos vertaa, silloin se on sekunteista kiinni, ja sitten kun loppuu happi, se vain loppuu.

Minusta on kiva olla kotona, taas pitkästä aikaa. Vaikka täällä onkin sotkuista ja inhottavaa ja kakkakikkare on ilmestynyt keittiön lattialle, intopaskaa niiltä jotka oikeasti on innoissaan päästessään kotiin, tosin onko ihme, Aivovasaralla ei ole kotona häkkiä, se on tehnyt itselleen majan, ja reissussa se joutuu nyhjäämään häkissä tai jos ei siellä halua olla, pahvilaatikossa saunalla.

Kai meillä molemmilla on ahtaanpaikankammoa.

Parasta tässä työssä on se, ettei tarvitse paskaakaan tietää mitä eri toimenpiteet tarkoittavat, eikä latinaakaan tarvitse osata ymmärtää, kunhan sitä osaa kirjoittaa.

Tiedättekö mitä, nyt minä olen töissä. Olen ollut hekumalliset 8 tuntia 56 minuuttia, ja nyt taidan alkaa tekemään lähtöä. Leijonakin pääsi äskettäin sädepolilta pois, ja sanoi marssivansa tähän suuntaan, ja että jos sitä ei vartin päästä näy niin kannattaa käydä tarkistamassa pihalta onko se sinne tuupertunut.

Töihin oli kiva tulla. Minusta tänne on aina kiva tulla, vaikkei mitään maailman parasta hommaa olekaan, ja tähän kyllästyy muutamissa viikoissa, mutta kiva se on silti jotakin aloittaa tekemään, minkä varmasti osaa.
Omalle kontolle on taas vaihteeksi langennut perkeleen tekonivelten purkaminen (tsahahaa).
Itsehän olin tekonivelyksiköllä töissä talvi/kevään 2009, ja tästä syystä sitä kontolleni vieritetään joka ainoa kerta kun osasto on onnistunut itsensä ruuhkauttamaan. Ja siitä syystä että jos kerran hallitsen tekonivelkirurgian termistön, niin saan luvan hallita myös muun leikkaussanaston, on toinen sijoitukseni yleensä leikkurin puolella.

Ainut mikä tässä muuttuu vuosien varrella on kuitenkin vain toimenpiteiden nimet, nykyään käytetään artroosivaivaan ilmeisen paljon Synergy-R3:a!
Kiinnostavaa eikö totta.

Olenpa tässä vähän mietiskellyt. Julius täyttää lauantaina 7 vuotta, eli siitä tulee superisopoika, ja ajateltiin Samin kanssa että no jos ostetaan vaikka Afrikan tähti viikonlopuksi, kerran nyt se on jo siinä iässä että jaksaa keskittyä lähes yhtä kauan jopa kuin isipappansa yhteen asiaan kerralla (n. 10-15 min max).
Sittenhän se on mankunut skeittilautaa jo viime keväänä. Isin silmissä se on semmoiseen liian pieni, mutta kun kerran osaa vedota siihen että kaikki muutkin, ja mitä sitä nyt itse muistelee niin on sillä laudalla rullailtu pienempänäkin. Onhan se pitkänajan tähtäimellä terveellisempi vaihtoehto kuin videopelit ja telkkarin eteen orjuuttavat DVD:t ja lastenohjelmat, joten ehkä se nyt sitten on aiheellista vain hankkia. Tosin vasta sitten kun isi nyt saa sitä rahaa ulos, siihen asti mennään sillä Afrikan tähdellä ja kesällä täytettävillä lupauksilla.

Nyt se puhelin rimputtelee ykkösiä ja aika on lähteä kotiapäin äitille tunkemaan naamansa täyteen pullaa (meillon Tuppervaarakemut) ja odottelemaan illan peliä, siinäpä suuret suunnitelmat tällekin päivälle. Hyvää maanantaita vaan.

Tänään onkin ihan hyvä päivä vaikka särkeekin

Ja särkee kovaa. Mahaan ja käteen ja polviiin ja pyörryttää ja oksettaa, tupakka maistuu juuri siltä kuin sen odottaakin maistuvan liian vähien unien jälkeen; pahalta, ja siltä että on polttanut jo koko yön, niin kuin melkein onkin, ja tiesihän sen jo alkuillasta ettei nyt ehditä nukkumaan, nyt syödään nimittäin sokeria, ja minä olen sokeri- ja kofeiiniyliherkkä ja käyn ylikierroksilla niin että hampaat kolisee ja kaliseee ja polvet notkahtelevat minkä kerkeää, on kuuma mutta liian kylmä, ja silti otan Stellaa vaikkei sitä näissä oloissa saisi kun ei se saa kuin entistä sekaisemmaksi, maalaan hienoa, ja se on hienoa siksi vain että se juuri siinä valossa ja märkänä kimmeltää ja akryyli tarttuu kuiviin huuliin ja mattoon ja sitä on vielä käsivarretkin täynnä seuraavana aamuna.

Silloin kun kello kilkattaa 07:00, mutta torkutan ja sitten laitan sen soimaan kahdeksalta ja näytän maailman kauheimmalta kun juon laittimehua jossa on tiivistettä vain väriksi, ja telkkarista tulee nuut nuut-Pingu ja ne rakentaa sen pikkusisaruksen kanssa telttamajaa.
Minä ja minun mahani lähdetään tunti myöhässä, puikahdetaan sisään koulurakennukseen toisen ryhmän opettajan perässä, koska ollaan hukattu avainkortti ties koska, muttei ole sitä maagista 5 euroa että saisi uudenkaan.

Tai onhan minulla rahaa, saan velkoja takaisin 2 ja sitten vielä 15, ne on kaikki ylimääräistä budjettilaskelmiini, mutta ostankin pyykinpesunestettä ja hiusväriä, kaksi murhetta vähemmän.
Ja saan minä töitäkin, pomo soittaa ruokatunnillaan ja kysyy jos tulisin maanantaisiksi ja tiistaisiksi ennen kuin aloitan täyspäiväisenä, tuntipalkkaisena kuudeksi päiväksi, minustahan tulee rikas, kunhan rahat tilitetään, voi kunpa ne laitettaisiin jo kuun lopussa, mutta epäilen kun nykyään palkkapäivä on kaikilla 16. päivä, ennen se oli sijaisilla aina viimeinen päivä, enkä tiedä ehtiikö kahden päivän tunnit joita aion tehdä yhteensä lähemmäs 20 koska siitä saan nettona yli 200 euroa vaikkei palkoillaan saisikaan kehuskella, ensimmäiseen tilitykseen vai saanko ne sitten vasta kuukauden päästä, mikä olisi perseestä, saisin maksettua vuokrat ja muut laskut ajallaan jos ne saisi käteen tämän kuun puolella.

Sitten ei tarvitsisi stressata mistään ennen Leijonan seuraavaa kunnon kontrollia, siellä kerrotaan onko se nyt parempi vai vieläkö kokeillaan pahempia myrkkyjä, mutta silloin se joutuisi olemaan koko ajan sairaalassa, ja se olisi viimeinen oljenkorsi.

Johan on

On järkyttävän turpea olo. Naama on tunnistamaton ja sormia kipristelee edelleenkin. Ja ai saakeli että nukuttaisi vaan aina enemmän, 12 tuntia taju kankaalla lääkkeettä ei auta mihinkään. Pää on jumissa ja alaselkä on paskana, ranteita koskee ja polvet oireilee. Maha pullottaa ja näin pahaa ummetusjaksoa ei ole ollut moneen vuoteen. Ja sitten kun jotain saa ulos se on niin tiukkaanpakkaantunutta ja kovaa että tahtoo repiä päänsä irti.
Jatkuvaa päänsärkyä ja migreeniäkin.
Ja kaikki on tämän arvoista? Ihmistä ei ole tehty istumatyöhön.
Paino on noussut viikossa neljä kiloa, sehän on aina merkki siitä että ihminen on kunnossa.
Siis voi vittu, ehkä se on lääkärireissu edessä.
Vaikkei sitä ihmistä tosissaan otetakaan jos on syömishäiriötaustaa ja muutenkin vielä alipainoinen.
Velliä naamaan ja hymy paikoilleen, tänään mennään kaupungille.

Maha on pömppö ja ja kova ja suoli on täynnä kovaa ulostetta, mutta oikeastaan en edes jaksa välittää, aina sama juttu, valivali sitä ja tätä vaikken paskalla olekaan käynyt kohta taas viikkoon. Väsähtäähän siinä pirteinkin peippo.
Eilen Leijona tuli töitten jälkeen tuomaan autoa, se jäi katselemaan Manstrokewomania kanssani ja päätettiin sitten lähteä salille, samassa paikassa kun nykyisellään käydään.

Ilta vietettiin sen kämpillä Muodin Huipulle katsellen ja lähdettiin siitä vielä äitille Tepsun ja sen tyttöystävän, tai kuten perheeni komboa kutsuu, ”Daron” (Tepsu=Daniel, tyttöystävän lempinimi loppuu päätteeseen –ro) (kun olin Leijonan kanssa yhdessä, meitä kutsuttiin yhteisnimellä ”Santtu”, koska se on nopeampaa, ja meillä on nopeus ja vaivattomuus aina tärkeintä) seuraan saunomaan.
Purrr ja kuin mitkäkin teini-ikäiset vain pussailtiin ja pidettiin kädestä kiinni koko yö.

Ostin apteekista Antistax-geeliä, saakelin jalat ja kädetkin nykyisellään on näillä ilmoilla töiden jälkeen ihan mielettömän kipeät turvottelusta ja tekee vain mieli itkeä turvonnutta naamaa ja järkyttäviä valkoiseksi vetäviä silmänalusia.
Viikonlopun unia odotellessa.
Töiden jälkeen käyn pikkuruisessa vaateputiikissa nopeasti pyörähtämässä ennen kuin käyn hakemassa tavarani ja Leijonan ja sitten lähdetään minun kotiin viikonloppua viettämään.

Ps. Siitä tietää että on tullut vanhaksi kun äitin kanssa joskus työskennelleet työkaverit alkavat puhua seksielämästään kanssani.



Pps. Jos Marijan tyttö luet tätä blogia niin ilmoittaisitko siitä ihan suoraan etkä vaan mulkoilisi kun kaupassa satutaan törmäämään. En minä mitään pahaa ole tekemässä, eikä tämä koko kolmiodraama ole todellakaan minun vikani, vaan ennemminkin sinun äitisi ja Leijonan pitää suhteensa selvittää, se ei ole minun asiani, koska minä satuin olemaan ensin ja minulle tässä on väärin tehty.

Älkää muistuttako, kyllä minä tiedän

Että sitä masentaa taas.

Pyörittelee kynää huulessa ja niin sille jää mustetta naamaan, jonka se huomaa vasta monta tuntia jälkikäteen.

Ei sitä huvita, kiroilee kun vatsa on jumissa ja laksatiiviuloste kovaa ja tummaa eikä ole sekään tulla ulos. Muttei se jaksa lääkäriin soittaa vaikka nyt ehkä saataisiin vähän hemoglobiinin pompintaan selkyyttä lisää. Olkoot.

Sille kivalle terkkarille voisi soittaa, muttei kuitenkaan, vittu kun niiden piti muuttaa kauemmas työterveyden toiminta, ei voi vain mennä vaivojensa kanssa ja sitten ne tuntuu niin turhilta että huhhuijaa.

Se laskee tunteja,

minuutteja,

sekunteja

ja pidättää hengitystä kun ei muista että se on elintärkeää toimintaa.

Sillä on vaan niin kova ikävä että kouristaa.

EDIT://
Kun tulin kotiin illalla, äiti istuutui ruokapöytään vastapäätä.

Se katsoo kun minä syön.
Samalla tavalla kuin töissä naiset nappaavat nutripurkkini kädestäni ja lukevat ääneen sen ravintosisältöluettelon ja nyökkäilevät kalorimäärille. Onhan niissä sellaisia ja paljonkin.
Se on kamalaa.

Kun katson telkkaria äitin ja iskän huoneessa niiden sängyllä maaten äiti tulee ja pyytää että lakkaan sen varpaankynnet. Kokeillaan etanarasvaa.
Kun se lähtee salille kaivelen sen sukkalaatikoita etsien sen sen hetkistä karkkijemmaa, sillä on aina jotakin. Ja löydänkin puolikkaan levyn joulusuklaata, vittu mikä riemu, syön neljä palaa, ja mitä ihmettä namia, sukkien keskellä on myös laatikollinen Ardinexia, vähän kirpaisee että se joutuu piilottamaan kodeiinipillerit suultani.
En ota säilööni yhtäkään niistä, ehkä sitten joku toinen päivä. Nytpähän tiedän että sellaisia on, jos kova himo tulee.

Eilen oli Laurin 5-vuotissynttärit, en osaa vieläkään ajatella sitä pikkuveljenä.

Tänään tuli kamala ikäkriisi kun täytän 21 lokakuussa. Se on jo ”parikymppinen”, ja parikymppiset täyttää 30.

EDIT2://
Niin, niin paljon Latea pidän veljenä että tosiaankin, tänään sen synttärit onkin eikä huomenna.

Lot to learn

Herätyskello ei muista herättää.
Liitoa, kiitoa, yöllisten suunnitelmien muuttamista, nukuin kolme tuntia, sitten heräsin toviksi jos toiseksikin ottamaan lisää lääkkeitä, ja nukuin taas pari tuntia lisää.
Vauvani on poissa, puristan Aivista sylissä kun äiti vie ne mukanaan, tekisi mieli itkeä, on oksettanut ja särkenyt päätä eilisestä. Ja polviakin särkee, kasvukipuja tai vain niveloireet on vaihtaneet paikkaa sormista sinne, reumaa tai borrelioosia, mitä lieneekään.

Iltavuorossa ulos tuijottamista,
juon nutrin, teetä vähän, vettä ja vettä.
Ei nälätä, vaikken edellisenäkään päivänä saanut syötyä kuin muutaman jäätelön.
Ei näin kuumalla. Ja vielä kuumempaa on edessä.

Farkkushortsit ja musta paita, punainen tukka ja vitosen ruututennarit. JHL:n punainen kassi täynnä laskuja ja pilleripurkkeja ja –liuskoja, en tykkää tästä yhtään.

En jaksa puhelinta, soitan silti eksälle, sillä on ollut vauhdikas Juhannus, en voi kuin vastailla juuta ja jaata, sovitaan että nähdään ehkä huomenna, jos se jaksaa junailla tännepäin alennusmyynteihin.

Lähetän Leijonalle viestin jossa lukee että vituttaa kun nyt ne meni jo.
Se vastaa höh ja asia jää siihen.

Sitten se kysyy mitä teen.
Ja minä että olen töissä kahdeksaan.
Saanko tulla käymään?
Et saa, ei kerkeä.

Tupakkaa.

Entäs sitten kun pääset?
Sit tulee se ohjelma mitä katottiin viimeviikolla, sit haluisin kai kattomaan.
Jos tuun kans?

Teetä.

Ok.
Soitan ku oon siinä joskus niin haen vaik auton avaimet jos sit tuuletan sen.
Ok.

Ok, ei mitään, en minä tiedä mistä tässä on kyse, miksi se minun seurassani nyt taas viihtyy, mitä sen nykyisessä parisuhteessa on taas olevinaan vialla ja miten se edes kehtaa, kun ei silloin meidän aikana kehdannut mitään olla kertomatta, vai kehtasiko sittenkin ja enkö minä tunnekaan sitä alkuunkaan?

Mitä helvettiä, mitä me kirran polilla jo ollaan?! Adrian älä tee niin paljon töitä!!
Noku vituttaa...
Työkaveri vain nauraa.

Nukkumatti, minne olet eksynyt?

Ootsä kipeenä?
Juu… Perjantaista asti.
Siltä näytätki.
Ei vaan kehtaa olla pois, totean ja mussutan juustoa leivän päältä. Ei ole yhtään nälkä ja oksettaakin, mutta aina sitä saa yrittää, jos syömisestä olisi muka jotain apua.
Työmies taittaa lukemansa aamulehden kasaan ja ojentaa sen pöydän yli käteeni.
Käyn tupakalla enkä meinaa päästä nousemaan kiviaidan päältä ylös lopetettuani, jalat ei tunnu kantavan ja polvet temppuilevat pahemmin kuin pitkään aikaan. Tämän työn huonoja puolia, lonkkavaivat ja polvien kiertyminen polkimien pumppaamisesta.

Minua väsyttää niin kamalasti. Hätkähdän hereille ja kolautan otsan pöydänreunaan, torkun viiden minuutin välein, silmät ei aamusta kohdenna, niitä koskee, onneksi se alkaa olla jo helpottamaan päin.

Niin paha olo.

En tahdo nousta aamullakaan sängystä, mutta äiti hoputtaa.

Tahtoisin omaan kotiin nukkumaan, muttei se käy, nyt on vasta tiistai, ja perjantaihin tuntuu olevan ikuisuus. Pääsen puoli neljältä, sen jälkeen suunnitteilla on päivätorkut ennen illan Bodycombatia, jos nyt sinne edes kykenen.

Laxoberon ei saa mitään liikkeelle ja suututtaa, se kun ei paskaa tule ulos väsyttää ihmistä yllättävän paljon, ja saa inhottavan nälänväristyksen kulkemaan pitkin suolistoa, vaikka olo olisi kuinka kamala ja täysinäinen tahansa.

Tulostan salin tuntilukkarin työpisteeni ilmoitustaululle lasten kuvien viereen. Jos sitä vain jaksaisi, tekisi ihan hyvää. Ei tässä kunnossa eletä kauaa.

Eilen Tapsu kävi vanhimman enon kanssa tuomassa uuden sohvan äitille, haistelin sen paitaa, se haisi ihan Leijonalta. Ne välillä lainailee toistensa partavesiä ja suihkusaippuoita töissä.

On ikävä. Koskettamista. Olemista.

Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Möhköfantti

Ikkunalasi vuotaa paskaa. Kevät haisee paskalle ja rapatessa roiskuu. Ajelen maantietä silmät ummessa, ja näen unta mustalaismiehistä, joiden rahoja lasken. Koira on hiljaa pesuhuoneessa piilossa, se ei tykkää niistä, tulee syliin kun jäädään kahden. Musta vinkuva piskiuros.

Herään siihen kun puristaa nilkkoja. Ne on paisuneet jättimöhkäleiksi ja löysien sukkien resori jättää punaisen jäljen ihoon. Nostan jalat seinälle ja lasken minuutteja herätykseen. 123. 122...

Hymy nousee korviin kun astun työhuoneeseen ja puran kuulokkeeni ja paperini pöydälle, omalle pöydälle, minulla on tämän kesän ihan oma työpiste. Se on ihana tehdä hommaa jonka tietää osaavansa. Naputella, kelata, kuunnella, kirjoittaa, lähettää viestiä, poistaa sanelu. Aloittaa alusta. 53. 14 kiireellistä. Niihin minä ehdin saada näppini kiinni. En suostu lopettamaan, ennen kuin pääsen viidenkymmenen plussapuolelle, se on niin paljon enemmän kuin neljäkymmentäyhdeksän, näyttää hienommalta tilastoissa.

Edessäni kököttää kuiva munkki, minun ei tee edes mieli syödä sitä, naureskelen vain muiden mukana ja mutustan tomaattejani. Olen niin väsynyt, mutta samalla enemmän hereillä kuin pitkään aikaan.

Tämän mie osaan...

Ihana päästä omaan sänkyyn nukkumaan pitkästä aikaa ja unohtaa se kova sohva jolla vietän äitillä yöni ovettomassa huoneessa. Saan kuljeskella alasti ja pistää tupakaksi kun tekee mieli, vaikka siitä tuleekin paha olo. Kaikesta tulee paha olo. Voin pahoin kun en syö, voin pahoin kun syön. Voin pahoin vaikka mitä teen. Minua oksettaa elämä.
Hymyilen peilikuvalleni ja käsken jatkamaan, tämä päivä on kohta jo ohi, kyllä sinä jaksat.

Kyllä minä jaksan, minä en halua toistaa jokavuotista kesärumbaa ja olla sairas.

Torstai 9. huhtikuuta 2009

Valvoin 84 tuntia.

Sitä ennen nukuin kaksi tuntia.

Sitä ennen valvoin 36 tuntia.

Se oli jopa ennätys silloin, nythän olen reilusti rikkonut sen, valvomalla lähes kuukaudenpäivät, sen yhden kuukauden.

Nukahdan itkemisen jälkeen ja näen levottomia unia ja herään aamuyöstä, se on tämän hetken tilanne.

Minulla on uusi punamustaruudullinen pöytäliina ja valkeat tabletit.

Tänään on minun viimeinen koulupäiväni reiluun viiteen viikkoon. Tämän "työharjoittelujakson" vietän kaikkea muuta kuin tekemässä ilmaisia töitä, se on varmaa se.


Koulu ja työt

Olen vääntänyt hiki hatussa portfoliota toisensa perään, ja vihdoin alkaa näyttää valmistuminen lupaavalta. Enää yksi, joka perjantaihin mennessä täytyy palauttaa, viimeistelyä vaille valmis, ja sen lisäksi koko kouluvuoden kattavan työ/oppimisportfolion teko, mutta onneksi sen tulee olla valmis vasta toukokuun loppupuolella, joten eiköhän tämä tästä lähde rullaamaan.

Työt sairaalalla alkavat 7.5.. Sitä ennen tulossa on kesäloma, jonka vietän ählämipitseriassa pimeänä työvoimana, että saa toukokuun laskut ja elämisen kustannettua. Tämän päälle olen extra-apuna tekemässä teatterille lavasteita, jos sinne ei tarpeeksi porukkaa ilmaannu paikalle.


Sosiaalielämä

Päiväni kuluvat lapsiperheen arkea pyörittäen. Kotona sotku on jotakin niin mittavaa, että tänään, kunhan käyn koululla viimeistelemässä hommat, tulee tarttua imuriin oikein urakalla. Täytyy keksiä pienille jotakin pientä hommaa, johon riittää mielenkiinto ja keskittymiskyky, mutta kyllä vaan, meillä ihan pikkuisesta pitäen ollaan mukana siivoamassa, ihan vaan siksi että elämä sitten isompana olisi helpompaa, eikä tarvitse olla ilmoittamassa itseään mihinkään siivoamistositeeveehen...

Hoipapoika soitti juuri äsken ja sain oikein mukavan aamuherätyksen, se ei nimittäin ole itsestään paljoja ilmoitellut viimeaikoina, eikä muutenkaan tuntenut oloaan mukavaksi jutella kanssani. Ehkä viimeviikkoinen autoonimurtautumisoperaatioyritys teki vain hyvää. Nyt se jopa ehdotti että lähdettäisiin juomaan, like old times, kunhan se tappovuoroista töistä pääsee.

Muutenkin koulukavereiden kanssa menee paremmin kuin hyvin ja jaksan ottaa taas vastaan toisten huolia, tosin sen verran olen järkiintynyt, etten niitä ala ahnehtimaan vaan otan pienissä määrin siinä missä itselleni sopii.


Päänsisäinen elämä

Viimeyönä, tai siis aamusta nyt, sain nukuttua mittavat viisi tuntia, joka on viisi tuntia enemmän kuin taas viikkoihin. Ylpeä ja onnellinen olen puolestani, sillä kylläpä taas väsyttikin. Silmäpussit on niin isot että hyvä että sitä ulos kehtaa lähteä.

Pidin tässä viikon epävirallisen Efexor-tauon ja oh mama että olen onnellinen uudesta reseptistä ja haetuista pillereistä. Vieroitusoireet tulevat aina kohdalleni vahvoina, kuten kaikki vaikutusoireetkin. Kiertohuimausta ja pyörtyilyä ja oksetusta ja sätkymistä ja maanisuutta täysstoppiin asti.
Tämä olo ei oikein rohkaissut tekemään mitään, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Paitsi näitä vinyylikulhoja sain paskarreltua:

Silloin kun asuttiin Aiméen kanssa yhdessä tein meille seinähyllyt täyteen näitä ja sinne sai laittaa piiloon uteliailta sormilta kaikkia isin ja äitin tavaroita.

Eilen tuli käytyä polilla pitkästä pitkästä aikaa, ja pitkästä pitkästä aikaa myös itkeäpillitin sinisellä mukavalla tuolilla kuin pikkutyttö konsanaan rakkauksien perään. Itsetuntoni on suoraansanottuna pohjassa näinä aikoina, ja lääketauon kohdalla sitä huomasi lipsuvansa vanhoihin tapoihinsa. Mollaamaan itseään, jännittämään julkisia paikkoja koska kaikki siellä nauravat minulle vähintäänkin selkäni takana, puristelemaan hetkessä ilmaantuneita jenkkiksiäni, puhumaan itsekseni, saamaan säpsyjä nopeista liikkeistä, jne jne jne. Kaikki oli pienessä mittakaavassa, oli kuitenkin vain viikosta kyse.

-

Nyt soi herätyskello aamutoimien aloittamisen merkiksi, joten tämä poika lähtee paskalle ja pesemään hampaansa, polttaa tupakan, lätkii peitevoidetta silmänalusiinsa ensin paineltuaan niitä kylmäpussilla, pukee päällensä ja lähtee koululle leikkaa-liimaa-operaation viimeistä osaa suorittamaan.

Ps. skippasin tänään ruokailun.

Apuakaan ei saa vaikka kuinka pyytää

Itsesäälipostaus edessä, vitutusta ilmassa. Silmiäkin kirvelee niin paljon ettei valkuaisia voi olla raapimatta.
En päässyt osastolle, sanoivat vastaanotossa että on liian täyttä enkä ole liian vakava tapaus. En tarpeeksi sekaisin vielä, mikä onni tietää!
Tuijottelen samoja seiniä yöstä toiseen kun kani nukkuu sylissä, lipitän teetä ja vilkaisen kelloa välillä, jos sitä vaikka jo pääsisi takaisin koululle ihmisten ilmoille.
Tiskikasa haisee oksennukselta ja läskimaha tuijottaa peilistä ja vaaka ilkkuu iljettäviä numeroita aineenvaihdunnan käydessä nollilla. En saa aikaiseksi ja päätä särkee ja viha kuplii sisällä.
Ainakin flunssa on paranemaan päin, ehkä se iskee taas kymmenen kertaa pahempana takaisin, väijyy oven takana.

Kesäksi pääsisin töihin.

Väsyttää mutta ei tarpeeksi, tai sittenkin ehkä liikaa.

Kossusnapsi ja Ketipinoria, pyörin joissakin maailmoissa hetken ja palaan taas entistä pahoinvoivempana.

Sydän sanoo pum ja antaa odottaa ennen kuin seuraava lyönti tekee tuloaan.
Maanantaina EKG.

Maanantaihin on vielä pitkä aika, 60 tuntia ennen kuin voi seuraavan kerran mennä koululle.

Sattuu ja koskee ja vituttaa.

Ranteet auki, lisää lääkettä, lisää viinaa, lisää oksentamista, lisää pään hakkaamista seinään. Ehkä vielä joskus.

Kohta on joulu!

Päivä alkaa naurulla ja läpänheitolla. Piilotan eväsjukurttipurnukkani jääkaapin perukoille ja vedän naamani pois näkkäriltä ennen kuin kukaan huomaa. En ole aamuihmisiä, mutta tänään oli jokseenkin helppo nousta ylös, kiitos siitä Stellalle ja kylmänhikiselle mutta unentäyteiselle yölle.
Kävin eilen paukuttamassa muutaman sanakokeen koululla, katsomassa taidehistorian videon von Eyckistä ja vääntämässä joulukortteja Freehand-tunneilla.
Illaksi heittäydyin äidin sohvalle, syömään ja syömään ja minua oksetti ja väänsi mahasta kaikki se mitä itseeni tungin. Itku tuli siinä kohtaa kun Leijona kysyi oloa, minä haluan vaan oksentaa. Mutta isot pojat ei oksentele vaikka kuinka seuraavana aamuna olisivatkin läskiturbopalleroita.

Olo on liiankin tärkeä. Kun astuu sisään tutumpaakin tutusta työpaikan ulko-ovesta, puistelee kengät aamukuudesta asti sataneesta lumesta, jota päivän aikana maahan tulee kertymään jopa 15-30 senttiä, ja riisuu ulkohepeneensä.
Tyhjä paikka, omat kuulokkeet kiinni ja tunnuksilla sisään tietokantaan.
Naputinaputinap.


Olen saanut joulukoristeita laiteltua ympäri kotia, piristänyt sotkuista kaatopaikkaa niillä. En edes siivota saa tulevien ikkuna- ja patteriremonttien takia... Minne se kaikki roina muka mahtuisi kun puolet minimalistisesta kämpästä on joutanut evakkoon.

Tekee mieli kaupungille, kauppoihin, lunta sataa ja sataa ja kun suljen silmäni valotäplät tanssivat verkkokalvoillani. Väännän radiota hieman kovemmalle ja uppoudun mainoksiin. Mihin tänä vuonna käyttäisi veronpalautuksensa... Mitä minä haluan lapsilleni ostaa, tehdä, antaa.
Rakastan antamista.
Ehkä sen takia joutuu usein pulaankin. Niin taloudellisesti kuin fyysisestikin. Henkisesti. Kaikin tavoin.
Rakastan piparkakkujen leipomista ja paketointia, vetää värikkäitä muovinaruja kiharalle ja liimata postimerkkejä itsetehtyihin joulukortteihin. Askarrella joulukalentereita ja lahjoittaa niitä haluaville. Paistaa ja leipoa ja valmistaa ruokaa. Siivota hiki hatussa ja kantaa kuusen metsästä sisään. Istua uupuneena saunassa hervoton hymy suupielissä ja kylmä olut kourassa. Heittää löylyä ja kylpeä niin että kroppa on keitetyn ravun värinen. Soittaa ja laulaa joulumusiikkia, sytytelle kynttilöitä, käydä kirkossa ja hautausmaalla, pyydystää lumihiutaleita kielelleen. Nauraa ja syödä suklaakonvehteja valkaten parhaat päältä, keittää riisipuuroa punaiseen maitoon ja sirottaa päälle ensin kanelia joka on leikisti hiekkaa, ja sitten sokeria joka on uutta lunta. Huuhdella kaikki ahdistus konjakilla ja sekametelisopalla alas niin että kaikki joulun extrasyöminen huuhtoutuu lähes saman tien viemäristä alas. Luonnollista reittiä.

Minä rakastan joulua.

Enää on neljä tuntia työpäivää jäljellä, olen jo puolet niinsanotusti muka kärsinyt.

Pitää muistaa soittaa lääkärille yhdeltä ja kysyä laboratorio- ja EKG-tuloksia. Jos vaikka sitä pari päivää vielä hengissä keikkuisi.