Aukot on tuuletusta varten, mutta voi ne parsiakin

Taisin olla bussissa ja junassa sen näköinen että kohta kilahtaa, olo ainakin sitä luokkaa. Odotan puolituntia asemalla, minut unohdetaan hakea.

Alkosta saa kirkasta kalliilla, iskä seisoo vieressä ja poika kysyy paperit minulta, ties vaikka mikä narautusyritys, iskä sanoo että rajantakaa sai 4 markalla litran ja sitä kyllä nuorempana tuli haettua, minä saan puolikkaan kymmenellä eurolla.

Huomaa että kaikesta on jo ikuisuus kun jokainen muistelo alkaa sanoin "varmaa kymmenen vuotta sitte". Olinhan minä jo kymmenen vuotta sitten ihan hyvässä vauhdissa, 12-vuotias, oli ryyniviinat vaatekaapissa ja pummittuja kaljapulloja, huorattuja viinejä ja viinoja, varastettuja snapseja. Kymmenen vuotta sitten oli ihan kiva olla viinasta sekaisin, ihan tarpeeksi paljon, enää ei kiinnosta niin. Yksi assan alakerrassa, kolme lonkeroa ja ehkä litra boolia ennen baaria. Yksi siideri vielä jäi kaverin jääkaappiinkin. Baarissa oltiin melkein kolme tuntia ja minä join kolme juomaa.

Kolme oli päivän luku.

Joskus olin niinkin järkevä, ihan alkubaarissakäyntiaikoihini, että jos en ollut oikeasti lattioidenlakaisu-kunnossa jo heti alkuunsa, lopetin alkoholin juomisen kello 12 ja siirryin veteen. Jaksoi pilkkuun humalassa, muttei tullut krapulaa ja kotiin päästyäkin jo väsytti. Eikä tullut lamauttavaa pitsahimoa, joka nykyään alkaa jo alkuillasta eikä pääty kuin vasta makuupäivää seuraavana iltana, vaikka välissä söisi kuinka monta pitsaa tahansa.

Oli ne sitten loppujen lopuksi ihan hauskat syntymäpäivät. Viimehetken viesti että voikin tulla, meinaan käydä kaupassa pillittämään kun olen niin onnellinen armopalastani.

Ahdistavia hetkiä ennen muiden tuloa kun isäntäpariskunta naljailee toisilleen, minä en sellaisessa parisuhteessa pysyisi, missä toinen alistaa niin kovasti, tai jos huomaisin itse alistavani sillä tavalla. Saa sitä joskus nalkuttaa ja olla olevinaan parempi, mutta ei jos se on jatkuvaa.

Likkakaverin poikaystävä kourii baarissa ja ahdistaa sekin, mutta se on kännissä ja meillä on kaikilla yhdessä hauskaa, meillä kolmella, alan kaipaamaan Leijonaa yhden jälkeen, se sanoo että tulee hakemaan sitten kun oikeasti haluan lähdä, ja sinnittelen vielä reilun tunnin omasta nuoruudesta tuttujen jumputijumputejen keskellä.

Jollekin annan numeroni, tai Leijonan numeron, senhän se oikeasti on, mitä käytän 8 eurolla kuussa, vieläkin mietin, miten sen olen muistanut ulkoa, en minä nyt osaisi sanoa muuta kuin että se alkaa nollalla ja sitten tulee 4.

Äiti on vitun pahalla tuulella kun sen pitää mennä taas töihin, eilen se oli semmoisen keveän 14.5 tuntia, tänään kai vaan 10. Se paistaa kakkupohjan ja sanoo että siivotkaa ja leipokaa itse. Siskossa on joku vika kun se ei tajua että sen hääräily vituttaa äitiä ja vituttaa minua, menisi vaikka hinkkaamaan kylpyhuonetta tai jotakin siksi aikaa että tästä saa suurimmat hämmingit päältä pois.  Ei se ole ikinä osannut lukea ihmisten mieliä. Ettei se tiedä jos äitin huulet on puristettu millin enemmän tiukemmalle yhteen kuin tavallisesti, se on kahden väärän sanan päästä raivokohtauksesta.

Sisko on tuntenut sen 4.5 vuotta kauemmin kuin minä eikä se silti tiedä.

Nuorempi velikään ei osaa sanoa.
Tepsu osaa.

Huomenna meille tulee vieraita. Kakkuvieraita, Tepsun synttäreille. Ja minä jakelin kutsua että tulkaa syömään minunkin kakkuani. Sanoin siitä äsken äitille, sen toinen suunpieli laski millin, se on äärettömän vittuuntunut.

Itsensä peilaamista

Olen hoitosuhteissani arastellut puhumasta tietyistä asioista. Yksi on kirjoittaminen. Oma päänsisäinen elämä mitä puran tietyllä tavalla, en välttämättä paperille, ehkei se sitten ole kirjoittamista vaan tarinankerrontaa. En ajattele virtana, vaan täytyy olla joku looginen päämäärä. Paitsi silloin kun on siinä tilassa missä logiikkaa ei ole olemassakaan. On poika, pojalla on paha mieli. On paha mieli syystä X. Nyt poika ratkaisee sen X:n Y:llä ja on taas selvitty tästä.

Oikeassa elämässä tilanteet ei laukea niin helposti, mutta itseä se helpottaa muistaa, että jotkut asiat saa selitettyä järjellä ihan tuosta noin vaan. Vaikkei siinä ratkaisisikaan sitä omaa ongelmaansa, tulee silti helpotus siitä että on ratkaissut "jonkun toisen" ongelman.

Kun teen asioita, keskustelen itseni kanssa. Se on minulle sopiva suojautumismekanismi. Ei ole liian pelottavaa, tavallaan kai on sitten enemmän läsnä kun antaa itselleen luvan käydä vessassa tai tupakalla tai keittää teevettä eikä vaan tee niitä autopilotilla. Nämä tavat toimia, etukäteenmurehtiminen, tiedän, että se on hyvin yleistä, ja siksi se onkin helpottavaa kun tietää ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Se nimittäin on ongelma kun pitäisi toimia spontaanisti, saada joku päätös tehtyä ilman että aikaa puntaroida jokaista mahdollista asiaa joka vaan voi mennä pieleen, ei olekaan sitä tarvittavaa määrää aikaa valita vaan nyt heti tässä näin pitäisi päättää. Että otan munkin enkä pullaa.

Kauppareissut ovat kauheita jos ne vaan tulee eteen seinäntakaa. Että huomaankin lähteneeni kauppaan, mutta mitä minun nyt pitikään ostaa. Pienessä putiikissa saatan kaivella hyllyjä yli tunninkin, pistää juttuja koriin ja sitten viedä ne takaisin kun ei se olekaan hyvä. En minä tätä voi ottaa. Ja sitten soitetaan Leijonalle. Pystynkö minä ostamaan jukurttia?
Osta vaan.
Hyvä mieli tulee ja jes, nyt voin ostaa jukurttia! Kunnes sitten soitan heti takaisin. Mitä jukurttia mie pystyn ostamaan?

Pelkään kuitenkin niin paljon irtaantumista minästäni. Minulla kun ei ole sitä selvää kuvaa edes omista fyysisistä rajoistani enkä osaa sanoa miltä näytän, kerran epäilen sitä mitä peili kertoo. Sehän sanoo joka aamu eri asian.

Haen tukea varmistamalla toisilta oikeita toimintamalleja, etten varmasti tee asioita väärin. Lopetan seinään omat tunteeni, jos illalla on paha olla, senkun sanoo vaan että nyt turpakii, me nukutaan eikä ajatella. En tykkää pahoista ajatuksista.

Olen arastellut kertomasta kirjoittamisestani, tarinoistani, ja blogista hoitokontakteilleni, koska olen aina pelännyt, että ne otettaisiin minulta pois. Tänään kuitenkin mainitsin tunteensiirtotekniikoistani ja tästä julkisesta päiväkirjasta ja palaute oli positiivinen. Että tee vaan niin jos se hyvältä tuntuu.

Ehkä olen joskus valmis luopumaan osasta sisäistä elämääni, sillä välillä se haittaa normaalielämääni ja rajoittaa sitä kun jään miettimään, mutta en ole siihen valmis vielä. En osaa olla tässä ja nyt kun on vielä niin paljon kiinnostavaa mitä tutkia. Ehkä minä vielä tiedän joskus millainen olen ja osaan kertoa siitä millainen olo minulla on, ehkä en. Kai sen aika sitten näyttää. Ehkä vielä joskus ajatukseni kulkee kuin rasvattu salama, tai sitten se hidastuu entisestään, se on vaan hyväksyttävä ettei sitä voi tietää. Se on pelottavaa ajatella tulevaisuutta. Maailmanloppuja, omia henkilökohtaisia valintojaan, tehdä päätöksiä vain itsensä vuoksi; kun pelkää että onkin väärässä. Teen väärin. Ja minä en halua tehdä väärin tai olla väärässä. Minä haluaisin nähdä kaiken sen mihin päätökseni tulee vaikuttamaan.

Muttei tulevaisuuteensa voi kurkistaa.

Tunteensiirtohahmojen tulevaisuuden taas saa päättää ihan itse ulkoisesta maailmasta huolimatta. Siksi ne on tärkein turvapeittoni ikinä. Vuodesta 1994 lähtien. Minun mielikuvitusystäväni ovat aina olleet oikeiden ystävien puutteen korvaajia. Skitsofreenikolle niistä suojapeitoista tulee tosin välillä pahimpia vihollisia kun ne riistäytyy käsistä ja alkaa tappelemaan vastaan, niistä tulee ohjaamattomia ääniä, niitä sanotaan harhoiksi, mutta miten ne voi taas harhoja olla kun minä ne olen itse synnyttänyt?

Mutta niin ne lapsetkin joskus vihaavat vanhempiaan.
Ja vanhemmat lapsiaan. Valitettavaa kyllä.

ps. tiedän ettei teksteistäni saa nykyään kiinni koska en osaa jäsennellä ja kirjoitan nykyisellään enemmän niin kuin saatan puhua; ilman sitä päätä ja häntää, en saa sanottua sitä mitä haluan jne, mutta yritän sitten enemmän kunhan taas tässä maailmassa on jotain järkeä.

Kävin eilen ensiavussa hakemassa kortisonia ja allergialääkkeitä ihan julmetun kokoiseen ja tuskaisesti sekä kutisevaan että turvotuksesta ihon repeillessä aiheutuvaan kipuun. Ensimmäinen kerta tänä kesänä, toivottavasti toista kertaa ei tarvitse joutua.

Oikea reisi on vieläkin aivan saakelin kipeä ja ihorikolla vaikka turpeus onkin jo laskenut. Tekee pahaa pitää housuja jalassa, mutta tekee pahaa myös olla ilman housuja (eikä ilmeisesti sekään sopisi töihin). Tuohon kohtaan en uskalla levittää hydrokortisonivoidetta, mitä kuluu kaikkialle muualle kroppaan ilmestyneisiin vähän pienempiin (eli 5-7 sentin kokoisiin) patteihin. Nämä kivuliaat ihoreaktiokohdat olivat siinä 10-12 sentin luokkaa, eli ei mistään pienimmästä päästä, mutta ilmeisesti nimenomaan hyttysenpistoja, ja vieläpä farkkukankaan lävitse.

Olen niin onnellinen kun ilmasto on viilentynyt viikonlopun tuskaisenkuumasta siedettävälle tasolle, vaikkakin toivomuksena olisi sellainen 20-23 astetta auringonpaistetta eikä 14 astetta, pilvistä ja pientä vesisadetta, tosin vettä on nyt vaan parempi sataa. Sen näki eilenkin taas miten kuivaa oli, iskälle tuli hälytyksiä koko ajan maastopaloista ukkosen jylistessä taivaalla (kerran se (ja pikkuveli) niitä seuraa vaikkei olisikaan päivystysvuorot).

Sillä aikaa kun olin käymässä sairaalalla Leijona oli häippäissyt. Ei sitä vielä tänäaamuna näkynyt, mutta kaikki on ilmeisesti okei, vaikkei se vastaakaan puhelimeen, viesti meni kuitenkin perille ja tuli kuitatuksi.

En uskalla olla sille vihainen, koska ennemminkin pelkään mistä nyt saatana taas tuulee.

For one weekend

Olemisviikonlopusta on aikaa. Sellaisista vapaista, kun ei ole tarvinnut ressata mistään.
Nyt meillä on kaljaa ja siideriä, kolme sipsipussia, pitsaa ja dippiä, hedelmäsalaattia sekä kaiken kukkuraksi suklaata, koska jossain kohtaa iltaa tulee aina makeannälkä kuitenkin.

Koiria on kaksi ja kumpikin on minua suurempi, ja se niistä isompi ihastuu minuun tietenkin ja tekee kaikkensa valloittaakseen paikan sydämessäni. En kehtaa kertoa sille, etten oikein pidä koirista, varsinkaan isoista, en siitä että ne kuolaa ja nuolee ja tuijottaa silmät selällään ja haistelee persettä ja yrittää astua, vaikka kuinka kilttejä olisivatkin. Harvempi uskoo kun käsketään pois, mutta onneksi nämä ovat sellaisia yksilöitä, jotka on koulutettu tottelemaan käsimerkkejä.

Tyttöjeniltaan kuuluu massiivisen mättämisen ja juoman kumoamisen lisäksi luonnollisesti elokuvia, telkkaria, musiikkia, tupakkaa ja juoruja, kuten tavallista seurassa vaivaannun omasta hiljaisuudestani, ja minua mietittää, miten hyvin minutkin tunnetaan, harvoinhan sanon mitään. Mutta ehkä sillä ei ole väliä, ehkä näytän kuitenkin tarpeeksi pelkällä läsnäolollani, sillä että kuuntelen ja olen olemassa.

Leijona soittelee pitkin iltaa, yöllä tulee vihaisia tekstiviestejä, kun en vastaa, ja aamulla se kitisee kertomaan missä olen, ja haluaa tulla hakemaan, mutta vituttaa, ostan ABC:ltä aamujuomaa ja mökötän kotona suljettujen ovien takana tiskaamatta, vaikka olisi sen aika.

Kun annan sen vihdoin tulla käymään, se ei sano paljoa, makoillaan sängyssä sylikkäin ja tuijotetaan kolme jaksoa Housea, ne, mitkä meiltä on jäänyt katsomatta, minä en tykkää katsoa sitä yksin, sen sydän hakkaa korvaani vasten ja minä pääsen suihkuun vielä ennen kuin se lähtee omille teilleen - sanomatta mitään.

Tää on mun koti

On niin utopinen olo kun oman asunnon ovi sulkeutuu perästä kiinni. Mainos-lasku-lehti-muu posti-kasa pinoutuu lähes polven korkuiseksi lattialle, matkalaukku avautuu ja vedenkeitin napsahtaa päälle.
Oma sänky on niin mukava, ettei siitä haluaisi nousta enää ikinä.

Leijona on vastassa junalla, Aivis yrittää rimpuilla sen sylistä ja juosta junan alle kun nostan 19 kiloisen matkalaukkuni ulos.
En edes tajua ensin hämmentyä, vaikka äitin piti tulla vastaan, ei minkään sen.
Vasta kun se halaa ja tulee sisään ja keittää kahvit, minä kastelen kasaankuivuneet huonekasvini, iskee pieni polte vatsanpohjaan. Mitä täällä tapahtuu?

Se istuu hetken ja katselee tavaranpaljouttani, kun kauhon sitä ulos pesästään, lähtee sitten viimeiseen yövuoroonsa, mutta lähettää yöllä viestin, ja kysyy voiko tulla aamulla torkkumaan pariksi tunniksi, on jotain juttuja kaupungissa iltapäivällä.

Aamuseitsemän pikapano, se on laihtunut ainakin kymmenen kiloa, saan niin paljon kevyemmin kädet sen ympärille, eikä se ole niin kimmoisa lihasmöykky kuin ennen, ja vaikka se lähtee alkuillasta omille teilleen, palaa se taas iltakymmeneltä viereen nukkumaan.

Ei kai tämän näin pitänyt mennä.

Rappukäytävä on täynnä melua, enkä oikeasti haluaisi mennä koululle, vaikka lupasinkin lähteä tervehtimään taaksejääneitä ystäviä.

little disability group

Minä olen mato ja kaivan kuoppaa. Kaivaudun sinun mahan alle ja kutitititan. On vaan niin kylmä ja ikävä ja halipula.
Leijonaa vaan väsyttää, niin se väittää, varsinkin kun sen päivystyspuhelin soi puoli viideltä aamulla ja se joutuu raahautumaan pystyyn ja asemalle hoitamaan mitä sen sitten täytyykin.
Leivon pullaa ja odotan, pyykki linkoutuu rummussa, kotitehtävät valmistuvat siinä samalla.

Viikko, seitsemän päivää, ilman yhtäkään valvottua turhautunutta yötä.
Se on jo iso saavutus ja ensimmäinen kerta kuukausiin.

Tyhmiä riitoja tulee ja menee, suurimmalle osalle ei ole syytä mutta seurauksia kyllä.

Yleensä minä olen se joka ei tee aloitteita tai kaipaa seksiä elämään, ainakaan tässä parisuhteessa, ehkä olen aliseksuaalinen, mutta nyt olen tainnut olla vähän turhan innokas.

pysyykö imukupit paremmin kiinni kesäsin ja talvisin ja mikä on niiden peruste ylipäätään kiinnipysymisessä? kosteus mut wtf?

Anteeks et oon ollu omillaan mut piti ajatella. On kaikkee mistä haluun jutella. Jos saan tulla huomenna töitten jälkeen kotiin niin haluisin.

Kai se riippuu siitä onko asiaa tulla.

Kyl mie baariin menin sillon mut kotiin yksin,ei tää oo semmosta. Piti vaan vähän kelata mitä täst nyt tulee. Siks pitäs jutella ainaki. Mie rakastan sinuu Adrian ja on ikävä,mut tää on vaan vaikeeta.jos tuun nii juteltas.

Mist

En mie näin haluu,kasvokkain. Yritä saaja unta nii huomen,k.

K.

mistä?!

Holiday, Asiaa Seksistä (Anna ♥), nappi naamariin ja sammuminen pupun viereen. Tänään olo kun ei osaa tehdä mitään.

Heti kun se kaikki katoaa

Minä en halua kertoa eilisestä, lauantaista, viikonlopusta, menisi vain pois päästä. Vaikka oli minulla hauskaakin.
Seksiä ja kakkua, mitä sitä muuta pitäisi osata kaivatakaan.

Minä vihaan toisten parisuhteita.
Tai kai en,
kai sitä vain on katkera.

Mutta sen sijaan kerron jostakin muusta. Vaikkapa avaimistani. Niitä minulla on monta, eikä nippu mahdu ihan hevillä kireään taskuun.

• Kaksi kotiavainta - koska ei ole ketään kenelle se toinen antaa.
• Koulun kaapin avain - koska en sitä koskaan palauttanut.
• Työavaimet - niitäkin kaksi kappaletta, toinen ulko-oveen ja toinen huoneen oveen, niitä en ole näiden kolmen vuoden aikana kertaakaan palauttanut.
• Flexim - sillä leimataan itsensä töihin.
• Äitin avain.
• Pyöränavain.
• Kellarin riippulukon avain.
• Isän avain.
• Aiméen kämpän avain.
• Leijonan autonavain.
• Ja sen huoneiston avain, mutta ei enää rappukäytävän ja pyörävaraston avainta.
• Salin kaapin riippulukon avain.
• Juliuksen kotiavain.
• Mummin avain.
• Tapsun avain.

...
..
.
15 avainta, pääsen omineni 15 eri paikkaan, jos vain haluan.
Mutta kellariin en ainakaan uskalla mennä yksin.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Lot to learn

Herätyskello ei muista herättää.
Liitoa, kiitoa, yöllisten suunnitelmien muuttamista, nukuin kolme tuntia, sitten heräsin toviksi jos toiseksikin ottamaan lisää lääkkeitä, ja nukuin taas pari tuntia lisää.
Vauvani on poissa, puristan Aivista sylissä kun äiti vie ne mukanaan, tekisi mieli itkeä, on oksettanut ja särkenyt päätä eilisestä. Ja polviakin särkee, kasvukipuja tai vain niveloireet on vaihtaneet paikkaa sormista sinne, reumaa tai borrelioosia, mitä lieneekään.

Iltavuorossa ulos tuijottamista,
juon nutrin, teetä vähän, vettä ja vettä.
Ei nälätä, vaikken edellisenäkään päivänä saanut syötyä kuin muutaman jäätelön.
Ei näin kuumalla. Ja vielä kuumempaa on edessä.

Farkkushortsit ja musta paita, punainen tukka ja vitosen ruututennarit. JHL:n punainen kassi täynnä laskuja ja pilleripurkkeja ja –liuskoja, en tykkää tästä yhtään.

En jaksa puhelinta, soitan silti eksälle, sillä on ollut vauhdikas Juhannus, en voi kuin vastailla juuta ja jaata, sovitaan että nähdään ehkä huomenna, jos se jaksaa junailla tännepäin alennusmyynteihin.

Lähetän Leijonalle viestin jossa lukee että vituttaa kun nyt ne meni jo.
Se vastaa höh ja asia jää siihen.

Sitten se kysyy mitä teen.
Ja minä että olen töissä kahdeksaan.
Saanko tulla käymään?
Et saa, ei kerkeä.

Tupakkaa.

Entäs sitten kun pääset?
Sit tulee se ohjelma mitä katottiin viimeviikolla, sit haluisin kai kattomaan.
Jos tuun kans?

Teetä.

Ok.
Soitan ku oon siinä joskus niin haen vaik auton avaimet jos sit tuuletan sen.
Ok.

Ok, ei mitään, en minä tiedä mistä tässä on kyse, miksi se minun seurassani nyt taas viihtyy, mitä sen nykyisessä parisuhteessa on taas olevinaan vialla ja miten se edes kehtaa, kun ei silloin meidän aikana kehdannut mitään olla kertomatta, vai kehtasiko sittenkin ja enkö minä tunnekaan sitä alkuunkaan?

Mitä helvettiä, mitä me kirran polilla jo ollaan?! Adrian älä tee niin paljon töitä!!
Noku vituttaa...
Työkaveri vain nauraa.

Minä menen pois.

Tänään ei tunnu miltään.

Yöllä herään siihen että olen nähnyt unta jossa olen nähnyt unta jossa naurattaa.

Suupieliä ei saa edes väkisin ylös.

En jaksa nousta sängystä, koska mitä sekään hyödyttäisi.

Mitä se töissä oleminen ketään auttaa.

Mihin minustakaan on.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa karkkia

ja mansikoita

ja syön vaikka mitä koko loppuillan

mikä tuntuu karhealta kurkussa.

Haluan vaan pois.

Vaikka Leijona tuleekin illalla käymään ja silittelee hyttysensyömiä jalkojani ja katsotaan Drop Dead Divaa ja haluan samaan aikaan katsoa dokumenttia kirurgian historiasta, olen nähnyt sen lobotomiajakson aikaisemmin ja se on ahdistava mutta kiehtova ja minullekin voisi tehdä sen operaation.

Kaikkia sankareita kutsutaan hirviöiksi ihmisoikeuksien takia.

Hitleriäkin, jolla oli maailman kaunein ajatus heti Leninin jälkeen.

Pomo tulee juttusille, ja se on vaikeana kun ei halua että tulen niiden kokoukseen, mutta koska pari vuotta sitten aiheutin metakan sillä että kyllä sijaisetkin kuuluu sinne päästää - ja sen jälkeen kaikki sijaiset onkin mukaan otettu, haha tuuraajien vapaustaistelija - se ei voi sanoa suoraan että olisi parempi että jään tekemään töitä siksi aikaan. Ja minä ihan itse lupaan jäädä, ei minua kiinnosta enää mikään. Ei tänään.

Ehkä ei enää koskaan.

Haluan vain nukkua miltään tuntumatonta unta.

Nauraa unessa nähdyssä unessa.

Unta jonka jälkeen on väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin.

Koska ei minua huvita yhtään mikään.

EDIT://
Hyvät herrat, rouvat ja neidit, Antun maailman paskin päivä jatkuu.
Kaadoin vedet koneen päälle ja nyt se on tiltissä, ulkona satoi vettä sen aikaa kun kyhjötin ruokatuntia viettämässä penkinreunalla ja, no, siinäpä se tässä kohtaa, mutta hei, kellohan on vasta 12.

Viekää pois.

Epilepsy of the soul

Se kysyy lapsuudestani.

Mitä haluan olla isona.

Iso vain.

Aikuinen.

Minä en osaa enää voimistella, mutta ainakin vien sen pahanolon pois kuiskailemalla tekstiviesteillä.

Vain minä jään tuijottamaan kattoa, ja miettimään elämää, kuuntelemaan musiikkia ja olen jo valmiiksi pettynyt itseeni, siihen että aamulla on taas vaikea nousta ylös.

Ei siltä kannata mitään kysyä, joojoo,

äiti tuumaa kun iskä jää paloasemalle

minun suuni roikkuu ja silmät ei seuraa sinne minne haluan,

vedän vain isoa collegetakkia tiukemmalle ja haluan itkeä vauvanitkua.

Eilen tuli vauvoja telkkarista, se vitosdokumentti jonka olen nähnyt jo kai 15-vuotiaana aikaisemmin,

silloin kun se tuli 4D:ssä, nyt se oli 5D.

Kun äiti jättää minut sairaalalle, poltan tupakan.

Soitan sille hetkeä myöhemmin ja kysyn mitä se sanoi ennen kuin jäin pois kyydistä.

Ja sitten mitä iskä oli sanonut.

En miä tajuu.

En herää silloin kun pitäisi, ja hoipun eteenpäin silmät ristissä.

Tänään konserttimatka, minua ei jännitä hyvällä tapaa,

harmittaa koska olen turpea ja itken taas mahaani yötä vasten.

Ei näin nopeasti ihmisen kuulu turvota, ei tämä ole edes terveellistä.

Minulla ei ole mitään kuntoa itsessäni jäljellä enää.

En jaksa edes nostaa kättäni ylös.

Ikkuna on auki ja tuntuu kuin kävisi Siperiassa paskalla.

Mua vituttaa

Vituttaa vittu kaikki, muttei silti ole peruskamala olotila vaan jotakin euforiamanian ja ranteentappo-olovainoharvaisuuden väliltä. Joku symbioosiolo.
Lauantai-sunnuntaiyönä ei silmäystäkään unta, kadonnut ajantaju ja tyhjä olo kun Kaljakeissi paineli ovesta ulos suorinta tietä saatuaan. Lihasrelaksantteja iltapalaksi ja hapetonta pakkosammumista Placebon Medsin tuudittamana.

Meillä olisi ollut tänään luokkaretki ja minä niin kovasti halusin mennä sinne. Muttei kahdeksalta vielä saanut raajoja liikkeelle, herätyskello piippasi kaksi roundia ja minä puren hampaat huuleen mahtavan migreenini kanssa joka saa tyhjän mahan kakomaan.

Oikea puoli takaraivosta lapaluuhun sekä silmä on niin vitun kipeänä, luokanvalvojan lähettämä viesti takaisin perumisestani kuulostaa vittuilulta ja postissakin tulee vain vitutusta. Minä taistelen vastaan salaliittoteorioita ja tolkutan itselleni ettei jokainen ole kaksinaamainen näyttelijä, painan oikean puolen päästä kainaloon ja rukoilen että vessakummitukseni toisi minulle lasillisen vettä ja parasetamolia.

Eilen itkin valokuvia,
tänään voisin itkeä elämää.

Kyllä minä tiedän että olen huora mutta ei sitä tarvisi niin selvästi esittää.

Onhan tänään sentään palkkapäivä. Ostan itseni tyytyväiseksi.
Rakas jumala, koska kaikki olisi helppoa?

How unlucky

Pää menee pyörälle vähemmästäkin. Tankkaan vettä ja oksennan aseman vessassa puoli tuntia niin että olen myöhästyä junasta. Lippu on rytyssä, se on ollut nyrkin sisällä puristuksissa, varpaita palelee ja lipuntarkastaja lipuu ohitseni kun jään tuijottamaan rikkinäistä peilikuvaani junan ikkunasta.
Ohitse vierivät maisemat.
Olen onnekas, tästä kun olisi vielä jäniksenä matkustamisesta saanut sakot käteen: ryttyinen lippuni on löytynyt käymälän roskakorista, suunta on täysin väärä ja leima siihen on lyöty viikkoja sitten.
Äiti on vastassa, se ei sano mitään ennen kuin päästään niiden pihaan, silloin se kysyy tarvitsenko vielä uuden talvitakin, jota lähdetään ostamaan kunhan olen saanut lumityöt tehtyä. Äiti ei ole ostanut minulle vaatteita yhdeksään vuoteen.
Tyttöni on väsyksissä, käytän sen miedoissa löylyissä ja laulan viskin tuoksuisen hyvänyönlaulun, suukotan ja lähden kapakkaan.

Punainen pulkka liukuu teitä pitkin, lauletaan tuiki tuiki tähtöstä, lumihiutaleita leijailee niskaan, tuntuu lämpimältä ja kainaloihini ilmestyy hikiläntit.
Kotona roskapussi odottaa eteisessä ja tiskit altaassa, tofu on surkastunut jääkaappiin, se jäi lauantaina syömättä. Keitetään Nuhan kanssa makaroonit ja juodaan kannullinen laihaa mehua, päiväunet, ja nyt katsotaan pingviini-elokuvaa. Minä makaan ja se istuu selässäni, räpeltää tukkaani ja tekee lettejä ja muita sökeröitä peikkopehkoni sekaan.
Jännitän ensiviikkoa, soitan toisen kerran yhdestä asunnosta, josta olisin kiinnostunut; 35 neliötä, lähellä koulua...

Ps. taidan jättää Leijonan

En osaa nauraa.

Minua häiritsee asia, josta ajattelin ensi kerralla puhua nupolla. Se etten osaa nauraa.
Tiedän kyllä missä kohtaa nauraa kuuluu, milloin sitä odotetaan, ja naurahdankin. Niin ettei sitä huomaa kai ulospäin, mutta minuun se sattuu.
Reaktio on automaattinen, mutta silti usein jään miettimään sitä: ei minun nyt tarvitsisi nauraa, miltähän se näyttäisi ulkopuolisen silmään jos pitäisinkin naamani peruslukemilla enkä päästäisi mitään ääntä. Niin kuin oikeasti tekisin, jos en tätä puolustautumismekanismia olisi itselleni opetellut.

Lapsena nauroin kertoman mukaan paljon. Saattoi toki johtua siitä että olen aina ollut herkkä kutiamaan ja kaikki aina sisaruksista enoihin ja vaariin asti olivat kutittelemassa kainaloitani, kylkiäni ja jalkapohjiani niin että jokainen kerta päättyi jonkinasteiseen astmakohtaukseen ja äitiin huutamassa naama punaisena että lopetettaisiin nyt se möykkääminen.

Kun tapaan uusia ihmisiä, nauran seurassa paljon. Kohteliaisuuttani. Kun alan seurustelemaan uuden ihmisen kanssa, olen kuin mikäkin naantalinaurinko ja hangonkeksisuu. Minusta pidetään ja olen pirteä ja sievä ja iloinen lapsi.
Pidän toisista huolta ja piristän sympatisoimalla ja naurahtelemalla rohkaisevasti. Kuuntelen vain päässäni eteenpäin vieriviä käskyjä ja tottelen: naura, hymyile, kohauta olkaa, hymähdä, kosketa kättä...


Kulissia.

Kerroin aloittaessani Efexorit nauraneeni ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Taas on vierähtänyt aikaa ilman naurua, sitä oikeaa ja hyvältä tuntuvaa naurua. Suupielet käpristävää ja varpaissa kipristelevää kikatusta.
Olen vain naurahdellut kohteliaana. Hymähdellyt, vetänyt suupieleni ylös ja pakottanut pilkkeen silmäkulmaan.
Se on liian helppoa esittää.

Minua ei naurata sen takia että olisin liian masentunut, että en olisi tyytyväinen elämääni ja itseeni. Minua ei naurata, koska en osaa nauraa. Se kai kuuluukin sairauteni yleisiin oireisiin. Etten osaa sosiaalisia tapoja luonnostaan, vaan olen joutunut ne opettelemaan. Etten erottuisi liiaksi.
Minun ei sinällään tarvitsisi asiasta mainita ammattilaiselle, mutta haluan silti. Koska se häiritsee niin paljon, masentaa ja tunnen oloni epävarmaksi, kun en voi olla varma sekoanko käskyjen noudattamisessa ja naurankin väärässä paikassa. Sanon väärin, toimin väärin.

Se sattuu. Sattuu fyysisesti ja henkisesti.
Kotona minä en joudu naurahtelemaan enää, Leijona tietää jo kuinka vaikeaa se on minulle. Annan suun ja leukojen levätä muita asioita varten.

Äiti kutsui minua tänään kunnon pojaksi jouduttuani verbaalisen hyökkäyksen kohteeksi sen minua silmittömästi vihaavan ex-miehen toimesta.
Menin vessaan itkemään, ei se olisi halunnut minun kuulevan sen lipsautusta.

Pesin kolme koneellista pyykkiä, siivosin veljeni kaatopaikan jota kukaan ei ole edes imuroinut kahteen ja puoleen vuoteen, tein makaroonilaatikkoa ja leivoin dallas-pullia, juoksin kuusi kilometriä ja oksensin neljä kertaa.

En jaksa pysyä paikallani ja kirjoittaa.
Pääni on tukkeessa kaikesta mitä haluaisin sanoa.

Se on hassu hetki. Hetki sanojen välissä, pieni auringonpilkahdus kohotetun laskosverhon alta, oransseja puita ja vesisateen ropinaa, kaukaista pianomusiikkia, Beethoven, Moonlight sonata, tämän osaisin soittaa päälläni seisten nurinperin varpaillani.
Parafiini on samettiruusun tuoksuinen, yksi kynttilä sammuu ja savukiehkura nousee ilmaan, valmispastan inhottava katku, kone haisee lämmetessään pölylle.
Sitten alkanee uusi luku, enempää ei jakseta lukea, the Resistance soittimeen.

Jotenkin niin se sanoi, ole ihan rauhassa hullu missä vain muualla, mutta minun katon alla pidät pääsi kasassa. Äiti sanoi. Sinä päivänä oli ruokana porkkanaraastetta ja makaroonilaatikkoa, ja se söi vain raastetta, enkä minäkään halunnut syödä makaroonia, mutta ei ollut vaihtoehtona jättää syömättä.

Kaikki on kuin hidastetussa filmissä, käteni liikkuu alinopeutta, tänään minä näen Jeesuksen kaupungilla, ei sitä ulkonäöltä tunnisteta, sen vaan tietää. Sen vain tietää, yksi niistä asioista joita ei kirjojen ja kuvien avulla voi paukuttaa päähänsä. Selkärankatietoutta.

Se katsoo kuin halpaa makkaraa, halveksuen hiljaisesti, sanomatta sitä sanaa, hullu, minä en kerro sille kaikkea, ei sen tarvitse tietää. Kun kysyin siltä, onko se koskaan tuntenut oloaan hulluksi, se miettii ja kohauttaa olkaansa, tuskin. Leijona on tuskin tuntenut oloaan irtonaiseksi, osaksi hidastettua filmiä ja Jeesuksien astumisia ihmisten joukkoon, minulle sanotaan polilla, että voi olla että olen vain tottunut olemaan hullu, että tuskin minussa oikeasti on mitään vikana, olen vain tottunut toimimaan tietyllä tavalla. Kun en uskalla olla mitä oikeasti olen. En uskalla täyttää potentiaaliani.

Kuvia klikkaamalla näkee tekijän ja teoksen nimen, esimerkiksi xxxooo_by_oedo.jpg, suurinosa on anastettu muualta, minä elän laiskaa vaihetta tehdäkseni omat kuvitukseni.
Pyytämiini kirjoitusaiheisiin tuli paljon kipeitä aukinaisia haavoja, täytyy miettiä niitä, minun on vaikea ajatella lapsia ja sitä arkea mitä ei enää ole, osastoja ja mitä niistä muistaa, Jurvasta jota en anna itseni enää ajatella, Nymfoa ja sen lommoposkia. Minun täytyy nyt miettiä kovasti.

Leijona tuhahtelee kirjoilleen, se oli yötä, lauantaina kävin tekemässä sille makaronilaatikkoa ennen Elmon juhlia, joissa oli täytekakkua, suklaakakkua ja juustokakkua, joista viimeisin oli hieman liian kuivaa.
En tiedä näenkö millään tulevaisuutta. Vai onko sitä edes turha miettiä.

Diagnoosina seinähullu

Yritän vielä vähän sulatella tätä asiaa, sen verran iso möntti on jämähtänyt kurkkuun, enkä ole matelijannotkea ja saa sitä valahtamaan ihan hetkessä alaspäin, tai edes pienenemään vapauttamalla happohyökkäyksen jo suutasolla sen kimppuun.
Viikonloppu kotona, minä asennoituneena jo valmiiksi pessimistisenä mitä sekin hyödyttää kun kuitenkin tekee mieli hypätä parvekkeelta alas (mikä ei meidän parvekkeelta olisi se fiksuin veto, kerran toisesta kerroksesta on kyse, eikä alapuolella edes siinnä asfalttimatto vaan pelkkää hiekkaa).
Kuitenkin lauantaina, ennen kuin edes ehdin herätä taas yhteen saatanan turhauttavaan ja kuumaan päivään, kelkka notkahti ympäri ja huomasin leukani viistävän pitkin sammalpeitteistä rinnettä. Joku tökkii silmiäni ja toinen pieni käsipari kopeloi persettäni peiton alla, wtf, menninkäisten hyökkäys?? oli luonnollisesti ensimmäinen ajatukseni koko - onneksi - sateen paiskomana aamuna. MINUN PIENET KAALIMAANKAKARAT! Koko sänky täynnä päriseviä ja piereskeleviä vauvannulikoita, vanhimmalla tippa linssissä ja kädet tärisevässä halaustarjonnassa, aina estoton tyttäreni etenee jo pyjamahousujeni sisäpuolelle kätöstensä kanssa kutikutikutikuti sen suusta pääsee ja huudahdan pienenlaisesta kivusta kun se päättääkin hypähtää sukukalleuksieni päälle sillä samalla innolla ja tarmolla, joka ei edes saunassa piiskaudu ulos siitä.
Romy kierii naamani ylitse ja näyttelee kansainvälisiä käsimerkkejä, korjaan sen sormien asennon sitä sen toivottavasti tarkoittamaan sanaan ja johan se inahtaa ärtymyksestä, eiks toi vai usko että osaan ihan itse, siinä ollaan, miä ite-iässä.
Että kyllä sitä tulee itkettyä, heti aamusta, hyvä etten hukuta merelläni sylissä meuhkaavaa brady bunchia. En uskalla avata silmiäni, koska pelkään että kaikki on vaan pääni kieroa vittuilua, ja että herään hetken päästä johonkin kolaukseen yksin omaan hikeeni ja tukahdutettuun huutoon hukkuneena. Mieluummin jään tänne, tähän paikkaan, elän tätä hetkeä uudelleen ja uudelleen kyllästymättä.
Vasta silloin kun Nymfon perse painautuu vierelleni ja kippaan selälleni lyöden pääni kiviseinään, uskallaudun raottamaan verhoa nykypäivään, siinä se irvistää pahoittelevasti, purskahdetaan hysteeriseen hekotukseen ja puren kieleeni. Kieräytän hikisen pääkoppani sen syliin hoivattavaksi, senkin tyhmä sen neandertalilainen suomi sorahtaa, se onkin lähes ainoa sen osaama lausahdus, sitä olen viljellyt huomaamattani suhteemme alusta alkaen senkin tyhmä, wha'd you d'that for?
Syödään pakastimesta jäätelöt pois, Leijona ehdottaa vievänsä meidät äitille, että päästään peuhaamaan uloskin, sateesta huolimatta, onhan ne vitun kumit keksitty kuten minulla on tapana asiasta ärähtää, muuten niitä sitten harvemmin oivallan käyttääkään.
Ehdin jo ajatella illan hämärtyessä, että ehkä tämä tästä, katsellaan koneen ruudulla tanssivaa elokuvaa Nymfon kanssa, poski poskessa, painan nenäni sen olkakuoppaan ja saan sen huulilta suudelman juurikasvuisen tukkani sekaan, miksi niiden täytyy jo huomenna lähteä, miksi minun täytyy jo huomenna palata osastolle neljän seinän sisään sekoittelemaan teelusikkaa hajamielisenä vellikipossani, puoli desiä kaurahiutaleita, puoli lusikallista margariinia.
Se levähtää silmilleni, mitä se nyt helvetti tekee, tunnustelee luitani kollegekankaan lävitse! Kavahdan kauemmas ja mökötän seinälle, älä mene ja pilaa koko iltaa. Koko päivää. Koko hyvää ja turvallista oloa.
Se käskee painostavasti riisumaan turvapeitteen yltäni, helvetti kuuma kesä meneillään ja yksi muhii hupparin sisällä yöt päivät, nukkuessa ja valveilla ollessa. Enkä halua, en en en, älä viitsi pilata tätä, kiltti let me be
mutta se sihisee etten edes tajua kuinka sairas olen, sen takia törmäilen sokeana seiniin, kun en uskalla katsoa, senkin tyhmä ja se repii peittoni päältäni ja minä vedän käsivarteni suojakseni, peitän kasvoni, en halua että se yhdistää ne edessään möllöttävään läskireitiseen möllykkään jonka ihon läpi kuultaa puhkovanterävät luupiikit, paljas ja ruma ja väärästä paikkaa kasaanpainunut.
Sitä itkettää kun se kysyy miksimiksimiksi, why'r'you such a fool? eikä se ymmärrä kun äänentaajuuteni rikkoo valonnopeuden ja vikisee ettei tee sitä tahallaan, että sinun vikasihan tämä on, miksi sinä menit tekemään vääryyttä! Sillä aikaa kun olin vuosi sitten keväällä lepositeissä sairaalassa sinä menit ja petit etkä edes suoraan jättänyt kun pystyin jo prosessoimaan tosiasioita, kunhan vaan jatkoit salamyhkäisenä välttelyä ja annoit epätietoisuuden velloa ajatukseni ihan pirtelöksi.

Miksi te aina teette näin minulle?

Miksei kukaan voi olla kanssani,
miksi en kelpaa
miksi en kelpaa saatana kenellekään kun vaan pelkäksi hetkeniloksi
ja sitten voikin vaihtaa parempaan kun kohdalle sattuu

Enkä halua uskoa sen vastausta, minähän lopetin koko jutun jo ennen koko selkkausta, sanoin että nyt alkaa jo riittää tämä, en minä jaksa katsella kuinka kituutat ja unohdat ja teet mitä ei pitäisi tehdä vain koska kaikki ei enää ole kotona. Että siitä vasta riemu repesi kun sanoin että nyt lähdet menemään, parempi kaikille että lopetetaan tämä tähän, et kyllä upota minua ja tätä perhettä mukanasi.
Pikajuna rullaa ylitseni ja paiskoo lukittuja portteja auki päästäni ja joudun kelaamaan puolitoista vuotta vanhoja tapahtumia päässäni lävitse, syy sille miksi viimeisen viikkoni ennen osastoa vietin isäni yläkerrassa lukittautuneena vanhaan makuuhuoneeseeni elämässä muka-elämää,
se vie pois aukottomasta tarinastani bad guy-statuksen päältään, ja minä olen umpihullupsykoottinen idiootti joka ei erota todellisuutta epätodesta ja omista päänsä kuiskauksista, itsesuojeluvaistomuuri pirstoutuu palasiksi
ja aamu on ankean kuuma ja makaan sykkyrässä peiton alla yhä hytkyen inhosta raivosta itkusta.
En halua keittiöön aamupalaa mutustavien rakkaitteni pariin, itken kuin pikkukakara inhoani pitkin lattioita, enhaluaenhaluaenhalua että ne näkee kuinka ruma ja sekaisin olen ollut jo niin kauan, mutta Nymfolle ei kelpaa ei, se on rauhallinen ja vannoo, että on parempi näyttää omat heikkoutensa, ei lapsillekaan tarvitse kaunistella turhaan kuvaa, kunhan nyt tulet etkä laita sitä inhottavaa pitkähihaista takaisin päällesi. Se käskee juomaan appelsiinimehun lasista, vaikka en minä mehua halua juoda, turhia kaloreita, turhan paljon sokeria, vaikka pelkän hedelmän sokeriketjut liemessä painavatkin. Pistän lusikallisen puuroa suuhuni enkä irrota katsettani sylistäni, vaikka Nathaniel tuijottaakin tuskaisesti suuntaani pöydän toiselta puolelta ja yrittää saada katsekontaktiin kanssaan, isi mikä on hätä?
Ei ole mikään mumisen kun en halua että se kasvaa liian nopeasti aikuiseksi, juuri kun se oli alkanut taantua takaisin omanikäisekseen päästessään hetkeksi huolipyörityksestä irti, minä olen sen pilannut, ei kolmevuotiaan pidä huolehtia vanhempiensa pipeistä.
Leijona huutaa idiootiksi ja repii alas kaiteelta, tupakka putoaa alas maahan ja rojahdan kasaan, olisin mennyt perässä, yritinkö mennä, mun pitää mennä jo takaisin osastolle munpitäämennä äkkiä nyt! huudan enkä hetkeen ymmärrä miksi, olin jo hyppäämässä pois ollessani muissa maailmoissa, en ymmärrä mitä pääni tuottaa ja millä se myrkyttää todellisuudentajuni.


Osaston oven paukahtaessa kiinni huojennus kuohahtaa lävitseni ja olen kotona. Seinähullujen lepopaikassa, hengittämässä rätisevän ilmastoinnin paakkuunnuttamaa ilmaa ahtaisiin ja viallisiin keuhkoihini. Totuttelemassa ajatukseen, että tämä on kaikki ihan aiheellista, etten olekaan niin kunnossa ja selväpäinen kuin olen aina kaikesta sairaalassa ramppaamisesta huolimatta ajatellut.
Että vain minä voin selvittää miksi niin aina käy
miksi jään kaikkien poisviskaamaksi, vai jäänkö oikeasti sittenkään.

Kuuluu vähän hassua

Leijona kävi eilen. Aloitetaan sillä. Helpolla toteamuksella.
En vaan muista koko käyntiä, puoliltapäivin se ilmoitti tulevansa, minulla meni maidot väärään kurkkuun ja heittelin kurkkumössöni pitkin seiniä. Taisin sitten muuttaa mieleni ja esitellä sen lapselleen, sanoa, etten nyt juuri jaksa enempää vauvoja hankkia, kun tämäkin itkee ihan liikaa. Märkii ja vuotaa koko käsi.
Aamulla oli oikein paska olo, levoton, halusin tietää, mitä oli sanottu ja tehty, suoraansanottuna vitutti oma pääni ja sen tekemät kepposet. Se, etten saa sitä pysymään kasassa.
Enää en haluakaan tietää, mitä se nyt hyödyttäisi, the riippakivi.

Lääkärillä keskusteltiin puheterapiasta, että se voisi olla taas ajankohtaista. Syömisenkin kannalta. Että ilmaisisin vähän selkokielisemmin asiani, enkä änkyttäisi, sopertaisi, kompastelisi, unohtelisi sanoja, käyttäisi jatkuvasti engfinskaa/finglishiä erityisesti lauserakenteita muodostaessani puheessa... ja niin edelleen ja niin edelleen.
Toimintaterapiaa, taideterapiaa. Että anna nyt jooko kirjoittaa se saatanan vammaislausunto, mitä se sinua hetkauttaa mitä lapussa lukee ja mistä sitä rahaa virtaa sisään.
Äitini on lopettanut kaikkien puheet vammaisasioista kohdallani heti, sen lapsi ei ole vammainen. Ei vaikka aivot olisi pullamössöä, vaikka olisikin syntynyt 26 raskausviikolla ja elänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta lastenosaston turvassa. Ei vaikka oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana, syömään kiinteää kaksi- ja puolivuotiaana, puhumaan reilu kolmevuotiaana ja silloinkin vain osasi mongertaa omaa kieltään ja sanoa "kyllä" ja "kiitos",
tai vaikka aivoissa on ollut vuotoa vastasyntyneenä, viisi-, yksitoista-, seitsemäntoista- ja kahdeksantoistavuotiaana. Vaikka neurologi on kirjoittanut toistuvasti diagnoosikohtaan "lievä cp-vamma" schizophrenian alapuolelle - aikaisemmissa teksteissä tosin vakavan mielisairauden tilalla on ADHD ja painajaiset - mihin sillä sitten viitataankaan.
Enkä minä halua olla separi, separeita kiusataan. Ehkä minua sen takia onkin aina kiusattu. Että kaikki muut ensimmäisestä luokasta alkaen on huomanneet kuinka vammainen olen ja käyttäneet hienotunteisesti tekosyynä sitä että olin kaikkia myös reilusti lyhyempi, enkä ylettänyt ylläni heiluteltavaan koulureppuuni vaan hypin ja itkin tyhmänä koulun pihalla sen perässä toivoen että joku opettaja puuttuisi asiaan. Mutta näin ei koskaan käynyt.
Sen takia saatan pelätä syksyä suhteellisen paljon, syksyä ja uutta koulua, yhdestäkään käymästäni koulusta ei ole jäänyt hyvä maku suuhun.


Juttelen tällä hetkellä Leijonan kanssa messengerissä. Tai en minä sille juttele, mutta luen kaikki sen viestit anteeksipyynnöistä kertomuksiin mitä kaikkea Aivikseni on tuhonnut poissaollessani: rakas kanini on paskantanut Leijonan lompakolle ja repinyt joitakin sen työpapereita silpuksi ja kantanut sitten pesäänsä panttivangiksi, kuten sillä on tapana närkästyessään tehdä.
En tiedä.
MINÄ haluaisin vain painaa ignore-nappia, kieltää sitä ikinä tulemasta lähellekään minua enää, antaa unohtaa. Erityisen vaikeaa tämä on myös siksi että Leijona on enoni paras ystävä ja siis vasta syntyneen vauvaserkkuni sylikummi. Eli kaikki sukujuhlat olisi pelkkää katkeruutta täynnä. Kumpi saa mennä ja mihin aikaan.
Toinen puoli haluaa unohtaa kaiken tapahtuneen ja luikkia häntä koipien välissä takaisin. Olen rakastunut jo elämäni aikana kolmeen ihmiseen, jokainen heistä on pettänyt minua. Pettänyt ja jättänyt. Ja nyt yksi ei haluaisikaan jättää vaan pyyhkiä tekemänsä virheen historiasta ja kirjoittaa meille paremman tarinanlopun. Jos jokainen kuitenkin kyllästyy minuun aika nopeastikin, miksi pitäisi alkaa tavoittelemaan kuuta taivaalta. Antaa toisen vaan paneskella ympäriinsä niin paljon kun huvittaa ja sulkea silmänsä siltä. Elää rikkaan vaimon arkea. Olla kuten iskäni, joka joka kerta palaa äitini rinnalle kaikesta huolimatta.
Ne meni alle kaksikymppisinä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Sitten äiti petti ja sai minut, mutta iskä kuitenkin jäi. Ja minäkin sain olla sen lapsena, mistä olen oikein kiitollinen.
Kunnes äiti petti uudestaan ja tällä kertaa jätti ja sai kaksi lasta inhottavan paskiaisen kanssa, joka hakkasi minut sairaalaan monta kertaa sen vuoden aikana, jonka ehdin sen katon alla asumaan ennen huostaanottoa.
Ja sitten äiti pettikin sitä vaihteenvuoksi iskän kanssa ja nyt ne on menossa syksyllä uudestaan naimisiin.
Ihailen äitiäni hyvin paljon, sitä kuinka vahva ihminen se on (vaikka se onkin paskiainen pettäjä), eikä näytä epävarmuutta pisaraakaan. Koska se tietää olevansa kaunis ja nuorekas ja kympinoppilas lukematta ainoaankaan kokeeseen, ja vielä sairaanhoitaja, se toisiksi seksikkäin mistä miehet fantasioivat. Ottaa kaiken minkä haluaa.
Harmi että minä olen vain yksi ruttuinen harmaa tossu, jota voi talloa ja potkia ympäriinsä. Nykyään. Ennen olin täysin äitini peilikuva (sitä "kympinoppilas"-kohtaa lukuunottamatta). Tai yhdessä vaiheessa. Tossukka olin lapsenakin, kymmenvuotiaana alkaneeseen pubertiteettiin asti. En enää vain jaksa välittää mistään, heitelkööt ympäriinsä. Jos tietäisin, mitä elämältäni haluan, voisi alkaa jopa optimistiksi.

Sain tänään luvan käydä ostamassa aulasta tupakkaa. Ennen sitä halusin tarkistaa automaatilla, että tililleni on tupsahtanut palkka, mutta automaatti oli rikki. Ei siinä vielä mitään, mutta kahviossa ei toiminut tänään Visa Electron. Onneksi olkoon EU, olet ihana näine maksujärjestelmien yhdistämisenisi, missään ei voi maksaa ja sitten ei edes rahojaan saa pihalle.
Minä siitä pihalle lensin, heitin kuperkeikkaa päälläni ja vartija raahasi hoitajan kanssa takaisin osastolle lepäämään. Olenko valmis palaamaan ulkomaailmaan? Ehkä voin jäädä tänne iäksi.
Laitostoudun päivissä.

Minä todellakin pahoittelen tekstieni laatua, en saa pysyttyä kärryillä ja unohtelen mitä olen tekemässä. Yritän ensi kerralla paremmin.

Velipuoleni teki eilen itsemurhan. Tai entinen velipuoleni. Tai... En osaa sanoa, ei se koskaan tuntunut miltään veljeltä. Ei veljet ole sellaisia paskiaisia.
Hyvä että tajusi.
Äiti soittaa Leijonalle aamupäivällä.
Leijona seisahtuu käytävälle mietteliäänä.
Kuka on kuollu?
Se ei naura, mutta en kyllä minäkään. Ei äiti ihan turhaan soittelisi yhdeltätoista yövuoroputken ollessa päällä.
Tota...
Sano vaan.
Niksu tappo ittensä.
Kohautan olkiani seisahduttuani sen hetken kun aivoni prosessoivat sanoja. Jatkan kankaiden viikkaamista kaappiin, jonne sain vihdoin tehtyä niille tilaa.
Hei mikä olo?
Jaa'a. Hyvä juttu.
Hm?
Se oli paska ihminen.
Puhutaan tästä.
Kuule rakas, sitten kun joku oikeasti tärkeä kuolee, voidaan puhua, sanon ja hymyilen rohkaisevasti. Ei se mua liikuta.
Eikä se liikutakaan.
Kunnes iskä soittaa ja kysyy tarvitseeko tuoda jotakin kaupasta. Tulee paniikki: miksi? Miksi ne yrittää saada minut tuntemaan jotakin, miksi ne yrittää pitää Leijonan sisällä kanssani?
Se on varmaan kirjoittanut jonkinlaisen viestin.
Se idiootti.
Paljastanut mitä teki viinankatkuisina öinä. Minkä takia heräsin huutaen ja riuhtoen hiuksia päästäni. Minkä takia minut piti pistää lepositeisiin ja iskeä piikki niskaan, että toiset saisi nukkua yönsä loppuun. Että kun lopulta se pyysi minulle oman huoneen se ei johtunut siitä, ettei se halunnut elää teiniräkänokka nurkissaan pyörimässä. Ettei se ihan hyvää hyvyyttään tuonut eräänä helmikuun aamuna pupuvauvaa luokseni, vaan siksi että se tunsi katumusta, eikä vain hamsterini takia, jonka se vahingossa liiskasi oven väliin.
Paljastanut, että olin neljätoistavuotiaana vain siksarin, seitsemän euron, arvoinen. Auliimpi entisestään viinapullosta ja kolmesta siideristä. Että vain saisin unenpäästä kiinni.
Kuka hölmö sellaista menee kertomaan, viimeinen kidutus ja häpäisy.
Tankkaan muroilla ja jukurtilla, käyn tyhjentämässä. Ei enää ahdista niin paljon. Se on jo mennyttä, minulla on oikeus unohtaa koko ihminen samalla tavalla kuin olen unohtanut ne kaikki muutkin.
Ovi kello rimpahtaa, Niksun isä seisoskelee harmaakasvoisena ovisilmän toisella puolen. Otan avaimet naulasta ja harpon sen ohitse pihalle, istahdan penkille, se laskee perseensä hämmentyneenä penkin toiselle reunalle, mahdollisimman kauas.
Anteeksi.
Tuijottelen sen surullisia kasvoja.
Reipas sadekuuro on sattunut päälle.
Anteeksipyyntö siitä kuinka se on heitellyt minua pitkin huoneita ja ruhjonut kasvojani ja vartaloani nyrkeillään, repinyt hiuksista ja iskenyt päätä vasten tiskipöytää niin että vereni on lentänyt pitkin tapetteja ja kaakeleita.
Kiitti. Mutta en mä mitään anteeksi anna. En vaikka sitä kuinka hävettäisi nyt kun mahdollisesti tietää millaista helvettiä kaikki ne 16 kuukautta jotka asuttiin saman katon alla ennen huostaanottoani oli jo senkin olemassa olosta huolimatta.
Se nyökkää, ymmärtää kyllä.
Pahoitteluni. Ja tarkoitan sanojani.
Se kaivaa taskustaan rypistyneen kirjekuoren, otan sen vastaan ja lähden kotiin edes sanomatta hyvästejä. Sytytän tupakan parvekkeella, revin paperit pieneksi silpuksi ja tiputan ne tuhkakuppiin. Ja poltan kaikki todisteet.
Enkä tunne oloani enää ollenkaan ahdistuneeksi.
Rakastun Leijonaan uudestaan kun se kysyessäni mitäs jos laitettaisi kirjahylly tuolle seinälle? vastaa en osaa sanoa tätä kuulostamatta tylyltä mutta tee niin kuin itse tykkäät.