On niin utopinen olo kun oman asunnon ovi sulkeutuu perästä kiinni. Mainos-lasku-lehti-muu posti-kasa pinoutuu lähes polven korkuiseksi lattialle, matkalaukku avautuu ja vedenkeitin napsahtaa päälle.
Oma sänky on niin mukava, ettei siitä haluaisi nousta enää ikinä.
Leijona on vastassa junalla, Aivis yrittää rimpuilla sen sylistä ja juosta junan alle kun nostan 19 kiloisen matkalaukkuni ulos.
En edes tajua ensin hämmentyä, vaikka äitin piti tulla vastaan, ei minkään sen.
Vasta kun se halaa ja tulee sisään ja keittää kahvit, minä kastelen kasaankuivuneet huonekasvini, iskee pieni polte vatsanpohjaan. Mitä täällä tapahtuu?
Se istuu hetken ja katselee tavaranpaljouttani, kun kauhon sitä ulos pesästään, lähtee sitten viimeiseen yövuoroonsa, mutta lähettää yöllä viestin, ja kysyy voiko tulla aamulla torkkumaan pariksi tunniksi, on jotain juttuja kaupungissa iltapäivällä.
Aamuseitsemän pikapano, se on laihtunut ainakin kymmenen kiloa, saan niin paljon kevyemmin kädet sen ympärille, eikä se ole niin kimmoisa lihasmöykky kuin ennen, ja vaikka se lähtee alkuillasta omille teilleen, palaa se taas iltakymmeneltä viereen nukkumaan.
Ei kai tämän näin pitänyt mennä.
Rappukäytävä on täynnä melua, enkä oikeasti haluaisi mennä koululle, vaikka lupasinkin lähteä tervehtimään taaksejääneitä ystäviä.
1 kommentti:
Tosta seuraa vaan pahaa mieltä. 8(
Lähetä kommentti