Come to papa

Lunta vain tuntuu tulevan. Koko reilun viikon jonka olen Suomessa ollut, on vain satanut, vaikka kuulemma kevät ennen sitä teki jo tuloaan. Ikkunalautojen lumikökkäreet putoilevat kilvan ja herättävät pommituksellaan ennen herätyskelloa. Vaikkei sitä ole oikeasti edes nukkunut koko yönä, maannut kyljellään kynnet puristettuina toisen lihaan pää liian täynnä ajatuksia tuottaakseen yhtäkään järkevää sanaa. On vain turta olo, se kun ei tunnu miltään, tuntuu elämältä oman vartalonsa ulkopuolella, katselemassa kun se tekee ja liikkuu ja lausuu tyhjältä kuulostavia sanoja.

Istun ikkunalla kun lääkärit ja hoitajat kertovat Leijonalle asioita, se vaihtaa päälleen sairaalakaavun ja saa esilääkityksen tyhjään mahaan, kohta se nuokkuu sängyllä ja se kärrätään säteeltä kirurgialle, missä siihen tehdään reikä ja raaputetaan soluja petriin.

Minä makaan enon sylissä odotusaulassa, aika vain matelee ja kaikki kävelevätkin hidastetusti, meille vain sanotaan että kaikki hyvin, se jää huomiseen asti. Heräilemään ja letkutettavaksi, jo heti laitetaan ensimmäinen erä myrkkyä sisään. Lohdutellaan että kyllä se siitä, kyllä se varmasti ihan hyvin menee, vaikka etäpesäkkeitä on ties missä, ja munuainen pitää poistaa ainakin.

En saa räjähtää omassa yksinäisyydessäni, eno tuo kotiin ja jää keittiöön juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehteä, se on tehnyt lupauksen ettei lähde mihinkään.