Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.

Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan

Ainakin tunnin välein kierähtää hereille

se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan

toisista hymyily tuntuu hyvältä,

minuun se aina sattuu.

Naamaani ei ole tehty sitä varten.

Puhelin latautuu keittiössä

siinä on herätykset päällä

tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa

ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä

tuntien riemua.

Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,

olen silti innoissani,

tämä on hypomania,

se ei kestä yleensä päiviä

vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.

Eilinen, mikä paska päivä

eilinen, miten paskoja asiakkaita

eilinen, miten vihasinkaan sitä

miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä

ja valmiiksi tätä päivää.

Haluaisin vain mennä ja niin minä menen

teen pitkän päivän koulua ja töitä,

tässä minun sairaslomani;

en minä voi pysyä aloillani,

muuten alan satuttamaan.

Kaksi viikkoa,

sitten kääntyy onni

paremmaksi tällä kertaa

Parhaaksi mahdolliseksi,

aina kolmeksi viikoksi.

Aukot on tuuletusta varten, mutta voi ne parsiakin

Taisin olla bussissa ja junassa sen näköinen että kohta kilahtaa, olo ainakin sitä luokkaa. Odotan puolituntia asemalla, minut unohdetaan hakea.

Alkosta saa kirkasta kalliilla, iskä seisoo vieressä ja poika kysyy paperit minulta, ties vaikka mikä narautusyritys, iskä sanoo että rajantakaa sai 4 markalla litran ja sitä kyllä nuorempana tuli haettua, minä saan puolikkaan kymmenellä eurolla.

Huomaa että kaikesta on jo ikuisuus kun jokainen muistelo alkaa sanoin "varmaa kymmenen vuotta sitte". Olinhan minä jo kymmenen vuotta sitten ihan hyvässä vauhdissa, 12-vuotias, oli ryyniviinat vaatekaapissa ja pummittuja kaljapulloja, huorattuja viinejä ja viinoja, varastettuja snapseja. Kymmenen vuotta sitten oli ihan kiva olla viinasta sekaisin, ihan tarpeeksi paljon, enää ei kiinnosta niin. Yksi assan alakerrassa, kolme lonkeroa ja ehkä litra boolia ennen baaria. Yksi siideri vielä jäi kaverin jääkaappiinkin. Baarissa oltiin melkein kolme tuntia ja minä join kolme juomaa.

Kolme oli päivän luku.

Joskus olin niinkin järkevä, ihan alkubaarissakäyntiaikoihini, että jos en ollut oikeasti lattioidenlakaisu-kunnossa jo heti alkuunsa, lopetin alkoholin juomisen kello 12 ja siirryin veteen. Jaksoi pilkkuun humalassa, muttei tullut krapulaa ja kotiin päästyäkin jo väsytti. Eikä tullut lamauttavaa pitsahimoa, joka nykyään alkaa jo alkuillasta eikä pääty kuin vasta makuupäivää seuraavana iltana, vaikka välissä söisi kuinka monta pitsaa tahansa.

Oli ne sitten loppujen lopuksi ihan hauskat syntymäpäivät. Viimehetken viesti että voikin tulla, meinaan käydä kaupassa pillittämään kun olen niin onnellinen armopalastani.

Ahdistavia hetkiä ennen muiden tuloa kun isäntäpariskunta naljailee toisilleen, minä en sellaisessa parisuhteessa pysyisi, missä toinen alistaa niin kovasti, tai jos huomaisin itse alistavani sillä tavalla. Saa sitä joskus nalkuttaa ja olla olevinaan parempi, mutta ei jos se on jatkuvaa.

Likkakaverin poikaystävä kourii baarissa ja ahdistaa sekin, mutta se on kännissä ja meillä on kaikilla yhdessä hauskaa, meillä kolmella, alan kaipaamaan Leijonaa yhden jälkeen, se sanoo että tulee hakemaan sitten kun oikeasti haluan lähdä, ja sinnittelen vielä reilun tunnin omasta nuoruudesta tuttujen jumputijumputejen keskellä.

Jollekin annan numeroni, tai Leijonan numeron, senhän se oikeasti on, mitä käytän 8 eurolla kuussa, vieläkin mietin, miten sen olen muistanut ulkoa, en minä nyt osaisi sanoa muuta kuin että se alkaa nollalla ja sitten tulee 4.

Äiti on vitun pahalla tuulella kun sen pitää mennä taas töihin, eilen se oli semmoisen keveän 14.5 tuntia, tänään kai vaan 10. Se paistaa kakkupohjan ja sanoo että siivotkaa ja leipokaa itse. Siskossa on joku vika kun se ei tajua että sen hääräily vituttaa äitiä ja vituttaa minua, menisi vaikka hinkkaamaan kylpyhuonetta tai jotakin siksi aikaa että tästä saa suurimmat hämmingit päältä pois.  Ei se ole ikinä osannut lukea ihmisten mieliä. Ettei se tiedä jos äitin huulet on puristettu millin enemmän tiukemmalle yhteen kuin tavallisesti, se on kahden väärän sanan päästä raivokohtauksesta.

Sisko on tuntenut sen 4.5 vuotta kauemmin kuin minä eikä se silti tiedä.

Nuorempi velikään ei osaa sanoa.
Tepsu osaa.

Huomenna meille tulee vieraita. Kakkuvieraita, Tepsun synttäreille. Ja minä jakelin kutsua että tulkaa syömään minunkin kakkuani. Sanoin siitä äsken äitille, sen toinen suunpieli laski millin, se on äärettömän vittuuntunut.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Ei huvita

Syyskuu on valunut sormien välistä. Kohta se vaihtuu jo lokakuulle, ulkona on kalseaa ja sataa ja tuulee ja pitkätkalsarit on kaivettu telakalta. Toppahousut odottaa jo eteisen naulakossa käyttöönottoa, heti kun sisällä ei pärjää ilman kahtia housuja, ne vedetään päälle ja otetaan pois vasta kun keväällä lumi on sulanut maasta.

Neljäs päivä kun mikään ei onnistu, on niin kömpelö ja jumissa enemmän fyysisesti kuin henkisesti, niin päin tällä kertaa. Kaikki tippuu käsistä ja mitä vain yrittää menee päin persettä. Sattuu ja supistaa parin minuutin välein, naapurin jumputus kiristää eikä jaksa kuunnella. Sanon että en tänään halua lähteä mihinkään kun pyydetään ulos, tänään minä haluan olla kotona, vaikka oikeasti haluaisin olla muualla, mutten pysty, sanon että katsellaan huomenna vaikka tiedän jo etten huomennakaan halua.

Neljäs päivä kun vaa'assa ei ole patteria, se tarvitsee semmoisen litteän, mutta en löydä niitä kaupasta. Ei voi oikeammin syödä kun ei tiedä mitä painaa. Ettei vaan turvota ja läskisty tästä enempää. Mittanauha ei näytä että olisi kerännyt vettä vaikka siltä tuntuu, ehkä se on kaikki sitten naamassa ja nilkoissa. En muista koska viimeksi tein ruokaa. En ainakaan puoleentoista viikkoon ole nostanut pannuja ja kattiloita kaapista. Syön pari palaa ruisleipää ja päärynän, pussin vauvamaissinaksuja ketsupilla, oksettaa eikä tee mieli. Tänään kuitenkin kaivan riisipaketin kaapista ja valmistan Leijonalle päivällisen, syön pari haarukallista ja makaan vatsa kippuralla sohvannurkassa tuijottamassa piirrettyjä.

Maanantaina on sytostaattipäivä. Tiistaina psykosetäpäivä. Minua ei huvita mennä sinne, viimeksi se tonki sille kuulumattomia asioita, kyseli ja intti, suutuin, ei ne kuulu sille eikä kenellekään muulle. Ne ei ole minulle ongelma, minä en niistä halua luopua missään nimessä. En ainakaan vielä, en minä ole valmis päästämään turvarievustani. Se on ainoa niistä joka minua ei ikinä satuttaisi. Se on ainoa johon voin koko maailmassa luottaa.

Aim low

Ei ole kuin puoli pulloa viskiä, neljällä kulauksella alas, muovista ja halpaa. Isken vasemman pikkurillin mustaksi vasaralla lattiaa vasten, naapurit varmasti tykkää hyvää siitä kolinasta. Hiipivä humala vie lopulta suurimman osan kivusta, se tullee aamulla täydellä latauksella, juuri niin kuin sopiikin.

Leijona kai tulee aamulla töiden jälkeen kotiin, tai eihän tämä sen koti ole, ei ole varmaan koskaan sen päässä ollutkaan, nykyään se vastaa puhelimeen olevansa Antulla tai osoitteessa X, jossa minun asuntoni on, ja sen oma talo on sen koti, niinhän sen kuuluukin olla, vaikka se tuntuu kylmältä.
Perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun tai -aamupäivään on pitkä aika olla näkemättä sitä, mutta todellisuudessa minun ei edes ole ikävä nyt, yleensä on, nyt ei, nyt ei tunnu miltään. Tai ehkä vähän pahalta sen takia ettei kaipaa toista. Ei puheluita tai viestejä tai näkemistä. Kosketusta. Sitä ei nyt ansaitse. On vielä niin ruma ja epätyydyttävä.

Sitä vain haluaisi olla edes yhteen asiaan itsessään tyytyväinen, minulle hiusten väri oli sitä, se mikä minulla oli ja minkä ryssin tyvivärjäyksellä ruskeanmustanjoksikin. Nyt ei ole enää mitään mistä itsessäni pitäisin.
Ja vielä kun tukka on tällä hetkellä siinäkin mielessä tärkeä, että kohta sitä ei ehkä enää ole, se voi pudota pois minä päivänä tahansa. Enkä tiedä mitä silloin teen. Mutta se ei ole vielä. Nyt on vain paskanvärinen variksenpelätin joka pistää itkettämään joka kerta kun kävelee peilin ohi. Kerran se ei ole lähelläkään sitä mitä olisi halunnut.

Yritin haluta pientä. Kivaa tukkaa vaikka. Ettei aina tarvitsisi pettyä niin pahasti. Olisi joku oljenkorsi mistä pitää kiinni hyvillä mielin. Mutta kun ei. Turha haluta yhtään mitään. Ei sitä saa kuitenkaan. Aim low. So low no one will notice whether you succeed or not (Marge Simpson).

Itsensä peilaamista

Olen hoitosuhteissani arastellut puhumasta tietyistä asioista. Yksi on kirjoittaminen. Oma päänsisäinen elämä mitä puran tietyllä tavalla, en välttämättä paperille, ehkei se sitten ole kirjoittamista vaan tarinankerrontaa. En ajattele virtana, vaan täytyy olla joku looginen päämäärä. Paitsi silloin kun on siinä tilassa missä logiikkaa ei ole olemassakaan. On poika, pojalla on paha mieli. On paha mieli syystä X. Nyt poika ratkaisee sen X:n Y:llä ja on taas selvitty tästä.

Oikeassa elämässä tilanteet ei laukea niin helposti, mutta itseä se helpottaa muistaa, että jotkut asiat saa selitettyä järjellä ihan tuosta noin vaan. Vaikkei siinä ratkaisisikaan sitä omaa ongelmaansa, tulee silti helpotus siitä että on ratkaissut "jonkun toisen" ongelman.

Kun teen asioita, keskustelen itseni kanssa. Se on minulle sopiva suojautumismekanismi. Ei ole liian pelottavaa, tavallaan kai on sitten enemmän läsnä kun antaa itselleen luvan käydä vessassa tai tupakalla tai keittää teevettä eikä vaan tee niitä autopilotilla. Nämä tavat toimia, etukäteenmurehtiminen, tiedän, että se on hyvin yleistä, ja siksi se onkin helpottavaa kun tietää ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Se nimittäin on ongelma kun pitäisi toimia spontaanisti, saada joku päätös tehtyä ilman että aikaa puntaroida jokaista mahdollista asiaa joka vaan voi mennä pieleen, ei olekaan sitä tarvittavaa määrää aikaa valita vaan nyt heti tässä näin pitäisi päättää. Että otan munkin enkä pullaa.

Kauppareissut ovat kauheita jos ne vaan tulee eteen seinäntakaa. Että huomaankin lähteneeni kauppaan, mutta mitä minun nyt pitikään ostaa. Pienessä putiikissa saatan kaivella hyllyjä yli tunninkin, pistää juttuja koriin ja sitten viedä ne takaisin kun ei se olekaan hyvä. En minä tätä voi ottaa. Ja sitten soitetaan Leijonalle. Pystynkö minä ostamaan jukurttia?
Osta vaan.
Hyvä mieli tulee ja jes, nyt voin ostaa jukurttia! Kunnes sitten soitan heti takaisin. Mitä jukurttia mie pystyn ostamaan?

Pelkään kuitenkin niin paljon irtaantumista minästäni. Minulla kun ei ole sitä selvää kuvaa edes omista fyysisistä rajoistani enkä osaa sanoa miltä näytän, kerran epäilen sitä mitä peili kertoo. Sehän sanoo joka aamu eri asian.

Haen tukea varmistamalla toisilta oikeita toimintamalleja, etten varmasti tee asioita väärin. Lopetan seinään omat tunteeni, jos illalla on paha olla, senkun sanoo vaan että nyt turpakii, me nukutaan eikä ajatella. En tykkää pahoista ajatuksista.

Olen arastellut kertomasta kirjoittamisestani, tarinoistani, ja blogista hoitokontakteilleni, koska olen aina pelännyt, että ne otettaisiin minulta pois. Tänään kuitenkin mainitsin tunteensiirtotekniikoistani ja tästä julkisesta päiväkirjasta ja palaute oli positiivinen. Että tee vaan niin jos se hyvältä tuntuu.

Ehkä olen joskus valmis luopumaan osasta sisäistä elämääni, sillä välillä se haittaa normaalielämääni ja rajoittaa sitä kun jään miettimään, mutta en ole siihen valmis vielä. En osaa olla tässä ja nyt kun on vielä niin paljon kiinnostavaa mitä tutkia. Ehkä minä vielä tiedän joskus millainen olen ja osaan kertoa siitä millainen olo minulla on, ehkä en. Kai sen aika sitten näyttää. Ehkä vielä joskus ajatukseni kulkee kuin rasvattu salama, tai sitten se hidastuu entisestään, se on vaan hyväksyttävä ettei sitä voi tietää. Se on pelottavaa ajatella tulevaisuutta. Maailmanloppuja, omia henkilökohtaisia valintojaan, tehdä päätöksiä vain itsensä vuoksi; kun pelkää että onkin väärässä. Teen väärin. Ja minä en halua tehdä väärin tai olla väärässä. Minä haluaisin nähdä kaiken sen mihin päätökseni tulee vaikuttamaan.

Muttei tulevaisuuteensa voi kurkistaa.

Tunteensiirtohahmojen tulevaisuuden taas saa päättää ihan itse ulkoisesta maailmasta huolimatta. Siksi ne on tärkein turvapeittoni ikinä. Vuodesta 1994 lähtien. Minun mielikuvitusystäväni ovat aina olleet oikeiden ystävien puutteen korvaajia. Skitsofreenikolle niistä suojapeitoista tulee tosin välillä pahimpia vihollisia kun ne riistäytyy käsistä ja alkaa tappelemaan vastaan, niistä tulee ohjaamattomia ääniä, niitä sanotaan harhoiksi, mutta miten ne voi taas harhoja olla kun minä ne olen itse synnyttänyt?

Mutta niin ne lapsetkin joskus vihaavat vanhempiaan.
Ja vanhemmat lapsiaan. Valitettavaa kyllä.

ps. tiedän ettei teksteistäni saa nykyään kiinni koska en osaa jäsennellä ja kirjoitan nykyisellään enemmän niin kuin saatan puhua; ilman sitä päätä ja häntää, en saa sanottua sitä mitä haluan jne, mutta yritän sitten enemmän kunhan taas tässä maailmassa on jotain järkeä.

Pitkästä aikaa on se olo, että nyt minä saan tehtyä jotakin. Kotona on suursiivouksen aika, kasa koulutehtäviä odottaa tekijäänsä, kaivan jo peruskaavat kaapista ja mietin pitäisikö alkaa miettimään siitä jatkamista, mihin on jäänyt.

Hammas on louhinut oikeaan kämmenselkään haavan, rystysiin niitä ei yleensä tule, vaan pidemmälle. Silloin kun tunkee käden suuhunsa ja kaivaa pitsat ulos kurkusta. Se on nyt auttanut; oksentaminen. Pään olemista. Lauantaina, tiistaina ja sen jälkeen keskiviikon torstai-iltaan asti jatkuneiden itkujen jälkeen torstai, perjantai, lauantai ja tämä aamu. Aikaisemmin viikolla säärien ja käsivarsien nirhimistä, sekin auttaa, muttei yhtä pitkäksi aikaa kuin oksentaminen. En tiedä olenko koskaan ottanut oksentamisesta morkkiksia. Ei se minusta ole sen arvoista, nähden siihen tyyneen oloon jonka se tuo. Pystyy taas olemaan kun paniikki ei hakkaa ohimolla.

Alkaahan sen taas näkemään naamasta, sylkirauhaset poskissa turpoaa, ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti, samoin silmät, kaunista bulimia ei kenestäkään tee, eikä lopullisesti laihaa, kuolee rumasti kylpyhuoneeseen vatsalaukku räjähtäneenä verta suupielessä, jää sinne haisemaan ikuisuudeksi kun on jo katkaissut kaikki välinsä ulkomaailmaan.

Mutta se on minun bentsediatsepiinini. Eikä siitä tule väsynyttä pilvistä oloa, siitä tulee terävä ja selvä olo. Tietää taas pystyvänsä johonkin.

Minulla on ollut ääniä päässä niin paljon, niitä tulee räjähdyksenä silloin kun stressi on yli hallussapidettävän kynnyksen. Ei sitä tiedä mikä on ulkopuolelta ja mikä sisältä, toisaalta olisi kivempi olla täydessä hiljaisuudessa vain niiden omiensa kanssa että tietäisi varmasti tarvitseeko niitä kuunnella.

Tupakkaa tekee koko ajan mieli, unet on pelottavia ja vielä herätessäkin itkettää ja tärisyttää ja kaivautuu kanin kanssa miehen kainaloon, se kuolaa tyynyyn ja jatkaa omissa maailmoissaan taju kankaalla ja se on hyvä niin, sen ei taritse turhaan tietää, riittää että se joutuu katselemaan muuta sekoamista.

Sekin on auttanut oloa kun isi soitti torstai-iltana ja pyysi anteeksi, sanoi ettei tämä tietenkään ole minun syytäni, koko sairastuminen, lisätauti, en tiedä kenen kanssa se on jutellut, mutta sillä oli valmiit sanat ja se oikea paino äänessä. Ja huoli ja kaikki kun en tänä viikonloppuna vielä saanut aloittaa sytostaatteja kerran on se keuhkopussi tulehduksissa ja täynnä vettä, mutta perjantaina kävin lääkärillä ja arvot oli ihan hyvät eikä kuumetta ole ollut pariin päivään, nesteet otetaan huomenna pois ja huomenna saan ehkä ensimmäiset tiputukset, jos ei ole epäilyttävää.

En tiedä, mitä tänään sitten loppujen lopuksi tekisi. Tiskaan, siivoan keittiön ja laitan vaatteet kaappiin. Imuroin ja pesen kylpyhuoneen, ehkä vaihdan lakanat ja pesen pyykkiä. Koneellakaan ei voi aikaansa viettää kun messenger huutaa tyhjyyttään ja ei-kiinnosta:aa, tulee vaan paha mieli. Ulos en taida mennä, ehkä sitten maalaan ja tuijotan televisiota, sekin kun niin paljon poikkeaa siitä miten aika arkena muuten kuluu. Mutta mitä sitä valittamaan, on minulla sitä omaa seuraa jos ei muuta, vaikka niistäkin suurinosa on pelottavia.

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

"Miks iskä oksentaa?"

Koska iskän on paha olla.

Ehkei 7-vuotias vielä tajua fyysisen ja henkisen kuvotuksen väliä,
toivottavasti sen ei koskaan tarvitsisikaan.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Vihreää karpaloteetä

Aamulla herään viestiääneen. Samsungin bliblibliblinblin. Sen kuulen pahimmassakin metakassa, ehkä se liikkuu oikealla ääniaallolla. Melkein inhottaa. Nokian perusviestiääni, sen yli nukkuu helposti, tuo pistää unen poikki heti.

Tänään on juostu. Ensin hoitajalla, sitten koululla, sitten lääkärissä, sitten kirpparilla odottamassa, että toinen puolisko käy kaupassa, ja sen jälkeen hetken hengähdystauko ja voimienkeräys kotona ja taas pitää lähteä kun tupakat jäi ostamatta. Ei se ehkä kuulosta paljolta, mutta se on, jos on kaksi viikkoa maannut sairaalapedissä.

Selkä huutaa ambulanssia.
Ja pää.
Mutta ainakin se aamun vatsakipu on nyt jossakin turtumuksen rajoilla.

Mummi soitti, sitä en kuullut, keräilin itseäni puolituntia että sain soitettua sille takaisin, se on liian rankkaa kun toinen sanoo kiitos näistä vuosista, toivottavasti ehdit vielä tulla käymään, et ole pitkään aikaan käynyt, ja minun tekosyyni ovat kuraa molempien korville, on ollut niin kiire, nyt on sitä ja tätä, oikeasti en vaan enää halua sinne mennä, en minä pysty katsomaan sitä hiljaista hiipumista ja jatkuvaa lopun odottamista, ehkä siksi kun olen itsekin samanlainen, odotan ja odotan.

EU-keksejä ja karpaloteetä, mietin laittaisiko keittiön ikkunan jo yöksi kiinni vai jättääkö auki, pidän viileässä nukkumisesta, vaikka se vaatii pukeutumista ja kolme peittoa, kesät talvet, se on hyvästit kesälle ja alkusyksylle sulkea se luukku. Ei enää raittiintuoksuisia lakanoita ja vaan kevyt tupakkakatku teljettynä sisään yöksi.

Pussin tyhjennys inhosta itkien ja lisää teetä.
Ehkä se ikkuna ulkomaailmaan jää vielä avoimeksi.

Point of no return

Mitä minä kotonakaan.

Täällä saan tapella.

Mikä parku pääs!

Siis ette voi uskoo miten kauheelta tuntu päästää se oma vaavansa kouluun. Siinä iskä täris ja maha heitti kuperkeikkaa tavallista enemmän kun käytävällä ooteltiin opettajatätiä, urhea pikkupoitsu vaan istu sylissä tyynesti hymyillen ja katteli ympärilleen silmät kiiluen malttamattomana.

Sehän oli jo viiden aikaan pystyssä jalat ristissä ku iskällä oli vaan silmät ristissä, piti saada aamupuuroa ja pukea jo varkut ja huppari päälle eikä piirrettyjäkää ollu vielä pitkään aikaan tieossa joten siinä myö istuttii pöydän ääressä toinen nuolemassa lautastaan ja toisen leuka teekupissa ku jaksanu päätään pitää pystyssä, ja vartuttii. Vartuttii et se herätyskello sit varttia vaille seittemän oikeesti soi ja Leitsukka örähti ja pieras ja kääns kylkeää mutku huomas ettei kukaa sammuttanu sitä vekotinta nii oli senki sitte pakko nousta jo ylös keittelemää kahvetta.

No mut siis ihan kamala kokemus iskälle ku pitää oikeesti tajuta että se pieni oma on nyt iso poika ja menee ekalle luokalle ja saa kaikkia uusia kavereita ja oppii lukemaa paremmin ja laskemaa ja sit tulee niitä luokkisten kakkusynttäreitä missä ennen kiinnitettii aasille häntää mut nykyää taietaa pelata vaa pleikkaa ja syödä juustonaksuja. Et koht se ei enää juokse sun syliin ja halaa ja pussaa ku on liian iso poika siihen hommaan. Eikä kattele sun kanssa kirjoja ja laula epäsopivia omakeksimiä lauluja. Siis arvatkaa! Eilen ku tultii junalla kotii se ootti kiltisti koko matkan ja kuiskas sitte ku sopiva paikka tuli et miks se viereisel penkil istuva pappa hais niin pahalle vaikka ennen se kysy sitä ihan suoraa ja maailman kovimmalla äänellä niin et iskä vajos maan alle häpeissään.

Et ei se oo enää mikä vauva.
Ja sekös harmittaa.

Kun haettiin se pois ekalta päivältä sehän oli viel enemmän innoissaan ja puhu ku papupata kaikest mitä kivaa niil tulee olemaa koulus niiku numeroit ja kirjaimii mitkä on laskemist ja kirjottamist ja sit pelataa pesäpalloo ja harjotellaa juoksukilpailuit ja pallonheittoo ja hyppäämist ja siis ihan kaikkee! Et uskokaa iskä.

No en uskokaa.
Et sie muru oot jo niin isopoika et iskää oikeesti itkettää.

No enhän mie sitä sille sanonu, ei se ois ymmärtäny sitä vielä vaikka paljo ymmärtääki jo.

Niinku se oli eilen Leijonalta kysyny
et piätsiä iskäst nyt huolen ku miä en välttämättä ehi ku pitää olla koulus.

No, tää joka ei osaa pitää itestään huolta lähtee nyt viimeistelemään pakkaustaan ja tarkistaa että mukana on kolitsihousut, huppari, oma aamutakki (ei niissä sairaalan omissa tarkene pihalle), villasukat, käsirasva, lompsa, tupakkia, sytkäri, puhelin ja puhelimen laturi ja kuulokkeet, pari naistenlehtee ja joku kirja mitä ei kuitenkaan tuu luettua... tarviinkohan mie muuta? No vois sitä vaikka ton oman muistikirjan ja kuuliksen ottaa, jos sille tuulelle sattuu. Ja sitte vaihetaa päälle sairaalamukavammat vaatteet muutenkin. Ruutufleecehousut, joku virttyny t-paita ja villatakki, jalkaan tulee reiskat. Ei sitä sen hienompi kannata olla.

Ainii! Kamminki voisin ottaa ja naamarasvaputekin ja sen toisen mitä levitän inhottaville paukamille naamassani et ne lähtis nopeemmin ja siistimmin helvettiin siitä.

Ja puhtaat kalsarit! Neki voisin ottaa raisaalaan mukaan varmuudenvuoks. Jos sit vaikka tarvii ku lähtee kotiin.

Ps. Kyl minuu oikeesti pelottaa.

Kiitti kohta riitti

Tuntuu että paskoja päiviä virtaa sisään ennennäkemättömällä voimalla, kai se filtteri on taas mennyt rikki, tai siis, onhan näitä vuosia elämässä eletty täysin tällaisessa paskatilassa polkien, mutta jostakin syystä nekään eivät niin nautinnollisia vuosia ole olleet, että olisi tullut nautittua.

Tiedätte varmaan hyvin sen kun yksi pieni asia menee pieleen kun on jo valmiiksi tosi kaamea olo aamulla herätessä, ja sitten yksi pieni lisää, ja taas yksi pikkipikkiriikkinen juttu, sen jälkeen vähän isompi, taas asia johon ei voi itse vaikuttaa ja kohta ollaan tunnemyräkkälumipallonsa kanssa aiheuttamassa tunnekuohulumivyöryä ja jo se hampaan pureminen on niin voimaa vaativaa, ettei sekään enää tahdo onnistua.

En osaa sanoa tarkkaan mistä asti on ollut fyysisesti huono olo, luultavasti viime torstaista, tai ehkä jo sitä ennen kun tuli ensimmäiset yöt valvottava mahakipumaraton, viime keskiviikkoyönähän se kaikista kamalin oli, ja senkin jälkeen on kouristanut. Viikonloppuna olin vain äärettömän vihainen ja poikki ja paniikkikohtauksissa.

Tänään minulla on hyvin (ihan suoraansanottuna) paska olo. Loppuunpalanut mutten osaa sanoa onko se henkistä vai fyysistä vaiko jopa sekäettä.

Enää en tiedä mitä vittua minä täällä luulen odottavani.

Oh for the love of god

Puolituntia enää, tai vielä, en edes osaa sanoa, olen niin loppu. Ollut jo eilen, univelkasaldo on miljoonissa, tai ainakin jotakin sitä luokkaa, kolme yötä tällä viikolla mennyt kamalissa mahakivuissa, ehkä se on närästystä, ainakin tuntuu ylävatsa/rinnalla mutta selässä niin ettei se oli pumppujuttuja. Tuollaiseen kun ei buranat auta, eikä renniet eikä itkut ja tyynyyn vikiseminen kun ei kehtaa muita herättää.

On tätä ollut aiemminkin, lopputalvesta 2009 muistaakseni, silloin pahana bulimiakautena, silloin se vain tuli päivisin, mikä oli entistäkin epämiellyttävämpää, koska töistä ei halunnut olla pois, olinhan sitä ennen kuukauden hakannut päätäni vain seinään.

Nyt minua vaan pelottaa kaikki vammat, mutta silti on liian iso kynnys käydä katsomassa omia vikojaan silmästä silmään vastaanotolla, hullu-leima on ikuinen.

Ensimmäiset kouristelevat vatsakipuni koin 15-16 vuotiaana, se oli ensimmäisen reilun puolenvuoden kaikkien mielestä stressiä ja psykosomaattista, loppujen lopuksi suostuttiin tähystämään ja kaivelemaan kasvainkikkare ulos, siinä teille psykosomaattista.

Olisi vaikka mitä, muttei kuitenkaan.

Liikenteessä on mahdottomasti paskoja kuskeja. Olen itsekin ruosteisen oloinen, mutta se johtuu siitä, että pinna kiristyy toisten törttöilystä ja huudan ja kiroan radion yli. Sainhan jo autokoulussa hyvin korkeat road rage-pisteet, ja viimeisen neljän vuoden aikana se mittari on vain kohonnut ja kohonnut ja nykyään verenpaine polttelee korvia aina toisten autojen ilmestyessä näköpiiriin etenkin aamuisin ja pitkillä matkoilla.

Postissa ei olekaan sitä mitä oletin siellä olevan, vähän aikaa se harmittaa, mutta sitten päätän ryhdistäytyä, kaikki aikanaan kuitenkin.

Leijonan isä kuoli sunnuntaina. Siksi se vaan katosi vuorokaudeksi. Ei se osannut sanoa mitään. Tänään se kertoi tyttärelleen, tai kai sen ex-vaimo kertoi sille jo aiemmin, mutta asiat pitää hoitaa silti kasvotusten. Itse osaan enemmän samaistua Pikkupossun asemaan, olin suunnilleen sen ikäinen kun oma vaarini kuoli ja se oli aivan kamalaa.

Leijonan asemaan en osaa asettua edes pikkuvarpaallani, mistä minä voisin tietää, miltä siitä tuntuu. Kai se on jotenkin tähän valmistautunut henkisesti jo monia vuosia, sen isällä oli pitkälle edennyt Alzheimer ja sydän- ja keuhkovikaa, mutta ei se kuitenkaan ollut vielä niin vanha, vasta seitsemissäkymmenissä.

Pitäisi soittaa Leijonan ex-vaimolle ja pyytää sitä menemään hautajaisiin, minä en käy hautajaisissa. Inhottaa jo valmiiksi, en minä haluaisi tehdä tätä kenellekään meistä, mutta se on parempi niin. Leijonan äiti tykkää siitä kuitenkin, ja minusta taas ei yhtään, joten asia on parasta hoitaa näin. Ehkä se olisi menossa muutenkin, mutta nyt se saa autiopaikan perheen keskeltä siunaustilaisuuteen. Kun yksi este ei ole tiellä.

Huomenna menen sydänfilmiin, saa senkin paskan alta pois. Olen myös ajatellut varata hammaslääkäriajan, vaikka pelkäänkin. Minulla oli ennen lähes täydelliset hampaat, ei mitään oikomishoitoja toisin kuin kaikilla sisaruksilla, eikä yhtään reikää, mutta bulimian, armottoman kolajuomien ja tupakoinnin jälkeen ikeneni ovat vaalentuneet ja hieman vetäytyneet, toinen yläkulmahammas on erosioitunut lattapäiseksi, etualahammas alkaa tunkea toisten päälle ja reikiäkin pystyn itse paikantamaan ainakin kaksi, niitä on varmasti useampikin, vaikka ne on kai lopettaneet kasvunsa kerran ei satu, mutta muutama hammas tuntuu siltä, että ne ehkä on mätääntymässä, kerran väärin puraistessa tuntuu hyvinkin oudolta. Hammaslääkäri varmasti haluaisi myös ottaa pois ainakin kaksi viisaudenhammastani kahdeksasta, olen siitä lähes satavarma.

Sattuuko poraaminen tai hampaiden kiskominen?

Vihaan hinttejä

Minulla on hiekkaa perseessä, en jaksa ennen puistoon karkaamista käydä uimarannan jälkeen suihkussa. Parempi juoda enemmän, ettei hyttysiä enää huomaa.
Huomaan vasta myöhemmin kauhukseni, että olen homo-lesboringissä lipittämässä sokerittomia juomiani. Se on virhe, se on iso virhe, silloin tulee aina tappeluita. Vaikka oma porukka olisi kiva, piirissä kaikki käyvät panemassa kaikkia, se on kuin ikuista teineilyä, ja kaikki ovat mustasukkaisia kaikista, kaikilla on vieläkin tunteita kaikkia kohtaan muttei yhtään ja jokainen on pettänyt ainakin kerran, vaikka keskivertosuhde on muutaman kuukauden pituinen (kuten itsellä ala- ja yläasteikäisenä maksimissaan) ja sen jälkeen luvataan olla kavereita, koska aina tulee kuitenkin pyörittyä samoissa porukoissa.

Suomen (pk-seudun ulkopuolinen) nyky-homoseksuaalikulttuuri on loppupeleissä hyvin kapeaa.

Tässä kohtaa muistan aina olla ylpeä siitä, etten ole itse homo, tai vielä pahempaa, hintti.

Saan illan aikana päälleni niin kusta, sylkeä, mahdollisesti paskaa kuin hikeä, mälliä ja toisten vertakin. Minulle tulee mieleen lapsuus, tai siis kai nuoruus, mutta voiko tämänikäinen vielä sanoa että nuoruus, ehkä sitten murkkuikäisyys, kun jokainen perjantai, lauantai ja ehkä tiistai, keskiviikko ja välillä torstaikin olivat tätä; istumista pussikaljalla, kusemista kukkapenkkeihin, sammumista puun juurelle tai lentämistä naamalleen alas patsaiden päältä, jonne tulee estämätön tarve nousta poseeraamaan jo hyvin alkuvaiheessa iltaa.

Ihmisen apinageeni herää eloon muutaman oluen jälkeen ja on pakko kiipeillä joka paikkaan, turha olla väittämättä ettei evoluutioteoria ole totta ja ettemme olisi polveutuneet apinoista.

Meillä on hauskaa ja pelataan juomapelejä polttaen ketjussa, huomaan, että toppa jonka vasta tänään ostin on jo lähes tyhjä, melkein 50 tupakkaa päivässä, ja keuhkoista ottaa hengittää syvään.

Puoli viideltä könyän kotiin, aurinko on noussut jo melkein kolme tuntia sitten, aamu sarasti jo kahden jälkeen, ja Leijona on vihainen ja kysyy kuka on lyönyt, ja kerron sille kahdesta niin turhasta kissatappelusta, siitä miten se kaikki on paskaa väärinkäsitystä, liian nuoria ja liian humalaisia sössöttäviä hintsukoita valkaistuine tukkineen ja oranssihtavine hipiöineen vaaleissa farkuissa, tennareissa ja kirkkaanvärisissä tiukahkoissa t-paidoissaan. Siksi minä värjään luonnonperoksidin tukkani tummaksi, etten tule sekoitetuiksi niihin itseään täynnäoleviin identiteettikriiseileviin homostereotyyppisiin fabulously gay-hintteihin. Anteeksi vain, mutta ette ole sen parempia ihmisiä kuin muutkaan, eivätkä ulkopuoliset katso teitä palvoen ja kadehtien hohdokkaita elämiänne. Ihmisarvoa ei mitata kumppaneiden määrässä, ja jos mitattaisi, te nuoret hinttipojat saisitte suudella sormustani ja kumartaa edessäni, mutta minä en ole siitä määrästä ylpeä, koska en edes kehtaa laskea loppuun tämän 10 vuoden saldoa siltä osin mitä muistan.

Kukaan ei halua katsella toisten nuolemista kadulla itsensä vieressä, aivan sama kenen kanssa nuolette. Tytöt saattaa sanoa teille awww, mutta nekin tytöt ovat tekopyhiä, koska heteroilla ei ole samoja oikeuksia kuin homoilla olla vielä täysi-ikäisenä räkäteinejä.

Kaksi illan tappelua, toinen mustasukkaisuuskahakka, koska olen kuulemma lähennellyt, enää ei saa istua ihmisen vieressä ja jutella ja halailla ja antaa paria kaveripusua, toinenkin tappelu samasta aiheesta saman ihmisen takia eri ihmisen toimesta, juuri tätä minä tarkoitin; ihmisen nykyinen ja vielä eksä käyvät aukomaan ja hyökkäävät kimppuun, mutta koska en ole tässä kaupungissa lapsuuttani ja nuoruuttani viettänyt, kaikki voima pitää vetää loukkauksiin kuulopuheista ja siitä kuinka olen paska ihminen vaikkei edes tunneta, ja sitten olenkin jo ruma paska petturi vitun ällöttävä paskanaama, mutta koska neitejä ei lyödä ennen kuin ne lyö, täytyy odottaa ennen kuin nyrkki hapuilee naamaa kohti testosteroniryöpyn voimalla.

Ehkä olen vanhanaikainen tai sitten vain vanha, mutta nuoruudessani homot olivat homoja, mutta ihan miehiä, vaikka toki niitä identiteettikriiseilijöitäkin näkyi, joiden oli pakko tuoda erilaisuuttaan esille niin ulkonäöllisesti kuin olemuksellisesti. Sillä ei todista kenellekään mitään, mutta ei se esitys olekaan muita vaan itseään varten kun pitää suojella sitä hämmentynyttä sisintään. Samasta syystä kuin 5. luokkalaiset tytöt laittavat harjoitteluliiveihinsä vessapaperia tai sukkarullia, jos äiti ei ole ostanut H&M:n miljoonasupertupla-AAA-push-upeja, joita ei minun nuoruudessani ollut.

Toki jos haluat tietynlaisen hiusmallin ja värin ja vaatteita, senkus, mutta älä vedä sitä yli, oman tulevaisuutesi takia. Ja etenkään jos et halua tämän ikäisenä oikeasti hävetä joitakin tekemiäsi juttuja.

Olen valitettavan kiimainen kännissä ja jaksaisin aamuun asti vaikka viideltä onkin jo olevinaan aamu vaikkei tunnu siltä eikä minua väsytä ensimmäisen kerran niin pitkään aikaan, mutta minut vain halutaan nukkumaan ja pikainen riittää. Sanon Leijonalle että olen niin onnellinen että olen sen kanssa, vaikka änkytänkin ja punastelen ja joudun pitämään taukoja sanojen välissä saadakseni sen ulos, mutta haluan sanoa sen, koska oikeasti tarkoitan sitä, ja ehkä se siksi onkin niin vaikeaa. Yllättäen rakastaminen onkin helpompaa kuin myöntää olevansa jonkun kanssa onnellinen ja ettei halua mitään tai ketään muuta.

Eikä mennyt kuin 3,5 vuotta päästä edellisestä kaatuneesta suhteestaan yli että pystyi siirtymään elämään tähän kolmivuotiseen on/off-suhteeseen täysillä tunteilla. Se vaatii rohkeutta ja valmiutta tulemaan pettymään; ikuisen möykyn kantamista vatsanpohjassaan. Mutta ehkä minä nyt kykenen siihen. Ettei tarvitse olla yhtä sekaisin kuin ne hinttipolot jotka siis ei oo niiii kuuul kuin luulevat.

Ps. Sinä joka yritit varastaa pyöräni: HAHAHA! Varmaan vitutti ettei höttö kierrelukko antanut periksi, vaikka se aina joka toisella kerralla on auennut itsekseenkin.

Toinen huomautus ihmisistä humalassa liittyen kiipeilystä kertovaan huomautukseen: Mikä siinä on että kännissä täytyy päästä "vähän ajamaan pyörää"? Anteeksi nyt vain, mutta ottakaa omat pyöränne mukaan.

Pps. Pahoittelen ja pyydän nyt "anteeksi" kaikilta niiltä hinteiltä joiden tunteita olen tässä loukannut, ja niitä tyttöjä joita olen loukannut kun niiden mielestä poikarakkaus on niin suloa, vaikka oikeasti se mikä on suloista on rakkaus itsessään kahden ihmisen välillä, siitä tulee hyvälle tuulella kun tuntee toisten välittävän kumppanistaan, se ei ole suloista että paneskellaan ympäriinsä. Naiset ovat jakarihuoria jos näin tekevät. Heteronaiset. Miehet ovat aina kovia äijiä.

EDIT:// en pysty kommentoimaan esim. Helmisimpukan ja Eriksen blogia koska näissä ei ole pop-up-kommentointia, joten en tiedä sitten että johtuuko se esim. siitä että erehdyin lataamaan uuden selainversion tai jotakin, mutta muutan oman kommenttiboksini pop-upiksi ihan siitä syystä jos se on vaikka muidenkin ongelmana, koska itseä se ainakin vituttaa ettei saa kommenttejaan läpi vaikkei ne nyt mitään järkeviä olisikaan.

Huom. Kainalokarvatkin ajetaan oikeaoppisesti ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alaspäin.

Vanha rouva tai ehkä neiti, ei pidä asettaa ennakkoluuloja sen suhteen, että jokainen vanhempi nainen olisi päättänyt joutua naimisiin, ainakaan sen tyyppiset kuin miltä se vaikuttaa; suorasanaiselta ja hyvin omapäiseltä, kertoo siitä kun tupakkalaki tuli voimaan, ja kuinka se ei ikinä tupakointiaan lopeta, olisiko 70-80 välissä, se nauraa ja päivittelee ja toivottaa hyvää kesää ja minä sille, sitten palaan töihin päivän ensimmäiseltä tauolta.

Ruokatunnilla samaisessa paikassa, bussipysäkkikatoksessa, joka on koko sairaalan ainoa tupakkapaikka, kerran nykyään sairaala on täysin savuton eikä kahviosta saa tupakkaa, ei saanut viime kesänä, vaikka sitä edellisenä sai, vanha mies haluaa jutella säästä, ja minähän juttelen, siitä minä kyllä osaan jauhaa paskaa, kuinka se on aina perseestä jos on kuuma kuten nyt, jos sataa vettä kuten toivoisi nyt vähän ripsaisevan, ja kuinka viikonlopuksi on luvattu ukkosta.

Sille en muista sanoa hyvää kesänjatkoa, mietin asiaa kyllä, mutta lähden kylmästi paikalta, ja jälkikäteen harmittaa, koska se on varmaan sen verran yksinäinen, miksi muuten juttelisi tämmöiselle mörrimöykylle.

Minulla ei ole itsestäni kuin huonoa kerrottavaa, joten en sano itsestäni tänään mitään.

Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen

Onkohan nyt maanantai vai tiistai, ainakaan ei enää sunnuntai, päivien nimillä ei ole mitään väliä, niiden olemassaolo ja kulku on täysin turhaa eikä ollenkaan välttämätöntä. Ei silloin kun on yksi ja sama onko edes itse olemassa, tai ehkei sitä olekaan, ei tässä teatterissa ole esityksiä enää. On hiljaisia hetkiä ja naapurintytön kyyneleitä seinien läpi, tupakansavua ja lumisadetta vappupäivänä, muttei mitään mikä todistaisi, että tässä asunnossa olisi elämää.

Tietokone pölyttyy nurkassa, sen sisällä on sosiaalista mediaa mikä on parempi olla kielletty, ei se tänne kuulu, täällä ei eletä, täällä ei päiviä ja tunteja ole, täällä ei nousta sängystä ja ainoa mikä vaihtelee on televisiokanava, vaikka olisi yksi ja sama onko sekään päällä.

Pihalla on riiteleviä oravia ja rastaita, niitä minä katselen ikkunasta ja varistan tuhkaa tuuleen.

Miksi rahan täytyy olla niin iso ongelma.

Siltä on otettu letku pois ja tänään syödään desi puuroa.
Ne kukat mitkä sain ennen tätä päivää istuu pöydälle läikyttäneessä maljakossa, ne on kaatuneet jo kolme kertaa, aina kun olen saanut raivarin valuttavan tiskialtaan kanssa, miksei minulla ole sopivaa jakoavainta, saisin tiukattua sen itsekin, vaikka tiiviste varmaan on laho ja halki eikä siitä olisi mitään hyötyä.
Muttei tänne voi kutsua talonmiehiä.
Ei silloin kun minua hävettää. Olen kuitenkin aina liikaa olemassa, aina sotkemassa ja jättämässä jälkiä ympärilleen.

En ole käynyt niin moneen päivään ulkona, että se kuulostaa jo pelottavalta lähteä.
Vaikka kampaan tukkani ja laitan siihen vahaa ja lakkaakin, pesen naamani ja pyyhin kulmakarvoihin väriä, naama ei ole ollut näin kaunis niin moneen kuukauteen, mutta miten se voisi riittää. Kun on iso kumpu ja vatsakipuja josta vielä suurempi kumpu ja kuravellipaskaa ja veristä oksennusta, eikä se edes ole tautia vaan psykosomaattista sekoilua.

Miksei nyt ole jo äitienpäivä.

Ja miksei nyt ole jo huominen, tietäisin kuinka monta euroa jää tilille, ainakin 17, mutta kivempi olisi kaksikymmentä, sen saisi uloskin, vaikkei sillä kesäkuun 16. päivään eletäkään, vaikka kuinka olisi pakko.
Vaikka pitäisi olla onnellinen siitä, että on ihminen, jonka kodista ei ikinä lopu ruoka kokonaan, että on kasvatettu niin että makaroonia ostetaan puoleksi vuodeksi kerralla, jos vaikka sillä pelkiltään täytyy joutua elämään. Mutta onko se elämää.

Ei ne ole edes kysymyksiä, ei niitä voi ääneenkään sanoa, täällä täytyy olla myönteinen, vaikkei olisi olemassakaan. Pyyhkiä räkää toisen nenänpielestä ja piikittää, melkein sanelen haaveita, mutta sitten se yskii pahankuuloisesti ja jätänkin välistä, jos niistä ei tulekaan mitään, ei sitä kannata turhaan haaveilla, jos siitä tulee vaan paha mieli.

Sillä ei ole silmäripsiäkään enää, tai on pikkupikkuiset piikintaimet jos oikein tarkasti ja varovasti koskettaa kun se nukahtaa selälleen suu raollaan.

Minä antaisin tytön nimeksi Eerika jos vielä joskus saisin tytön.