Aim low

Ei ole kuin puoli pulloa viskiä, neljällä kulauksella alas, muovista ja halpaa. Isken vasemman pikkurillin mustaksi vasaralla lattiaa vasten, naapurit varmasti tykkää hyvää siitä kolinasta. Hiipivä humala vie lopulta suurimman osan kivusta, se tullee aamulla täydellä latauksella, juuri niin kuin sopiikin.

Leijona kai tulee aamulla töiden jälkeen kotiin, tai eihän tämä sen koti ole, ei ole varmaan koskaan sen päässä ollutkaan, nykyään se vastaa puhelimeen olevansa Antulla tai osoitteessa X, jossa minun asuntoni on, ja sen oma talo on sen koti, niinhän sen kuuluukin olla, vaikka se tuntuu kylmältä.
Perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun tai -aamupäivään on pitkä aika olla näkemättä sitä, mutta todellisuudessa minun ei edes ole ikävä nyt, yleensä on, nyt ei, nyt ei tunnu miltään. Tai ehkä vähän pahalta sen takia ettei kaipaa toista. Ei puheluita tai viestejä tai näkemistä. Kosketusta. Sitä ei nyt ansaitse. On vielä niin ruma ja epätyydyttävä.

Sitä vain haluaisi olla edes yhteen asiaan itsessään tyytyväinen, minulle hiusten väri oli sitä, se mikä minulla oli ja minkä ryssin tyvivärjäyksellä ruskeanmustanjoksikin. Nyt ei ole enää mitään mistä itsessäni pitäisin.
Ja vielä kun tukka on tällä hetkellä siinäkin mielessä tärkeä, että kohta sitä ei ehkä enää ole, se voi pudota pois minä päivänä tahansa. Enkä tiedä mitä silloin teen. Mutta se ei ole vielä. Nyt on vain paskanvärinen variksenpelätin joka pistää itkettämään joka kerta kun kävelee peilin ohi. Kerran se ei ole lähelläkään sitä mitä olisi halunnut.

Yritin haluta pientä. Kivaa tukkaa vaikka. Ettei aina tarvitsisi pettyä niin pahasti. Olisi joku oljenkorsi mistä pitää kiinni hyvillä mielin. Mutta kun ei. Turha haluta yhtään mitään. Ei sitä saa kuitenkaan. Aim low. So low no one will notice whether you succeed or not (Marge Simpson).