Kuinka minä rakastinkaan ennen Pantteri-karkkeja. Ensin syötiin keltaiset, koska ne oli pahoja, sitten punainen, vihreä, kova musta, punainen, vihreä, pehmeä musta, kova musta, punainen, vihreä, kova musta... pussin pohjalle jäi kasa sokeria ja muutama pehmeä musta, joita en saanut enää nieltyä, koska niistä en ole koskaan tykännyt.
Suurinpiirtein päivän ruokani koostui pussista Pantterikarkkeja ja muumilimonadipullosta. Joskus jäätelöä, silloin tällöin koti- tai kouluruokaa, jos siltä sattui tuntumaan. Harvemmin kyllä. En viihtynyt kotona, vaan lymysin vieraisilla iltaan tai seuraavaan aamuun asti, koulusta oli helppo lintsata, koska ei nyt vaan sattunut kiinnostamaan, ja iltapäivätunnit jäi välistä kaupungilla notkumisen vuoksi.
Silloin en tiennytkään mitään syömishäiriöistä, eikä kokoni ollut minkäänlainen ongelma itselleni tai lähiomaisilleni. Ainoastaan terveystarkastuksissa muistutettiin "oikean ruuan" tärkeydestä, mutta se kuitattiin juujuulla ja unohdettiin sen siliän tien.
Ei teini-ikäinen poika nyt mitään oikeaa ruokaa syö, sen tietää kaikki.
Harrastin 13-vuotiaaksi jääkiekkoa, sen jälkeen luistelu erityisesti taitoluisteluna, ja erilaiset tanssit rytmittivät päivääni.
Alemmuskomplekseja koin enemmänkin siitä, kun ihmiset ympärilläni kasvoivat pituutta. Pojista tuli miehiä ja tytöistä naisia. Ja minusta?
Lopetin pituuskasvun 14-vuotiaana, sen jälkeen olen ollut tasaisesti 154 senttinen. Ei sillä, kyllä minulla oli kova pituuspyrähdyskin, puolessatoista vuodessa kasvoin lähes 30 senttiä, joka näkyi raskausarpina erityisesti selässä.
Kun katsoo vanhoja osaston loppuarvioita, niiden diagnoosikentissä kyllä lukee kymmenen vuoden ikäisestä Antusta väittämä Anorexia nervosasta kysymysmerkillä. Selityksenä voi olla se, että kun olen masentunut, en vain yksinkertaisesti syö. Ei ole ruokahalua, nälkää tai kiinnostusta mitään muutakaan aktiviteettia kohtaan.
Tämä tapani on saanut monet hälytyskellot soimaan ulkopuolisilta tahoilta.
16-vuotiaana ensimmäisen kerran kunnolla yritin nostaa painoani - suht tuloksetta. Saadakseen painon nousemaan, täytyy syödä säntillisesti kellon mukaan, tietty määrä eri ravintoaineita ja saada kalorit täyteen - eikä saa korvata ruokia herkuilla. Kuulostaako hieman ristiriitaiselta ja syömishäiriömalliselta, minusta ainakin. Silloin opin tuntemaan kalorit. Tiesin tasantarkkaan kuinka paljon riisiä oli oli 1.5 desiä ilman mitään mittoja, paljonko rasvaa mikäkin ruoka sisälsi ja osasin punnita käsituntumalla 110 kalorin banaanin.
Sitten syntyi Nathaniel, ja kaikki ruokaan liittyvä katosi mielestä. Aika meni töiden, koulun ja lapsen perässä juostessa, ja kun heti perään lapsia tuli kaksinkerroin lisää, töiden määrä triplaantui. Samalla kyllä söin. Ihan valtavasti, aina kun vain ehdin, mutta tietenkin myös kulutin ollessani lähes 24 tuntia vuorokaudesta jaloillani. Huonon rahatilanteen takia päädyttiinkin siihen, että alan tupakoimaan, jotta puurohiutalepaketti kestäisi edes kaksi päivää, ja että leipäpussi ei katoaisi hetimmiten mustanaukon, kuten suutanikin kutsuttiin, uumeniin.
Mutta eipä siinä mitään. Samaa tahtia kun ruokamääräni laski, vähenivät myös työt, joten balanssin painon suhteen säilyi, jos sitä joskus satuin seuraamaan.
Kun vuoden 2007 lopussa päädyin täydessä katatonisessa psykoottisessa tilassa osastolle noin 6 kuukaudeksi, olin tietenkin letkuruokinnassa kykenemättömänä edes itsenäisesti räpäyttämään silmiäni. Kun siitä tokeni, ja todellisuus valkeni (että olin tullut jätetyksi ja korvatuksi jo uudella miehellä), uusi alamäki oli jo hyvässä vauhdissa. Sen kesän aikana olin huonoimmassa kunnossa ikinä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Edelleenkään, masentuneena en syönyt, mikään ei hyvittanut ja kuihduin kasaan. 28 kiloisena olin jo niin hauras, että silloin 5-vuotias esikoiseni onnistui murtamaan ranteeni ihan vain leikkimielisellä ravistelulla.
Siitä kesästä ei ole valokuvia - onneksi. Koska en halua että kukaan joutuu niitä katselemaan, etunenässä minä. Kun ihminen on pelkkää luuta ja rutistunutta nahkaa, voi kuoleman varjon (ja löyhkän) nähdä kilometrien päähän: sinipunaiset silmänaluset kuoppaisten silmien alla, lommoposket, elottomat silmämunat jotka peittyvät roikkuvien luomien päällä. Hilseilevä iho, joka on niin vaalea ja ohut että kajastaa verisuonista sinisenä, ja valon osuessa reisiin pystyy niitä käyttämään peilinä. Paksummat käsivarret kuin olkavarret. Liian tiukannäköisesti virittynyt kaula joka näyttää siltä, että jänteet puhkovat läpi hetkenä minä hyvänsä. Rohiseva hengitys valkoisiksi rohtuneiden huulten läpi. Punaiset läikät ympäri kasvoja.
Ja sitä listaa voi jatkaa loputtomiin.
Sain kutsun syömishäiriöklinikalle. Valittavanani oli joko se, tai pakkosyöttö osastolla. Päätin ryhdistäytyä ja pakotin itseni syömään edes jotakin Englantiin palatessani kesän jälkeen. Söin, kävin töissä ja juoksin kymmenen kilometrin aamupäivälenkkejä, jotta voima edes hieman palautuisi jäseniini. Ja kyllähän se niin tekikin, mutta se oli kaikki jo liian myöhäistä, ja klinikalle kävi kutsu.
En ole sairastanut syömishäiriötä ennen syömishäiriöklinikkaa. Eläessäni kolmisen kuukautta syömishäiriöisten tyttöjen keskellä kuunnellen ammattilaisten toitotuksia siitä, että olen täysin klassinen esimerkki anorektikosta, oli siihen pakko alkaa uskoa. Silti skeptisyys jäi, sillä minä olen aina pitänyt kuitenkin hyvästä ruuasta, en ole koskaan erityisemmin inhonnut mitään muutamaa poikkeusainesta lukuunottamatta. En ollut koskaan ennen klinikkaa oikeastaan tuntenut elämäni aikana, miltä nälkä tuntuu, mikä johtunee luonnollisesti aliravitsemuksellisesta tilastani.
Kun kerran söin vapaaehtoisesti, fiksut päättäjät vaihtoivat diagnoosini bulimiaksi. Ja mitä sitä kunnon poika voi muutakaan kun yrittää vastata odotuksia? Opettelin tietenkin oksentamaan. Ja kuinka helppoa se olikaan! Ja se fiilis! Kunnon leipävuoren, joka on nautittu ilman nestettä, oksentaminen ulos pökäleinä sai aikaan viiltelyäkin suuremman euforian. Minä rakastuin oksentamiseen ensisilmäyksellä.
Ongelmanani on aina ollut hidas ruuansulatus. Ulostaminen on yhtä taistelua. Huolimatta siitä, miten syön (ja syön muuten pellavarouhetta päivittäin yli sen korkillisen), käyn paskalla noin kerran viikossa. Joskus useammin, joskus harvemmin. Ja se on aina yhtä tuskaa. Asiaa on tutkittu, mutta mitään selitystä ei ole löydetty. Syömishäiriöklinikalla tätä ongelmaa pidettiin liioitteluna, ja kun en sovittuun tahtiin onnistunut paskantamaan, tietenkin edessä oli järkyttävää paskanulosräjäyttäjälääkettä. Se litku tuntuu miljoona kertaa pahemmalta kuin kolminkertainen annos käsikauppaulostuslääkettä, uskokaa huviksenne.
Ulostuslääkkeisiin en ole ikinä sen ihmeemmin uskonut, käytän niitä, kun on oikein tukala olo viikon odottelun jälkeen ja tavara on niin pakkautunut kasaan, ettei sitä edes ole mahdollista ponnistaa ulos rikkomatta täysin limakalvojaan. Istumatyö, jota olen vuoden 2008 kesästä asti tehnyt kausittain, pahensi tätä ongelmaa entisestään, ja siitä asti on turvottanutkin järkyttävästi, kun kaikki on niin saakelin pysähdyksissä.
Mutta se paska-osuudesta, joka jokaiseen kunnon Antun kirjoittamaan tekstiin tietenkin kuuluu.
Syömishäiriöklinikalla sain painoni nostettua yli 45 kiloon. Sen jälkeen vasta helvetti alkoikin, se vitun jojotus. Jokapäiväinen mättö-oksennus-orgiointi, pakkoliikunta, itkupotkuraivarit painohelvetin kanssa. Välillä paino nousi, ja sitten taas laski, kunnes seuraavana kesänä oltiin taas kolmenkymmenen kilon tietämissä ja nenämahaletkuissa.
 |
| :D |
Syksyyn 2009 asti, jolloin muutin Leijonan luota omaan asuntoon ja aloitin kymppiluokan, elin täysipäiväisen syömishäiriöisen arkea. Omaan kotiin päästessäni lupasin itselleni, että nyt oksennus loppuu. Tietenkään mikään ei lopu kuin seinään, mutta pikkuhiljaa mättöorgioiden määrä harveni päivittäisestä kerta viikkoon, sitten kerran kahteen viikkoon, kolmeen viikkoon, kuukauteen...
Olin hyvin onnellinen. Elämä sujui hyvin: koulu meni hyvin, parisuhde voi hyvin, minulla oli enemmän ystäviä kuin ikinä, olin sosiaalinen ja rakastin muutenkin elämää yli kaiken.
Seuraavan vuoden alkuun asti.
Parisuhde kuoli, antisosialistuminen alkoi. Masensi ja väsytti eikä saanut unta. Sen sijaan, että olisin lakannut syömästä, panikoinkin asian kanssa ja aloin epätyypillisesti vain mättää ruokaa sisuksiini. En edes oikein tiedä, miten ihmeessä paino saattoikaan nousta yhtäkkiä 15 kiloa. Tai ei se yhtäkkiä noussutkaan, vaan tasaisesti pari kiloa kuussa se hivuttautui ylemmäs ja ylemmäs ja ylemmäs......... ja tietenkin yritin olla välittämättä asiasta, minähän olin jo voittanut syömishäiriön, minulla ei ollut oikeutta enää palata siihen helvettiin. Valitettavasti kieltämällä asioiden olemassaoloa, ei niitä saa taiottua olemattomiin.
Syömisoireilussani on taustalla, kuten muidenkin ihmisten syömishäiriöiden tasapainossa, tietty kaava. Ensin tapahtuu jotakin, mikä pudottaa maantasolle pilvistä, jota myös onnellisuudeksi kutsutaan. Sitä asiaa ei ajatella, vaan se työnnetään pois mielestä. Sitten tulee toinen, kolmas, neljäs jne kolhu kelkkaan,
mutta hei, hymy naamalle äläkä nyt niitä jää murehtimaan! Kunnes se taakka on liian raskas kantaa, ja olet pulassa.
Mutta! Kaiken tämän ongelmamäärän voi vielä yrittää piilottaa maton alle kun -
rumpujenkolinaa -
lakkaa syömästä! Koska tietenkin, kaikkihan ne ongelmat johtuvat jättireisistä ja mahasta ja turvonneista nilkoista. Reaktiivinen sairauskausi alkaa ihan pikkuruisista asioista, mutta kun niitä kerääntyy aina vain lisää, se lumipallo kasvaa ja läsähtää niskaan, jolloin turvaudutaan vanhoihin hyväksihavaittuihin tunteensiirtokikkoihin.
Tämän takia en usko, että syömishäiriöstä voi koskaan parantua kokonaan, sillä se on rakennettu kaava ihmisaivoihin. Ei jokaisen ihmisen, vaan niiden, joille se nyt vaan on tyypillistä sekä perimän että ympäristön vaikutuksen vuoksi.
Minä en enää viiltele. Siitä taitaa olla kohta vuosi, kun viimeksi olen terän upottanut luuhun. Toki, minulla on sitä ikävä, se on ihan helppo tapa siirtää asioita eteenpäin, mutta tosiasia, jonka olen oppinut, on se, että ne tulevat kyllä vielä vastaan, vaikka kuinka yrittäisi lykätä ne pois päiväjärjestyksestä käsittelemättöminä.
Oksentelen silloin tällöin. En tosin saa siitä enää samaa iloa kuin ennen, sillä nykyään käsitän jo aktin aikana, mitä teen. Sallin itseni silti oksentaa, jos olo sitä vaatii. En saa siitä mitään kiksejä. Harvemmin edes ahmin. Ehkä kerran kuussa.
Syön suht "normaalisti" omalla mittapuullani. Nykyään kykeneväisenä tuntemaan nälkää, syön silloin kun siltä tuntuu. Aamupalaa en osaa vieläkään syödä, oli sitten kuinka päivän tärkein ateria tahansa. Tärkeäähän se olisi myös ruuansulatuksen kannalta, mutta sanottakoon, että silloinkaan kun aamupalaa säntillisesti söin, ei se mitään auttanut asiaan. Syön kouluruuan noin yhdentoista maissa, ja sen jälkeen vähän vaihdellen. Joskus seuraavan kerran seitsemän aikoihin, joskus jo kahdelta. Erityisesti, jos valmistan vielä ihan kunnon päivällisen, lykkään sen alulle vasta viiden-kuuden aikoihin, kun Leijona tulee kotiin ja ehtii jopa vähän asettua, ennen kuin pitää lysähtää ruuan ääreen.
Vapaapäivisin en välttämättä syö mitään, en vain yksinkertaisesti muista, tai silloin kun tulee muistettua, jaksa vaivautua. Päiväni kuluvat pääasiassa sängyssä makoillessa koneen kanssa, joten väliäkö sillä, kun en kerran kulutakkaan. Ateriointikertoja tulee siis 0-7 päivän mittaan.
Noin parin viikon ajan olen hieman yrittänyt siis katsella, mitä suuhuni pistän vaatepulan vuoksi, ja tarkoituksena olisi pudotella noin viitisen kiloa tahtiin kilo/vko, onnistuu tai sitten ei onnistu. Jatkettakoon niin kauan kun mielenkiintoa ja jaksamusta riittää.
Eihän tämä nyt aivan täysissä järjissä mene, jos menisi, suunnitelmiin kuuluisi pientä liikunnallisuutta ja vähän vähemmän radikaalia ruokavalionmuutosta, mutta rahallisen tilanteen vuoksi jälkimmäinen ei tule kuuloonkaan ja edellämainittu jää pois ohjelmasta kylmäkammon sekä pyhän laiskuuden ja uupumuksen vuoksi, jonka koulutehtävien palautussuma on tullut aiheuttaneeksi.
Pieni inhottava syömishäiriöpeikon ääni mökää vielä taustalla ja käskee jättämään sen ja tän ja ton pois, mutta yleensä sen vain vaimentaa olemattomaksi tautaulinaksi ja laittaa stereoita kovemmalle.
Olen alusta asti ollut suht rehellinen Leijonalle syömisvammailustani. Se on se, jolle olen syömishäiriöklinikalla ollessani avautunut uusista ongelmistani, ja se on tämän ongelman kanssa myötäelänyt tämän 2.5 vuotta. Omalla tavallaan sen henkilökohtainen elämänfilosofia on auttanut minua taistelemaan ongelmaani vastaan. Se, että se ei ole sen suuremmin puuttunut oireideni hillitsemiseen, vaan on puskenut minua itse kohtaamaan ne, on ollut suureksi avuksi. Olen itse joutunut hoitamaan, että pääsen hoitoon ongelman tiimoilta, saanut ostaa omat ruokani ja syödä mitä haluan. Se on auttanut niinsanotusti kyllästymään syömisvammailuun näinkin nopeasti. Olen nähnyt, kuinka huolestuneeksi se kanssaeläjän saa, sen pelon, joka loistaa toisen silmistä, ja saanut nähdä, miltä näytän sen silmissä omien vääristyneiden silmieni sijasta.
Ja se on minua auttanut.
Nyt olen myös rehellinen. Sanon sille, että minua häiritsee tämä lihoaminen, ja haluan sen saada loppuun. Pudottaa muutaman kilon ja mahtua niihin farkkuihin, joihin olen mahtunut ennen syömisongelmien varsinaista puhkeamista. Niihin, joihin mahduin kun vaivoin sain painon nousemaan noin neljäänkymmeneen kiloon.
Poikkeuksena edelliseen annan sille luvan tulla väliin heti, kun sen mielestä alkaa mennä väärään suuntaan.
Nyt kun ajattelen, olen hyvin katkera terveys- ja sosiaalialan ammattilaisille, jotka ovat asioitani hoitaneet. Olen aina ollut pieni. Minun pikkuveljenikin on aina ollut hyvin solakka. Nykyään se on noin 185 senttinen ja painaa ehkä juuri ja juuri 60 kiloa - pari vuotta sitten sen paino oli 54 kiloa, eli massaa alkaa tulla hitaasti mutta varmasti lisää pituuskasvun tyrehdyttyä.
Mielestäni tämä ei eroa mitenkään radikaalisti siitä, että itse 154 senttisenä painoni vaihteli 35-39 kilon välissä suht samanikäisenä.
Omalla kohdallani siis koen tulleeni kaltoinkohdelluksi juuri siitä syystä, että syömishäiriötietoisuutta on alettu niin runsaasti lisäämään, eikä kukaan, joka luonnostaan on pieni ja syö hiukka huonosti voi täten olla kuin ruokapakkomielteinen
(huom. syömishäiriön myötä minussa on herännyt myös muita neuroottisia käytösmalleja, eikä pakko-oireilu kohdistu vain ruokaan ja liikuntaan).
Totta kai on hienoa, että yhä useamman ongelmat huomataan aiempaa tuoreemmassa vaiheessa ja näin ollen niitä on helpompi alkaa purkaa pois päiväjärjestyksestä normaalin tasapainoisen elämän tasaamiseksi.
Olisin varmasti onnistunut nostamaan massaani hyvään ja terveelliseen tapaan itseksenikin, jos syömishäiriöklinikka ei olisi ollut pakkovaihtoehtona, ja välttynyt kaikelta tältä vääristymiseltä. Mutta sitähän ei voi tietää, kerran ei vaihtoehtoistodellisuuteen ole keinoa vielä nykyisten tieteensaavutusten avulla nähdä.
Ps. Anna Richardson mm.
Dieetit vaihtoon!- (yksi omia suosikkeja, tänään subilla starttasi sarjan kolmas kausi, ensimmäinen osa katsottavissa ko. kanavan nettiteeveestä, jos näkemättä jäi) ja
Sex education-ohjelmista on aivan jumalaisen muotoinen nainen. Harmittaa kyllä se, että vaikka se ihan jopa vitsimielellä kaikkia dieettejä kokeilee ja osaa nauraa itselleen, että samalla tullaan antaneeksi mielikuva, että sen kokoinen nainen olisi liian lihava, mitä kyseinen jumalatar ei todellakaan ole.
 |
| tän vierestä kun heräis ♥ |
 |
| tästähän näkee tosin että photoshop on laulanut erityisesti lantion ja jenkkisten kohdalta mutta ei välitetä siitä. |
Pps. Jos hermo kestää,
tässä linkki bulimikkonaisen tarinaan, joka ironisesti on kuollut oksentaessaan. Ei ole mitenkään erikoisen gore, mutta jos on se oksennus (hahhaha) herkässä niin elä klikkaa. Muutenkin tämän sivuston pitäjän tekstit hauskan ironisia ja pro-anoille nauravia. Kuitenkin, koska sisältö on syömishäiriöön painottuvaa, niitä joilla tauti on vielä käytännössä oireileva, en suosittele katsomaankaan mihinkään syömishäriöhaihatteluun päinkään, koska se mieli on vielä aivan liian sairas käsittääkseen asiat oikein.
