Mut koska mä oon aikuinen

En muista, että pienenä olisin ajatellut "sitte ku minä oon aikuinen niin..."-ajatuksia. Tulevaisuudensuunnitelmia tai -haaveita ei ole oikein ollut, ne "missä näet itsesi 5, 10, 20 vuoden päästä?"-kirjoitelmat ovat aina olleet suurin pelkoni. Polvenkorkuisesta asti olen tiennyt, ettei minusta tulekaan isoa, ehkäpä sitä en silloin ajatellut ikänä, vanhenemisena, vaan konkreettisena kasvuna. Ei luvattu lääkärissä, että kasvaisi miehenmittaiseksi, sieltä aina annettiin ympäripyöreitä vastauksia ja toki oltiin tyytyväisiä jos oli kasvanut sillä omalla käyrällään. Niinhän sen totta kai pitääkin olla, muttei se silti reilulta tunnu katsoa, kun pikkusisarukset kasvaa ohi jo aikaisessa kehitysvaiheessaan.

Se 14-vuotiaskin pikkuveli meni kymmenvuotiaana ohitse.

Ainoa asia, mitä olen läpi elämäni kaivannut, on oma perhe. Ei se missä minä olen lapsi ja minulla on vanhemmat, tai ehkä vähän sitäkin on kaivannut, että se lapsuus olisi ollut hieman erilaista, mutta se, mitä minä olen nappulasta asti halunnut on perhe, jonka pää olen minä. Minä ja vaimo. Ja vauvat. Ja puput.

Sanon, että olen aikuinen. Ei titteli "Aikuinen" ole pelottava mörkö joka vie kaikki haaveet ja luovuuden ja kiukuttelumahdollisuuden pois, "minä olen vähän sellainen peter pan enkä koskaan kasva aikuiseksi!"-ajatukset tappavat aikuisuuden potentiaalin. Jos joku vertaa itseään satuolentoon, joka ei koskaan aio ottaa itsestään vastuuta ja huolehtia omien tarpeidensa tyydyttämisestä vaan aikoo istua käsi ojossa koko loppuelämänsä, minua käy säälittämään. Ja inhottamaan. Ja naurattamaan, koska se on niin naurettavaa, ei tuollainen asenne tee kenestäkään hienoa ja omalaatuista, se tekee ihmisestä säälittävän sosiaalipummin.

Aikuisuus tekee elämästä vain vähän helpompaa mutta omalla tavallaan haastavampaa. Vastuu on pelottavaa mutta myös tuo vapautta. On valinnanvaraa. Kyllä tai ei.

Tänään pyöräilin kaatosateessa MTT:lle, mutta päätin, ettei se haittaa. Valitsin, ettei se ole niin kamalaa olla uitettu koira ja istua psykosetää vastapäätä kolme varttia tukka ja vaatteet valuttaen vettä, sehän on vain elämää. Se kyselee paljon oloistani, siitä kun joka kerta on kuin eri ihminen joka tulee vastaanotolle; että pitäisi nyt saada selvää asioista. Kiinni siitä perimmäisestä.

Juteltiin syömishäiriöstä, siitä miten minä sen näen, se setä ei paljoa sano, pieniä välikommentteja ja text book-viittauksia, ja niitä kommentteja ettei nyt ihan tajunnut, jolloin yritän muistaa, mistä puhuttiin ja selittää lisää. Suurimman osan aikaa se turhauttaa olla siellä, mutta silloin pitää vaan muistaa, että itseäni vartenhan minä sinne olen mennyt. Taistellut tieni läpi. Ei se tee kuin työtään, ja minulla toimii se, että joudun itse oivaltamaan.

Siinäkin olen tehnyt valintani. Kukaan ei voi pakottaa.

Valitsin kaupassa, että en osta jäätelöä, vaikka se kuinka olisi ollut tarjouksessa. Valitsin, että tänään en oksenna.

En ole viikonlopun jälkeen oksennellutkaan, mutta enpä ole myöskään syönyt mitään oksentamisen arvoista. Maanantaina kaurakeksejä ja nutrilettiä, tiistaina lasillinen mehua, keskiviikkona teetä. Tänään valitsin syöväni edes leipää, aamulla kolme näkkileipää ja puolikas suklaashake, asioiden jälkeen Reissumiehen kumpikin puoli, kolme ohutta siivua juustoa ja suolakurkkuja, desi mysliä ja maitoa. Toki tekisi mieli mättää enemmän, muttei siksi että olisi nälkä, vaan siksi että kerran avasi ruokaputken, voisi vetää itsensä tukkoon ja oksentaa kaiken ulos.

Mutta, minä olen aikuinen ja minulla on vapaus valita, ja minä valitsin, etten sitä tee. Huomenna saatan valita eritavalla, mutta se on huomisen päänvaiva. Kukaan ei voi ottaa sitä oikeutta ja vapautta pois, ettenkö itse saisi päättää.

Mitä sanoa anorektikolle joka ei tiedä sairastavansa?

Ei mitään. Valitettavasti.

Minulla on dilemma. Luokkakaverini tavoittelee jotakin 50-kilon, tai siis ensin se oli 53 kiloa, mutta nyt se taitaa olla taas vähemmän, painoa. Nyt se on ruvennut uudelle dieetille, näitä hyökkäys, laihtuminen, vakauttaminen ja "risteily", jolla viitataan loppuelämään kun dieetistä on tullut osa arkipäivää-hömpötyksiä, jotka on kylläkin tarkoitettu ihmisille, joilla oikeasti on varaa pudottaa, ei niille, joilla nyt omasta mielestään on vähän liian paksut reidet. En sano sen dieetin nimeä tässä, jos mielesi on oikeasti niin sairas, mene ja etsi se itse.

Anoreksiaa sairastavat ihmiset ovat itsekkäitä. Bulimikot on sentään kivempia, koska ei kuuluta ympäri kyliä oksenteluistaan ja ruokaorgioistaan niin että toisille tulee paha mieli. Tai siis eiväthän ne jotka tietävät sairastavansa anoreksiaa ole niin tyhmiä että sillä toisille pahan mielen tekevät, mutta nuo jotka eivät vielä tajua kylläkin.

Jos ihmisestä tulee pahantuulinen ja luontaantyötävä "dieetin" eli ruokavalion muuttamisen seurauksena, hän on väärillä vesillä.

Jos ihminen joka on 173 senttiä pitkä ja lähestyy viidenkymmenen kilon painoa, ja silti näkee että pitää laihduttaa, hän on idiootti.

Ja jos tällaiselle ihmiselle ei voi sanoa asiasta mitään koska hän on niin in denial, hän voisi puolestani ampua aivonsa pihalle, koska kukaan sellaista jaksa katsella, ainakaan ne, jotka ovat syömishäiriötä omana aikanaan pahemmin sairastaneet. Jos näin tiukoilla aikoo koko loppuelämänsä vetää, mihin helvetin väliin se hauskanpito oikein mahtuu? Ensiviikonloppuna pitäisi olla pre-koulunpäättäjäispippalot parin luokkiksen kesken, jotka, kuten en minäkään, 1. kesäkuuta pysty millään olemaan maisemissa kun Suvivirsi lähtee soimaan, mutta eiköhän tämä tyttö tule kieltäytymään koska on nyt dieetillä eikä saa syödä kuin proteiinia, ja siiderissä on niin paljon hiilihydraattia, että kaikki menee pilalle, ja paikallehan ei voi ilman juomista tulla, koska siellä on kuitenkin syömistä, mikä ei sovi hänen ruokavalioonsa, eikä niitä sipsejä ja muuta mukavaa voi olla mässyttämättä.

Tiedättehän mikä olo minulla on nyt?

Olen 154 senttiä pitkä ja painan jotakin 47 kilon kumminkin puolin, varmaan nyt kun en ole käynyt vaa'alla pariin kuukauteen kun se meni rikki jopa viisikymmentä kiloa, eli minä olen läski. Minä olen inhottava ällöttävä normaalipainoinen ihrapallero jolla ei ole minkäänlaista elämänarvoa. Jos minua kaksikymmentä senttiä pidemmät ihmiset jotka ovat lähes saman painoisia päättävät olevansa liian painavia, niin minähän olen yksi elefantti.

Minulla on oikeasti ihan saatanan paha olla ja tekee mieli mennä oksentamaan koululounas pois vaikken syönytkään kuin hyvää salaattia, pari kasvispullaa ja sämpylän, mutta niistä tulee varmaan maidon ja rasvan ja currykastiketilkan kanssa melkein 500 kaloria, joten olen syönyt tänään jo 500 kilokaloria vaikka kello ei ole edes puoltapäivää, eikä niissä ole lähes yhtään proteiinia; vitamiineja ja hiilareita ja rasvaa vain. Mutta se on jo liian myöhäistä, siitä on jo tunti, minä olen jo auttamattomasti läski. Ainut mitä voin tehdä pelastaakseni tilanteen on olla syömättä koko loppupäivä, pantava 123 prosenttia liikuntasuorituksiin ja tehdä vielä ylimääräistä päälle.

Olen nyt itkenyt tätä pahaa oloa tunnin Leijonan kanssa kiikussa istuen, mutta siitä että se sanoo että olen kaunis ja ihana ja niin täydellinen juuri nyt tulee vain paha mieli, koska se huijaa, enhän minä voi olla jos ei liian laihat tytötkään ole.

En voi olla koulussa kun on niin paha olla vääristyneiden ihmisten keskellä, enkä voi olla olemassakaan, koska olen itsekin niin vääristynyt. Voi miksi en enää kykene 200 kalorin ruokavalioihin ja kolmen tunnin jumppiin, joihin päälle kävely- ja juoksulenkit? Onnellinenhan minun pitäisi olla siitä että en ole enää niin sairas, mutta jos on edes vähän sairas, ei voi olla tyytyväinen.

Vähemmästäkin vituttaa

Onpa ärsyttävää 

kun näyttää alasti niin paljon paremmalta 

kuin vaatteet päällä! 

Tämä kun ei ole nudistivaltio.

Vähemmästäkin vituttaa

ei olisi edes vaatekriisejä.

Ihanaa olla tarpeeksi lihava

että voi tykätä itsestään

ja kestää peilaillakin vähän!

PLÄSKI

Tänään tuntuu aika lihavalta kun kurkusta valahtaa alas kokonainen kuivakakku ja ties mitä muuta kylkiäistä.

On muutenkin tullut vaan syötyä. Ja lihottua. Levittyä.

Vaikka piti olla vähän paremmalla mallilla asiat.

Eipä ole olo kummoinenkaan, särkee päätä koko ajan, väsyttää niin maan perkeleesti ja oksettaakin.

Ehkä se olisi aika miettiä syömisiään uusiksi,

ei syömishäiriöstä toipuminen tarkoita sitä että lihotetaan itsensä muodottomaksi palloksi.

Vuodessa olen lihonnut yli 10 kiloa, melkein lähemmäs 15.

Koska olen sen verran lyhyt, jo muutamankin kilon kertyminen näkyy heti vararenkaana vyötäisillä.

Mutta joo, haaveilla saa, ei ole varaa terveempään elämään,

eikä intoa heittää itseään ulos paukkupakkasiinkaan.

Ja sitten taas, aina on se pieni pelko perseessä että menee överiksi.

Mistä sitä motivaatiota saisi ostettua?

Onkohan musta tul tylsä?

Elämä tuntuu menevän painollaan. Edellisvuotiset sekoilut on eletty ja unohdettu, kymmenen vuottahan sitä kestikin. Kerran vuodessa osastolla ramppaamista sen ja tuon syyn vuoksi, tappelemista jokaisen vastaantulijan kanssa, turpaanottamista ja viinan juomista. Huoraamista ympäriinsä, liimailemassa järjen palasia yhteen uudelleen ja uudelleen vain huomatakseen, että se liima on jo kauan sitten kuivunut, ja kaikki hajoaa käsiin.
En ole yrittänyt tappaa itseäni yli vuoteen konkreettisesti. Siitä on vuosi ja yy, kaa, koo, neljä kuukautta kai kun olen ottanut viimeksi yliannostuksen. Vai sittenkin viisi, ehkä kuusi, en minä enää edes muista.

Tasainen turta olo jatkuu. Tulee niitä huonoja itkupotkuraivarihetkiä, myös pelkkiä raivareita, mutta useimmiten vain masentaa. Tai ei, ei masenna, ei tunnu miltään. Samaan aikaan on tyhjä mutta niin täysi olo.
Toisaalta mikään ei innosta, mutta ei stressaakaan. Paitsi se, ettei tunnu itseltäni.
Toisaalta taas, mistä minä voin tietää vaikka olisinkin oikeasti tällainen? Suht rauhallinen, flegmaattinen, robottimaisesti käskyjä vastaanottava ja kankealiikkeinen, välillä sulava suustaan mutta useimmiten nurkkaan vetäytyvä persoona jolla ei ole sanottavana juuta eikä jaata mihinkään.

Toisaalta taas päässäni on se kapinanääni joka kirkuu ja taistelee vastaan, se ei halua että kaikki on vaan ookoo, ja suoraansanottuna olen sen kanssa samaa mieltä. Miksi pitäisi tyytyä siihen ok-oloon jos voisi valita kivan olon? Mitä jos joka päivä olisi kiva herätä ja innoissaan voisi tarttua tuumasta toimeen ja jakaa positiivisuuttaan ympäriinsä..?
Sitä en olekaan kokeillut, on vaan ollut tätä (tätä prozac-oloa mikä on kiitosta mielialalääkkeille jotka turruttaa luovuudenkeskuksen aivoista täysin) ja sitä täyttä pimeää.

Ihminen ei kai vain osaa olla tyytyväinen, ei ainakaan kun on kyllästynyt. Odotan luonnostani uusia myrskypilviä pilaamaan verkkaisen elämäni jossa on selvä rytmi. Aamutee aviomiehen kanssa, telkkarin katsomista ja päivään valmistautumista, omien juttujen tekemistä, ruuan vääntämistä, sen nauttimista aviomiehensä kanssa, vähän kotitöitä, omaa aikaa, laatuaikaa kullan kainalossa ja painajaismaisten unien täyteistä lepua mahdollisimman aikaisin että taas jaksaa aloittaa saman alusta.

Jotkut sanoo että vain tylsillä ihmisillä tulee tylsää.
Voi hyvin olla mahdollista että nyt kun olen viitannut syömishäiriötä suht hyvin kintaalla (oireita tulee ja menee muttei niistä jaksa välittää, taustan takia vielä on tiettyjä estoja esim. liikunnan ja ruokalajien suhteen), lääkitys on kunnossa, koulu on kunnossa, suhteet perheenjäseniin on kunnossa, parisuhde on kunnossa vaikka vastoinkäymisiä tulee, suhteet kavereihin on kunnossa ja raha-asiat, no ne nyt ei ikinä ole opiskelijabudjetilla kunnossa mutta siinähän menevät... minusta on tullut tylsä.

Content.

Vihaan sitä sanaa.

Vaikka en olevinaan enää ahdistu lähtemisestä ja ihmisistä, en siltikään käy missään. Miljoona kertaa vähemmässä määrin kuin vuosi sitten. Ei kiinnosta käydä ulkona, ei kaupassa, ei kyläilemässä, ei sosialisoida, ei mitään.
Juu juu kaikelle aikansa, mutta onhan tämä nyt aika perseestä kun toinen osa haluaisi niin kovasti olla menossa mutta dominoiva turrutettu puoli haraa ankkurinlailla vastaan.

Minun tekee mieli huutaa, karjua ja heitellä tavaroita, mutta en jaksa. Tuntuu siltä kuin makaisi hyytelössä ja suun auetessa ääni ei pääse etenemään vaan sitä tukehtuu omaan turhautuneisuuteensa.

En minä ikinä ole halunnut syödä lääkkeitä vaikka niitä koko ikäni olenkin popsinut.
Vauvasta vaariin.
Efexor toimi vuoden ihan hyvin, mutta sen jälkeen on ollut vain negatiivisia vaikutuksia.
Lääkäri sanoi että olen jo niin iso että voisin kokeilla jopa annoksen tuplaamista.
Hieno sanavalinta bulimikolle.

About my eating disorder

Kuinka minä rakastinkaan ennen Pantteri-karkkeja. Ensin syötiin keltaiset, koska ne oli pahoja, sitten punainen, vihreä, kova musta, punainen, vihreä, pehmeä musta, kova musta, punainen, vihreä, kova musta... pussin pohjalle jäi kasa sokeria ja muutama pehmeä musta, joita en saanut enää nieltyä, koska niistä en ole koskaan tykännyt.

Suurinpiirtein päivän ruokani koostui pussista Pantterikarkkeja ja muumilimonadipullosta. Joskus jäätelöä, silloin tällöin koti- tai kouluruokaa, jos siltä sattui tuntumaan. Harvemmin kyllä. En viihtynyt kotona, vaan lymysin vieraisilla iltaan tai seuraavaan aamuun asti, koulusta oli helppo lintsata, koska ei nyt vaan sattunut kiinnostamaan, ja iltapäivätunnit jäi välistä kaupungilla notkumisen vuoksi.

Silloin en tiennytkään mitään syömishäiriöistä, eikä kokoni ollut minkäänlainen ongelma itselleni tai lähiomaisilleni. Ainoastaan terveystarkastuksissa muistutettiin "oikean ruuan" tärkeydestä, mutta se kuitattiin juujuulla ja unohdettiin sen siliän tien.

Ei teini-ikäinen poika nyt mitään oikeaa ruokaa syö, sen tietää kaikki.

Harrastin 13-vuotiaaksi jääkiekkoa, sen jälkeen luistelu erityisesti taitoluisteluna, ja erilaiset tanssit rytmittivät päivääni.

Alemmuskomplekseja koin enemmänkin siitä, kun ihmiset ympärilläni kasvoivat pituutta. Pojista tuli miehiä ja tytöistä naisia. Ja minusta?

Lopetin pituuskasvun 14-vuotiaana, sen jälkeen olen ollut tasaisesti 154 senttinen. Ei sillä, kyllä minulla oli kova pituuspyrähdyskin, puolessatoista vuodessa kasvoin lähes 30 senttiä, joka näkyi raskausarpina erityisesti selässä.

Kun katsoo vanhoja osaston loppuarvioita, niiden diagnoosikentissä kyllä lukee kymmenen vuoden ikäisestä Antusta väittämä Anorexia nervosasta kysymysmerkillä. Selityksenä voi olla se, että kun olen masentunut, en vain yksinkertaisesti syö. Ei ole ruokahalua, nälkää tai kiinnostusta mitään muutakaan aktiviteettia kohtaan.

Tämä tapani on saanut monet hälytyskellot soimaan ulkopuolisilta tahoilta.

16-vuotiaana ensimmäisen kerran kunnolla yritin nostaa painoani - suht tuloksetta. Saadakseen painon nousemaan, täytyy syödä säntillisesti kellon mukaan, tietty määrä eri ravintoaineita ja saada kalorit täyteen - eikä saa korvata ruokia herkuilla. Kuulostaako hieman ristiriitaiselta ja syömishäiriömalliselta, minusta ainakin. Silloin opin tuntemaan kalorit. Tiesin tasantarkkaan kuinka paljon riisiä oli oli 1.5 desiä ilman mitään mittoja, paljonko rasvaa mikäkin ruoka sisälsi ja osasin punnita käsituntumalla 110 kalorin banaanin.

Sitten syntyi Nathaniel, ja kaikki ruokaan liittyvä katosi mielestä. Aika meni töiden, koulun ja lapsen perässä juostessa, ja kun heti perään lapsia tuli kaksinkerroin lisää, töiden määrä triplaantui. Samalla kyllä söin. Ihan valtavasti, aina kun vain ehdin, mutta tietenkin myös kulutin ollessani lähes 24 tuntia vuorokaudesta jaloillani. Huonon rahatilanteen takia päädyttiinkin siihen, että alan tupakoimaan, jotta puurohiutalepaketti kestäisi edes kaksi päivää, ja että leipäpussi ei katoaisi hetimmiten mustanaukon, kuten suutanikin kutsuttiin, uumeniin.
Mutta eipä siinä mitään. Samaa tahtia kun ruokamääräni laski, vähenivät myös työt, joten balanssin painon suhteen säilyi, jos sitä joskus satuin seuraamaan.

Kun vuoden 2007 lopussa päädyin täydessä katatonisessa psykoottisessa tilassa osastolle noin 6 kuukaudeksi, olin tietenkin letkuruokinnassa kykenemättömänä edes itsenäisesti räpäyttämään silmiäni. Kun siitä tokeni, ja todellisuus valkeni (että olin tullut jätetyksi ja korvatuksi jo uudella miehellä), uusi alamäki oli jo hyvässä vauhdissa. Sen kesän aikana olin huonoimmassa kunnossa ikinä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Edelleenkään, masentuneena en syönyt, mikään ei hyvittanut ja kuihduin kasaan. 28 kiloisena olin jo niin hauras, että silloin 5-vuotias esikoiseni onnistui murtamaan ranteeni ihan vain leikkimielisellä ravistelulla.
Siitä kesästä ei ole valokuvia - onneksi. Koska en halua että kukaan joutuu niitä katselemaan, etunenässä minä. Kun ihminen on pelkkää luuta ja rutistunutta nahkaa, voi kuoleman varjon (ja löyhkän) nähdä kilometrien päähän: sinipunaiset silmänaluset kuoppaisten silmien alla, lommoposket, elottomat silmämunat jotka peittyvät roikkuvien luomien päällä. Hilseilevä iho, joka on niin vaalea ja ohut että kajastaa verisuonista sinisenä, ja valon osuessa reisiin pystyy niitä käyttämään peilinä. Paksummat käsivarret kuin olkavarret. Liian tiukannäköisesti virittynyt kaula joka näyttää siltä, että jänteet puhkovat läpi hetkenä minä hyvänsä. Rohiseva hengitys valkoisiksi rohtuneiden huulten läpi. Punaiset läikät ympäri kasvoja.

Ja sitä listaa voi jatkaa loputtomiin.

Sain kutsun syömishäiriöklinikalle. Valittavanani oli joko se, tai pakkosyöttö osastolla. Päätin ryhdistäytyä ja pakotin itseni syömään edes jotakin Englantiin palatessani kesän jälkeen. Söin, kävin töissä ja juoksin kymmenen kilometrin aamupäivälenkkejä, jotta voima edes hieman palautuisi jäseniini. Ja kyllähän se niin tekikin, mutta se oli kaikki jo liian myöhäistä, ja klinikalle kävi kutsu.

En ole sairastanut syömishäiriötä ennen syömishäiriöklinikkaa. Eläessäni kolmisen kuukautta syömishäiriöisten tyttöjen keskellä kuunnellen ammattilaisten toitotuksia siitä, että olen täysin klassinen esimerkki anorektikosta, oli siihen pakko alkaa uskoa. Silti skeptisyys jäi, sillä minä olen aina pitänyt kuitenkin hyvästä ruuasta, en ole koskaan erityisemmin inhonnut mitään muutamaa poikkeusainesta lukuunottamatta. En ollut koskaan ennen klinikkaa oikeastaan tuntenut elämäni aikana, miltä nälkä tuntuu, mikä johtunee luonnollisesti aliravitsemuksellisesta tilastani.

Kun kerran söin vapaaehtoisesti, fiksut päättäjät vaihtoivat diagnoosini bulimiaksi. Ja mitä sitä kunnon poika voi muutakaan kun yrittää vastata odotuksia? Opettelin tietenkin oksentamaan. Ja kuinka helppoa se olikaan! Ja se fiilis! Kunnon leipävuoren, joka on nautittu ilman nestettä, oksentaminen ulos pökäleinä sai aikaan viiltelyäkin suuremman euforian. Minä rakastuin oksentamiseen ensisilmäyksellä.

Ongelmanani on aina ollut hidas ruuansulatus. Ulostaminen on yhtä taistelua. Huolimatta siitä, miten syön (ja syön muuten pellavarouhetta päivittäin yli sen korkillisen), käyn paskalla noin kerran viikossa. Joskus useammin, joskus harvemmin. Ja se on aina yhtä tuskaa. Asiaa on tutkittu, mutta mitään selitystä ei ole löydetty. Syömishäiriöklinikalla tätä ongelmaa pidettiin liioitteluna, ja kun en sovittuun tahtiin onnistunut paskantamaan, tietenkin edessä oli järkyttävää paskanulosräjäyttäjälääkettä. Se litku tuntuu miljoona kertaa pahemmalta kuin kolminkertainen annos käsikauppaulostuslääkettä, uskokaa huviksenne.
Ulostuslääkkeisiin en ole ikinä sen ihmeemmin uskonut, käytän niitä, kun on oikein tukala olo viikon odottelun jälkeen ja tavara on niin pakkautunut kasaan, ettei sitä edes ole mahdollista ponnistaa ulos rikkomatta täysin limakalvojaan. Istumatyö, jota olen vuoden 2008 kesästä asti tehnyt kausittain, pahensi tätä ongelmaa entisestään, ja siitä asti on turvottanutkin järkyttävästi, kun kaikki on niin saakelin pysähdyksissä.

Mutta se paska-osuudesta, joka jokaiseen kunnon Antun kirjoittamaan tekstiin tietenkin kuuluu.

Syömishäiriöklinikalla sain painoni nostettua yli 45 kiloon. Sen jälkeen vasta helvetti alkoikin, se vitun jojotus. Jokapäiväinen mättö-oksennus-orgiointi, pakkoliikunta, itkupotkuraivarit painohelvetin kanssa. Välillä paino nousi, ja sitten taas laski, kunnes seuraavana kesänä oltiin taas kolmenkymmenen kilon tietämissä ja nenämahaletkuissa.

:D

Syksyyn 2009 asti, jolloin muutin Leijonan luota omaan asuntoon ja aloitin kymppiluokan, elin täysipäiväisen syömishäiriöisen arkea. Omaan kotiin päästessäni lupasin itselleni, että nyt oksennus loppuu. Tietenkään mikään ei lopu kuin seinään, mutta pikkuhiljaa mättöorgioiden määrä harveni päivittäisestä kerta viikkoon, sitten kerran kahteen viikkoon, kolmeen viikkoon, kuukauteen...
Olin hyvin onnellinen. Elämä sujui hyvin: koulu meni hyvin, parisuhde voi hyvin, minulla oli enemmän ystäviä kuin ikinä, olin sosiaalinen ja rakastin muutenkin elämää yli kaiken.

Seuraavan vuoden alkuun asti.

Parisuhde kuoli, antisosialistuminen alkoi. Masensi ja väsytti eikä saanut unta. Sen sijaan, että olisin lakannut syömästä, panikoinkin asian kanssa ja aloin epätyypillisesti vain mättää ruokaa sisuksiini. En edes oikein tiedä, miten ihmeessä paino saattoikaan nousta yhtäkkiä 15 kiloa. Tai ei se yhtäkkiä noussutkaan, vaan tasaisesti pari kiloa kuussa se hivuttautui ylemmäs ja ylemmäs ja ylemmäs......... ja tietenkin yritin olla välittämättä asiasta, minähän olin jo voittanut syömishäiriön, minulla ei ollut oikeutta enää palata siihen helvettiin. Valitettavasti kieltämällä asioiden olemassaoloa, ei niitä saa taiottua olemattomiin.

Syömisoireilussani on taustalla, kuten muidenkin ihmisten syömishäiriöiden tasapainossa, tietty kaava. Ensin tapahtuu jotakin, mikä pudottaa maantasolle pilvistä, jota myös onnellisuudeksi kutsutaan. Sitä asiaa ei ajatella, vaan se työnnetään pois mielestä. Sitten tulee toinen, kolmas, neljäs jne kolhu kelkkaan, mutta hei, hymy naamalle äläkä nyt niitä jää murehtimaan! Kunnes se taakka on liian raskas kantaa, ja olet pulassa. Mutta! Kaiken tämän ongelmamäärän voi vielä yrittää piilottaa maton alle kun - rumpujenkolinaa - lakkaa syömästä! Koska tietenkin, kaikkihan ne ongelmat johtuvat jättireisistä ja mahasta ja turvonneista nilkoista. Reaktiivinen sairauskausi alkaa ihan pikkuruisista asioista, mutta kun niitä kerääntyy aina vain lisää, se lumipallo kasvaa ja läsähtää niskaan, jolloin turvaudutaan vanhoihin hyväksihavaittuihin tunteensiirtokikkoihin.

Tämän takia en usko, että syömishäiriöstä voi koskaan parantua kokonaan, sillä se on rakennettu kaava ihmisaivoihin. Ei jokaisen ihmisen, vaan niiden, joille se nyt vaan on tyypillistä sekä perimän että ympäristön vaikutuksen vuoksi.

Minä en enää viiltele. Siitä taitaa olla kohta vuosi, kun viimeksi olen terän upottanut luuhun. Toki, minulla on sitä ikävä, se on ihan helppo tapa siirtää asioita eteenpäin, mutta tosiasia, jonka olen oppinut, on se, että ne tulevat kyllä vielä vastaan, vaikka kuinka yrittäisi lykätä ne pois päiväjärjestyksestä käsittelemättöminä.
Oksentelen silloin tällöin. En tosin saa siitä enää samaa iloa kuin ennen, sillä nykyään käsitän jo aktin aikana, mitä teen. Sallin itseni silti oksentaa, jos olo sitä vaatii. En saa siitä mitään kiksejä. Harvemmin edes ahmin. Ehkä kerran kuussa.

Syön suht "normaalisti" omalla mittapuullani. Nykyään kykeneväisenä tuntemaan nälkää, syön silloin kun siltä tuntuu. Aamupalaa en osaa vieläkään syödä, oli sitten kuinka päivän tärkein ateria tahansa. Tärkeäähän se olisi myös ruuansulatuksen kannalta, mutta sanottakoon, että silloinkaan kun aamupalaa säntillisesti söin, ei se mitään auttanut asiaan. Syön kouluruuan noin yhdentoista maissa, ja sen jälkeen vähän vaihdellen. Joskus seuraavan kerran seitsemän aikoihin, joskus jo kahdelta. Erityisesti, jos valmistan vielä ihan kunnon päivällisen, lykkään sen alulle vasta viiden-kuuden aikoihin, kun Leijona tulee kotiin ja ehtii jopa vähän asettua, ennen kuin pitää lysähtää ruuan ääreen.

Vapaapäivisin en välttämättä syö mitään, en vain yksinkertaisesti muista, tai silloin kun tulee muistettua, jaksa vaivautua. Päiväni kuluvat pääasiassa sängyssä makoillessa koneen kanssa, joten väliäkö sillä, kun en kerran kulutakkaan. Ateriointikertoja tulee siis 0-7 päivän mittaan.
Noin parin viikon ajan olen hieman yrittänyt siis katsella, mitä suuhuni pistän vaatepulan vuoksi, ja tarkoituksena olisi pudotella noin viitisen kiloa tahtiin kilo/vko, onnistuu tai sitten ei onnistu. Jatkettakoon niin kauan kun mielenkiintoa ja jaksamusta riittää.

Eihän tämä nyt aivan täysissä järjissä mene, jos menisi, suunnitelmiin kuuluisi pientä liikunnallisuutta ja vähän vähemmän radikaalia ruokavalionmuutosta, mutta rahallisen tilanteen vuoksi jälkimmäinen ei tule kuuloonkaan ja edellämainittu jää pois ohjelmasta kylmäkammon sekä pyhän laiskuuden ja uupumuksen vuoksi, jonka koulutehtävien palautussuma on tullut aiheuttaneeksi.
Pieni inhottava syömishäiriöpeikon ääni mökää vielä taustalla ja käskee jättämään sen ja tän ja ton pois, mutta yleensä sen vain vaimentaa olemattomaksi tautaulinaksi ja laittaa stereoita kovemmalle.

Olen alusta asti ollut suht rehellinen Leijonalle syömisvammailustani. Se on se, jolle olen syömishäiriöklinikalla ollessani avautunut uusista ongelmistani, ja se on tämän ongelman kanssa myötäelänyt tämän 2.5 vuotta. Omalla tavallaan sen henkilökohtainen elämänfilosofia on auttanut minua taistelemaan ongelmaani vastaan. Se, että se ei ole sen suuremmin puuttunut oireideni hillitsemiseen, vaan on puskenut minua itse kohtaamaan ne, on ollut suureksi avuksi. Olen itse joutunut hoitamaan, että pääsen hoitoon ongelman tiimoilta, saanut ostaa omat ruokani ja syödä mitä haluan. Se on auttanut niinsanotusti kyllästymään syömisvammailuun näinkin nopeasti. Olen nähnyt, kuinka huolestuneeksi se kanssaeläjän saa, sen pelon, joka loistaa toisen silmistä, ja saanut nähdä, miltä näytän sen silmissä omien vääristyneiden silmieni sijasta.

Ja se on minua auttanut.

Nyt olen myös rehellinen. Sanon sille, että minua häiritsee tämä lihoaminen, ja haluan sen saada loppuun. Pudottaa muutaman kilon ja mahtua niihin farkkuihin, joihin olen mahtunut ennen syömisongelmien varsinaista puhkeamista. Niihin, joihin mahduin kun vaivoin sain painon nousemaan noin neljäänkymmeneen kiloon.

Poikkeuksena edelliseen annan sille luvan tulla väliin heti, kun sen mielestä alkaa mennä väärään suuntaan.

Nyt kun ajattelen, olen hyvin katkera terveys- ja sosiaalialan ammattilaisille, jotka ovat asioitani hoitaneet. Olen aina ollut pieni. Minun pikkuveljenikin on aina ollut hyvin solakka. Nykyään se on noin 185 senttinen ja painaa ehkä juuri ja juuri 60 kiloa - pari vuotta sitten sen paino oli 54 kiloa, eli massaa alkaa tulla hitaasti mutta varmasti lisää pituuskasvun tyrehdyttyä.
Mielestäni tämä ei eroa mitenkään radikaalisti siitä, että itse 154 senttisenä painoni vaihteli 35-39 kilon välissä suht samanikäisenä.
Omalla kohdallani siis koen tulleeni kaltoinkohdelluksi juuri siitä syystä, että syömishäiriötietoisuutta on alettu niin runsaasti lisäämään, eikä kukaan, joka luonnostaan on pieni ja syö hiukka huonosti voi täten olla kuin ruokapakkomielteinen (huom. syömishäiriön myötä minussa on herännyt myös muita neuroottisia käytösmalleja, eikä pakko-oireilu kohdistu vain ruokaan ja liikuntaan).
Totta kai on hienoa, että yhä useamman ongelmat huomataan aiempaa tuoreemmassa vaiheessa ja näin ollen niitä on helpompi alkaa purkaa pois päiväjärjestyksestä normaalin tasapainoisen elämän tasaamiseksi.

Olisin varmasti onnistunut nostamaan massaani hyvään ja terveelliseen tapaan itseksenikin, jos syömishäiriöklinikka ei olisi ollut pakkovaihtoehtona, ja välttynyt kaikelta tältä vääristymiseltä. Mutta sitähän ei voi tietää, kerran ei vaihtoehtoistodellisuuteen ole keinoa vielä nykyisten tieteensaavutusten avulla nähdä.

Ps. Anna Richardson mm. Dieetit vaihtoon!- (yksi omia suosikkeja, tänään subilla starttasi sarjan kolmas kausi, ensimmäinen osa katsottavissa ko. kanavan nettiteeveestä, jos näkemättä jäi) ja Sex education-ohjelmista  on aivan jumalaisen muotoinen nainen. Harmittaa kyllä se, että vaikka se ihan jopa vitsimielellä kaikkia dieettejä kokeilee ja osaa nauraa itselleen, että samalla tullaan antaneeksi mielikuva, että sen kokoinen nainen olisi liian lihava, mitä kyseinen jumalatar ei todellakaan ole.

tän vierestä kun heräis ♥

tästähän näkee tosin että photoshop on laulanut erityisesti lantion ja jenkkisten kohdalta mutta ei välitetä siitä.

Pps. Jos hermo kestää, tässä linkki bulimikkonaisen tarinaan, joka ironisesti on kuollut oksentaessaan. Ei ole mitenkään erikoisen gore, mutta jos on se oksennus (hahhaha) herkässä niin elä klikkaa. Muutenkin tämän sivuston pitäjän tekstit hauskan ironisia ja pro-anoille nauravia. Kuitenkin, koska sisältö on syömishäiriöön painottuvaa, niitä joilla tauti on vielä käytännössä oireileva, en suosittele katsomaankaan mihinkään syömishäriöhaihatteluun päinkään, koska se mieli on vielä aivan liian sairas käsittääkseen asiat oikein.

Joululahjaksi vähemmän

Kauppa kuhisee joululahjaostoksensa aloittaneista, vihaan sitä kun ne tukkivat käytävät kärryillään eivätkä vittumaisuuttaan edes yritä väistää kiitäessäni henkeä pidätellen hakemaan putelin tiskiainetta puljun perimmäisimmästä nurkasta. Haluaisin Pepsi Maxia, mutten viitsi riskeerata suht hyvin mennyttä uniputkea.
Toppa tupakkaa ja syvä henkäys takaisin pakkaseen päästessä.
Vitun pitkät jonot, niiden takia meinasi pyörtyä.

En ole juonut kuukauteen.

Vituttaa tasainen lihominen, yhdetkään farkut ei mahdu kiinni, mutten minä kai voi loppuelämääni tuulipuvunhousuissakaan kulkea, vaikka ne kuinka olisivat mukavat jalassa.

Tai oikeastaan, nekin jo puristaa vyötäröltä hieman.

Totta kai, jos olisi varaa, ostaisin uusia vaatteita ja surutta heittäisin vanhat pois, enhän minä edes lihavuuttani normaalina arkipäivänä huomaa, kun seinäpeili on käännetty ympäri.
En minä näytä niin kamalan lihoneelta, vaikka totuus onkin se että lisää on tullut viisitoista kiloa. Kai sitä normaali ihminen tässä kohtaa on oikeutettu miettimään vähän elämäntapojaan.

Ei ole tervettä se että ei harrasta edes hyötyliikuntaa.

Otan tavoitefarkut, sellaiset joita olen käyttänyt ilman vyötä ennen tätä kaikkea jojottamista, olisi edes yhdet mitä voi käyttää. Se on noin viidestä kilosta eli viidestä sentistä kiinni, tai ei edes oikeastaan kilosta, vaan läskin polttamisesta lihasten päältä. Ei se paljoakaan syömisiin ainakaan vaikuta, koska ei sellaiseenkaan ole varaa. Laihduttaminenhan on rikkaiden etuoikeus, köyhät läskit saa vain makaroonia ja einespitsaa.

Syömishäiriö sotkee elimistön lopullisesti.

Keskustelen asiasta Leijonan kanssa kun se näkee tuskastuneen yritykseni vetää housuja kiinni, ja se sanoo että jos se minua niin kovasti pannuttaa, niin pudota vain.

Kun tietää, että on tukipilari, eikä hoida asioitaan salassa, on paljon helpompi pysyä kaidalla tiellä. Olla putoamatta väärälle puolelle ja lopettaa tyhmät ajatukset heti alkuunsa, kun tietää, että niistä saa puhua.

Samoin silmin

Eilen olin ahkera ja tein kaiken pois rästistä
eilinen jatkuu vielä tänään.

Ei silmäystäkään unta, silmiä ei edes saa laitettua kiinni. Miksi Doxal ei väsytä joka ilta?
Toisina iltoina se kaataa sänkyyn sen siliän tien, tämmöisinä (täydenkuunpäivinä) se kombottuna Stellaan vain pistää lisää vettä myllyyn ja keskiyövaihtuu aamukuuten listoja täytellen. On joululahjalistaa, koulutehtävientekosuunnitelmaa, rahabudjettien laatimista, elämänkerran muistelua.

Kofeiinia elimistööni ei saisi laittaa pisaraakaan,
harmi että Pepsi Max on suurinta herkkuani.
Se voittaa suklaankin mennen tullen.

Vaikkei nyt ole liiemmin tehnyt mieli mitään makeaa, välillä karkkia, välillä suklaata, jäätelöä ei ole himoittu kuukausiin. Pulla ei houkuta, ei kakut tai muutkaan. Siinäpähän ovat.

Etikkakaan ei maistu niin kuin ennen, saatoin vetää sitä viikossa litroittain: suolakurkkuja, ketsuppia... suu vetää sitruunalle ja tekee mieli kaapia koko ruoka roskakoriin.

Eilen en tainnut muistaa syödä. Ei ole ollut nälkä.
Mutta olenhan minä jo kohta vuoden vain lapannut ruokaa suuhuni, vaaka kertoo läskiksi, ihan kuin sitä nyt ei muutenkin tietäisi. Hassua, että terveen ihmisen tulisi käydä kuukauden, parin välein vaa'alla, mutta syömishäiriöstä kärsinyt joutuu sen unohtamaan jopa vuosikausiksi tai ainiaaksi, jos ei halua reggressoida.

Kylmäpussia naamaturvotukseen,
minähän menen tänään kouluun syömään.

Sosiaalinen ruokavallankumous

Tänäkin viikonloppuna ajattelin, että voisin mennä äitillä käymään, kerran oli tylsää ja ikävä.
Heti tämän ajatuksen perään iskee se perkeleen kuiskutus: mutta söisin siellä niin kamalasti.
Enkä sitten mene mihinkään.

Minulla on jo useampi päivä viikossa, kun en mieti syömistä ollenkaan. Syön kun on nälkä tai siis kun tuntuu siltä, välillä tulee pidempiä taukoja, välillä taas napa vetää kamalan kasan ruokaa tuntematta itseään vieläkään kylläiseksi. Häiritsen itseäni tuijottamalla Simpsoneita, pitämällä välitupakan, piirtelemällä... kaikella mahdollisella työnnän pois ruoka-ajatuksia.

Siitä ei ole kauaa. Vaivainen vuosi ja muutama kuukausi. Kun olin pahimmassa ahmimis-oksentamis-kierteessä ikinä. Pelkäsin ulos menemistä, vierailuja. Äitille oli kamala mennä, sillä sen pari tuntia mitä muutamankin kerran viikossa niiden katon alla vietin käytin tunkemalla kurkustani alas kaiken eteentulevan, sen jälkeen kengät jalkaan ja takki päälle ja täysi huuto päälle että joku heittäisi minut kotiin. Portaat juosten toiseen kerrokseen, ovi auki ja perästä kiinni ja kipinkapin kumartamaan posliinia.

Ennen kävin mummilla harva se viikko, nykyään... noin kerran, kaksi vuodessa, kun syyllisyys soimaa. Koska siellä pitää syödä.
Äitillä pakkosyömisestä olen päässyt, tai kyllä minä siellä vieläkin mätän koko ajan, mutta en näe sitä ongelmana samaan tapaan kuten ennen. Minua ei enää pelota olla äitillä niin paljoa, mutta mummille menemistä kyllä pelkään yli kaiken.
Tosiasiahan on se, että odotan joka päivä puhelua siitä, että mummi on kuollut.
Se musertaisi minut täysin.
Mutten silti saa itseäni viettämään aikaa sen kanssa, en vaikka kuinka haluaisin.

Muovikassinirhauma kämmenessä.

Tänään minä herään vihaisena. Kello torkuttaa viimeisen eli kymmenennen kerran, siirrän sitä vielä vartilla eteenpäin ja raottelen silmiäni sateisena aamuna. Minua väsyttää niin kamalasti, nukahdin ehkä neljän aikaan viimein pakotettua itseni ensin makaamaan vuoteessa silmät suljettuina monen monta tuntia.
Pesen hampaat tekovalkaisevalla hammastahnalla sitä tahnaa varten suunnitellulla hammasharjamallilla, pesen naamani kevyesti kuorivalla ja viilentävällä salisyylihapposeoksella, poltan tupakan ja katson Timonin ja Pumbaan.

Punainen pipo on hukassa, maanmyyneenä laitan toisenvärisen hatun joka on ihan tyhmän mallinen enkä haluaisi käyttää sitä kun näytän tattipäältä, mutta en ehdi tukkaakaan laittamaan.
Olen kaksi minuuttia etuajassa nuorisopolilla, hoitajani on vain ennätykselliset kaksi minuuttia myöhässä.
Olen vieläkin vihainen ja haluaisin raivota ja huutaa, mutta en saa sitä irti itsestäni, se kysyy hyytääkö ja minä nyökkään.
Söitkö aamupalaa?
No en syöny.
Syötkö yleensä?
No en syö.
Miksi? Sitä miksiä se toistaa ja toistaa ja ärsyynnyn entisestään, kun ei oo aikaa! Just ja just pääsen sängystä ylös!
Se kysyy miten muuten on ruoka-asioiden kanssa mennyt, ja mikä vituttaa niin silminnähtävän kovasti.

Minulla on mennyt ruoka-asioiden kanssa aika vitun huonosti, koska ei ole mitään tolkkua siinä miten syön. Joskus paljon, joskus vähän, joskus karkkia, joskus vain ketsuppia. Ihan niin kuin aina. Minua masentaa että olen lihonut tämän vuoden aikana kymmenisen kiloa, eikä ole sopivia vaatteita enkä jaksa liikkua. Makaan illat sohvalla tuijottamassa televisiota, vihaan viikonloppuja ja sitä kun pitäisi tehdä jotakin, haluan vain olla.
Olla ja syödä ja kovasti jaksaa siivota, viedä roskat ja pestä pyykit, imuroida, kastella kukat ajallaan, ja olisin niin helpottunut jos lähteminen ei olisi niin monimutkaista! Jos vain sitä voisi viuh mennä ulos ovesta, noin vaan, eikä viikkoa suunnitella että jumalauta missä välissä pystyn hakemaan postista uuden nettitikun kun entinen liittymä on ollut suljettuna viisi päivää?

Se kysyy olenko SYLI:n jäsen, en, en ole, en uskoisi siitä hyötyväni, sillä päävaivani ei ole syömishäiriö vaan ahdistus, skitsofrenia ja psykoottiset ailahtelut masennuksesta harhakuvitelmiin sekä nukahtamisvaikeudet. Se antaa minulle silti paikallisen SYLI:n paperit ja aikataulut, jos vaikka sattuisi itseä tai jotakin tuttua kiinnostamaan.  Se myös mainostaa marraskuun mielenterveysmessuja, joille en ole koskaan aiemmin eksynyt, mutta ehkä sielläkin saisi päivänsä kulumaan.

SYLI:llä on myös tulossa taidenäyttely "Joka viides meistä?", johon haetaan valokuvia, maalauksia, runoja, tekstejä, muistiinpanoja tms, ja ne tulee lähettää 1.10.10 mennessä, jotta ne voidaan laittaa esille Turkuun Syömishäiriöpäivien (19.-20.1.2010) ajaksi. Tekeleissä on tarkoitus kuvata syömishäiriötä sairastavan ajatuksia ja sisäistä maailmaa katsojille. Ihan vain jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan... Kai siitä lisätietoa löytyy SYLI:n omilta internetsivustoilta, joihin en muuten itse ole koskaan nähnyt vaivaa tutustua jo aiemmin mainituista syistä.

Pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja sovitaan uusi aika, se vielä sujauttaa matkaan kuvaryhmän esitteen, jos vaikka sinne minut laitettaisiin syksyn jälkeen, kun saan kengänkuvan persauksiini nuorten puolelta; kun täytän lokakuussa 21, en enää ole lapsi tai nuori, ja se jos mikä on masentavaa.

Minun piti mennä tänään vielä kouluun, mutta bussin odottaminen reilun tunnin painavia muovikasseja ees taas raahaten sai sen päätöksen kuolemaan.
Istun jalkakäytävällä ja poltan tupakkaa, soitan siskolle ja jätän pyöräni Anttilan parkkiin, haettavaksi myöhemmin. Kai. Kai minä saan sen haettua.

Fazerin sininen

Tänään minä ostin ensimmäisen kerran miljoonaan vuoteen (saattaa olla liioittelua) suklaalevyn, se oli harkittu teko ja sitä olin suunnitellut jo pitkään, mutta tähän päivään asti se oli pysynyt vain ajatuksen tasolla pääkopassa ihan vain siitä syystä, ettei kesäkuumalla suklaa oikein tuntunut maittavan.
Ja arvatkaa mitä? Sitä on vielä neljä kokonaista palaa jäljellä, eikä tee mieli syödä vielä loppuun!
Ensin söin kaksi riviä ja sitten tuli niin täysi olo, että jääkaappiin meni odottelemaan, ja aina välillä napsin palasen jos toisenkin pitkin päivää.
Olen niin tyytyväinen itseeni, että pakko oli vielä hehkuttaa.
Suunnitelmissa hamassa tulevaisuudessa on ostaa vaaleaa leipää ja kokeilla, josko senkin kanssa eläminen onnistuisi ilman suurempia vaikeuksia.
Kuitenkin, pieni askel kerrallaan!

Kurkkukipujen jälkeinen ankea aamu

Minulla on tosi ärsyttävä olo, sellainen, että nyt on taas tapahtunut jotakin, mutta saattaa hyvin olla, että sensorini ovat solmussa väsymyksestä ja selkäkivuista, jotka tänään ovat mukavasti levinneet jalkapohjiin asti ja niskaan on tullut taas hematoomapallero puolentoista vuoden takaisesta kaatumisesta.
Hoipatyttö oli yötä, käytiin paikallisessa katsomassa entistä luokkalaistani, ja se kertoi päässeensä juuri suljetulta kuukauden jälkeen diagnoosilla DID (dissosiative personality disorder, josta aiemmin kirjoitinkin). Se oli yrittänyt itsemurhaa, ja oli saakelin vaikea murtaa, mutta viimein siinäkin onnistuin päästyäni sen kanssa hiljaiseen nurkkaan. Minusta ihminen, joka ei ole itkenyt vuosiin on maailman kaunein kyyneleiden alkaessa valua sen silmistä ja sen yrittäessä pysäyttää niitä kuiskiessani korvaan, ettei sitä kannata hävetä, se on vain hyväksi.
Minusta kaikkien pitää itkeä.

Kauris taisi kysyä minulta aiemmin syömishäiriöstatuksestani, ja olenkin sitä miettinyt suhteellisen paljon pitkästä aikaa. Olen jo siinä kohtaa rajaa kun en saa enää myöntää pahoja ajatuksia ruuasta, mutta kyllä niitä on. Lähes päivittäin. En ole ollenkaan sinut vartaloni kanssa. En vihaa itseäni, mutta en myöskään pidä siitä, miltä näytän.
En edelleenkään usko siihen, että syömishäiriöstä, kuten ei alkoholismistakaan tai mistään muusta vastaavasta voi parantua kokonaan. Jos "entinen alkoholisti" ei enää koskaan juo, mitä paranemista se muka on? Kohtuus ja kultainen keskitie ovat terveyttä, ei totaalikieltäytyminen tai ylilyöminen.
Syömisen kanssa asia ei kuitenkaan ole totaalikieltäytymismallisesti edes mahdollista ihan luonnollisista syistä, toisin kuin vaikkapa tuon esimerkkinä olleen alkoholin.

En ole koskaan tuntenut nälkää samalla tavoin kuin muut ympärilläni, sillä joko olen niin täynnä tai passiivisesti vain mätän koko ajan tai sitten epähuomioin koko tunteen, kunnes se menee noin vartissa ohitse.
Minulla on joka päivä tahtojen taisteluita sen suhteen, pidänkö ruokaorgiat tai että oksennanko muuten vain tuntiessani itseni täydeksi. Suurimmalti osin voitan nämä sillä, että keksin muuta tekemistä, kuten tupakoin ja makaan vatsallani hetken sängyssä, oksentamisen kalorienkarkoitustehohan menee ihan muutamissa minuuteissa syömisen aloittamisesta, joten sitä vain sotkee oman kroppansa vatsahapoilla muussa tapauksessa.
Oksennan kyllä vielä silloin tällöin, jos olen syönyt liiaksi ja oloni on karsea. Väärinhän se on aina, vaikkei sitä tekisi sen vuoksi että ei halua lihota, mutta silti olen päättänyt antaa itselleni tavan anteeksi. En tee sitä pitääkseni painoani alhaalla, tällä hetkellä en edes tiedä numeroistani muuta kuin sen että olen 5-7 senttiä leveämpi kuin vuoden alussa, mikä tarkoittaa melkein 10 kilon painonnousua, mikä ei sekään ole terveellistä näin lyhyessä ajassa.

Olen "remissiossa" syömishäiriöni kanssa, sillä se ei hallitse arkeani kuten ennen. En ajattele asiaa 24/7, on päiviä tai jopa viikkoja, jolloin en ollenkaan. Ihminen tarvitsee vain muuta tekemistä, että voi päästä eroon tästä elämää kokonaisvaltaisesti syövästä sairaudesta, ja siksi vähän mietityttää, mitä syksy tuo tullessaan töiden loppumisen ja suunnitelmattomuuden kanssa, siihen sekaan vielä se, että polijutut ovat solmussa kuten ovat.
Se, että parisuhteeni voi nyt ihan hyvin, ja että kaveruussuhteita on kunnossa useampikin, ei takaa vakaata tulevaisuutta, mutta paras mitä voin, on yrittää parhaani. Ja olla tuntematta syyllisyyttä puutteistani ja huonoista tavoistani, sillä stressaamalla niistä vain pahentaa tilannetta.

Poissaolemista

En pidä viimeyöstä.
Minua ahdistaa, henkisesti ja fyysisesti, ja ilmanraikastin on vain rikki eikä piippuakaan ole mukana, inhalaattoreista ei kohdallani ole paljoakaan iloa jos kerran ei saa syvään vedettyä henkeen.

Itkettää, ja iskä kantaa omaan sänkyyn, päähän sattuu pyörtyminen, mahaan koskee ummetus, lepäilen, koetan onneani vessassa, mutta ulostemassa on viikossa niin kovaa ja pakkautunutta, ettei sitä saa ulos ihan niin vain.

Iskä kysyy jaksanko mennä töihin, mutta pakkohan minun on, minust tuntuu et miä meen sekasin taas, itken kun sen yöpaita tuoksuu mökiltä, eikä se sano mitään, silittää vähän selkää ja painaa hikisiin lakanoihin ja menee takaisin nukkumaan äitin viereen.

Kuuma, kylmä
Kuumakylmä
Kuuma
Kuuma
Kylmä aamu, tyhmä kärpänen jää jumiin peittoni alle ja surisee naamalla joka on piilossa aamulta, herätyskello kääntyy herättämään seitsemältä kuuden sijasta. En minä ole nukkunut, mutta en halua vielä noustakaan kun ei mikään taas jaksa huvittaa, minun on jo nyt niin ikävä kotiin.

On niitä ajatuksia mistä en tykkää.
Mieluummin kuolisin kuin ajattelisin pahoja.

Tilasin eilen valokuvia, itkettää ne vanhat kuvat itsestään, en minä tajunnut, en minä nähnyt, miten se on mahdollista, mutta sitten taas, miten on mahdollista että nyt olen taas näin suuri, vain puolessa vuodessa, ei se kuulosta terveelliseltä, olen kohta 15 kiloa suurempi kuin vuosi sitten, vaikka tiedänkin että se on terve suunta. Enkä minä painoa stressaa, liikkumatonta suolistoani vain, kun se sattuu ja turvottaa.

Haluaisin pyytää äitiltä anteeksi että tuijottelen taas, vaikken sitä edes itse tajua. Olen vain väsyksissä.

Toissajouluisia valokuvia
Ai vittu mikä bulimikko?!
Pyörempiä kasvoja ei voisi ollakaan
Vaikkei sitä itse silloin huomannut.

Ei kullat enää ikinä.

Miksei itseään voi nähdä toisten silmin, ja vasta vuoden päästä näkee kuvasta kuinka sairasta se on ollut? Miten niitä ajatuksia on voinut olla pää täynnä?

Oh Lord guide this blessed rock

Aurinko paistaa sänkyyn ja on niin lämmin. Makaan Leijonan selän päällä ja kaipaan juotavaa tainnuttamaan krapulani.

Eilen puistokänneiltiin tyttöjen kanssa, pakarassa on hyttysenpuremia.

Kaulassa on vain hampaanjälkiä.

Kaupassa ahdistaa, ostan tortillatuotteita, jumboherkkusienet Latviasta maistuvat hyvältä basilikassa paistettuna. Harmittaa kun alas menee vain kolme, tai se kolmaskin on jo taistelua, paketissa on kuitenkin kahdeksan maissilättyä.

Ehkä tässä vielä ehtii maha laskeutumaan.

Piti olla tyttöjenilta, tai ehkä sitä vielä onkin, ehkä ei kuitenkaan, ehkä en haluakaan. Katsellaan Leijonan kanssa Simpsoneiden kolmattatoista kautta ja maistellaan kaljaa.

Eilen se ei edes ollut juonut kun tuli yhden maissa yöksi.

Äsken vielä teki mieli pitää bulimiaorgiat, tai on koko päivän tehnyt, varsinkin kun Leijona lähti käymään kotona, mutta nyt on taas kaikki hyvin.

Kerroin eilen avoimesti bulimiastani, pulautin sen suustani aika vahingossa ja sivuuttaen sitten aiheen, koska se ei oikeasti ollutkaan niin tärkeää tai vaikeaa.

Entinen tyttöystäväni kertoi syöneensä kolme laattaa Efexoria muutama viikko sitten, se pysäytti hieman, koska puhutaan niin usein puhelimessa, mutta se ei ole osannut kertoa asiasta.

Aiviksella on ollut iskää ikävä, se touhuaa ja pyörittää pyllyään Leijonan syliä vasten ja tuhnuttaa sen paitaa.
Onhan se kuitenkin meidän vaava.

Kun hävettää

Viimeisestä oksennuskerrastani on jokunen kuukausi aikaa. Sitä edellisestä reilusti enemmän.
Olen lihonut aikamoista vauhtia tämän kuluneen kuuden kuukauden aikana, painan nyt jkv alle 45 kiloa joka on tavoitepainoni, BMI 19, kun ennen joulua olin siinä jopa 35 kilon kieppeillä. Olen siis nyt ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen.
Toki pitäisi olla iloinen, koska vain näin voin tulla terveeksi! Minulla on jo nyt huono luuntiheys ja syön kalkki-D:tä sekä muita tärkeitä vitamiineja ja hivenaineita, sydämeni on rapakuntoinen ja saan nenäverenvuotoja ja mustelmia sekä migreeni- ja poissaolokohtauksia.

Eikä minua niin usein enää läskiahdista, mutta kyllä niitäkin päiviä on, mutta; eikös sen pitäisi olla ihan normaalia? Ei kukaan ole joka päivä tyytyväinen itseensä.
Minulla ei ole sopivia housuja. En pidä sellaisia housuja sopivina, jotka puristavat eli jos maha pullottaa makkaralla tai jenkkikset puskevat silmään tai reidet kiristävät, housut eivät ole sopivat. Minulla on sekä kokooni että sukupuoleeni nähden suhteellisen leveä lantio ja pakarat, olen pelannut jääkiekkoa kuitenkin niin monta vuotta. Peruslihaksistoni on siis alapuoliskoni osalta ihan hyvässä jamassa. Lihon siis helpoiten jenkkiksistä ja reisistä. Ja minä en tykkää jenkkakahvoistani, niistä olen ajatellut hankkiutua eroon kesän aikana.

Koska syömishäiriöni on vielä niin tuoreessa muistissa, lähiympäristöni suhtautuu kaikkeen urheilusta mainitsemiseenikin hyvin skeptisesti. Ja tiedän että se on huolehtimista, etten vetäisi överiksi, mutta se samalla alistaa elämääni suhteettoman paljon. Minua hävettää kaivata ihan pelkkää hyötyliikuntaakin. Ajattelen itsekin niin että ei minun kannata mihinkään kauppaan lähteä kävelemään, ensimmäisenä liikkumisvälineenä mieleeni tulee jos henkilöautoa ei ole käytössä bussi, ja maksan siis lähes kolme euroa pienestä matkasta, josta selviäisin kävellen noin 20 minuutissa, hyvillä kengillä vartissa.

Minua hävettää ajatella liikuntaa, ja minua hävettää sekin että muut vitsailevat siitä kuinka "pieni" olen vaikka syön kuin hevonen enkä harrasta mitään. Koska toisilla se vain menee niin. Ehkä minä olen nyt tullut siihen ikään kun pituuskasvuni on totaalisesti lakannut, mikä ei siis ihmisellä tarkoita sitä kohtaa kun ei enää kasva, vaan naisilla suurinpiirtein 19. ja miehillä 26. ikävuotta.

Minä kuitenkin pidän liikkumisesta. Kävelemisestä tulee hyvä olo ja euforiaan pääsee tekemällä lihaskuntoa ja venyttelemällä. Minun on vaikea motivoida itseäni liikkeelle, koska koen itseni tällöin epäonnistuneeksi. Se on itseään toistava profetia, en minä voi onnistua kun en minä oikeasti saisi.

Katselin äsken TV5:sen ohjelmaa Ylipainoinen perhe, oli muuten aivan ihana se CP-vammainen tyttö, niin elinvoimainen ja kyllä samastuin täysillä. Samalla tein lihaskuntoa. Sitä ennen minua vitutti ja tylsistytti. Nyt minua hymyilyttää ja olo on mukavan raukea. Siinähän se samalla meni, tavallisesti olisin vain maannut lattialla luultavasti monta tuntia kun en olisi vain saanut itseäni ylös - kun ei olisi ollut mitään syytä.
Minulle tulee hyvä olo liikunnasta.
Liikuntaa tulee harrastaa, olit sitten minkä kokoinen tahansa. Se suositeltu 3-5 kertaa viikossa 1-2 tuntia kerrallaan päivittäisen hyötyliikunnan lisäksi koskee meitä kaikkia. Minua ja sinua.
Kenelläkään ei ole oikeus teilata toisen urheilumieltä vaan pikemminkin miettiä omaa asennettaan.

Minulla on oikeus liikkua.
Minulla on oikeus olla tyytymätön ulkonäkööni.
Minulla on oikeus inhota jenkkakahvojani.
Minulla on oikeus haluta vahvemmat lihakset ja saada itsestäni raamikkaampi ja voimakkaampi.
Minulla on oikeus vuokrata salikortti.
Minulla on oikeus puhua liikunnasta ja ruuasta, se ei automaattisesti tarkoita sairasta.
Minulla on oikeus haluta elää terveellisemmin.
Minulla on oikeus saada tyydytystä tuloksista.
Koska minäkin olen ihminen.

Minulla oli syömishäiriö,
mutta se ei ole nyt akuutti vaiva, koska tunnistan oireet ja minusta ne ihmiset jotka tuhlaavat elämänsä johonkin josta eivät edes nauti, kuten syömishäiriölle tai ylisuorittamiselle koulussa, ovat turhia niin kauan kunnes tajuavat tämän. Koska ei sitä mihinkään muutu ulkoapäin tai toisten silmissä, jos ei tiedä edes mitä itsensä sisällä on.

Mutta minäpä tiedän, ja siksi olen askeleen edempänä.
Mutta silti minua hävettää.

Vittu oon niin läski

Koulukaveri 60 kiloa kuuluttaa laihduttavansa: sitä ja sitä ei voi tehdä ja voi vittu kun pasta on sen lempiruokaa jota se vetää pussin kerralla naamaansa, uskoo kaikkiin höpönpöppövinkkeihin ja kyselee hyviä neuvoja painonpudotukseen.
Minulle tulee vaan paha mieli huonosti nukuttujen yöunien jälkeen, pakkanen kipristelee poskilla, poltan tupakkaa yksin koska neiti hyvätapainen taas meinaa lopettaa, as if sanon minä.
Haluan huutaa sen naamalle ettei tuossa tilanteessa ole voittajia, joko viet sen liian pitkälle tai sitten jätät viikon päästä kesken. Ihan kaiken. Josta seuraa huonoa itsetuntoa siitäkin.
Säännölliset elämäntavat: aamupuuro, ravitseva lounas, välipalajukurtti jos siltä tuntuu, ja päivälliseksi vaikka valkuaismunakasta juustolla, tai keittoa ja näkkileipää päällisineen. Rasvaa tarvitsee tai muuten säästöliekki puskee heti päälle.

Syön salaatin ja juon lasin maitoa, kahvitauolla teetä, se vaivihkaa vilkuilee lautasmalliani ja jättää sitten näkkileipänsä rauhaan, eikä perunoita ole enää sen lautasella sitä viittä vaan yksi lihanökäreen vieressä.
Hotkin oman ateriani pois ja menen tupakalle, jälleen kerran yksin. Menkööt se sen aamulenkeille yksin, ja iltalenkeille, ihan miten vaan tykkää, jos tällaista peliä on pelattava.

Nyt kyllä vituttaa.

Voisin kertoa sille oikein hyvän salaisen vinkkini: tunge sormet kurkkuun ja kanita syöty ruoka ulos. Ei siinä kaikista kaloreista pääse, eikä paino laske muutenkaan kunnnolla kun on niin täynnä nestettä.

Läskiahdistaa.
Tahdon myös laihduttaa heti kun joku muu on sitä aloittamassa.
Ehkä haluan vain olla paras kaikessa.

Laihuus ja luut ja osteoporoosi ei ole kaunista, se on vitun ällöttävää eikä kukaan kadehdi itsekidutusta, irvistelee vain. Parempi olla kunnossa, sillä saa miehiä.

Vuosi sitten olin syömishäiriökodissa opettelemassa syömistä, ja syömään minä todella opin. Ruokapyramidi oli upotetutta rasvaan, friteerattu ja vielä kuorrutettu keltaisella elämännektarilla, aamupala, lounas, välipala, illallinen, iltapala, yli kolmetuhatta kilokaloria päivässä. Mutta mikäs siinä oli ensialkuun ollessa; "ilmaista" ruokaa.

Kunnes ruokaa tuli korvistakin ulos, eikä enää voinut alkaa nirsoilemaan kerran painon oli saanut nousuun ja kaikki anoreksia-puheet tyrmätyksi.

Oksensin ensimmäisen kerran vuosi sitten. Marjapiirakan jälkeen suihkussa, jonka käyttämiseen ilman vahtia olin ansainnut hyvällä yhteistyöllä.

Enkä tuntenut mitään.

Mikään ei tuntunut miltään.

Myöhemmin vasta tajusi, että ihmisillä on eri asioihin luonnostaan lahjakkuutta.

Ja minulla se lahja koski oksentamista, joka ei tuntunut miltään.

Syksy on tullut taas vaivihkaa.

Tänään olen syönyt hyvin masentamisesta huolimatta, ja niinhän minun pitääkin. Haaveilen itseni lihottamisesta neljäkymmentäkiloiseksi - ilman vasta-aiheita itseltäni. Viitisen kiloa.

Anorektikkotyttö kävi tänään, keskustelu rajoittui ahdistuksesta puhumiseen, sille nauramiseen ja ilman viilenemisen sadatteluun.
Junalaiturilla seisominen oli vaikeaa, takerruin kiinni pieneen Toblerone-patukkaan ja nyökkäsin hyvästini kun se arkana astui sisään kulkuneuvoon. Jäin yksin Tobleroni kanssa, ensimmäisen makeisen, jonka itse uskalsin ostaa kaupasta yli puoleen vuoteen ajattelematta, että kaikki katsovat. Sitä että kohta minä ainakin olen läski jos mässäämistä jatkan.
Sänky on pehmeä ja postista haettu paketti odottelee Leijonan tulemista kotiin, kiva koti-ilta tiedossa. Kaapissa on Jakkimakupala, pöydällä on leipäpussi, kaikki muukin hyvä odottaa syöjäänsä, mutta minä järkeilen tänään. Että miksi vitussa sen tekisin.
Jälkiuunileipä on parasta leipää mitä on: sitä ei tarvitse syödä kuin yksi palanen.

Lukko

Fyysisiä tuntemuksia patoutumista ja henkistä väkivaltaa - muuta ei tunnu löytyvän tästäkään päivästä.
Eilen en mennyt kouluun, en minä sitten pystynytkään. Tai pystynyt pakottamaan itseäni noustakseni ylös sängynreunalta, johon istuudun joka aamu ulkovaatteet niskassa kenkiä myöten tuijottamaan kun aika juoksee. Puhelin kädessä valmiina näpyttämään luokanvalvojalle ja Elmolle viestit, että en tänään ole tulossa. Tekosyiden väriä pienen muutaman rivin tekstin joukkoon, ja sitten pahan olon purkautumista koko päivän jatkuvana tärinänä.
Lähteminen on niin hankalaa.
Kyllä minä koulussa voin olla.

Romantikkojen mukaan elämäni pitäisi nyt olla ruusunpunaista. Maanantai päättyi kukkakimppuun, allekirjoitettuun avioeropaperiin ja tummanpunaiseen sormuskoteloon.
Jo nyt rehut näyttävät menettäneen loistonsa, paperi on viety sinne minne kuuluukin ja sormus toivottavasti on palautettu vähin äänin. Minä en halua edes nähdä sitä. Ja se tietää sen. Että kyllä minä voin rakastaa, mutta en luvata mitään ikuista. En suostu luopumaan ainoasta elävästä haaveestani; tylsästä yksitoikkoisesta arjessa. Perheestä. Vaimosta ja lapsista, rivaripäädystä ja 5-ovisesta autosta, Volvoa en kyllä ikinä halua.
Voin pyytää anteeksi sitä että en ole edes kahtakymmentä täyttänyt, että minulla ei vielä ole ollut mitään, ja sillä on. Sillä on ollut se kaikki jo. Parempi katsoa vain rauhassa.
I never promised you a rosegarden.

Saan sovittua hoitajani kanssa viikottaisista käynneistä. Ja lääkärinajan.

Käyn äitin kanssa "pienellä lenkillä", kaksi tuntia juoksemista tuli perseen alla, parempi aloittaa kevyesti kun ei puoleen vuoteen ole saanut itseään liikkeelle/saanut lupaa liikkua. Anoreksia-minä on innoissaan kivistävistä monet penikat kokeineista pohkeistani huolimatta ja yrittää jättää iltapalan välistä, aamupalan välistä ja kouluruuan välistä.
Hoitajani kysyy ensimmäistä kertaa, ajattelenko sairastavani syömishäiriötä, ja minkä nimistä. Se säpsähtää silminnähden kun kajautan karheutuneella äänelläni bulimiaa.
Se kysyy miten olen syönyt ja nukkunut, ja välttelen ja kerron nukkuneeni nyt ihan hyvin. Entä syönyt?
Ihan hyvin? En ole oksentanut sunnuntain jälkeen. (sitten tuli tämä päivä)
Miksi niin?
Ruoka on kallista. Ajattelen asiaa, mutta jätän sitten ostamatta. Eiköhän se ruuan kanssa pelleily ole aika edesvastuutonta, siirtää ahdistuksensa johonkin konkreettiseen jota voi hallita. Olemalla syömättä, tai syömällä ja oksentamalla. Sen sijaan että tekisi pienen itsetutkiskelumatkan ja selvittäisi miksi tälläistä peliä täytyy pelata.

Niin minä ajattelenkin. Päivittäin. Kuinka helppoa se olisi, olla vain syömishäiriöinen. Ahdistua asiasta jolla on kasvot.

Lattialla odotti kortti mummilta - loukkaantunutta solvausta rivi toisensa perään, juuri sellainen jonka itsekin voisin lähettää.

"Olen pettynyt kun en nähnyt sinua pyhänä -- olen väsynyt."

Totta kai otan sen itseeni. Että olen tehnyt väärää. Kun en itsemurhahimoissani ole edes isoäitiäni käynyt tervehtimässä vain siitä syystä että kenen vain naaman näkeminen nostatti kyyneleet silmiin.
Vaikka olen se lapsenlapsi joka käy siellä useiten. Se jota inhottaa katsella rappeutumista, se joka puristaa kyntensä käsivarteensa ja nyökyttelee päätään kuunnellessaan itseääntoistavia kertomuksia edellispäiväisestä, vai maanantaisesta, vai viimeviikollako se olikin, ja olikohan se Katja, vai Paula, vai Memma jonka näki kaupassa nyt taas. Se joka ei oikeasti jaksa, mutta jaksaa silti, koska muut eivät jaksa edes välittää.
Äiti ei voi nyt tätä asiaa hoitaa, ne menee iskän kanssa lauantaina naimisiin.
Ja minulla on olevinaan kiire sen puvun kasaamisen kanssa.

Eilen jaksoin vähän, tänään taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Tunnin päästä on kirjoitusryhmä. Ehkä se tekee hyvää, en saa itsestäni mitään irti.