Sosiaalinen ruokavallankumous

Tänäkin viikonloppuna ajattelin, että voisin mennä äitillä käymään, kerran oli tylsää ja ikävä.
Heti tämän ajatuksen perään iskee se perkeleen kuiskutus: mutta söisin siellä niin kamalasti.
Enkä sitten mene mihinkään.

Minulla on jo useampi päivä viikossa, kun en mieti syömistä ollenkaan. Syön kun on nälkä tai siis kun tuntuu siltä, välillä tulee pidempiä taukoja, välillä taas napa vetää kamalan kasan ruokaa tuntematta itseään vieläkään kylläiseksi. Häiritsen itseäni tuijottamalla Simpsoneita, pitämällä välitupakan, piirtelemällä... kaikella mahdollisella työnnän pois ruoka-ajatuksia.

Siitä ei ole kauaa. Vaivainen vuosi ja muutama kuukausi. Kun olin pahimmassa ahmimis-oksentamis-kierteessä ikinä. Pelkäsin ulos menemistä, vierailuja. Äitille oli kamala mennä, sillä sen pari tuntia mitä muutamankin kerran viikossa niiden katon alla vietin käytin tunkemalla kurkustani alas kaiken eteentulevan, sen jälkeen kengät jalkaan ja takki päälle ja täysi huuto päälle että joku heittäisi minut kotiin. Portaat juosten toiseen kerrokseen, ovi auki ja perästä kiinni ja kipinkapin kumartamaan posliinia.

Ennen kävin mummilla harva se viikko, nykyään... noin kerran, kaksi vuodessa, kun syyllisyys soimaa. Koska siellä pitää syödä.
Äitillä pakkosyömisestä olen päässyt, tai kyllä minä siellä vieläkin mätän koko ajan, mutta en näe sitä ongelmana samaan tapaan kuten ennen. Minua ei enää pelota olla äitillä niin paljoa, mutta mummille menemistä kyllä pelkään yli kaiken.
Tosiasiahan on se, että odotan joka päivä puhelua siitä, että mummi on kuollut.
Se musertaisi minut täysin.
Mutten silti saa itseäni viettämään aikaa sen kanssa, en vaikka kuinka haluaisin.