ihan puhkipahki ja paahtoleipä minilättalla on nam!

Mie tykkään mun alakropasta. Pohkeet on mun pohkeet ja vaikka polvet on aina paskana ja sijoiltaan ei niissä mitään vikaa ole ulkoisesti. Kotiin kävellessä tokaisin avokillekin että mulla on aika kivat reidet. Iteasiassa. Ei mun perseessäkään sinällään oo vikaa, vaikka siinä onkin sellumöhköä, en niistä välitä. Siinähän on, se kuuluu elämään, mitäs olen eläny liian vähällä rasvalla ja muulla ravinnolla sekä liikunnalla että on nestettä päässy keräytymään ja aiheuttamaan appelsiiniefektin.

Se mistä en niinkään tykkää taas on jenkkakahvat ja vyötärö-rintakehäalue joka nyt on vaan tyhmä. Kädet on sinällään ihan kivat kunhan saa lihasta. Nilkkojani ja ranteitani en vaihtais vaikkei ne mitkään maailmankauneimmat olekaan, mutta hei ne on mun ranteet ja nilkat.

Naama tarvii jumppaa, se on jäänyt tosi vähälle ja sen huomaa kun tässä parin vuoden aikana on otsa valahtanut ja silmät aika usein turvoksissa, elämäntavoillahan siihen parhaiten saa muutosta aikaan.

Nyt kaksi iltaa pihalla häppeningeissä viettäneenä sitä voi vaan sanoa että kyllä se ulkoilma on kivaa ja kaunistaa ja tulee hyvä mieli ja nyt on suuri haaste saada itsensä viikonloppunakin pihalle muussa kuin juomamielessä (vaikken hei ookaan tässä keväästä alkaen liiemmin juopotellutkaan mikä on aika suuri saavutus!)...

Nyt täytyy mennä lohduttamaan Leijonaa joka mustasukkailee. Oltiin häppeningin jälkeisellä kaljalla/syömässä ja siellä oli sen mielestä ihan liian ystävällisiä ihmisiä. Toisaalta aika kivaakin kun ei se pitkäänaikaan ole ollut niin omistushaluinen.

Kun minä haluan kasvaa isoksi, minusta tulee mormooni

Hyvä Joulupukki!

Minä kirjoitan tänä vuonna hyvin aikaisin, koska pelkään, että muuten en muista, ja ehtiihän tässä nyt toivelistaansa vielä päivittää, jos jokin tulee tarpeettomaksi/ehtii jo ilmiintyä elämääni/haluan jotakin muuta vielä!

No, ensinnäkin, että päästään näistä turhista niin maailmanrauhaa ja bla bla sitä kaikkea mitä on pakko toivoa että vaikuttaa oikein kiltiltä pojalta, mitä minä kyllä olenkin tänä vuonna tähän mennessä ainakin ollut. Tai ainakin kovasti yrittänyt olla.

Koska olen hyvin lyhyt ja sen takia koen suuriakin masennuspuuskia lähes viikottain, toivoisin hieman lisäpituutta, 10-20 senttiäkin sopii vallanmainiosti.

Sen lisäki kivaa olisi saada uusi talvitakki, sellainen missä on karvareunushuppu.
Myös tykkäisin, jos saisin enemmän aikaa lasteni kanssa,
ehjän pään,
uuden sydämen vanhan reistailevan tilalle
sekä...
no, joulusuklaata tietenkin!

Haluaisin että toisit Leijonalle vähän naisenlogiikkaa ajatteluun, tai jos ei sitä ole varastossa, niin ainakin Anttu-logiikkaa.
Ja se kaipaisi myös uusia pitkiäkalsareita, ne vanhat on aika rikkinäisiä jo, sekä hyvinkäytettyjä.

Hmm, mutta tarvittaisiinko me muuta?
Vauva olisi ihan kiva, jos järjestyisi mitenkään... nykyisillä rakennusaineilla ei saa kuin sotkuisia lakanoita aikaiseksi ja alkaa jo vähän surettaa, ettei tästä tule mitään kaikesta haluamisesta huolimatta.

Mutta siinä kaikki, mihin tarvetta olisi, tällä kertaa, muistaisithan myös Aivovasaraa ja kaikkia läheisiäni jollakin mukavalla, toivottavasti sinulle kuuluu hyvää ja jaksat vielä lukea näitä kirjeitä joita tulee ympäri maailmaa!

Anteeksi, etten ole kirjoittanut niin moneen vuoteen...

Toivoo Anttu 20 vuotta, Suomi

Blow me away

10 vuotta (2000) sitten minä...
1. yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran
2. olin ensimmäisen kerran suljetulla
3. lopetin yrittämästä koulussa.

5 vuotta (2005) sitten minä...
1. muutin Englantiin
2. rakastuin Aiméeseen
3. sain tietää että meille syntyy Nathaniel.

2 vuotta (2008) sitten minä...
1. sairastuin bulimiaan
2. muutin takaisin Suomeen
3. muutin Leijonalle.

1 vuosi (2009) sitten minä...
1. olin kihloissa.
2. aloitin kymppiluokan
3. muutin pois Leijonan luota.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. olen tehnyt töitä yli voimavarojeni
2. en ole joutunut vielä suljetulle
3. olen lukenut kokonaisia kirjoja ensimmäisen kerran i k i n ä.

Eilen minä...
1. itkin pitkästä aikaa
2. söin tortillasipsejä ja salsaa
3. kastuin läpimäräksi
Tänään minä...
1. heräsin puoli neljältä
2. keitin Leijonalle makaroonia
3. sain miun kultakanin kotiin hoidosta!

Huomenna...
1. toivottavasti jaksan siivota
2. pesen koneellisen pyykkiä
3. käyn kaupassa ostamassa karkkia.

From bad to okay

Siitä tietää että lääkitys pelaa jotenkin kun kiukkukohtaus menee ohitse sinä aikana kun kapuaa portaat ylös omaan kolmanteen kerrokseen, tai siinä kohtaa ei enää tee mieli tuhota kaikkea, tai tekee, muttei enää jaksa, itkee puoli tuntia silmänsä turvoksiin ja sen jälkeen vain... on. Mikään ei tunnu miltään. Välillä tulee vitutusaaltoja, mutta... muuten ei mitään. Pientä surua, iloa, mutta sitten taas tyhjää.
Efexor on aloitettu minulla tasaamaan juuri tunteidenvaihtelua.
Mutta valitettavasti se, kuten kaikki muutkin masennuslääkkeisiin luetut lääkkeet tappavat myös suurimmanosan positiivisista tunteista. Plus miinus nolla. Ainakin itsetuhoisuus kestää vain veitselle raahautumiseen asti ja sitten ei enää sekään huvita.

Leijonalla murtui ulna, eli onkohan se sitten kyynärluu tai jokin suomeksi, minulle tutummat on latinankieliset nimitykset työhistorian takia. Sillä on kuusi viikkoa sairaslomaa, kun Tapsu sen raahasi puoli seitsemän maissa ensiavusta se kipulääkepöhnäisenä oli kiimainen kuin kilipukki mutta sammui sitten ei mitenkään yllättäen kahdessa minuutissa niskaani, ja kulutinkin suurimman osan illastani sen 90-kiloisen ruhon alla maatessa ja miettiessä, tai ei, en miettiessä, en minä edes muista mitä olen ajatellut, koneillut vain ja tilannut sähköpostiviestin mukaan kirjoja Bookplussalta.
Sekä juonut kaljaa.

Olen todella vihainen kuitenkin vieläkin siitä, etten päässyt viettämään viikonloppuani suunnittelemallani tavalla, se olisi ollut juuri sitä mitä olen kaivannut; hieman poikkeusta rutiiniin mutta rauhalliseen tapaan hyvässä seurassa, saunoessa ja energiaa ulkohommiin purkaessa. Sen sijaan että istun kotona ryyppäämässä yksin tai sitten baarissa ryyppäämässä toivoen voivani olla kotona yksin.
Harmittaa ettei ole ketään ketä syyttää.
Ja hävettää se että tavallaan tuntuu kamalan lapselliselta etten edes äitillä lähtenyt käymään vaikka siihen suuntaan olin menossa. Mutta sitten taas olen loukkaantunut sille vääryydelle, ettei ne voineet aiemmin ilmoittaa vaan pistivät kiirehtimään ja sen jälkeen istumaan asemalla tylsistymiseen ja suuttumukseen asti.

Huomenna on kuitenkin uusi päivä, ja yritän käydä edes ostamassa maitoa, vaikka tekisi mieli jopa lähteä kaupoille pettymystä purkamaan materiaan...

Mykkäkoulu ohitse onnistuneesti

Taideterapiaa! Minulle annetaan pastelliliituja, öljypastelleja, hiiliputki, puuvärit ja vahakynät eteen, aiheena on labyrintti, meitä naurattaa tädin kanssa kun saan puhallettua väripölyn paperilta ja päästään tutkimaan tuotoksiani. Vielä yksi kerta tätä menettelytapaa ainakin jäljellä, minä tykkään siitä; piirtämisestä ja luovuuden rikkomisesta, vartissa ei tarvitse saada aikaan mestariteoksia vaan löytää itsestään uusia puolia.
Vaikka tasapainoksi haluaisi myös puhua asioista.

Ostan ensin yhdet saapikkaat, sitten toiset... ja katselen kolmansia, mutta on jo pakko kieltää herra kenkäperverssiä olemaan koskematta enää yhtiinkään italialaisiin herkkupopoihin ja siirryn Instrumentariumiin varaamaan ajan näöntarkastukseen; haaveena uudet kehykset jopa. Jos sitä jopa laseja tulisi käytettyä eikä aina vain siristeltyä takapulpetin näkövammaisena.

Kiivasta viestittelyä Leijonan kanssa, se haluaa nakkikastiketta ruuaksi, minä taas haluan mennä käymään äitillä. Kassini on hävittänyt opiskelijakorttihakemuslipun, kassatäti kysyy etteikö tosiaan ole alennuksia.

Leijona on ihan punainen ja hikinen ja läähättävä kun se nappaa kiinni hihastani laiturilla ja sanoo heipat ja antaa suukon ja halin ja eskimopusun. Vilkutan sille ikkunasta ja kuuntelen Musea (jota ei tämän kuun alussa ollutkaan varaa lähteä katsomaan Manchesteriin veljen vaimon seuraksi) seuraavan 42 minuuttia.
Meinaan jäädä äitille yöksi, mutta päätänkin sitten lähteä vielä illansuussa kotiin, se tulee vastaan ja kävelee kanssani pimeässä kotiin.

Tänään en torkuta kelloa vaan nousen suoraan ylös, torkku on klassisen petollinen. Edes suussa ei maistu paha aamuhönkä, syön aamupalaa ja katson pari jaksoa Simpsoneita Leijonan herätellessä itseään kahvikupillisella. Se juo viimeiset maidot, eikä lupaa tuoda mukanaan uutta, mutta omapahan on häpeänsä, en minä sitä niin paljoa kaipaakaan toisin kuin se, joka lantraa kahvinsa sillä fifty-fifty.

Eno soitti tuovansa vielä tänään mummin lähettämää marjapuuroa, nams!

isona minä olen iso

plinm plim
ovikellolta toiselle
rappukäytävä kaikuu kilinästä, herään painajaisistani maailmanlopusta
kun naapurin pariskunta herää kikattaen.

kommunikoin tekstiviestein vain
en jaksa vastata puhelimeen muuten
vaikka se soi ja soi ja soi.

tule koululle syömään
ja niin minä menen.

K. Kumela

ps. kiitos minttumaarialle kiertopalkkiosta ♥

Neiti Tuhkimo otatko huikkaa mun rommista?

Minä ja kaksitoista muuta, ei voi sanoa kolmetoista, se ei tietäisi hyvää. Pää ei leikkaa mutta huutaa vittusaatanaa, en muista mikä oli totta ja mikä unta, viikonlopun jäljiltä oma tukka, joka on ollut tungettuna peruukin alle sojottaa paskaisena minne sattuu. Tyhjiä viina- ja kaljapulloja, ruskeita läikkiä lattialla, ripsiliimaa vieläkin silmissä ja niskat on niin jäykät ettei uskalla kääntää päätä.

Minusta tuntuu kuin olisin ollut tuhma, vaikken pitkään aikaan olekaan juonut aivojani pihalle, horjunut korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pitkin mukulakiviä ja väläyttänyt ajokorttiani, jossa näytän Bob Dylanilta, pokeille. Ottanut vastaan ilmaisia drinkkejä baaritiskillä ja tanssittanut kasvottomia ihmisiä, kuunnellut ihmissuhdedraamaa tupakkakopissa tai oksennellut pitkin vessan lattioita punaista.
Minusta ei oo enää kiva juoda... olenko mie oikeesti niin vanha...
Kaljakeissi lähtee sunnuntaina ovesta ja lähes välittömästi Hoipapoika vaihtuu sen tilalle, jauhetaan, ajellaan, käydään kahvilla, tai enhän minä juo kahvia mutta kaakaota kyllä, ja jauhetaan lisää. Se vie minut epähuomiossa kämpilleen asti, naurattaa, takaisin meille, lakanat on pyörineet valmiiksi pesukoneessa ja saan ne vihdoin kuivumaan.

Tavallaan riideltiin Leijonan kanssa perjantaina. Se lähti töihin, minä kouluun, eikä siitä kuulunut mitään. Ei siitä ole vieläkään kuulunut mitään, se on uudella talollaan, ja kai se on ollut töissäkin, en minä tiedä, vituttaa, ja vituttaa se että suutuspäissäni teen vaikka mitä.

Tänään poljin lähikaupalle sen aukeamisaikaan, oli pakko lähteä, en halunnut olla kotona, kun toinen kuorsaa likaisissa lakanoissani. Teen sille aamupalaa ja keitän aamukahvit, se kiittämätön ei edes syö vaikka valittelee nälkäänsä, totta kai siinä kuka vain vihastuu, katkeroituu, en minä tiedä, minun tulee niin kova ikävä Leijonaa vain, koska se olisi kiittänyt vaivannäöstäni ja antanut aamupusun ja laittanut ne pyykit puolestani kuivumaan ja katsellut kanssani aamupäivän Frasierit, mutta Kaljakeissi onkin itsekeskeinen paskiainen joka sanoo että se tykkää kamalasti mutta miksei se sitten vittu osoita sitä mitenkään ja miksi se kiusaa eikä anna olla.

Minä en  j a k s a  tällaista. Miksei kaikki vaan voisi olla niinkuin pari päivää sitten.
Ja miksei se kusiaivo tule jo kotiin?

Miksi koko ajan täytyy väsyttää vaikka nukun kellon ympäri?
Miksi olen aina myöhässä?
Miksei jaksa kiinnostaa?
Miksi torkutan kelloa tunnin ja silti nukahdan uudelleen kaiken sen vaivan jälkeen?
Miksi en muista edellistä päivää?
Miksi en saa mitään tehtyä?
Miksi en tunne nälkää enkä itseäni myöskään täydeksi?

ja ennen kaikkea
Miksi oksennan lavuaariin ja joudun poimimaan sieltä sulamattomia mandariininpalasia kaiken muun vatsahappohyökkäyksen seasta?

Elämää suurempia kysymyksiä.

Lääkärissä

Tänään pääsin pitkän pitkän tauon jälkeen tapaamaan päälääkäriäni, joka on vähintään yhtä sekaisin kuin psykotätini, jossei jopa yhtä paljon muissa maailmoissa kuin minä itse. Tykkään siitä naisesta kovasti, kyllä se asiansa hoitaa ja pitää asiakkaidensa puolia.
Leijona sekä psykotäti tapasivat ensimmäisen kerran, itseasiassa ne molemmat olivat mukana ensimmäistä kertaa kanssani lääkäriajalla.
Efexor-annosta ei nostettu, kuten olin uumaillutkin, ihan vain sen takia että olen siihen nähden suhteellisen nuori, ottamaan isoja annoksia, eikä kokonikaan puhu sen kannattavuuden puolesta. Kuitenkin sain uuden reseptin siitä ja Stellasta, sekä rinnalle aloitettiin unen takaamiseksi Doxalia, jota lääkärini kehui "jopa huumepuolen poikien tykkäämäksi", koska sen ei pitäisi ensialun jälkeen aiheuttaa kamalaa tokkuraa, joka kohdallani jo ilman lääkityksiä on kohtuuton: psykotätini naureskeli sitä, kuinka viime torstaina olin ollut aivan jäässä, ettei se koskaan ollut nähnyt minua siinä kunnossa, mihin Leijona kohotti kulmaa virnuillen, että sellainenhan minä olen joka aamu.
Siihen on syynsä miksen halua käyntejä kello kahdeksalle aamusta.

Minulle tehtiin lähete aikuispsykiatrian polille, kun tuo 21 tulee täyteen, en enää lukeudu mukaan nuoriin. Pelottavaa muutosta pehmitetään jatkamalla vuoden loppuun asti seurantaa myös nuorisopuolella niin, etten joudu tälle uudelle pelottavalle aavalle merelle aivan yksin seilaamaan. On todellä ärsyttävää ottaa itselleen uusia hoitokontakteja, kun ei voi olla varma kuinka niiden kanssa tulee toimeen.

Ehkä tuli vähän parempi mieli, huomenna on seuraava hoitokontrolliaika, joten kai tätä vielä tullaan puimaan.
Sitä vaan tuntuu ettei edelleenkään saa tarpeeksi aikoja, ja siitäkin on puhuttu, muttei niitä ole mahdollista vain järjestää. Minä en edes muista millaisissa tunnekuohuissa olen ollut viime viikolla, toissaviikolla, sitä edellisenä... Hyvä että juuri ja juuri saan palautettua mieleeni edellisen päivän oloja, sekin on jo vaikeaa.
Toisaalta taas tilanteessani, jossa koulu tulisi laittaa etusijalle, on turha hakea KELA-terapiaakaan, tuhlata niitä kolmea vuotta kun en edes ole vielä kunnolla selvillä syömisasioiden kanssa. Miksi minä niistä haluaisin mennä pälpättämään, kun unohtaminen ja itsensä tunteminen on siihen paras lääke?

Tänään on meiän äitin synttärit, ostin sille rannekorun, ilmeisesti se sen sai iskältä, sillä se lähetti yksisanaisen Kiitos-viestin.

Being a parent

Olen todella kateellinen niille, jotka saavat pitää pienokaisensa kotona, opettaa heille oikeasta elämästä päivästä toiseen ja hermostua jos jokin asia ei mene perille.

Meillä viikonvaihdevanhemmilla ei ole lupaa vihastua ja menettää hermojaan.

Meillä ei ole lupa rankaista eikä tehdä virheitä, tai lapsi ei välttämättä halua enää tulla seuraavalla kerralla takaisin.

Vanhimmaiseni lähti melkein heti aamusta kotiin, spagetti ja jauhelihakastike-lounassuunnitelma jäi sille tielle ja aamuohjelmien sylikkäin katselu vaihtui happamiin mandariineihin ja Charlie Sheeniin hiljenneessä asunnossa. Päämäärättömään pohdiskeluun siitä, koska seuraavan kerran saa omansa itselleen, ja samalla siihen samaan joka kerta iskevään pelkoon menettämisestä, joka varjostaa jokaista onnentäyteistä tapaamista.

Se tuntuu samalla kuin puukko sydämessä, tukan repiminen tukoittain päästä ja siihen kun kynnen lähdettyä sormesta iskisi avoimen kudoksen suolaan. Vähitellen henkinen kidutus vaihtuu vielä pahempaan tyhjyyteen, joka täyttyy pahoilla kekseillä, muroilla ja ehkä myöhemmin sormilla kurkussa, ihan vain että saisi muuta ajateltavaa, että tuntisi taas jotakin ja saisi otteen itsestään.

Vasta muutama vuosi sitten olin itse masentunut teini-ikäinen, joka haki oman isänsä huomiota ja suri sitä, ettei saanut haluamaansa, mutta ei minun enää ole vaikea ymmärtää sitä, minkä takia se vietti suurimman osan niistä päivistä, jotka sen perheen luona vietin omissa oloissaan kokouksissa ja ylitöitä paiskien.

Juuri nyt minusta ei tunnu siltä, että minulla olisi lapsia. Miten muka voisi olla.

Ja se on hyvin vaikeaa olla isä ilman lapsia.

Minulla on perhe laittoman harvoin

Lettutaikina valuu pitkin hellaa
jos palohälytin olisi paikoillaan, se huutaisi hoosiannaa
sokerin sulaessa sormiin.

Ompelukone huutaa
ja siksi se tuhma jätetään yksin huutamaan.

Meillä on rapisevia makeispusseja ja lottokupongit esillä
kosteuttavaa shamppoota ja hoitoainetta.

Miäki haluun halailla

Sunnuntai tulee liian pian eikä minulla ole aikaa rakastaa tarpeeksi.

Pientä perheenlisäystä

Pupun äiti soittaa ja kysyy ottaisinko Kummitytön siksi hetkeksi kun se käy työhaastattelussa, yhdeksän ja puoli kuukautta vanha tytöntyllerö nukkuu sylissäni muutaman tunnin ajan katsellessamme koulussa taidehistorian tunnilla dokumenttia abstraktista ekspressionismista ja päättää sitten vääntää löysät alleen niin että juoksen kesken kaiken luokasta ulos naama punertaen haisupommi mukanani tyttöjen käymälään, jossa on enemmän tilaa hoitaa tämmöiset asiat kuin poikien puolella.
Tehdään koulun jälkeen vaihtokauppa; minä annan Kummitytön takaisin ja saan eskarista rantautuneen poikalapseni luokseni viikonlopuksi. Tehdään heti pois läksyt, numeroiden ja kirjaimien jäljentämistä, ennen kuin Pupu alkaa tuttuun tapaansa huomauttelemaan porsasmaisesta elämäntyylistäni ja vaatii siivoamaan hieman jälkiäni.
Perusteellinen jynssäys vaihtuu pikasiivoukseksi iskän soittaessa, se tuo valkeassa kuljetuslaatikossa kotiini kolme pienokaista, jokainen toistaan piikikkäämpiä ja ärhäkämpiä. Minulta alkaa loppua tila kaikille kasveilleni, mutta suunnitelmissa on hankkia toinen senkki tiedäsittenmihinnurkkaanängettäväksi.
Leijona tuo Pikkupossunsa vierailulle, ne kolme syövät pitsanpuolikkaat keittiössä, mutta minua elloo, ja jätän välistä vakuuttaen popsivani oman osuuteni myöhemmin sen tarkemmin määrittelemättä koska toivoen, että Leijona vetäisi sen naamaansa vaikka aamupalaksi. Ruisleipä on parempaa ja saa huonovointisuuden edes hetkeksi helpottamaan.
Iltasaduksi on Tolstoin eläinsatuja, istutaan Pupun kanssa sille pedatun vuodesohvan päädyssä Leijonan sylissä ja katsellaan kuvituksia miehen kertoessa tarinat jo melkein ulkoa. Hyvää yötä kultapupu.
Hyvää yötä isi
peittelen pörröpään ja sammutan kattolampun, hetkessä se jo näkee uniaan ja odottaa aamua.
Minuakin väsyttäisi.

Brake it, fix it, download, re-boot it, brake it, fix it, download, shoot it.

Minäpä kerron teille pienen tarinan. Se on tarina yhdestä pojasta. Taidatte tietää kenestä.
Se oli omasta mielestään varsin tavallinen poika, vaikkei ollutkaan yhtä vahva kuin muut ympärillä olevat pojat, se ei ilti jaksanut välittää liikaa, sillä nautti pienistä asioista, kuten syksyisten koivunlehtien leijailusta, vesipisaroista ikkunalasissa ja keltaisessa purkissa olevan käsirasvan tuoksusta.
Yksi asia mikä sitä poikaa oli aina harmittanut oli se, että sen suu oli vinossa. Vasen suupieli roikkui inhottavasti ja sai naaman ilmeen näyttämään ilkikuriselta, vaikkei se poika pienempänä edes osannut tahallaan olla ilkeä. Se kovasti yritti olla kiltti, että siitä pidettäisiin, mutta aina välillä sille kävi niin että sen kerrottiin tehneen pahoja asioita, olleen todella tuhma, vaikkei se omasta mielestään kuitenkaan ollut.
Pojalla oli oma huone, toisin kuin pojan siskolla ja veljellä, jotka jakoivat huoneen keskenään. Heistä oli epäreilua, että tämä poika sai näin suuren etuoikeutuksen, mutta pojasta yksin oleminen tuntui yksinäiseltä, varsinkin kun ovessa oli lukko ulkopuolella, ja sängyssä lepositeet joilla poika köytettiin välillä yöksi kiinni. Silloin vaikka kuinka olisi pissattanut, piti odottaa että iskä tai äiti heräisi ja päästäisi pojan vapaaksi vankilastaan.
Nyt se poika ei osaa vieläkään olla aina kiltisti, vaikka kuinka haluaisi, vaan tekee pahoja juttuja itselleen ja muille.
Silti se ei haluaisi välittää niin kovasti, sillä sateenropina peltistä ikkunalautaa vasten kuulostaa mukavalta, tuoksukynttilä muistuttaa joulusta ja lakritsitee polttelee pirteästi kieltä. Ja se on siitäkin onnellinen, ettei sen enää tarvitse nukkua sängyssä jossa on lepositeet, tai lukitun yhden huoneen sisällä, jonka ikkunoihin myöhemmin laitettiin kalteriltin jopa, ettei se poika suutuspäissään lyönyt lasia rikki ja vuodattanut verta ympäri huonetta ja valkoisia ovenkarmeja.

Muovikassinirhauma kämmenessä.

Tänään minä herään vihaisena. Kello torkuttaa viimeisen eli kymmenennen kerran, siirrän sitä vielä vartilla eteenpäin ja raottelen silmiäni sateisena aamuna. Minua väsyttää niin kamalasti, nukahdin ehkä neljän aikaan viimein pakotettua itseni ensin makaamaan vuoteessa silmät suljettuina monen monta tuntia.
Pesen hampaat tekovalkaisevalla hammastahnalla sitä tahnaa varten suunnitellulla hammasharjamallilla, pesen naamani kevyesti kuorivalla ja viilentävällä salisyylihapposeoksella, poltan tupakan ja katson Timonin ja Pumbaan.

Punainen pipo on hukassa, maanmyyneenä laitan toisenvärisen hatun joka on ihan tyhmän mallinen enkä haluaisi käyttää sitä kun näytän tattipäältä, mutta en ehdi tukkaakaan laittamaan.
Olen kaksi minuuttia etuajassa nuorisopolilla, hoitajani on vain ennätykselliset kaksi minuuttia myöhässä.
Olen vieläkin vihainen ja haluaisin raivota ja huutaa, mutta en saa sitä irti itsestäni, se kysyy hyytääkö ja minä nyökkään.
Söitkö aamupalaa?
No en syöny.
Syötkö yleensä?
No en syö.
Miksi? Sitä miksiä se toistaa ja toistaa ja ärsyynnyn entisestään, kun ei oo aikaa! Just ja just pääsen sängystä ylös!
Se kysyy miten muuten on ruoka-asioiden kanssa mennyt, ja mikä vituttaa niin silminnähtävän kovasti.

Minulla on mennyt ruoka-asioiden kanssa aika vitun huonosti, koska ei ole mitään tolkkua siinä miten syön. Joskus paljon, joskus vähän, joskus karkkia, joskus vain ketsuppia. Ihan niin kuin aina. Minua masentaa että olen lihonut tämän vuoden aikana kymmenisen kiloa, eikä ole sopivia vaatteita enkä jaksa liikkua. Makaan illat sohvalla tuijottamassa televisiota, vihaan viikonloppuja ja sitä kun pitäisi tehdä jotakin, haluan vain olla.
Olla ja syödä ja kovasti jaksaa siivota, viedä roskat ja pestä pyykit, imuroida, kastella kukat ajallaan, ja olisin niin helpottunut jos lähteminen ei olisi niin monimutkaista! Jos vain sitä voisi viuh mennä ulos ovesta, noin vaan, eikä viikkoa suunnitella että jumalauta missä välissä pystyn hakemaan postista uuden nettitikun kun entinen liittymä on ollut suljettuna viisi päivää?

Se kysyy olenko SYLI:n jäsen, en, en ole, en uskoisi siitä hyötyväni, sillä päävaivani ei ole syömishäiriö vaan ahdistus, skitsofrenia ja psykoottiset ailahtelut masennuksesta harhakuvitelmiin sekä nukahtamisvaikeudet. Se antaa minulle silti paikallisen SYLI:n paperit ja aikataulut, jos vaikka sattuisi itseä tai jotakin tuttua kiinnostamaan.  Se myös mainostaa marraskuun mielenterveysmessuja, joille en ole koskaan aiemmin eksynyt, mutta ehkä sielläkin saisi päivänsä kulumaan.

SYLI:llä on myös tulossa taidenäyttely "Joka viides meistä?", johon haetaan valokuvia, maalauksia, runoja, tekstejä, muistiinpanoja tms, ja ne tulee lähettää 1.10.10 mennessä, jotta ne voidaan laittaa esille Turkuun Syömishäiriöpäivien (19.-20.1.2010) ajaksi. Tekeleissä on tarkoitus kuvata syömishäiriötä sairastavan ajatuksia ja sisäistä maailmaa katsojille. Ihan vain jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan... Kai siitä lisätietoa löytyy SYLI:n omilta internetsivustoilta, joihin en muuten itse ole koskaan nähnyt vaivaa tutustua jo aiemmin mainituista syistä.

Pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja sovitaan uusi aika, se vielä sujauttaa matkaan kuvaryhmän esitteen, jos vaikka sinne minut laitettaisiin syksyn jälkeen, kun saan kengänkuvan persauksiini nuorten puolelta; kun täytän lokakuussa 21, en enää ole lapsi tai nuori, ja se jos mikä on masentavaa.

Minun piti mennä tänään vielä kouluun, mutta bussin odottaminen reilun tunnin painavia muovikasseja ees taas raahaten sai sen päätöksen kuolemaan.
Istun jalkakäytävällä ja poltan tupakkaa, soitan siskolle ja jätän pyöräni Anttilan parkkiin, haettavaksi myöhemmin. Kai. Kai minä saan sen haettua.

Heijaa pää polvissa ja pidä se kaikki sisällä

Anttu on ollut hyvin ärtynyt viimepäivinä. Vihainen, suutuksissa, halko perseessä, vittuuntunut, saakelin paskalla päällä.
Vai onko?
Kyllä, kyllä muistaakseen on.

Anttu on ollut paljon koulussa, mutta silti hurjasti poissa, ollut väsyksissä ja nukkunut pitkälle aamupäivään, torkuttanut herätyskelloa kymmeniä kertoja saamatta otetta silmien avaamiseksi.
Illat, yöt, aamuyöt menee lukiessa, miettiessä, törkätessä Leijona hereille keskustelemaan saatananpalvonnasta, juodessa lakritsiteetä ja tuijottaessa ostos-TV:tä nukkumattia odottaen.
Liikaa tupakkaa,
liikaa taukoa,
huomenna on poliaika, aamulla, kahdeksalta, minä vihaan aamuaikoja ja aamuja ja sen pitäisi jo olla selvää...
Ensiviikolla pääsen lääkäriin, oikean lääkärini puheille ensimmäisen kerran sitten alkuvuoden 2010.

Inhottaa kun tietää itse ettei mene hyvin.
Kun ei jaksa olla pystyssä, muttei kuitenkaan saa apua tai tule otetuksi todesta, kerran päävammainen, aina päävammainen, mistään fyysisestä vaivasta ei voi olla kyse.

Minä kerron yölle pimeänpelostani, siitä kuinka se liittyy tulevaisuusahdistukseen,
siitä että pelkään mörköjä sängynalla jotka tarraavat kiinni nilkoistani kun lasken jalkapohjani lattiaan, ja että sen takia hyppään mahdollisimman kauas poistuessani sängystä tai noustessani sinne.
Minä kerron sille kaikesta muustakin, että saisin edes hetken rauhan rytmihäiriöiltä ja inhottavilta kuiskauksilta. Minä yritän myöntää olevani vain ihminen, että saan pelätä rauhassa eikä minun tarvitse tietää kaikkea.
Mutta tiedättekö, ei se helppoa ole.