Vai onko?
Kyllä, kyllä muistaakseen on.
Anttu on ollut paljon koulussa, mutta silti hurjasti poissa, ollut väsyksissä ja nukkunut pitkälle aamupäivään, torkuttanut herätyskelloa kymmeniä kertoja saamatta otetta silmien avaamiseksi.
Illat, yöt, aamuyöt menee lukiessa, miettiessä, törkätessä Leijona hereille keskustelemaan saatananpalvonnasta, juodessa lakritsiteetä ja tuijottaessa ostos-TV:tä nukkumattia odottaen.
Liikaa tupakkaa,
liikaa taukoa,
huomenna on poliaika, aamulla, kahdeksalta, minä vihaan aamuaikoja ja aamuja ja sen pitäisi jo olla selvää...
Ensiviikolla pääsen lääkäriin, oikean lääkärini puheille ensimmäisen kerran sitten alkuvuoden 2010.
Inhottaa kun tietää itse ettei mene hyvin.
Kun ei jaksa olla pystyssä, muttei kuitenkaan saa apua tai tule otetuksi todesta, kerran päävammainen, aina päävammainen, mistään fyysisestä vaivasta ei voi olla kyse.
Minä kerron yölle pimeänpelostani, siitä kuinka se liittyy tulevaisuusahdistukseen,
siitä että pelkään mörköjä sängynalla jotka tarraavat kiinni nilkoistani kun lasken jalkapohjani lattiaan, ja että sen takia hyppään mahdollisimman kauas poistuessani sängystä tai noustessani sinne.
Minä kerron sille kaikesta muustakin, että saisin edes hetken rauhan rytmihäiriöiltä ja inhottavilta kuiskauksilta. Minä yritän myöntää olevani vain ihminen, että saan pelätä rauhassa eikä minun tarvitse tietää kaikkea.
Mutta tiedättekö, ei se helppoa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti