Lorem ipsum

yks anttu on niin onnellinen möököpussin omistaja et meinaa perse revetä ylpeydestä

Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit (Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi)

Cicero

Tähän päätelmään olemme tänään päässeet. Tänä hyvin hyvin tuskaisena ja paskamaisena päivänä. Vaikeaa ei ole nousta sängystä, vaikeaa on vain mennä sänkyyn ja löytää nukkumatti, sillä on edelleen osoitteeni hukassa ja minä käyn näillä inhottavilla kierroksilla. Tuntuu kuin ihoni alla kuhisi kastematoja ja jaloissani vipeltäisi muurahaisia. Ei päästä kolmanteen viikkoon peräkkäin polilla eteenpäin ja olemme kumpikin hoitajani kanssa tuskissamme kun tuntuu siltä että tarpoisin vanukkaassa jota tulvii suustani ja korvistani ja nenästäni ja se täyttää pääni enkä minä saa päästäni ja suustani ulos mitään, se ei ymmärrä ja toistelee sitä, ja minun tulee aina vain pahempi olla kun en ole tarpeeksi hyvä terapiaan.

Mutta kun minä en ihan oikeasti halua lääkitystä. Lyhytvaikutteisia nopeasti vaikuttavia tarvittaessa otettavia nappeja kyllä. Nukahtamislääke ei vain tässä olotilassa auta muuten kuin ehkä rohkaisee hullutuksiin. Haluaisin rauhoittavia, tiedän että niistä saisin apua, mutta niitä minä en saa. En koska olen ottanut niillä yliannostuksen ja en koska niihin jää koukkuun, eikö sitten muka tasaaviin jää? Miksi minulle annettiin Efexoria jos sitä pelätään että jään riippuvaiseksi lääkkeeseen? Miksi sitä määrätään niin paljon pahempaa paskaa ja miksi toisille annetaan ja minulle ei. En minä ole tyhmä itselääkitsijä, jätänhän unilääkkeetkin ottamatta jos otan vahvemmat särkylääkkeet, kyllä minä herätäkin haluan ja nimenomaan ilman sitä pöhnää jonka pidempivaikutteiset aiheuttavat. Minulle on kirjoitettu viimeisen kolme vuotta Stellaa ihan surutta, aina vain uusittu reseptiä sitä tahtia kun edellinen on käyty tyhjentämässä, eikä kukaan ole sanonut mitään.

Tasaavat lääkkeet vievät kuitenkin myös ne iloiset olot mukanaan. Ja kaiken luovuuden. Mikään ei kiinnosta kissanpaskan vertaa jos vetelee ilopillereitä naamariinsa.

En minä tiedä. En minä tiedä mikä minulla on, miksi on tällainen olo ja mikä siihen auttaa, kyllä minä sen haluaisin tietää ja siksi käyn ammattilaisen luona, valitettavasti se ei kai nyt sitten riitä. En tiedä kenelle olen vihainen, itselleni, psykosedälleni vai yhteiskunnalle. Itselleni luultavasti kun en jatkuvasti voi hyvin ja ajattele selkeästi.

En minä huomaa että olisit jotenkin levoton.

Nypin karvahupustani tukkoja ja ruttaan niitä kasaksi ja pudotan huppuni sisään. Haluaisin vaan juosta ympäriinsä. Ja huutaa. Ja on vaikeeta vaa istua. Mun on tosi vaikee olla tässä.

No juokse.

En mie. Kun en kehtaa.

Oletko saanu palautetta rauhattomuudesta?

En mie varmaa. Tai varmaa. Tai en mie tiiä. Tai jotaa. Oon kai jotaa. Mut vaa vitsailtu. Ja ku oon puhunu paljo mut en yleensä puhu mut ei sitä oteta minää kaikki muut puhuu nii paljo etä mieki saan joskus eikä se haittaa.

Pidän kurnutusääntä ja toivon ettei se kirjaa sitä ylös.

In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Haluaisin maata selälläni lattialla ja antaa niskan jännityksen purkautua painamalla kalloa vasten kovaa alustaa.  Samalla painaa lapojakin, se sattuu vain hetken, sitten pyörryttää ja sen jälkeen tuntee kuinka hampaita on kiristänyt.

Unohdan taas eväät kotiin, tai muistan ne polttaessani aamutupakkaa autolla, mutten enää jaksa könytä takaisin sisälle hakemaan, olkoot, en minä tarvitse, vaikka tuleekin nälkä, mutta on sitä ennenkin nälässä olleet, ja Afrikan lapset ne vasta nälkäisiä ovatkin, on minulla tupakkaa ja vettä, vaikka teepussitkin on kaikki käytetty neljään kertaan.

Olen petturivalehtelijapaskiainen, minähän lupasin että mennään huvipuistoon, muttei enää kerkeä, ei tänään, eikä huomenna, ja sitten kaikki on jo liian myöhäistä. Vaikkei kukaan muu muistaisikaan, itse muistaa ja se on aina kauheinta.

Leijonalla on huomenna viimeinen sytostaattihoito, luulin, että se meni jo, väärinymmärryksiä, niistähän meidät on tehty, sekin sanoo ettei mitään mistä tarvitsisi tietää, tapahtunut, ei sen tarkemmin mitään erikoista, että ei sitä lasketa, ja pitää yrittää vaan ymmärtää, vaikka minä en todellakaan halua, mutta en jaksa riidelläkään, tiedän että kohta olen enemmän murusina, eikä tämä viikko näytä helpolta ilman tavaroiden viskomistakaan.

Oksettaa koko ajan.

Tämä on pitkälti angsti-postaus, mutta niin on koko elämäni taas muutenkin

Tällaista koko viikon jatkunutta, vai kaksi, vai kolme, vai kuinka kauan, jatkunutta kokonaisvaltaista ulkonäköahdistusta ei ollakaan nähty aikoihin, jos koskaan. Jos koskaan on varmaan aikamoista paskanpuhumista, koska kyllähän minä olen kamalammankin näköinen ollut joskus, ainakin toivottavasti, enkä vain kuvittele, koska muistaahan tällaisia asioita ei voi.

Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.

Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.

Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.

Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.

Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.

Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.

Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.

Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.

Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.

Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.

En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.

Ei jokainen päivä tietenkään nannaa ole

Saattaa olla, että sitä välillä yliromantisoi omaa aikaansa lastensa kanssa, mutta se johtuu siitä, että sitä on niin vähän. Jos ei ole kuin vaivainen kuukausi kerran puolessa vuodessa (tuleeko tästä 2 kertaa vuodessa),  tuntuu siltä, ettei ole varaa menettää malttiaan, suuttua verisesti tai lannistua missään vaiheessa.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että eipä ole hermoromahdus kaukana.

Siinä kohtaa kun näin unia suurista villakoirapalleroista keskellä lattiaa, tuli herätys. Tarkemmin ottaen kello 05:12 niille, jotka eivät tiedä mitä pääni sisällä tapahtuu, heräilin siihen kun nuorimmainen päättää kusta päälleni. Se on heittänyt pissavaippansa pitkin seiniä ja koska on jo valoisaa, saa olla hereillä vaikkei tarpeeksi ollakaan nukuttu.

Ei siinä mikään muu auta kuin raahata sekä itsensä että se suihkuun, heittää peitto pesukoneeseen ja vittuuntua siitä että petaria ei sängyssä ole, koska pienet nukkuu sen päällä lattialla, joten kaikki kusi imeytyy suoraan runkopatjaan eikä sitä saa siitä millään ilveellä pestyä pois vaan on odotettava että haju jossakin kohtaa katoaa niin ettei joka kerta kylkeä kääntäessä tarvitse nyrpistää nokkaansa ja pidätellä hengitystä puolta tuntia.

Koska nuorimmainen on jo sen verran riehaantuneessa tilassa, ei auta selitellä että nyt on vaan jatkettava niitä unia. Valvoskellaan yhdeksänpintaan pihalla etsien tekemistä, että edes joku saa ansaitsemansa unensa, ja sen jälkeen dumppaan kylmästi kakaralaumani muiden harteille ja yritän torkuttaa jonkin aikaa kusisängyssä.

Sattuuhan noita ja ensiviikolla varmaan naurattaa jo.

Meidän pesässä

Väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Ei ihmistä ole luotu menemään seitsemäksi töihin. Ei sitten millään, ei edes kahdeksaksi, yhdeksän on paljon parempi. Ihminen on paljon onnellisempi jos saa nukkua kahdeksaan, eikä mihinkään seitsemään tai luojaparatkoon kuuteen tai viiteen.

Onneksi työni on monipuolista. Istumista +8 tuntia kuuntelemassa ja kirjaamassa, lähettämässä viestejä ja todistusten täyttämistä, pyyntöjen tekemistä radiologille ja puhelinpäivystystä. Sen lisäksi myös kynsilakkavertailua, kukkien kastelua ja pensaiden juurruttamista. Kahvin ja veden keittoa, tuulettamisesta kinaamista, surffailua netissä ja maailman kummastelua. Ei minuakaan kiinnostaisi tehdä sitä mistä maksetaan, jos olisin vakituinen.

Oonko ymmärtänyt oikein että sinua ei tänne koskaan oikeasti töihin saada?
No oot joo.
Varapomo ja työsopimusten allekirjoittaminen.

Muutenkin on vain outoa saada kehuja. Vaikkei niitä suoraan annetakaan, sanotaan vain että 'hyvä kun tulit', ja 'sinua tarvittiinkin'... 'onhan täällä sijaisia mutta....'

Näin tänään Työmiehenkin, se oli menossa oikeisiin töihinsä, siitähän tulee, tai sitten jo tuli, en minä ole ihan enää kartalla, fysioterapeutti, ja hyvä varmasti tuleekin, onhan se aiemmin toiminut urheiluhierojana. Siitä tuli kiva mieli. Minä tykkään Työmiehestä kamalasti, se on maailman kivoin mies. Ketään loukkaamatta. Koska se on hieno ihminen. Se sanoo aina moro vaikka ennen sanoi tere, minä sanoin ennen moro mutta se sekoitti pääni ja sanonkin nykyään tere.

Tällä viikolla tein töitä 9.5 tuntia + 8 tuntia 10 minuuttia.
Ymmärtääkseni se on noin 150 euroa verojen jälkeen.
Siitä kyllä tykkäisin hyvää.
Koska polvi on taas paskana ja haluaisin tuen.

Lisäys allergeenilistaani: kevään vihreät tuontiomenat. Tai enhän minä omenoita muutenkaan saisi syödä kun on vanhojen pappojen vaivoja, sappikiviä, mutta tälle kertaa kurkku sanoi ennen vatsaa stop. Eikä ole epipenejä enää, on vain nieltävä pilleri millä kestää aikansa vaikuttaa. Siihen asti yskittää ja henki juuttuu kurkkuun, naamaa kirveltää ja silmät ja nenä tukkeutuu.

Ei tämä edes ole kamalaa, kookokseen jos vertaa, silloin se on sekunteista kiinni, ja sitten kun loppuu happi, se vain loppuu.

Minusta on kiva olla kotona, taas pitkästä aikaa. Vaikka täällä onkin sotkuista ja inhottavaa ja kakkakikkare on ilmestynyt keittiön lattialle, intopaskaa niiltä jotka oikeasti on innoissaan päästessään kotiin, tosin onko ihme, Aivovasaralla ei ole kotona häkkiä, se on tehnyt itselleen majan, ja reissussa se joutuu nyhjäämään häkissä tai jos ei siellä halua olla, pahvilaatikossa saunalla.

Kai meillä molemmilla on ahtaanpaikankammoa.

Fail

Minä en nukkunut, odottakaa nyt jos osaan laskea, kolmeen yöhön.
Harmi vain että kahtena niistä silti yritin,
hermohan sellaisessa palaa ja sitten väsyttää.
Mutta jos ei tappele vastaan, aika vain rientää.

Ei, viime yö ei ollut yksi valvotuista, ne jätin kotiin.
Äitillä nukun paljon paremmin, kai se on meri-ilma ja ruokakrapula,
ja se tosiasia ettei aina löydy parempaakaan tekemistä.
Parempi olla viihdyttämättä itseään.

Harmi vaan, että niitä valvottuja seuraa unisuutta
Ja koko ajan tekisi mieli vetää sikeitä
eikä ole voimia mihinkään
eikä kyllä huvittaisikaan.

Onpas Slovakian joukkueessa paljon vanhoja äijiä
Satan, Hossa, Majesky, Strbak,
nostalgisia nimiä
kerran nostalgiaa ei Suomen joukkueessa ole.

Arvatkaa mitä löysin kamerastani?
No vähän kuvia,
Leijonalla on varmaan ollut tylsä päivä,
en viitsinyt edes kysyä.

HUOMENTA KAIKKI VAPPUILIJAT!

TOIVON ETTÄ TEITÄ HÄVETTÄÄ, ERITYISESTI TEITÄ YKSILÖITÄ JOTKA LUULETTE ETTÄ ON TOSI KIVA KUN PUISTON JÄLKEEN KÖMYÄTTE JATKAMAAN BILEITÄNNE JONKUN KERROSTALOASUNTOON NIIN OOTTE KAIKKI ÄLLÖTTÄVIÄ RAIVOSTUTTAVIA TEINIHUORIA JA TOIVON ETTÄ TEILLÄ ON NYT ALKOHOLIMYRKYTYS, VITUNMOISET MORKKIKSET SISARUSTENNE PANEMISESTA JA TEIDÄT ON RAISKATTU JA SE VIDEOITU JA LAITETTU YOUTUBEEN KAIKKIEN NÄHTÄVÄKSI.

KOSKA TE OOTTE IHAN VITUN HIRVEITÄ IHMISIÄ JA TEIDÄT OIS PITÄNY ABORTOIDA AIKOJA SITTE. SAMA VAIKKA ABORTOIS TEIDÄT JOKU NYTKI HAULIKOLLA. ET JOS OLISIN YHTÄÄN PAREMMALLA TUULELLA SAATTAISIN VAROTTAA ETTEI KANNATA LÄHESTYÄ SITÄ ULKO-OVEA TÄN PÄIVÄN PUOLELLA JOS ETTE HALUA ETTÄ SUOLET LENTÄÄ PITKIN SEINIÄ.

ET JOS TEILLÄ OLIS EES PIENI MURTO-OSA AIVOJA SAATTAISITTE TAJUTA JOTAAN TÄSTÄ TEKSTISTÄ MUTTA KUN EI TEILLÄ ILMEISESTI OO.

Et sillai vietin vappuni. Huomasinkin että oon kipeenä! Tärisin ihan hulluna ja päänsärkyilin. Jaksoin melkeen kattoa ekan Sinkkareiden jakson loppuun, mutta sitte luovutin ja vedin naamasta alas 2 x 400 Ibumaxin koska polvet, selkä ja kyynärvarret kerto että muuten et tuu nukahtamaan millään vaan itket näiden kipujen kanssa koko yön.

Ihan hyvin meni siihen asti kunnes vartin makoilun jälkeen saman kerroksen naapurit päätti ottaa teinikaverinsa ja jatkaa juhlintaa sisätiloissa. Tarkemmin ottaen ramppaamalla rappukäytävässä kiljuen ja huutaen. Ja voi voi kun yhen tytön kengät hiers, voi eemeli sie sen tytön poikkis, eiks ollukki kamalaa?!!?!11
Joidenkin ihmisten teini-ikä ei tosiaankaan lopu mihinkään 18 ikävuoteen, ei 20:neen eikä varmaan koskaan koska semmoset ihmiset on vitun ällöttäviä ja niiden pilluihin ja persreikiin pitäis tunkea rikkinäisiä lasipulloja.

Nää riemuidiootit ramppas ees taas huutaen kiljuen ja aina välillä kääntäen nupit niin kaakkoon että jos oli sattunu tulemaan hiljanen hetki välissä ja olin torkahtanu raivoissani niin sitä hätkähti hereille vieläkin kiehuvampana.

Et haistakaa paska, tää päivä on muuten saatanan paska koska en oo nukkunu noin yhtään. Jos teidän postilaatikkoihin ilmestyy paskakikkareita niin älkää ihmetelkö, ootte ne ansainnu täysin. Koska ootte paskoja ihmisiä niin maistakaa sitte sitä paskaa.

Hyvää vappuu, nyt on nimittäin vasta se vappu, hajotkaa, kuolkaa ja kokekaa surua, toivottavasti teidän äidit, pikkusisarukset ja isovanhemmat on joutuneet pahoihin onnettomuuksiin sillä aikaa kun ootte luullu että on tosi kiva kaikista kun ramppaatte kerrostaloissa juhlimassa - valitettavasti sellasena päivänä kun ei oo poliiseita työllistää tämmöisiin "pikkuasioihin" kuten kotirauhan rikkominen. Mut olkaa, huoleti, minä tiedän tasantarkkaa sen tämän talon häiriköiden asunnon numeron, ja tiedän myös tasantarkkaan isännöitsijän numeron jolle voi soittaa ja teille antaa varotuksen, joita tarvii kolme ennen kun teidät potkitaan pihalle sellasella voimalla että voi olla ettei teille löydy uutta vuokrakämppää enää koko maasta.

Minulla on Leijonaa lukuunottamatta kaksi luottosuhdetta. Seksisuhdetta. Kummastakaan ei koskaan tule sen enempää, vaikka joskus olenkin ehkä elätellyt toivoja. Mutta nyt minä tiedän varmasti, että siihen ne jäävät.

Minä tiedän myös, ettei nyt ole parisuhteen aika. Minä en jaksa. En jaksa uuden suhteen aloittamista. Minä en pidä uusista asioista. Siitä kun kaikki pitää kertoa uudestaan, opetella tuntemaan toinen, kuulostella, voiko luottaa vai ei, ja sitä kun jossakin kohtaa, jos haluaa suhteen jatkuvan, laskea niitä puolustusmuureja ja olla valmis ottamaan turpaansa.

Nyt minä taas pelkään sitä, että saan siipeeni. En halua olla taas se, jota kolhitaan ja heitellään miten vain tykkää. Minä en jaksa. Minä haluan olla rauhassa ja etsiä itseni ja olla omillani ja työntää kaikki pois. Minua vituttaa kaikkien ihmisten kanssa sosialisoiminen, minä en vain halua. Minä haluan maata sängyssä ja piehtaroida omissa ajatuksissani, minä en jaksa katsella toisten naamoja tai esittää olevani ehjä ihminen tai ottaa huomioon muiden tarpeita ja murheita. Minua ei vaan vittujakaan kiinnosta miten muulla maailmalla menee, minua särkee päätä ja maailma keikkuu enkä jaksa hereillä. Oksettaa ja on vilu ja nenä vuotaa. Minä en halua nähdä metsää puilta.

Jos olen pari vuotta yksin,

jos asennoidun vain niin ja työnnän kaikki pois.

Ehkä se onnistuu näin helpoiten, olemalla täysi kusipää, käyttämällä toisia hyväksi, olemalla niin kuin muutkin. Sanomalla painu helvettiin ei kiitoksen sijasta.

Minun on niin ikävä polille, minä haluaisin purkaa ennen kuin menen tukkoon, mutta ehkä sitä ei enää koskaan järjesty. On vain reseptejä ja lääkkeitä puoleksi vuodeksi.
On vain hällä väliä-suunnitelma C elämän tai kuoleman varalle.

Minä en vaan voi hyvin,
kyllä kaikki järjestyy,
sitä jaksaa uskotella silloin kun muistaa pestä hampaat.

Happy Lalaland

Eilen oli ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun en itkenyt. Vaikka kyllä teki mieli.
Nytkin tekee tiukkaa purra hammasta.

On vaikea olla ajattelematta asioita, kun on niin paljon fyysisiä muistutuksia ympärillä.
Vaikka lakanat on revitty sängystä ja toisen vaatteet ja kirjat heitetty roskiin, niitä jää silti.
On muki jota se aina käytti ja jääkaapissa on aukinainen smetanapurkki joka ostettiin yhteisellä kauppareissulla, en voi ostaa lempiruokiani, koska niitä on syöty sen kanssa, enkä katsoa televisiota, koska siellä on liikaa muistutuksia menneestä.

Ja kun tietää, kuinka lopullista kaikki on.
Edellisillä kerroilla ei välttämättä tuntunut siltä, koska aina on ollut pieni toivo.
On ollut kostonhimoa.
Nyt se on kaikki laantunut, tämä oli viimeinen mahdollisuus jonka sille annoin, ja se päätti, etten minä riitä.

Haluaisin nukkua pois, olen niin väsynyt koko ajan. Nukahdan kuin tavallinen ihminen, silloin kun menen nukkumaan. Viivyn unimaailmassa kellon ympäri, ja siellä olen turvassa ja hyvillä mielin. Mutta kun herään, seinät kaatuvat taas niskaan. En osaa keskittyä mihinkään, hetkeksi saan itseni huijattua muihin maailmoihin, juttelemaan säästä tai toisten ongelmista, mutta jokin aina muistuttaa, että on vielä käsittelemättömiä asioita.

Pakkaan matkalaukkuni valmiiksi, odotan, että ehkä se tästä helpottuu. Mutta en usko itseäni.

Tältä vissiin tuntuu herätä kuolleista: kankealta.

09:45
Herätyskello muistuttaa että pitäisi mennä kouluun, herranjumala lauantaina.
Laitan sen pois päältä.

11:something
Luokkakaveri soittaa, kai muistuttaakseen, että pitäisi olla koulussa, herranjumala lauantaina.
Laitan puhelimen tyynyn alle.

14:ish
Lauantain mainoslehdet kolahtavat postiluukusta.

17:45
Olen nukkunut 20 tuntia, vieläkin nukuttaisi, mutta nousen ylös, vaikka se vaikeaa onkin, raajat on tunnottomat ja jumssa, suu ei liiku mihinkään paskakatekerrokseltaan ja pään tilasta nyt ei kannata puhuakaan. On jonkinmoisen vakava-asteinen nestehukka, mutta tupakkaa ei tee mieli vaikka edellisestä on myös sen 20 astetta.

Huuhtelen idättämisprojektin alla olevat auringonkukansiemenet ja laitan jauhelihat kärvistymään. Kunnolla ne kärähtävätkin tsompiolon hidasälyisyyden ja näköharhojen vuoksi, käännänkin epähuomiossa makaroonikattilan nollalle ja lihapannun mittari jää vahingossa neloselle vielä vartiksi.

Suuta on edelleen vaikea tuntea, siinä se taitaa olla, mutta jotenkin turvonneena. Venlavaksiinia naamariin vaan.

Makaroonilaatikon pitäisi olla valmiina kello
19:00.

tappokuolema.

Missä minä olen ollut?

On ollut ihania parisuhdepäiviä.

Jäätelön kauhomista sängyssä,

Sinkkuelämää, seksiä ja kotiinkuljetuspitsaa.

Vastapainoksi suuria riitoja ja tappelua.

Nälvimistä, tönimistä ja päivystysreissu.

Leijona hakee Panacodit apteekista

ja minua harmittaa paskana olevan solisluun takia pidettävä kantoside.

Istun autossa ja poltan ikkunanrakosesta tupakkaa,

lunta tupruttaa ja sohjo hajoaa renkaiden alla.

Väsyttää ja päätä särkee etäisesti.

Puhun rauhallisella äänellä, lähinnä itseni takia.

Ettei flippaa.

Klarnan lasku, voi paska, en uskalla avata sitä. Ensi kuussa vastassa kuitenkin lainaton kuukausi, vuokrien ja peruslaskujen jälkeenkään käteen ei jää mitään. Nyt vielä kaikki raha on pannassa muutenkin tulevan ulkomaille sijoittuvan työssäoppimisjakson takia. Tai siis sen takia että tarvitsen passin ja passikuvat, siihen paskaan menee nykyään pyöreästi 70 euroa, vittu mitä kusetusta.

Oikeasti pitäisi uusia ajokorttikin samaan syssyyn nimen vaihtamisen takia, mutta miljonääri en ole sentään.

Tuntuupa epämiellyttävältä olla niin riippuvainen rahasta.

but that's life

Väsyttää kuolettavan paljon, mikä se aina torstaissa on, en ole ikinä torstaisin ajoissa missäkään ja käyn muutenkin ylihitaalla. Mikään ei kiinnosta ja tuntuu pakkopullalta, jopa mielenkiintoinen dokumentti sosiologian tunnilla.

Tämä viikko on mennyt kansainvälisyyskurssilla, viivytellessä terkkarille soittamista ja jäykkäkouristuspiikin uusimiseen menemistä. Tuskaillessa kaikelle muistettavalle asialle, yrittäessä olla miettimättä liikaa, ihastellessa aurinkoa joka pitkästä aikaa pilkistää esiin.

Suututtaa olla sairas

Tiedän ihmisiä, jotka vetoavat sairauteensa päästäkseen helpommalla. Niin fyysisiin kuin henkisiinkin sairauksiin. Muu maailma sympatisoi heitä viittaamalla kintaalla vahingon sattuessa. Ei sitä kuulemma itse sille voi mitään että on kipeä.

Tiedän ihmisiä, jotka brassailevat sairaudellaan, erityisesti henkisen puolen asioilla. Toiset kutsuvat tätä lajia wannabe-something-ilmiöksi, esimerkiksi wannarexia, mutta totuushan on että nämä polot jotka "feikkaavat" paskaa oloa eivät voi olla kovinkaan onnellisia ja etsivät identiteettiään "hullujen maasta".
Heitä ei pidä sekoittaa ihmisiin, jotka ovat jo sinut puutteidensa, tai jopa kuten joku saattaa sanoa, rikkauden, kanssa eläviin, jotka kertovat ja puhuvat avoimesti asioistaan kaiken muun arkisen sivussa.

Tiedän ihmisiä, jotka häpeävät sairauttaan.

Ja ennen kaikkea tiedän ihmisiä, jotka vihaavat sitä.

Minä vihaan omaa sairauttani. Minä vihaan sitä että minulle sanotaan että en voi asialle mitään, sille että olen sairas, koska haluaisin voida. En haluaisi sekoilla ja satuttaa lähimmäisiäni pelkästään "olemalla sellainen kun olen".

Jokaisen sairastaminen on persoonallista, mutta omani toistaa tiettyä kaavaa. Ensin tulee avuton reggressoitunut olo. Sen jälkeen alkaa tulla enenevästi "psykoosikohtauksia", jotka ovat unissakävelyyn verrattavissa. Näistä en itse muista mitään, mutta käyn jopa syvällisiä keskusteluja muiden ihmisten ja itseni kanssa. Sen jälkeen tulee aggressiot. Suutun itselleni ja yleensä tässä kohtaa tulee itsensävahingoittamista, enenevästi pahoja viboja ja lopulta ääniharhoja. Harvemmin muistan tästäkään vaiheesta mitään, ehkä pieniä väläyksiä niin kuin unesta.
Kaikki tämä edellämainittu on aaltoilevaa ja kaava saattaa toistua useita kertoja peräkkäin.

Seuraavia askeleita on vain kaksi:
Joko koko tilanteen rauhoittuminen

tai sitten

passiivinen katatonia.

Katatonin vaihe kestää määrittämättömän ajan, pisin täysi liikkumattomuus- ja kommunikoimattomuusjaksoni on laskennallisesti ollut 4 kuukautta 2 päivää, joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2008.

Katatoniaa on kahdenlaista: täyttä liikkumattomuutta tai sitten yliliikkuvuutta jossa kulutetaan itsensä loppuun maanisella ylikäynnillä. Omalla kohdallani paikallaanistuminen on täysi mahdottomuus 90 prosenttia päivistä. Yleensä en itse asiaa huomaa koska se on niin automatisoitunutta, mutta jos joku muu asiasta huomauttaa, kiinnitän siihen kyllä huomioni, häpeän asiaa ja kiusaannun.

Minä vihaan sairauttani, koska en voi itse kontrolloida sitä. En voi toisaalta olla kaikesta tekemästäni vastuussa, mikä suututtaa, enkä voi tietää kaikkea mitä olen tehnyt. Jotkut asiat muistan jälkikäteen unen tavoin, joitakin en ollenkaan. Saatan sanoa sellaista mitä en tarkoita ja pahoittaa toisten mielen, tai kuten viimeyönä, sohaista "itsepuolustukseksi" Leijonaa veitsellä käteen ja herätä sitten sen kainalosta päivystyksessä.

Toisaalta kaipaan itsenäisyyttä,
toisaalta pelkään sitä.

Toisaalta haluan lääkkeistä eroon tai edes tasapainoon niiden kanssa,
joinakin päivinä pelkään koko ajatusta.

Ainut asia minkä tiedän varmasti on se, että minuun sattuu toisten satuttaminen, suoraan konkreettisesti ja epäsuorasti, varsinkin kaikista rakkaimpien.

En kuitenkaan ottanut sairaslomaa.

Potut tulee aina pottuina takasin

Olisikohan sitä taas valvottu koko yö maanispäissään? No joo, ei käy kieltäminen.
Yö maalattu, aamu raivottu. Tämän viikkoa rakas Saatana II on ollut niin maanperkeleen jumissa, ettei uskoisikaan. Kun jokainen näpäytys saa koneen kellottamaan, eipä ole seinään lentäminen kaukana. Niin edellistä edelliselle koneellekin kävi. Ja sitä edelliselle. Ja... no sitä edellinen lensi suoraan ikkunasta ulos.
Defender on "pikapäivittänyt" viimeisen kolme tuntia ja hammasta purren (ei siis sen takia että olisi jotenkin vaikeaa päättää mistä hankkiutuu eroon vaan siksi ettei mitään suostu tapahtumaan) on poisteltu koneelta sitä sun tätä ja puolet ohjelmista.

Netti toimii, no just ja just check.
Muuten kone toimii, no ei kyl oikeestaan mut check.

Pannahinen.

Stellapöhnässä on viillelty olkapään pattia auki, veri on kuivunut harmaanruskeiksi viiruiksi pitkin käsivarsia.
Tekisi mieli hakata päätä vain seinään.
Vittu itsensä kanssa.
Miltä tuntuu kun oikeasti ei tarvitse joka päivä pelätä iltaa ja sitä saako nukuttua?

Tai nukahdettua, nukkuminen ei kohdallani oli mikään ongelma, kerran sen makuun pääsee.
Ehkä siksi unettomuuksiani ei edes perheen kesken oteta tosissaan, kerran toisinaan nukun monta päivää putkeen nousten välillä vain juomaan ja kusemaan.

Ja on kuumettakin.
Ja nuha.

ps. tää on mun ploki saan kyl vinkua kun vituttaa.

Toisen suru

Onpa ärsyttävää kuinka elämä heittelee. Miksei vain voisi olla keskinkertaisia päiviä ja mielialoja, miksi niiden täytyy heitellä laidasta laitaan? Mutta siitähän se diagnostisessa masennuksessa onkin kyse. Siitä, ettei pahaa oloaan osaa purkaa millään tavalla ja jää sen hampaiden puristukseen, eikä sitten taas hyvää oloaan osaa käsitellä, koska sille ei löydy rationaalisia perusteita.

Maanantaina olen väsynyt, ja syystäkin, niin monta valvottua päivää.
Tiistaina univelkapotin huventamisen jälkeen sitä vasta onkin puolikuollut.

Keskiviikkona ja torstaina kaiken sen aliaktiivisuuden jälkeen käynkin huomattavan ylikierroksilla. On sitä ja tätä ja tota ja koko ajan pakko tehdä, ettei pakahdu euforiaansa.

Mutta tänään, tänään ei mikään huvita. Sen tietää heti herätessään. Jos ei jaksaisi avata silmiään, ei voi luvassa olla kaunis näky. Tappelemista tukan, finnirykelmä, ummetuksen, vaatteiden, järkyttävän sotkun ja kylmyyden kanssa.

Kuu nauraa vielä puoli yhdeksältä taivaalla.

Äärimmäisen vitutuksen tuntee leukaperissään, jokainen askel on uusi naula arkkuun. Mikään ei tahdo onnistua, ja silti yrittää olla hermostumatta. Ei kiroile eikä revi papereita silpuksi, sen sijaan, että heittelisi tavaroita ympäriinsä karjuen ja lopulta kaiken ulos antaneena lysähtäisi maahan nyyhkyttämään uupuneena, kunnon ihminen sulkee hanat, jupisee ajatuksissaan, puristaa rystyset valkeina kyntensä reiteensä ja toteaa kohteliaasti no ei se mitään.

Kun päässä on meteliä ei kestä yhtään fyysisen maailman metakkaa.

En tiedä, toiminko oikein. En enää halua alentua saamaan raivokohtauksia, angstaamaan, itkemään silmiä päästäni... en olla huono ihminen vaan haluan olla kaikinpuolin mallikelpoinen. Kiellän pahan mielen olemassa olon ja korvaan sen typerillä mantroilla kuinka tää tästä helpottaa ihan kohta joo.

Mutta mihin se kaikki paha olo mahtuu? Mitä sitten kun tämä ruumis on jo korviaan myöten sitä täynnä, vuotaako se yli vai onko se kuten liuottimet ja haihtuu vähitellen ilmaan?

Kiristää vähemmän kun saa suljettua oven perästään, laittaa musiikit täysille ja kahmii suuhunsa kaksi kipollista lohdutusmuroja, asettuu hieman ja sylkee ulos kaiken paskan. Päättää, että vaikka kuinka joku nyt ehkä saattaisi soitella tai ottaa muuten kontaktia, ei todellakaan aio suostua sellaiseen vaan sulkee itsensä sisälle peiton alle ja nukkuu pahan pois.

Silti se yksi pieni puhelu yhdeltä tärkeältä, jolle ei voi olla vastaamatta kun ei voi olla varma, kuinka pahasti on joku hätänä, saa taas näkemään, ettei itsellä nyt niin huonosti kuitenkaan mene, ja muistuttaa, että tämä on vain yksi päivä, ja ehkä huomenna herää toisenlaiset silmät päässään.

Ehkä, mikä hykerryttävän hieno sana, joka jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi.

keskiviikko

Tämän päivän jaarittelua värittää graafisen viestinnän kurssilla tehdyt alter-egopiirrokseni Elefantti Antun päivästä.

Aamulla on maailman kamalin olo. Tuntuu siltä kuin olisi jäänyt kolmen rekan alle ja silmämunat pullautettu päästä, käräytetty pannulla öljyssä ja tungettu sitten takaisin salakavalasti paikoilleen.

Kolmen vartin torkutus. Vitun sadepäivät.

Teetä ja tupakkaa, pää kertoo että nyt pitäisi käydä pesemässä naama ja hampaat mutta kroppa hapuilee omin luvin muihin puuhiin. Noin puoli minuuttia ajatus kestää päässä ja sen jälkeen ne vaan unohtuvat.

Olen koululla jopa suht ajoissa, varttia yli kahdeksan alkaa tunnit, minun kelloni sanoo että viisitoista sekuntia vielä jäi jäljelle.

Ei huvita lähteä kahdelta tyhjään kotiin, Leijona pääsee vasta neljältä. Aivovasarakin oli aamulla jo eilistä pirteämpi ja hyppeli iloisesti ruokakupin ja varpaideni välillä eksä nyt tajuu jo antaa safkaa!! 

Maalaan vielä hetken ja juttelen opettajien kanssa uutisista, joita en kyllä ole pitkään aikaan seurannut laiskana poikana minkäänsortin mediasta, ennen kuin raahaudun kotiin liukastellen pitkin juuri vahattua porraskäytävää.

Mainokset on kivointa lukea vessanpytyllä istuessa, en osaa keskittyä kirjaimiin ja kuviin muuten kuin kunnon väkkyräasennossa.

Kotona on vain kuivia alkuviikon sämpylöitä, syön niitä kaksi ja jätän loput Leijonalle. Otan kullanmurun ja käytän sitä pihakeinussa parin tupakan ajan. Aivis vain tuhisee sylissä, aamun pirtsakkuus on poissa.

Porkkainoita ja uusia jyrsimisoksia.

Muttei nekään saa sitä parkaa innostumaan, se ei edes säntää ovelle kun isukki tulee kotiin, vaan se jää nyhjöttämään petiinsä porkkanoidensa kanssa.

Ehkä se tarvitsee vain vähän aikaa?

Ainakin meidän päiväunien verran. 

päänsärky, huimaus, pahoinvointi, vatsakramppi

Nauti näistä päivistä, joita ei montaa suoda lasten kanssa.
Yritä parhaasi.
Ole nyt jumalauta kiitollinen ja onnellinen.

Tänään minä en mene kouluun. Herään puoli kuudelta käymään laksatiivipaskalla ja käyn takaisin makaamaan Leijonan viereen, joka tuhisee tyynyynsä. Otan sitä kädestä ja yritän vittumaisuuttani lähettää päänsärkyni ja huimaukseni sille siinä kuitenkaan onnistumatta puutteellisten psyykikkotaitojeni takia.

Seitsemältä kello lentää kaaressa.

Vielä vähän unta.

Puoli yhdeltätoista postimies rinkuttaa ovikelloa.

Sen jälkeen vielä vähän lisää unta.

Puolikahdeltatoista olen kouluvalmiina tavarat kasassa ja vaatteet niskassa, mutta ovella tulee taas niin paha olo. Jos vatsassa olisi jotakin, sen varmasti olisin oksentanut heti paikalla kengilleni.

Puolitoista päivää oli ihan ok olo vaikka naama jatkaakin turvottamistaan edelleen.
Sataa vettä ja kaatopaikka on valloillaan.
Sairastaisi nyt saatana kerralla vaan kunnolla.

Jotenkin paska olo.

Paniikkikohtauksia enenevästi.

Ihan huomaamatta.

Synttärilahjaksi tiskaamista ja yön lumipyry joka jatkuu aamuun.

Isi onko siun pää kipiä?

Ei, maha vaan.

Ookko varma...

En...