Anttu on poika, 21v 8,5 kk, korjattu ikä 21 v 4 kk (LA tammikuun loppu-helmikuun alku 1990).

Anttu on aina ollut sitä mieltä, että jäätelöä pitäisi saada syödä vuoden jokaisena päivänä, oli ulkona sitten 30 astetta pakkasta tai lämpöä.

Anttu tykkää pupuista ja kissoista, vaikka kissaa Antulla ei koskaan ole ollut omana, koska pikkuveli on ainakin allerginen niille, mutta pupuja on ollut aiemmin yksi ja nyt toinen rakas. Ensimmäinen jäi auton alle, kun Anttu oli 5-vuotias ja joutui istumaan pianoharkoissa sisällä ja muiden piti vahtia Suklaapupua, muttei ne vahtineet, ja se oli paska juttu.

Antun lempivärit on punainen ja vihreä, ehkä taas enemmän nykyään vihreä, se on niin rauhallinen ja kiva. Ja nurmikko on vihreää ja nurmikolla on kiva makoilla auringonpaisteessa, kunhan muistaa, ettei jää liian kauaksi aikaa, tai palaa.

Anttu ei oikein osaa hymyillä, kun Antun hermoissa on vikoja, ja Antun päässä, ja on välillä vaikea tajuta, että pitäisi hymyillä tai sitten että ei nyt saisi ainakaan nauraa.

Anttu pelkää lampaita eikä tykkää pimeistä metsistäkään, tai ladoista.

Anttu lähtee nyt ottamaan jäykkäkouristusboosterin, koska se pitää uusia kymmenen vuoden välein, ja sen sai 5. luokalla, josta on nyt 10 vuotta.

Tänään on tupakanvastainen päivä (tekopyhät sanovat "savuton päivä" tai "tupakoimattomuuden päivä"). Siitä puhutaan non-stoppina radiossa niin, että koko ajan tekee mieli röökiä. Tupakointi halutaan kieltää kaikissa työpaikoissa. Minua se ei kosketa, minä olen töissä sairaalassa, joka on jo savuton ja myös kouluni on savuton, muttei se "savuttoman paikan" leima tee oppilaitoksen oppilaista tai työpaikan työntekijöistä savuttomia. Jokaisella on oikeus taukojensa aikana vaikka sitten poistua alueelta. Esimerkiksi polttaa kadulla suoraan koulun edessä ja heittää tumppinsa kaupungin siivottavaksi, koska enää ei varata tupakkapaikkoja.
Paitsi sairaalassa potilaille, minulla on sinne ainoalle patsaspaikalle minuutin matka, ja siksi tauostani menee 2 minuuttia kävelyyn. 4 minuuttia poltan, ja ne loput neljä menee siihen kun kaadan teevettä kuppiin ja kävelen keittiöstä takaisin työpisteelleni, eikä se taida edelleenkään tehdä minusta yhtään sen huonompaa ihmistä, tai varsinkaan työntekijää, kun en laske taukoani alkavaksi vasta siitä kun pyllähdän alas taukotilan tuolille, ja luulen voivani istuskella paikoillani vähän ylimääräistäkin.

Eilinen yö oli kamalaa itsesääliä. Itkin tai siis yritin olla itkemättä tätä kesää, ja kuinka perseestä tämäkin tulee taas olemaan, sitä etten pääse omaan kotiin joka päivä, sitä että kaikki tulee tuntumaan niin turhalta ja vituttaa jo valmiiksi. Joka kerta sanon, että tämä on kyllä viimeinen kerta kun tähän suostun, mutta miksi sitten aina niin teen enkä voi kiltisti pysytellä hiljaa ja nostaa sosiaalitoimistosta elämään tarvittavaa pikkusummaa tekemättä mitään järkevää (koska en pysty olemaan ilman tärkeää tekemistä, olen kokeillut sairaslomaa ja se kuukausi oli elämäni kauheimpia koettelemuksia)...

Sänky ei ole mukava ja on purkamatonta energiaa, mikään asento ei ole riittävän hyvä ja valun patjan väliin ja vaikka menen jo kymmeneltä nukkumaan, huokailen vielä raskaasti kahden aikaan, en minä halua mennä koko kesää seitsemäksi töihin niitä harvoja iltavuoroja lukuunottamatta, ei minulla ole niin kiire takaisin äitille seuraamaan niiden elämää, voisin tulla kymmeneksi ja olla kuuteen, nukkua pitkään ja mennä nukkumaan heti kun tulen takaisin vuoron päätteeksi.

Mutta eihän minulla ole varaa omiin kuljetuksiini, joten joudun menemään muiden ehdoilla. Jälleen kerran.
Työpiste ei ole itselle ollenkaan sopiva ja sattuu ja kiristää ja leuat pureutuu yhteen jatkuvasti ja sitten alkaa se päänsärky vaihteen vuoksi, maha on kova ja sitä koskee eikä jaloissa ole tuntoa ja kävelee kuin paskat housuissa kun ei toimi mikään.

Jos psykotätini kuulisi tästä kitinästä, se karjaisisi että ota nyt itseäs niskasta kiinni, mutta ei se kuule eikä sano enää ikinä mitään, pääni on niin täynnä ajatuksettomia ajatuksia, murheita ja perkeleen suhinaa ja ääniä eikä niistä ehkä mikään ole minusta lähtöisin enää tässä kohtaa. Kirjoittaminen ei auta, se ei ole sama asia kuin puhuminen, niiden ajatusten julkilausuminen ääneen, toteaminen, kuinka tyhmältä taas osaakin kuulostaa, ja sitten osaakin jo päästää irti, nyt ei osaa kun ei voi kertoa.

Minulla on ikävä toissasyksyä kun olin jopa vähän aikaa onnellinen. Nyt en vaan enää osaa olla sitäkään.
Vaikka kiva tyttö lähettää viestiä ja sanoo olevansa vihdoin paremmalla tuulella, ja olen kyllä sen puolesta iloinen.

Nathaniel näkee pahaa unta ja se tulee syliin makaamaan, kertoo siitä kuinka se eksyi ja joutui pimeään metsään, mutta löysi vihdoin takaisin kotiin, vaikka sitten löysikin takaisin, mutta sitten minut vietiin pois, koska olin sen hukannut. Niinhän siinä kävisi.

Välillä erehtyy luulemaan tajuavansa. Muttei sitten ymmärräkään, ja kaikki vesiselvät pumpuliunelmat on vaan kuraa viemärissä kun tajuaa, etteihän tästä tule varmaan mitään.
Ettei kannata tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, jos ei voi olla varma, vaikkei elämässä mikään muu kuin kuolema ja verot ole itsestäänselvyys, ja pitäisi uskaltaa ottaa riskejä, mutta riskeistä voi kaatua maahan ja naarmuttaa polvensa, jos ei hyppy olekaan tarpeeksi ponnekas, eikä se voi olla sitä, jos ei usko itseensä tai muihin.

Ja minä en usko tähän hölynpölyliittoon, joka oli vain jonkinnäköinen päähänpisto varmaan kummaltakin puolen, se että toinen kysyy kun on huono omatunto ja itse suostuu, kun on huono päivä.
Eihän mikään parisuhde ole täydellinen, vaikka meidän onkin, mutta ne ihmiset jotka tässä parisuhteessa ovat mukana, eivät ole, ja se tekee siitä erittäin epätäydellisen.

Minä en haluakaan mitään häämatkoja, vaikka sitä mietin oikeasti muutaman päivän, mutta sitten katsoin itseäni ja näin vaan sen, etten ole sen arvoinen, että pistää suunnitelmiin turhaa rahaa ja aikaa ja odotusta. Jos se vaikka tajuaakin kun voi paremmin, ettei oikeasti ole onnellinen, koska eihän se voi olla, ei se olisi niin montaa kertaa lähtenyt jo kokeilemaan muunlaista elämää, jos voisin antaa sille mitä se haluaa, tai edes se voisi antaa minulle sitä mitä minä haluan ja tarvitsen.
Se turhauttaa ihmistä.
Ja jos tulee vain katumuksesta takaisin, onko se muka jotenkin hyvä.

Yritän kyllä, päivän kerrallaan. Rakastan ja se rakastaa ja minun on hyvä olla kun käydään nukkumaan ja se ottaa syleilyyn ja pussaa ja painaa nenänsä niskaan, ja jos se luulee voivansa kääntyä unissaan muualle, tönin sen takaisin hereille ja vedän tiukempaan pakettiin, vaikken ennen ole tykännyt nukkua kylkikyljessä kenenkään kanssa, koska se on ällöttävää herätä iho liimautuneena toisen ihoon.

Mutta kun en ole varma kauan sitä kestää, ja pelkään joka aamu että tämä on nyt viimeinen, eikä se epävarmuus tunnu hyvältä tai tee olosta edes siedettävää. Mutta kai se on sitten sitä, mitä rakkaus on; pelkoa, vihaa ja epävarmuutta, epätodellista oloa kun ei tiedä onko se unta vai totta ja mustasukkaisuutta kun ei tunne olevansa riittävä.

Maailman kivin läskiahistus nimeltä kaverin valmistujaiset.

 Tiedättekö kuinka mukavaa on kun ei ole mitään päällepantavaa. Ei sitä tavallista kitinää kun joutuu miettimään aamulla tai illalla päänsä puhki että mitä sitä laittaisi päälleen täksi päivää, vaan sitä ettei yksikään vaate sovi. Paitsi verkkarit ja Leijonan huppari missä olen kulkenut viimeisen kaksi kuukautta. Tai ei, yhtenä päivänä oli tuulipuvunhousut jalassa.

Luultavasti en sitten voi mennä viikon päästä oleviin valmistujaisiin, koska sinne ei taida olla sopivaa mennä niissä maalisissa pieruverkkareissa ja hupparissa mitä ei ole pesty aika pitkään aikaan (koska ei ole ollut muutakaan mitä laittaa päällensä).
Se on harmi, koska olisin halunnut mennä, ja kyseinen ihminen ansaitsee kaiken mahdollisen arvostuksen, vaikka koulussa menikin viisi vuotta, se taisteli sen kunnialla loppuun, eikä hypännyt raukkamaisesti kelkasta.

Koska kyseessä ei ole omat valmistujaiseni, en ole paastonnut viimeistä kahdeksaa viikkoa, tehnyt yötä päivää kyykkyjä ja hieroskellut käsiläskeihini kiinteyttäviä voiteita.
En ole tehnyt niin mitään ulkomuotoni kohentamiseksi, edes värjännyt tyvikasvua piiloon, ja enää on viikko aikaa tehdä kaikkensa, jos haluaa olla ystävä eikä mikään kitisevä teini joka jää peiton alle itkemään löllöjään jotka pursottaa jokaisten liian tiukkojen housujen kauluksen yli niin että kauempaa katsottuna voisi erehtyä luulemaan jonkun idiootin nostaneen pelastusrenkaan vyötärölleen.

On niin se olo että vittu en syö enää ikinä mitään.
Tänään en luultavasti syökään, koska tämä on sen verran masentavaa, ehkä en huomennakaan jos erehdyn katsomaan peiliin.
Laskujen maksun jälkeen tiistaina (ainakin toivottavasti tiistaina) tulevasta minipalkasta ei jää käteen mitään, että edes ehtisi hankkimaan jotakin säädyllisempää, joten olen kirjaimellisesti jumissa liian pienissä rytkyissäni.

Vaihtoehdot ovat siis
a) menen alasti
b) en mene
c) en tosiaankaan mene
d) en syö kuin lihalientä seuraavan viikon ja ehkä voin mennä jos paita ja housut tai edes toiset mahtuu päälle.

Tyhmä häslä sählä

Romylla oli ehkä eilen kohtaus. Pieni sellainen, mutta siitäkään ei voi olla satavarma, kun kukaan ei ole huomannut mitään, eikä se osaa itsekään kertoa asiasta. Se itkeskeli illan ja pyrki koko ajan syliin, oli väsyksissä muttei kiukkuinen kuitenkaan. Täysi vastakohta omalle ylivilkkaalle pirteälle persoonalleen.
Epilepsia on raskas, ja etenkin noin pienille.

Ei ollut omakaan olo sen parempi, on kivoja päänsärkyjä. Tuntuu takaraivolla ja niskassa, silmissä sumentaa ja oksettaa, pyörryttää ja väsyttää. Eilisiltainen meni parilla Buranalla ja ilman tyynyä nukkumisella ohitse, mutta nyt ollaan taas samassa tilanteessa. Kiukuttaa ja sapettaa.

Minulla on ollut noita aivoverenvuotoja aiemmin, pari vähän massiivisempaa kun on mennyt jalat alta kivusta ja ne on vaatineet poisimemistä. On myös jonkinsortin migreeniä, ja sekin on kohtalaisen samankaltaista kuin miltä aivoverenvuoto on tuntunut, muttei ihan niin massiivista kipua. Migreeneissäni on se ihana puoli että kasvohalvaus tuntuu entisestään eikä puhekaan suju edes siihen normaaliin tapaan. Niihin en ole koskaan saanut mitään lääkitystä, sanottu että ota sitä särkylääkettä ja mene nukkumaan. Tiedät ettei ole verenvuoto jos heräät vielä ihan kunnossa.

Nyt tuntuu siltä että silmät vetää kieroon, niskat on jumissa ja sen tuntee hampaissa. Viikonlopun lepuuttamiset ehkä sitten suunnitelmissa, kai kannata enempää yrittää, vaikka olisi ollut kiva tehdä sitä ja tätä ja ehkä tuotakin.

Ai jumankekka että miten sitä aina erehtyy yrittämään?

Nimittäin tehdä jotakin hiuskuontalolleen! Jotakin tavanomaisesta poikkeavaa siis, kun edes se tavanomainen ei suurimmanosan aikaa toimi ja aiheuttaa harmaita hiuksia ja itkupotkuraivareita kun uloslähdön aika on käsillä. Uloslähtemisellä tätä nykyä tarkoitan töihin menemistä, koulua tai kauppareissuja, en mitään illanrientoja, koska jos ette ole huomanneet, enhän minä edes käy enää missään.

No siis!

En todellakaan ole syntynyt hitustakaan parturikampaajaa verissäni. Toisaalta värjäilen kyllä tukkavärkkiäni sen kerran kuussa yleensä joka kerta eri värillä ja merkillä ja täysin tarjousten ja mielentilan mukaisesti, vaikkakin nyt olen lähtenyt tämän kevään aikana lähinnä punertavakastanjalinjalle, koska se ensinnäkin käy ihontyyppini väritykseen, ei ole yhtä kalskea kuin musta (mustaahan ei kesällä kannata olla ainakaan tämänmoisessa päässä kerran se joka tapauksessa haalistuu olemattomaksi jos ja kun ei ole varaa pistää uutta väriä kahden viikon välein - eikä sekään aina riitä, tyvikasvuvauhtini on sitä luokkaa että heikompaa hirvittää, ja vielä kun mustan ja peroksidinvaalean kontrastiero on sen verran suuri että huhhuijaa) enkä välttämättä näytä ihan täysin kaljulta koko aikaa, vaikkakin tällä hetkellä näytän, kts em. tyvikasvuhomma. Yhden ainoan kerran joku muu on värjännyt tukkani ja olin silloin suhteellisen paniikissa, koska en nyt vain sattumoisin luota muihin tällaisissa asioissa, kärsin parturikammosta.

Olen pikkuveikkojeni luottokampaaja, ja jonkin aikaa leikkasin myös iskäni tukan, mutta nyt olen kieltäytynyt siitä kunniasta, koska on sillä varaa maksaa se 7 euroa lähiöparturille, joka tekee sille enemmän kunniaa kuin päätön saksimiseni.

Leikkaan myös oman tukkani (joskus kynsisaksilla, joskus fiskarsseilla ja joskus jopa pröystäilen ja kynin pääni asiaan tarkoitetuilla välineillä, jotka on ostettu halpahallista, eli eivät tosiaankaan ole sieltä laadukkaimmasta päästä, mutta ei kyllä ole ne käyrät kynsisaksetkaan). Totta kai haaveilen aina välillä parturista käymisestä! Että joku muu pesisi, värjäisi, leikkaisi, kuivaisi ja kampaisi tukkani, mutta sitten taas ajattelen, että en kuitenkaan tykkää jäljestä, ja sitten vituttaa kun on mennyt rahaa epämiellyttävään malliin jonka olisin itsekin voinut pilata - tässä 21,5 vuodessa kuitenkin olen suht hyvin oppinut miten hiuskuontaloni käyttäytyy miljoonine vahvoine pyörteineen ja pöyristyttävine niskavillakasvuineen, eikä sitä (anteeksi nyt vain kaikki parturikampaajat) joku vieras välttämättä tule todellakaan ajatelleeksi, eikä suomalaiseen tapaan kuulu kuin tuijottaa peiliin silmät kauhusta suurentuneina kun toinen pistää menon villiksi ja tekee ne virheet jotka itse oppi kantapään kautta jo kymmenen vuotta sitten tehdessään ensimmäisiä kotiparturointeja omaan päähänsä.

about tollanen ilme, kyllä sen jokainen tunnistaa

Sivuaiheesta takaisin tämänpäiväiseen aiheeseen, eli miksi edes menen yrittämään... Aina tasaisin väliajoin päätän että tänäänpä laitan tukkani eri tavalla! Kampaan jakauksen eri kohtaan, saatan ehkä sliipata etutukkani taakse tai tupeerata hullun pilven (jollaisesta oikeasti taistelen eroon jokaisen suihkussakäymisen ja tukkapesun jälkeen). En muuten koskaan opi, ettei vaan kannata. Parempi on vain tunkea likainen räkättipesänsä pipon alle ja vetää vielä huppu päähän, jos haluaa ettei se lörpöke häiritse elämää (minulle ei sovi kalju, nyt kun joku sitä ajattelee ehdottavansa).

Valitettavasti kesä ei ole mitään pipoaikaa, ja siksi tämä aihe on pitkästä aikaa hyvin aiheellinen.

Tasaisin väliajoin päätän kokeilla elämää ilman otsista. Kampaan sen siis taakse ja niittaan kiinni nutturapinneillä vain tajutakseni iltapäivästä, että näytän ehkä maailman karseimmalta, kun ei ole mitään peittämässä väsynyttä otsaani, kynällä väritettyjä kulmiani ja valahtaneita turpoilevia silmiäni. Tämä ei yleensä tapahdu ensimmäisen päivän aikana etutukattomuutta, vaan sinä toisena, sillä enhän minä tukkaani päivittäin pese, vaan noin 2 kertaa viikossa, eikä sitä saa ilman kunnon jynssäystä alas jos sen kerran on erehtynyt nostamaan naamalta pois.

Tänään on siis, kuten joku ehkä arvasi, taas yksi noista päivistä, kun tätä otsatukattomuutta kokeilen. On kahden sentin juurari ja se edellinen juuris minkä värjäsin piiloon on haalistunut vihertävänruskeaksi (meidän kaupunginosan putkivedessä on niin paljon metallia että se värjää etenkin vaaleatukkaisten hiusparat vihertäviksi), eikä todellakaan näytä tai tunnu hyvältä, eikä aamustakaan siis selvitty ilman itkupotkuraivareita. Suurin onneni on, että huominen on vapaa, eli en aio pihapiiriä pidemmälle pistää nenääni, joten voin parkua epäonnistunutta yritystäni mielin määrin vaikka koko päivän.

Teini-ikäisenä olin sellainen resupelle, ettei irokeesi tai tupeerattu peikkotukka ollut mikään ongelma, mutta nyt en enää olekaan se poikanen jonka tukka on oranssi tai vihreä tai pinkki tai sininen, jolla on jalassa kirkkaanpunaiset maiharit, rikkinäiset farkut kun ehjiäkään ei ole varaa ostaa (ja olihan ne kamoon muodissakin!), liian isoja t-paitoja ja huppareita niskassa ja kaikkea tätä hirveyttäihanuutta kruunaamassa heijastinkankaasta tehtyä tuulitakkia.

Nykyäänhän katsokaas olen aikuinen. Kökökököh.

Ai niin noista kulmistani, nekin ovat harmaita karvoja aiheuttavia, sillä olen tosiaankin punapigmenttinen vaaleaverikkö iha oikeest. Äitini on punapää, ja sitä kirottua geeniä tulee myös luonnollisesti isän puolelta. Tukkani on samanlainen lähemmäs valkoinen kuin vaalea kuten isälläkin (vaikka sen tukka onkin nykyään komean hopiainen).  Ihoni kärähtää helpommin kuin ihan pelkillä vaaleatukkaisilla, ja naama ja sen lisäksi myös selkä puskee pisamaa. ja sitten tosiaan ne kulmat: ne eivät vain ole vaaleat, vaan niitä ei oikeammin ole. Siis on tottakai karvoja, ja etenkin väärillä paikoilla, mutta kun se värjäys ei hyödytä oikein mitään (vain sen että tarvitsee laittaa vähän vähemmän kulmakynää), koska ne on niin harvat, ja kulmissani on kaljuja kohtia. Olen miettinyt kestopigmentointia vaivan säästämiseksi, vaikka siinä onkin ne omat riskinsä (vanhetessa kuitenkin se otsa valahtaa ja kulmien kohta vaihtaa paikkaansa, ja vaikka kestopigmentointi kestää noin 5 vuotta, siitä voi hyvinkin vähänkin väärin tehtynä jäädä jälkiä pidemmäksikin aikaa virhepaikoille). Luultavasti näin teenkin kunhan saa pähkäiltyä raha-asiansa jossakin kohtaa kuntoon, ehkä sitten uskallan mennä uimahalliin ja säästyy monilta itkupotkuraivariaamuilta kun kulmat ei osu kohdilleen ja joutuu juoksemaan hinkkaamassa sitä naamaansa verille että saa epäonnistuneet väritykset helvettiin.

Ps. Siitä olen ylpeä, että osaan tehdä niin tavalliset letit kuin ranskanletinkin!

Ei jokainen päivä tietenkään nannaa ole

Saattaa olla, että sitä välillä yliromantisoi omaa aikaansa lastensa kanssa, mutta se johtuu siitä, että sitä on niin vähän. Jos ei ole kuin vaivainen kuukausi kerran puolessa vuodessa (tuleeko tästä 2 kertaa vuodessa),  tuntuu siltä, ettei ole varaa menettää malttiaan, suuttua verisesti tai lannistua missään vaiheessa.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että eipä ole hermoromahdus kaukana.

Siinä kohtaa kun näin unia suurista villakoirapalleroista keskellä lattiaa, tuli herätys. Tarkemmin ottaen kello 05:12 niille, jotka eivät tiedä mitä pääni sisällä tapahtuu, heräilin siihen kun nuorimmainen päättää kusta päälleni. Se on heittänyt pissavaippansa pitkin seiniä ja koska on jo valoisaa, saa olla hereillä vaikkei tarpeeksi ollakaan nukuttu.

Ei siinä mikään muu auta kuin raahata sekä itsensä että se suihkuun, heittää peitto pesukoneeseen ja vittuuntua siitä että petaria ei sängyssä ole, koska pienet nukkuu sen päällä lattialla, joten kaikki kusi imeytyy suoraan runkopatjaan eikä sitä saa siitä millään ilveellä pestyä pois vaan on odotettava että haju jossakin kohtaa katoaa niin ettei joka kerta kylkeä kääntäessä tarvitse nyrpistää nokkaansa ja pidätellä hengitystä puolta tuntia.

Koska nuorimmainen on jo sen verran riehaantuneessa tilassa, ei auta selitellä että nyt on vaan jatkettava niitä unia. Valvoskellaan yhdeksänpintaan pihalla etsien tekemistä, että edes joku saa ansaitsemansa unensa, ja sen jälkeen dumppaan kylmästi kakaralaumani muiden harteille ja yritän torkuttaa jonkin aikaa kusisängyssä.

Sattuuhan noita ja ensiviikolla varmaan naurattaa jo.

Mitä sanoa anorektikolle joka ei tiedä sairastavansa?

Ei mitään. Valitettavasti.

Minulla on dilemma. Luokkakaverini tavoittelee jotakin 50-kilon, tai siis ensin se oli 53 kiloa, mutta nyt se taitaa olla taas vähemmän, painoa. Nyt se on ruvennut uudelle dieetille, näitä hyökkäys, laihtuminen, vakauttaminen ja "risteily", jolla viitataan loppuelämään kun dieetistä on tullut osa arkipäivää-hömpötyksiä, jotka on kylläkin tarkoitettu ihmisille, joilla oikeasti on varaa pudottaa, ei niille, joilla nyt omasta mielestään on vähän liian paksut reidet. En sano sen dieetin nimeä tässä, jos mielesi on oikeasti niin sairas, mene ja etsi se itse.

Anoreksiaa sairastavat ihmiset ovat itsekkäitä. Bulimikot on sentään kivempia, koska ei kuuluta ympäri kyliä oksenteluistaan ja ruokaorgioistaan niin että toisille tulee paha mieli. Tai siis eiväthän ne jotka tietävät sairastavansa anoreksiaa ole niin tyhmiä että sillä toisille pahan mielen tekevät, mutta nuo jotka eivät vielä tajua kylläkin.

Jos ihmisestä tulee pahantuulinen ja luontaantyötävä "dieetin" eli ruokavalion muuttamisen seurauksena, hän on väärillä vesillä.

Jos ihminen joka on 173 senttiä pitkä ja lähestyy viidenkymmenen kilon painoa, ja silti näkee että pitää laihduttaa, hän on idiootti.

Ja jos tällaiselle ihmiselle ei voi sanoa asiasta mitään koska hän on niin in denial, hän voisi puolestani ampua aivonsa pihalle, koska kukaan sellaista jaksa katsella, ainakaan ne, jotka ovat syömishäiriötä omana aikanaan pahemmin sairastaneet. Jos näin tiukoilla aikoo koko loppuelämänsä vetää, mihin helvetin väliin se hauskanpito oikein mahtuu? Ensiviikonloppuna pitäisi olla pre-koulunpäättäjäispippalot parin luokkiksen kesken, jotka, kuten en minäkään, 1. kesäkuuta pysty millään olemaan maisemissa kun Suvivirsi lähtee soimaan, mutta eiköhän tämä tyttö tule kieltäytymään koska on nyt dieetillä eikä saa syödä kuin proteiinia, ja siiderissä on niin paljon hiilihydraattia, että kaikki menee pilalle, ja paikallehan ei voi ilman juomista tulla, koska siellä on kuitenkin syömistä, mikä ei sovi hänen ruokavalioonsa, eikä niitä sipsejä ja muuta mukavaa voi olla mässyttämättä.

Tiedättehän mikä olo minulla on nyt?

Olen 154 senttiä pitkä ja painan jotakin 47 kilon kumminkin puolin, varmaan nyt kun en ole käynyt vaa'alla pariin kuukauteen kun se meni rikki jopa viisikymmentä kiloa, eli minä olen läski. Minä olen inhottava ällöttävä normaalipainoinen ihrapallero jolla ei ole minkäänlaista elämänarvoa. Jos minua kaksikymmentä senttiä pidemmät ihmiset jotka ovat lähes saman painoisia päättävät olevansa liian painavia, niin minähän olen yksi elefantti.

Minulla on oikeasti ihan saatanan paha olla ja tekee mieli mennä oksentamaan koululounas pois vaikken syönytkään kuin hyvää salaattia, pari kasvispullaa ja sämpylän, mutta niistä tulee varmaan maidon ja rasvan ja currykastiketilkan kanssa melkein 500 kaloria, joten olen syönyt tänään jo 500 kilokaloria vaikka kello ei ole edes puoltapäivää, eikä niissä ole lähes yhtään proteiinia; vitamiineja ja hiilareita ja rasvaa vain. Mutta se on jo liian myöhäistä, siitä on jo tunti, minä olen jo auttamattomasti läski. Ainut mitä voin tehdä pelastaakseni tilanteen on olla syömättä koko loppupäivä, pantava 123 prosenttia liikuntasuorituksiin ja tehdä vielä ylimääräistä päälle.

Olen nyt itkenyt tätä pahaa oloa tunnin Leijonan kanssa kiikussa istuen, mutta siitä että se sanoo että olen kaunis ja ihana ja niin täydellinen juuri nyt tulee vain paha mieli, koska se huijaa, enhän minä voi olla jos ei liian laihat tytötkään ole.

En voi olla koulussa kun on niin paha olla vääristyneiden ihmisten keskellä, enkä voi olla olemassakaan, koska olen itsekin niin vääristynyt. Voi miksi en enää kykene 200 kalorin ruokavalioihin ja kolmen tunnin jumppiin, joihin päälle kävely- ja juoksulenkit? Onnellinenhan minun pitäisi olla siitä että en ole enää niin sairas, mutta jos on edes vähän sairas, ei voi olla tyytyväinen.

Tiedän, koska olen tietäjätyyppiä.

Tiedän mikä keskustelu käydään huomenna kun lähden kouluun, ja toisen kerran kun karkaan jumppatunnille, joita on enää tällä viikolla ja ensiviikolla, ja joista maksoin yhteensä 30 euroa, joten kieltäydyn jättämästä niitä välistä. No ei, ei rahan takia, vaan sen miten siitä henkisesti hyödyn.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Eilen isi teki monta tuntia läksyjä (6 tuntia, huh!).
Mut mururakas, iskän on pakko mennä kouluun.
Ei oo. Isi on tyhmä.

Ja niin tyhmä isi lähtee kouluun, on pahalla päällä joutuessaan jättämään kolme murjottajaa jälkeensä, kiroaa paljon, tekee ylimääräisiä virheitä, saa raivokohtauksia, itkukohtauksia ja vaipuu epätoivoon. Ei ole nälkäinen mutta syö kuitenkin ähkyyn, polttaa paljon tupakkaa ja potee päänsärkyä huonosta omatunnosta.

Kun tyhmä ja kiukkuinen isi pääsee kotiin, muruilla on päiväuniaika, joten tyhmä ja kiukkuinen isi pyörittelee peukaloitaan, lueskelee vähän posteja, pakkaa jumppatavaransa valmiiksi ja yrittää varautua taas uuteen syyllistävään keskusteluun.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Minne sie nyt meet et mee et saa mennä!!!!

Ja tyhmä, alistettu, entistä kiukkuisempi isi karauttaa jumpalle, ei pysty keskittymään mihinkään, tekee askelvirheitä toistensa perään, pidättelee itkua ja puree hammasta, vilkuilee kelloa, kiroaa mielessään miksi piti tänne tulla, kunnes tulee loppuverryttelyt, kaikki ajatukset liihottavat omille teilleen, sisäinen aurinko paistaa ja kirkonkellot soivat, olisi valmis lipumaan euforian satamaan sillä minuutilla, mutta joutuukin tasan kello 1800 repimään itsensä vaaleanpunaiselta jumppamatolta, josta lähtee palasia ja joita hypistellään selkä- ja reisiliikkeitä tehdessä, rullaa sen kasaan ja polkee kotiin pää pilvissä.

Kunnes muistaa mitä taas on edessä.
Mutta kun se isi on tyhmä ku ei oo meän kansa-rimpsu pärähtää päälle, tyhmä isi joka ei enää ole kiukkuinen voi hymyillä ja sanoa, että nyt oon. Nyt minä oon koko loppuillan teän kansa ja huomenna isi kyllä menee käymään koulussa, mut ei oo kauaa, vaan kolme tuntia, ja tuun ennen ku teillä on ees päikkikset.

Harmi etten ole oikeutettu isyyslomaan, kesäkuusta tulee kauhea, kerran jo kolme tuntia koulussa olemista tekee tyhmäksi iskäksi, entä sitten ne kahdeksan?

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Vähemmästäkin vituttaa

Onpa ärsyttävää 

kun näyttää alasti niin paljon paremmalta 

kuin vaatteet päällä! 

Tämä kun ei ole nudistivaltio.

Vähemmästäkin vituttaa

ei olisi edes vaatekriisejä.

Ihanaa olla tarpeeksi lihava

että voi tykätä itsestään

ja kestää peilaillakin vähän!

Des gouttelettes d'eau glissant le long de la vitre

Onneksi testeihin ei ole jonoa, päästään jopa ajallaan vastaanotolle. Poika tihrustaa itkua kun hoitajatäti valuttaa allergeeneja iholle ja pistelee sitten pikkuneulalla. Muutamia pieniä ja pari suurempaa kohoa, Jupu on reipas poika ja lupaan ostaa sille jäätelön kunhan päästään kotiinpäin.

Ei se ollu niin kauheeta.

Se istuu kulmapöydän ääressä ja värittää eläimiä kirjaansa, minä en ole siitä salaa ylpeä, minä olen siitä ihan avoimesti ylpeä.

Meidän ei sittenkään tarvitse odotella herkkua siihen asti että päätän saaneeni tarpeeksi töistä tälle päivälle, kahvipöytään on kasattu kolme erilaista herkkupuikkoa ja valinnanvaraksi muutamia pikareita, eihän tänään ole karkkipäivä, mutta sataa vettäkin.

Opettelen vastaanottamista. Minä en pidä kritiikistä, niin positiivisesta kuin negatiivisestakaan. Minä en hämmenny ja punastu kehuista, vaan minua ärsyttävät ne kun joku yrittää kuitenkin työntää johonkin suuntaan. Kuitenkin kritiikki on välttämätöntä, yritän koulussa olla näpäyttämättä heti "ei se oo vielä valmis, en oo vielä sitä kohtaa tekemässä" vaan kuuntelen parannusehdotuksia. Vaikka kuuntelisi ei se tarkoita että asiat täytyisi hoitaa erilailla kuin ne tavallisestikin tekee.

Negatiivinen palaute saa helposti sapen kiehumaan ja tekee mieli huutaa "tee sit ite paremmin" ja juosta ovet paukkuen paikalta.

On vain vaikea pysyä tyynenä ja kuunnella rakentavaa keskustelua, mutta ehkä minä senkin vielä opin. Ehkä tämä murrosikä vielä joskus loppuu, olisinpa ainakin askeleen edellä niin monia keski-ikäisiä ukkoja ja akkoja joilla on koko ajan se herne nenässä - siinähän mielessä olenkin, että harjoittelen, eli tunnistan ongelmani.

Hyvät naiset, hellittäkää vähän

Seuraavat toteamukset perustuvat täysin kirjoittajan omiin kokemuksiin sekä keskusteluihin hameväen kanssa siitä, kuinka ne ukot on vaan niin idiootteja ja tyhmiä.

Kaikki naiset tykkäävät suklaasta. Se on fakta. On ihan turha väittää ettei tykkäisi, sellaiset jotka näin tekevät valehtelevat vain itselleen. Mies ei saa kuitenkaan ikinä todeta tätä totuutta ääneen, sillä se olisi loukkaavaa. Mies ei myöskään ikinä saa ostaa naiselle nykymaailmassa suklaata, varsinkaan mitään levyä, koska vaikka naisen ei olisi kymmeneen vuoteen tehnyt mieli suklaata, ja laihdutuskuuri olisi itsekurin osalta pysynyt, nainenhan repsahtaa ja vetää valonnopeudella levyn kiduksiinsa.

Ja sitten se alkaa. Se ainainen kitiseminen. Kun on niin läski ja selkärangaton ja yhtäkkiä se hyvää tarkoittanut ukko on yksi saatana josta ei ole mitään hyötyä.

Jos miehellä on suklaata tai jotakin muuta hyvää itselleen, se on naisen mielestä vapaata riistaa. Kunhan ollaan päästy suhteen alkukaunisteluajoista jolloin nainen valehtelee vihaavansa kaikkea makeaa, rasvaisia sipsiherkkuja ja syövänsä vain kaninruokaa, miehen herkkujemman saa tyhjentää ilman luvan kysymistä ja huonoa omatuntoa. Mitäs jätti ne sinne kaapinperukoille pyörimään. Miehellä ei ole mitään syytä vetää asiasta hernettä nenään.

Jos naisella taas on suklaata tai muuta hyvää odottamassa kaapissa, mies ei saa mennä sitä lähellekään ilman että tavarat alkavat lentää ja pettynyt hätäkirkuminen kajahtaa naisen suusta. Jos mies tyhjentää naisen jemman, mies lähtee ovesta ulos eikä koskaan palaa.

Suklaan lisäksi kaikki naiset pitävät kukista, vaikka kuinka väittäisivät ettei voisi vähempää kiinnostaa. Ne jotka näin sanovat, eivät vain koskaan saa rehuja, edes syntymäpäivänään tai ystävänpäivänä. Varmaan edes hautajaisissaankaan.

Sillä ei ole niin väliä kuka kukat tuo, kunhan jos kyseessä ei ole oma siippa, tämä kyseinen siippa varmasti näkee tai edes kuulee kuka ne on tuonut, ja kyllästymiseen asti joutuu kuuntelemaan kuinka nättejä ja kivoja ja ihania ne on, kun ei vaan voi suoraan sanoa, että olisi kiva jos sinäkin minulle kukkia joskus toisit...

Tässä pieni yllätys teille kaikille naisille: mies ei tiedä että haluat kukkia, jos et sitä sano. Miksi? Koska mies ei osaa lukea ajatuksia, ja ihmettelee sitä mykkäkoulua kun ei vaan ymmärrä mitä nyt on tehnyt väärin. Mies ei ole niin esteettinen olento kuin nainen, ja koska miehelle ei ole lapsesta asti opetettu, että kukkien saaminen on kivaa, ei se myöskään sitä voi tietää.

Mies ei myöskään tajua, että jos sanot ettet halua mitään lahjaa tai sanot "ihan sama mitä tuot", se tarkoittaa että tuo kukkasia ja timantteja. Mies vähän niin kuin luulee, että se tarkoittaa ettet välttämättä halua mitään, etkä tosiaankaan halua lähteä ulos syömään, rakkausserenadia ei kannata käydä levyttämässä eikä niitä viittäsataa punaista ruusua varaamassa.

Kukkien saaminen tuntuu kivalta. Koska ne on kivoja. Ei siinä itketä että ne kuolee kohta, koska ei tämä elämä kenenkään tai minkään osalta ikuisesti kestä. Kukat eivät ole turhaa hömppää, ne ovat ihana rakkauden ja välittämisen osoitus. Ja helppo tapa osoittaa positiivisia tunteita muutenkin. Ei tarvitse kiemurrella ja repiä pelipöksyjään kun ei osaa sanoa suoraan että välittää ja kuuntelee kyllä sitä rakasta naisystäväänsä, vaikkei aina siltä tuntuisikaan: jos mies vaikuttaa siltä ettei asiat mene jakeluun, voi kyse olla ylikuormittumisesta. Miehillähän on tunnetusti putkiaivot, sitähän te akat jaksatte kaakattaa, joten miksette sitten voi ymmärtää että ne putket menee tukkeeseen jos ei asioita vähän sihtaa ja esim. kirjoita paperille ylös mitä haluatte ihan oikeasti tehtävän.

Eli siis:
Mies-> osta tai käy poimimassa kukkasia naisellesi. Myös muulloin kuin merkkipäivänä, ja näin ihan suhteen alusta asti mieluiten, koska muuten aletaan epäillä että käyt vieraissa. Kukat on romanttisia. Takaan että jos annat kukkasia ja halit ja pusit, saat.

Nainen-> jos miehesi tuo sinulle IHAN MITÄ VAAN. Vaikka sitten sitä suklaata, ole kiitollinen ja kehu, koska siten voit saada useamminkin kivaa. Myös jos mies tekee oma-aloitteisesti kotitöitä kuten kokkaa, älä motkota siitä ettei se muistanut tiskata ja roiski mehut pitkin seiniä, koska nyt mies on yrittänyt parhaansa, ja jos haluat, että yrittää jatkossakin, pidä se turpa tukossa karjumisen ja räyhäämisen osalta. Paijaa vähän tukkaa, taputa pyllylle ja anna suukko. Se luulee että saa, ja innostuu olemaan huomaavainen jatkossakin.

Joskus olen vain niin korviani myöten täynnä naisten nalkuttamista miehistä ja miesten raivoamista naisistaan. Koska olen jostakin syystä aina ristitulessa ja joudun kuuntelemaan kummankin sukupuolen angstaamista parisuhteesta, en voi kun vain lyödä päätä seinään ja ihmetellä...

Eli nainen, kerro suoraan miehelle mistä pidät ja mistä et pidä valehtelematta, koska valheesta jäät kuitenkin jossakin kohtaa kiinni. Jos haluat elää valkoisessa putipuhtaassa kodissa, kerro sekin, niin säästyt suurilta tappeluilta, energiaa syöviltä eroamisilta ja oman minuuden epäilyltä. Jos pidät makeasta, ilmaise se. Jos näin teet, miestä ei kiinnosta kiivivittuakaan jos lihot muodottomaksi palleroksi. Jos taas väität että vain terveellinen ruokavalio on ihanaa, sinulle saatetaan alkaa vittuilla jos pari kiloa napsahtaa vyötärölle, ja sitähän kukaan nainen ei halua.

Miehelle pitää myös sängyssä kertoa mistä tykkää ja mistä ei, ja miehelle täytyy myös tehdä selväksi, että se naisen orgasmi kuuluu seksiin myös, tai muuten se seksihana sulkeutuu jossakin kohtaa, kun ei vaan enää kiinnosta. Katsokaas kun koska naiset eivät vaadi tyydyttämistään, miehet luulevat yhdynnän johtavan aina naisen orgasmiin (vaikka vain noin +5% naisista saa yhdynnässä orgasmin, ja niistäkin harvoista jotka saavat, ovat jo lähemmäs keski-ikäisiä ja sinut seksuaalisuutensa kanssa). Mies ei runkkaa naista, koska luulee, ettei se ole kai sallittua, ja se että jos on jo märkä tarkoittaa ettei naista enää tarvitse kopeloida.

Myöskään naisen ei tarvitse kiljua ja ah-ah-ah-vikistä aktin aikana, koska se ei 99 prosentille naisista ole luonnollista. Pornoelokuvissa, elokuvissa ja kaunareissa tehdään niin, ei oikeassa elämässä. Miehet toki luulevat, että se kuuluu asiaan, ja että naisessa on jokin vikana kun se ei kilju (siis kamoon ei miehessä ja miehen taidoissa ole tosiaankaan mitään vikaa jos nainen ei nauti seksistä).

Suurinosa miehistä ei tykkää antaa suuseksiä, koska pimppa kuulemma ei maistu hyvälle ja se on muutenkin ajanhukkaa. Kokeilkaa ruokaleikkejä, jos ei muuten lähde. Ja muistakaa vähän trimmata, se ei ole kiva jos joutuu kompassin kanssa suunnistamaan oikeaan suuntaan. Muistakaa myös esitellä klitoriksenne tarkkaan miehelle, jos ette halua koko matkan pesua ilman että asia johtaa tyydyttymiseen.

Suurinosa naisista ei tykkää antaa suuseksiä. Pakottakaa miehenne ajelemaan pallinsa niin se on huomattavasti miellyttävämpää. Itse en kyrpää suuhuni pistäisi jos sen seutu ei olisi metsuroitu, koska en halua onkia paksuja häpykarvoja kurkustani joka välissä. Naisen häpykarvoitus on siinä mielessä enemmän suvaittava, koska karvat on helppo työntää sivuun.

Harvempi mies välittää naisten karvoista. Ja suosittelenkin, että jos vastaan joskus tulee pornoelokuvista oppinsa saanut hyypiö, joka ihmettelee, mikä ihme puska sieltä kalsareista paljastuikaan ja vaatii vetämään kaiken pois vaikka itse on pelkkää karvaa aina persreikäänsä myöten, heittäkää ulos ikkunasta, tehkää photoshopilla jätkän naamalla varustettu pedofiili-varoitusjuliste ja jaelkaa sitä ympäriinsä.

Miehet on ihan paskoja, mutta hei, niin on naisetkin, joten jospa nyt edes joskus oltaisi tyytyväisiä eikä suomalaiseen tapaan vain jupistaisi selän takana ettei se toinen taaskaan ymmärrä, vaan sanottaisi ne asiat ihan aikuistenoikeasti suoraan.

Mäntysuopa on kesän tuoksu

Mäntysuovalla putsataan kädet ja siveltimet koulussa

ja iltapäivällä sillä luututaan lattiat

Pienempänä vietiin matot laiturille ja kuurattiin ne mäntysuopapalalla

ja nyt palat on poistumassa markkinoilta.

Isikin soittaa kun olen maalaamassa

se kysyy että joko olen töissä
ja minä sanon että joo mutta nyt kyllä koulussa
'Oh yea'

Sillä on ensiviikon loppuviikko vapaata

ja se sanoo että tulee käymään ja tuo minun omani

ja minä pillahdan niin kovaan helpotusikäväitkuun

ettei nimeksikään

'It's okay yea'

12. tammikuuta
ja nyt on jo 13. toukokuuta
4 kuukautta on kolmasosa vuosi
ja lisää päälle.

Se on jo pohjanoteeraus.

Meidän pesässä

Väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Ei ihmistä ole luotu menemään seitsemäksi töihin. Ei sitten millään, ei edes kahdeksaksi, yhdeksän on paljon parempi. Ihminen on paljon onnellisempi jos saa nukkua kahdeksaan, eikä mihinkään seitsemään tai luojaparatkoon kuuteen tai viiteen.

Onneksi työni on monipuolista. Istumista +8 tuntia kuuntelemassa ja kirjaamassa, lähettämässä viestejä ja todistusten täyttämistä, pyyntöjen tekemistä radiologille ja puhelinpäivystystä. Sen lisäksi myös kynsilakkavertailua, kukkien kastelua ja pensaiden juurruttamista. Kahvin ja veden keittoa, tuulettamisesta kinaamista, surffailua netissä ja maailman kummastelua. Ei minuakaan kiinnostaisi tehdä sitä mistä maksetaan, jos olisin vakituinen.

Oonko ymmärtänyt oikein että sinua ei tänne koskaan oikeasti töihin saada?
No oot joo.
Varapomo ja työsopimusten allekirjoittaminen.

Muutenkin on vain outoa saada kehuja. Vaikkei niitä suoraan annetakaan, sanotaan vain että 'hyvä kun tulit', ja 'sinua tarvittiinkin'... 'onhan täällä sijaisia mutta....'

Näin tänään Työmiehenkin, se oli menossa oikeisiin töihinsä, siitähän tulee, tai sitten jo tuli, en minä ole ihan enää kartalla, fysioterapeutti, ja hyvä varmasti tuleekin, onhan se aiemmin toiminut urheiluhierojana. Siitä tuli kiva mieli. Minä tykkään Työmiehestä kamalasti, se on maailman kivoin mies. Ketään loukkaamatta. Koska se on hieno ihminen. Se sanoo aina moro vaikka ennen sanoi tere, minä sanoin ennen moro mutta se sekoitti pääni ja sanonkin nykyään tere.

Tällä viikolla tein töitä 9.5 tuntia + 8 tuntia 10 minuuttia.
Ymmärtääkseni se on noin 150 euroa verojen jälkeen.
Siitä kyllä tykkäisin hyvää.
Koska polvi on taas paskana ja haluaisin tuen.

Lisäys allergeenilistaani: kevään vihreät tuontiomenat. Tai enhän minä omenoita muutenkaan saisi syödä kun on vanhojen pappojen vaivoja, sappikiviä, mutta tälle kertaa kurkku sanoi ennen vatsaa stop. Eikä ole epipenejä enää, on vain nieltävä pilleri millä kestää aikansa vaikuttaa. Siihen asti yskittää ja henki juuttuu kurkkuun, naamaa kirveltää ja silmät ja nenä tukkeutuu.

Ei tämä edes ole kamalaa, kookokseen jos vertaa, silloin se on sekunteista kiinni, ja sitten kun loppuu happi, se vain loppuu.

Minusta on kiva olla kotona, taas pitkästä aikaa. Vaikka täällä onkin sotkuista ja inhottavaa ja kakkakikkare on ilmestynyt keittiön lattialle, intopaskaa niiltä jotka oikeasti on innoissaan päästessään kotiin, tosin onko ihme, Aivovasaralla ei ole kotona häkkiä, se on tehnyt itselleen majan, ja reissussa se joutuu nyhjäämään häkissä tai jos ei siellä halua olla, pahvilaatikossa saunalla.

Kai meillä molemmilla on ahtaanpaikankammoa.

Parasta tässä työssä on se, ettei tarvitse paskaakaan tietää mitä eri toimenpiteet tarkoittavat, eikä latinaakaan tarvitse osata ymmärtää, kunhan sitä osaa kirjoittaa.

Tiedättekö mitä, nyt minä olen töissä. Olen ollut hekumalliset 8 tuntia 56 minuuttia, ja nyt taidan alkaa tekemään lähtöä. Leijonakin pääsi äskettäin sädepolilta pois, ja sanoi marssivansa tähän suuntaan, ja että jos sitä ei vartin päästä näy niin kannattaa käydä tarkistamassa pihalta onko se sinne tuupertunut.

Töihin oli kiva tulla. Minusta tänne on aina kiva tulla, vaikkei mitään maailman parasta hommaa olekaan, ja tähän kyllästyy muutamissa viikoissa, mutta kiva se on silti jotakin aloittaa tekemään, minkä varmasti osaa.
Omalle kontolle on taas vaihteeksi langennut perkeleen tekonivelten purkaminen (tsahahaa).
Itsehän olin tekonivelyksiköllä töissä talvi/kevään 2009, ja tästä syystä sitä kontolleni vieritetään joka ainoa kerta kun osasto on onnistunut itsensä ruuhkauttamaan. Ja siitä syystä että jos kerran hallitsen tekonivelkirurgian termistön, niin saan luvan hallita myös muun leikkaussanaston, on toinen sijoitukseni yleensä leikkurin puolella.

Ainut mikä tässä muuttuu vuosien varrella on kuitenkin vain toimenpiteiden nimet, nykyään käytetään artroosivaivaan ilmeisen paljon Synergy-R3:a!
Kiinnostavaa eikö totta.

Olenpa tässä vähän mietiskellyt. Julius täyttää lauantaina 7 vuotta, eli siitä tulee superisopoika, ja ajateltiin Samin kanssa että no jos ostetaan vaikka Afrikan tähti viikonlopuksi, kerran nyt se on jo siinä iässä että jaksaa keskittyä lähes yhtä kauan jopa kuin isipappansa yhteen asiaan kerralla (n. 10-15 min max).
Sittenhän se on mankunut skeittilautaa jo viime keväänä. Isin silmissä se on semmoiseen liian pieni, mutta kun kerran osaa vedota siihen että kaikki muutkin, ja mitä sitä nyt itse muistelee niin on sillä laudalla rullailtu pienempänäkin. Onhan se pitkänajan tähtäimellä terveellisempi vaihtoehto kuin videopelit ja telkkarin eteen orjuuttavat DVD:t ja lastenohjelmat, joten ehkä se nyt sitten on aiheellista vain hankkia. Tosin vasta sitten kun isi nyt saa sitä rahaa ulos, siihen asti mennään sillä Afrikan tähdellä ja kesällä täytettävillä lupauksilla.

Nyt se puhelin rimputtelee ykkösiä ja aika on lähteä kotiapäin äitille tunkemaan naamansa täyteen pullaa (meillon Tuppervaarakemut) ja odottelemaan illan peliä, siinäpä suuret suunnitelmat tällekin päivälle. Hyvää maanantaita vaan.

Fail

Minä en nukkunut, odottakaa nyt jos osaan laskea, kolmeen yöhön.
Harmi vain että kahtena niistä silti yritin,
hermohan sellaisessa palaa ja sitten väsyttää.
Mutta jos ei tappele vastaan, aika vain rientää.

Ei, viime yö ei ollut yksi valvotuista, ne jätin kotiin.
Äitillä nukun paljon paremmin, kai se on meri-ilma ja ruokakrapula,
ja se tosiasia ettei aina löydy parempaakaan tekemistä.
Parempi olla viihdyttämättä itseään.

Harmi vaan, että niitä valvottuja seuraa unisuutta
Ja koko ajan tekisi mieli vetää sikeitä
eikä ole voimia mihinkään
eikä kyllä huvittaisikaan.

Onpas Slovakian joukkueessa paljon vanhoja äijiä
Satan, Hossa, Majesky, Strbak,
nostalgisia nimiä
kerran nostalgiaa ei Suomen joukkueessa ole.

Arvatkaa mitä löysin kamerastani?
No vähän kuvia,
Leijonalla on varmaan ollut tylsä päivä,
en viitsinyt edes kysyä.

Välillä (vaiko aina?) vaan vituttaa.

Minkä takia maailman parasta juomista on niin noloa ostaa. Miksei suklaa Nutriletejä voi pakata mitäänsanomattomanharmaaseen laatikkoon ja kirjoittaa päälle vain ja ainoastaan tuotteen nimeä. Miksi se täytyy pakata rääkyvänvihreään pahviin joka kirkuu kilometrien päähän "MIE OON LAIHUTUSTUOTE! MINUA OSTAA LÄSKIT!" kaikenmaailman lisäselostuksineen. Miksi sitä täytyy mainostaa niin ahkeraan televisiossa ja katujenvarsimainoksissa Maailman Parhaaksi Laihdutuksen Apuvälineeksi niin että jokainen kaljamahajamppakin tietää mitä se mystinen huutava laatikko käsissä oikein sisältää ja sitten ne osaa katsoa tietävästi päästä varpaisiin ja pyörittää naureskellen päätään?

Minä rakastan suklaanmakuista Nutrilettiä. Kesäisin kun on liian kuuma voidakseen syödä se on pääosan päivästä ainoa energianlähteeni, lutraan sitä muutaman pussin päivässä, tietenkin ½ pussia kerrallaan, ei sitä kuulu kokonaista pussia yhteen tuoppiin kaataa, siitähän tulee tappomakeaa, ja sillä jaksan vaikka maailmantappiin ja siihen asti että pääsee omaan rauhaan nassuttamaan naamasta alas kaikkea vastaantulevaa kun ilta vihdoin viilenee.

Minulle tulee Nutriletistä mieleen kesä.
Se on hyvää.

Ja siitä saa kaikki tarpeelliset vitamiinit ja hivenaineet mitä ei minun tavanomaisella ruokabudjetillani yksinkertaisesti muuten saa. En minä saa mitään salaatteja ja lihankorvikkeita ostettua kotiin kuin ehkä kaksi kertaa kuussa.

Se on hyvä iltapala, koska en saa iltaisin syödä niin paljoa jos a) haluan nukkua ja b) herätä aamulla virkeänä.
Se on hyvä aamupala kun ei ällötykseltä ja tukkoisuudeltaan pysty syömään mitään kiinteääkään.
Se on hyvä välipala jos ei vielä jaksa alkaa tekemään ruokaa.
Se on hyvää kuumina päivinä.

Ja vielä ihanampaa jos on kamala makeanhimo.
Koska minä en edelleenkään saisi syödä sokeria mielinmäärin.

Minä sanon sen suoraan, suklaa-Nutrilett on maailman parasta juomista.
Se on oikeasti parempaa kuin Pepsi Max, ja se on paljon sanottu, Pepsi Max on kuitenkin juomien kuningas, kuningatar ja vielä kruununprinssikin.

Mutta miksi maailman parhaat juomat täytyy pakata ällöttäviin laihdutushössötyspaketteihin? Jos joku näkee että käyttää Nutri-tuotteita tai vastaavia, sehän nauraa. Se piikittelee että mitä vittua! Ja jo sen lisäksi että hävettää ylipäätään se niiden ostoreissu alkaa hävettää lisää se että joutuu puolustelemaan valintaansa. Tekosyin. Koska eihän sitä suoraan voi sanoa että tää nyt vaa on niin hyvää, eihän sellaista uskota. Sama kun ne jotka eivät vaan tajua Pepsi Maxin ihanuutta eivät suostu uskomaan että se nyt vaan on niin paljon parempaa kuin tavallinen Pepsi, tai että oikea Coca Cola maistuu ihan lehmänpaskalta, ja siksi en sitä tosiaankaan juo mutta voin juoda Zeroa tai Lightia koska no, ne nyt on ihan hyviä. Ei, Pepsi Maxia kuten Nutrilettejäkin syödään siksi että vahtii linjojaan. Kun on niin saatanan läski. Siksi laittituotteita käytetään. Kumipolaria, rasvatonta maitoa tai jopa maitojuomaa, Minilättaa ja muita terveysintoiluhaihatuksiksi nimettyjä tuotteita.

Ne jotka ovat päässeet sen vittuilun yli ovatkin niitä jotka pätevät sillä, etteivät vähäkaloriset tuotteet ole terveellisiä. Niissä on rasvan sijasta sokeria tai muuta rasvaakin haitallisempaa, jolloin verensokeri heittelee, ja sitä syö enemmän ja on kärttyinen, ja että ne aiheuttavat riippuvuutta eikä niillä siksi voi laihtua alkuhuuman jälkeen kun täytyy saada enemmän. Ja että rasvaa kyllä tarvitsee jokainen ihminen. Ja proteiinia. Ja niin muuten hiilareitakin.
Että laihistuotteet on pahempia tai ainakin suoraan verrannoillisia roskaruokaan.

Tyhmähän sitä täytyy olla jos ei tiedä että oikea kunnollinen ruoka on paras painonhallintaan, jos sitä haluaa pysyviä tuloksia.

Mutta tyhmä täytyy myös olla jos ei anna ihmisen pitää niistä valmisteista joista pitääkään. Olkoon ne sitten tyhmään raikuvanvihreään pakettiin pakattuja painonhallintapirtelöjauheita tai ei.

Pepsi Max on parempaa kuin Pepsi.
Cola Light ja Zero on parempia kuin tavallinen kola.
Kumipolar on oikeasti hyvää ja rasvainen juusto maistuu pelkästään rasvalta, eikä se ole hyvää.
Rasvaton maito on niin paljon raikkaampaa eli parempaa kuin 1.5 prosentin kermamaito.
Niin myös Maitojuomakin.
Minilättaa voisin syödä vaikka suoraan purkista.
Ja Nutriletin suklaapirtelö on taivaallista.

Terveisin, Anttu

Tänään onkin ihan hyvä päivä vaikka särkeekin

Ja särkee kovaa. Mahaan ja käteen ja polviiin ja pyörryttää ja oksettaa, tupakka maistuu juuri siltä kuin sen odottaakin maistuvan liian vähien unien jälkeen; pahalta, ja siltä että on polttanut jo koko yön, niin kuin melkein onkin, ja tiesihän sen jo alkuillasta ettei nyt ehditä nukkumaan, nyt syödään nimittäin sokeria, ja minä olen sokeri- ja kofeiiniyliherkkä ja käyn ylikierroksilla niin että hampaat kolisee ja kaliseee ja polvet notkahtelevat minkä kerkeää, on kuuma mutta liian kylmä, ja silti otan Stellaa vaikkei sitä näissä oloissa saisi kun ei se saa kuin entistä sekaisemmaksi, maalaan hienoa, ja se on hienoa siksi vain että se juuri siinä valossa ja märkänä kimmeltää ja akryyli tarttuu kuiviin huuliin ja mattoon ja sitä on vielä käsivarretkin täynnä seuraavana aamuna.

Silloin kun kello kilkattaa 07:00, mutta torkutan ja sitten laitan sen soimaan kahdeksalta ja näytän maailman kauheimmalta kun juon laittimehua jossa on tiivistettä vain väriksi, ja telkkarista tulee nuut nuut-Pingu ja ne rakentaa sen pikkusisaruksen kanssa telttamajaa.
Minä ja minun mahani lähdetään tunti myöhässä, puikahdetaan sisään koulurakennukseen toisen ryhmän opettajan perässä, koska ollaan hukattu avainkortti ties koska, muttei ole sitä maagista 5 euroa että saisi uudenkaan.

Tai onhan minulla rahaa, saan velkoja takaisin 2 ja sitten vielä 15, ne on kaikki ylimääräistä budjettilaskelmiini, mutta ostankin pyykinpesunestettä ja hiusväriä, kaksi murhetta vähemmän.
Ja saan minä töitäkin, pomo soittaa ruokatunnillaan ja kysyy jos tulisin maanantaisiksi ja tiistaisiksi ennen kuin aloitan täyspäiväisenä, tuntipalkkaisena kuudeksi päiväksi, minustahan tulee rikas, kunhan rahat tilitetään, voi kunpa ne laitettaisiin jo kuun lopussa, mutta epäilen kun nykyään palkkapäivä on kaikilla 16. päivä, ennen se oli sijaisilla aina viimeinen päivä, enkä tiedä ehtiikö kahden päivän tunnit joita aion tehdä yhteensä lähemmäs 20 koska siitä saan nettona yli 200 euroa vaikkei palkoillaan saisikaan kehuskella, ensimmäiseen tilitykseen vai saanko ne sitten vasta kuukauden päästä, mikä olisi perseestä, saisin maksettua vuokrat ja muut laskut ajallaan jos ne saisi käteen tämän kuun puolella.

Sitten ei tarvitsisi stressata mistään ennen Leijonan seuraavaa kunnon kontrollia, siellä kerrotaan onko se nyt parempi vai vieläkö kokeillaan pahempia myrkkyjä, mutta silloin se joutuisi olemaan koko ajan sairaalassa, ja se olisi viimeinen oljenkorsi.

Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen

Onkohan nyt maanantai vai tiistai, ainakaan ei enää sunnuntai, päivien nimillä ei ole mitään väliä, niiden olemassaolo ja kulku on täysin turhaa eikä ollenkaan välttämätöntä. Ei silloin kun on yksi ja sama onko edes itse olemassa, tai ehkei sitä olekaan, ei tässä teatterissa ole esityksiä enää. On hiljaisia hetkiä ja naapurintytön kyyneleitä seinien läpi, tupakansavua ja lumisadetta vappupäivänä, muttei mitään mikä todistaisi, että tässä asunnossa olisi elämää.

Tietokone pölyttyy nurkassa, sen sisällä on sosiaalista mediaa mikä on parempi olla kielletty, ei se tänne kuulu, täällä ei eletä, täällä ei päiviä ja tunteja ole, täällä ei nousta sängystä ja ainoa mikä vaihtelee on televisiokanava, vaikka olisi yksi ja sama onko sekään päällä.

Pihalla on riiteleviä oravia ja rastaita, niitä minä katselen ikkunasta ja varistan tuhkaa tuuleen.

Miksi rahan täytyy olla niin iso ongelma.

Siltä on otettu letku pois ja tänään syödään desi puuroa.
Ne kukat mitkä sain ennen tätä päivää istuu pöydälle läikyttäneessä maljakossa, ne on kaatuneet jo kolme kertaa, aina kun olen saanut raivarin valuttavan tiskialtaan kanssa, miksei minulla ole sopivaa jakoavainta, saisin tiukattua sen itsekin, vaikka tiiviste varmaan on laho ja halki eikä siitä olisi mitään hyötyä.
Muttei tänne voi kutsua talonmiehiä.
Ei silloin kun minua hävettää. Olen kuitenkin aina liikaa olemassa, aina sotkemassa ja jättämässä jälkiä ympärilleen.

En ole käynyt niin moneen päivään ulkona, että se kuulostaa jo pelottavalta lähteä.
Vaikka kampaan tukkani ja laitan siihen vahaa ja lakkaakin, pesen naamani ja pyyhin kulmakarvoihin väriä, naama ei ole ollut näin kaunis niin moneen kuukauteen, mutta miten se voisi riittää. Kun on iso kumpu ja vatsakipuja josta vielä suurempi kumpu ja kuravellipaskaa ja veristä oksennusta, eikä se edes ole tautia vaan psykosomaattista sekoilua.

Miksei nyt ole jo äitienpäivä.

Ja miksei nyt ole jo huominen, tietäisin kuinka monta euroa jää tilille, ainakin 17, mutta kivempi olisi kaksikymmentä, sen saisi uloskin, vaikkei sillä kesäkuun 16. päivään eletäkään, vaikka kuinka olisi pakko.
Vaikka pitäisi olla onnellinen siitä, että on ihminen, jonka kodista ei ikinä lopu ruoka kokonaan, että on kasvatettu niin että makaroonia ostetaan puoleksi vuodeksi kerralla, jos vaikka sillä pelkiltään täytyy joutua elämään. Mutta onko se elämää.

Ei ne ole edes kysymyksiä, ei niitä voi ääneenkään sanoa, täällä täytyy olla myönteinen, vaikkei olisi olemassakaan. Pyyhkiä räkää toisen nenänpielestä ja piikittää, melkein sanelen haaveita, mutta sitten se yskii pahankuuloisesti ja jätänkin välistä, jos niistä ei tulekaan mitään, ei sitä kannata turhaan haaveilla, jos siitä tulee vaan paha mieli.

Sillä ei ole silmäripsiäkään enää, tai on pikkupikkuiset piikintaimet jos oikein tarkasti ja varovasti koskettaa kun se nukahtaa selälleen suu raollaan.

Minä antaisin tytön nimeksi Eerika jos vielä joskus saisin tytön.

HUOMENTA KAIKKI VAPPUILIJAT!

TOIVON ETTÄ TEITÄ HÄVETTÄÄ, ERITYISESTI TEITÄ YKSILÖITÄ JOTKA LUULETTE ETTÄ ON TOSI KIVA KUN PUISTON JÄLKEEN KÖMYÄTTE JATKAMAAN BILEITÄNNE JONKUN KERROSTALOASUNTOON NIIN OOTTE KAIKKI ÄLLÖTTÄVIÄ RAIVOSTUTTAVIA TEINIHUORIA JA TOIVON ETTÄ TEILLÄ ON NYT ALKOHOLIMYRKYTYS, VITUNMOISET MORKKIKSET SISARUSTENNE PANEMISESTA JA TEIDÄT ON RAISKATTU JA SE VIDEOITU JA LAITETTU YOUTUBEEN KAIKKIEN NÄHTÄVÄKSI.

KOSKA TE OOTTE IHAN VITUN HIRVEITÄ IHMISIÄ JA TEIDÄT OIS PITÄNY ABORTOIDA AIKOJA SITTE. SAMA VAIKKA ABORTOIS TEIDÄT JOKU NYTKI HAULIKOLLA. ET JOS OLISIN YHTÄÄN PAREMMALLA TUULELLA SAATTAISIN VAROTTAA ETTEI KANNATA LÄHESTYÄ SITÄ ULKO-OVEA TÄN PÄIVÄN PUOLELLA JOS ETTE HALUA ETTÄ SUOLET LENTÄÄ PITKIN SEINIÄ.

ET JOS TEILLÄ OLIS EES PIENI MURTO-OSA AIVOJA SAATTAISITTE TAJUTA JOTAAN TÄSTÄ TEKSTISTÄ MUTTA KUN EI TEILLÄ ILMEISESTI OO.

Et sillai vietin vappuni. Huomasinkin että oon kipeenä! Tärisin ihan hulluna ja päänsärkyilin. Jaksoin melkeen kattoa ekan Sinkkareiden jakson loppuun, mutta sitte luovutin ja vedin naamasta alas 2 x 400 Ibumaxin koska polvet, selkä ja kyynärvarret kerto että muuten et tuu nukahtamaan millään vaan itket näiden kipujen kanssa koko yön.

Ihan hyvin meni siihen asti kunnes vartin makoilun jälkeen saman kerroksen naapurit päätti ottaa teinikaverinsa ja jatkaa juhlintaa sisätiloissa. Tarkemmin ottaen ramppaamalla rappukäytävässä kiljuen ja huutaen. Ja voi voi kun yhen tytön kengät hiers, voi eemeli sie sen tytön poikkis, eiks ollukki kamalaa?!!?!11
Joidenkin ihmisten teini-ikä ei tosiaankaan lopu mihinkään 18 ikävuoteen, ei 20:neen eikä varmaan koskaan koska semmoset ihmiset on vitun ällöttäviä ja niiden pilluihin ja persreikiin pitäis tunkea rikkinäisiä lasipulloja.

Nää riemuidiootit ramppas ees taas huutaen kiljuen ja aina välillä kääntäen nupit niin kaakkoon että jos oli sattunu tulemaan hiljanen hetki välissä ja olin torkahtanu raivoissani niin sitä hätkähti hereille vieläkin kiehuvampana.

Et haistakaa paska, tää päivä on muuten saatanan paska koska en oo nukkunu noin yhtään. Jos teidän postilaatikkoihin ilmestyy paskakikkareita niin älkää ihmetelkö, ootte ne ansainnu täysin. Koska ootte paskoja ihmisiä niin maistakaa sitte sitä paskaa.

Hyvää vappuu, nyt on nimittäin vasta se vappu, hajotkaa, kuolkaa ja kokekaa surua, toivottavasti teidän äidit, pikkusisarukset ja isovanhemmat on joutuneet pahoihin onnettomuuksiin sillä aikaa kun ootte luullu että on tosi kiva kaikista kun ramppaatte kerrostaloissa juhlimassa - valitettavasti sellasena päivänä kun ei oo poliiseita työllistää tämmöisiin "pikkuasioihin" kuten kotirauhan rikkominen. Mut olkaa, huoleti, minä tiedän tasantarkkaa sen tämän talon häiriköiden asunnon numeron, ja tiedän myös tasantarkkaan isännöitsijän numeron jolle voi soittaa ja teille antaa varotuksen, joita tarvii kolme ennen kun teidät potkitaan pihalle sellasella voimalla että voi olla ettei teille löydy uutta vuokrakämppää enää koko maasta.