Ai jumankekka että miten sitä aina erehtyy yrittämään?

Nimittäin tehdä jotakin hiuskuontalolleen! Jotakin tavanomaisesta poikkeavaa siis, kun edes se tavanomainen ei suurimmanosan aikaa toimi ja aiheuttaa harmaita hiuksia ja itkupotkuraivareita kun uloslähdön aika on käsillä. Uloslähtemisellä tätä nykyä tarkoitan töihin menemistä, koulua tai kauppareissuja, en mitään illanrientoja, koska jos ette ole huomanneet, enhän minä edes käy enää missään.

No siis!

En todellakaan ole syntynyt hitustakaan parturikampaajaa verissäni. Toisaalta värjäilen kyllä tukkavärkkiäni sen kerran kuussa yleensä joka kerta eri värillä ja merkillä ja täysin tarjousten ja mielentilan mukaisesti, vaikkakin nyt olen lähtenyt tämän kevään aikana lähinnä punertavakastanjalinjalle, koska se ensinnäkin käy ihontyyppini väritykseen, ei ole yhtä kalskea kuin musta (mustaahan ei kesällä kannata olla ainakaan tämänmoisessa päässä kerran se joka tapauksessa haalistuu olemattomaksi jos ja kun ei ole varaa pistää uutta väriä kahden viikon välein - eikä sekään aina riitä, tyvikasvuvauhtini on sitä luokkaa että heikompaa hirvittää, ja vielä kun mustan ja peroksidinvaalean kontrastiero on sen verran suuri että huhhuijaa) enkä välttämättä näytä ihan täysin kaljulta koko aikaa, vaikkakin tällä hetkellä näytän, kts em. tyvikasvuhomma. Yhden ainoan kerran joku muu on värjännyt tukkani ja olin silloin suhteellisen paniikissa, koska en nyt vain sattumoisin luota muihin tällaisissa asioissa, kärsin parturikammosta.

Olen pikkuveikkojeni luottokampaaja, ja jonkin aikaa leikkasin myös iskäni tukan, mutta nyt olen kieltäytynyt siitä kunniasta, koska on sillä varaa maksaa se 7 euroa lähiöparturille, joka tekee sille enemmän kunniaa kuin päätön saksimiseni.

Leikkaan myös oman tukkani (joskus kynsisaksilla, joskus fiskarsseilla ja joskus jopa pröystäilen ja kynin pääni asiaan tarkoitetuilla välineillä, jotka on ostettu halpahallista, eli eivät tosiaankaan ole sieltä laadukkaimmasta päästä, mutta ei kyllä ole ne käyrät kynsisaksetkaan). Totta kai haaveilen aina välillä parturista käymisestä! Että joku muu pesisi, värjäisi, leikkaisi, kuivaisi ja kampaisi tukkani, mutta sitten taas ajattelen, että en kuitenkaan tykkää jäljestä, ja sitten vituttaa kun on mennyt rahaa epämiellyttävään malliin jonka olisin itsekin voinut pilata - tässä 21,5 vuodessa kuitenkin olen suht hyvin oppinut miten hiuskuontaloni käyttäytyy miljoonine vahvoine pyörteineen ja pöyristyttävine niskavillakasvuineen, eikä sitä (anteeksi nyt vain kaikki parturikampaajat) joku vieras välttämättä tule todellakaan ajatelleeksi, eikä suomalaiseen tapaan kuulu kuin tuijottaa peiliin silmät kauhusta suurentuneina kun toinen pistää menon villiksi ja tekee ne virheet jotka itse oppi kantapään kautta jo kymmenen vuotta sitten tehdessään ensimmäisiä kotiparturointeja omaan päähänsä.

about tollanen ilme, kyllä sen jokainen tunnistaa

Sivuaiheesta takaisin tämänpäiväiseen aiheeseen, eli miksi edes menen yrittämään... Aina tasaisin väliajoin päätän että tänäänpä laitan tukkani eri tavalla! Kampaan jakauksen eri kohtaan, saatan ehkä sliipata etutukkani taakse tai tupeerata hullun pilven (jollaisesta oikeasti taistelen eroon jokaisen suihkussakäymisen ja tukkapesun jälkeen). En muuten koskaan opi, ettei vaan kannata. Parempi on vain tunkea likainen räkättipesänsä pipon alle ja vetää vielä huppu päähän, jos haluaa ettei se lörpöke häiritse elämää (minulle ei sovi kalju, nyt kun joku sitä ajattelee ehdottavansa).

Valitettavasti kesä ei ole mitään pipoaikaa, ja siksi tämä aihe on pitkästä aikaa hyvin aiheellinen.

Tasaisin väliajoin päätän kokeilla elämää ilman otsista. Kampaan sen siis taakse ja niittaan kiinni nutturapinneillä vain tajutakseni iltapäivästä, että näytän ehkä maailman karseimmalta, kun ei ole mitään peittämässä väsynyttä otsaani, kynällä väritettyjä kulmiani ja valahtaneita turpoilevia silmiäni. Tämä ei yleensä tapahdu ensimmäisen päivän aikana etutukattomuutta, vaan sinä toisena, sillä enhän minä tukkaani päivittäin pese, vaan noin 2 kertaa viikossa, eikä sitä saa ilman kunnon jynssäystä alas jos sen kerran on erehtynyt nostamaan naamalta pois.

Tänään on siis, kuten joku ehkä arvasi, taas yksi noista päivistä, kun tätä otsatukattomuutta kokeilen. On kahden sentin juurari ja se edellinen juuris minkä värjäsin piiloon on haalistunut vihertävänruskeaksi (meidän kaupunginosan putkivedessä on niin paljon metallia että se värjää etenkin vaaleatukkaisten hiusparat vihertäviksi), eikä todellakaan näytä tai tunnu hyvältä, eikä aamustakaan siis selvitty ilman itkupotkuraivareita. Suurin onneni on, että huominen on vapaa, eli en aio pihapiiriä pidemmälle pistää nenääni, joten voin parkua epäonnistunutta yritystäni mielin määrin vaikka koko päivän.

Teini-ikäisenä olin sellainen resupelle, ettei irokeesi tai tupeerattu peikkotukka ollut mikään ongelma, mutta nyt en enää olekaan se poikanen jonka tukka on oranssi tai vihreä tai pinkki tai sininen, jolla on jalassa kirkkaanpunaiset maiharit, rikkinäiset farkut kun ehjiäkään ei ole varaa ostaa (ja olihan ne kamoon muodissakin!), liian isoja t-paitoja ja huppareita niskassa ja kaikkea tätä hirveyttäihanuutta kruunaamassa heijastinkankaasta tehtyä tuulitakkia.

Nykyäänhän katsokaas olen aikuinen. Kökökököh.

Ai niin noista kulmistani, nekin ovat harmaita karvoja aiheuttavia, sillä olen tosiaankin punapigmenttinen vaaleaverikkö iha oikeest. Äitini on punapää, ja sitä kirottua geeniä tulee myös luonnollisesti isän puolelta. Tukkani on samanlainen lähemmäs valkoinen kuin vaalea kuten isälläkin (vaikka sen tukka onkin nykyään komean hopiainen).  Ihoni kärähtää helpommin kuin ihan pelkillä vaaleatukkaisilla, ja naama ja sen lisäksi myös selkä puskee pisamaa. ja sitten tosiaan ne kulmat: ne eivät vain ole vaaleat, vaan niitä ei oikeammin ole. Siis on tottakai karvoja, ja etenkin väärillä paikoilla, mutta kun se värjäys ei hyödytä oikein mitään (vain sen että tarvitsee laittaa vähän vähemmän kulmakynää), koska ne on niin harvat, ja kulmissani on kaljuja kohtia. Olen miettinyt kestopigmentointia vaivan säästämiseksi, vaikka siinä onkin ne omat riskinsä (vanhetessa kuitenkin se otsa valahtaa ja kulmien kohta vaihtaa paikkaansa, ja vaikka kestopigmentointi kestää noin 5 vuotta, siitä voi hyvinkin vähänkin väärin tehtynä jäädä jälkiä pidemmäksikin aikaa virhepaikoille). Luultavasti näin teenkin kunhan saa pähkäiltyä raha-asiansa jossakin kohtaa kuntoon, ehkä sitten uskallan mennä uimahalliin ja säästyy monilta itkupotkuraivariaamuilta kun kulmat ei osu kohdilleen ja joutuu juoksemaan hinkkaamassa sitä naamaansa verille että saa epäonnistuneet väritykset helvettiin.

Ps. Siitä olen ylpeä, että osaan tehdä niin tavalliset letit kuin ranskanletinkin!