Eilinen yö oli kamalaa itsesääliä. Itkin tai siis yritin olla itkemättä tätä kesää, ja kuinka perseestä tämäkin tulee taas olemaan, sitä etten pääse omaan kotiin joka päivä, sitä että kaikki tulee tuntumaan niin turhalta ja vituttaa jo valmiiksi. Joka kerta sanon, että tämä on kyllä viimeinen kerta kun tähän suostun, mutta miksi sitten aina niin teen enkä voi kiltisti pysytellä hiljaa ja nostaa sosiaalitoimistosta elämään tarvittavaa pikkusummaa tekemättä mitään järkevää (koska en pysty olemaan ilman tärkeää tekemistä, olen kokeillut sairaslomaa ja se kuukausi oli elämäni kauheimpia koettelemuksia)...
Sänky ei ole mukava ja on purkamatonta energiaa, mikään asento ei ole riittävän hyvä ja valun patjan väliin ja vaikka menen jo kymmeneltä nukkumaan, huokailen vielä raskaasti kahden aikaan, en minä halua mennä koko kesää seitsemäksi töihin niitä harvoja iltavuoroja lukuunottamatta, ei minulla ole niin kiire takaisin äitille seuraamaan niiden elämää, voisin tulla kymmeneksi ja olla kuuteen, nukkua pitkään ja mennä nukkumaan heti kun tulen takaisin vuoron päätteeksi.
Mutta eihän minulla ole varaa omiin kuljetuksiini, joten joudun menemään muiden ehdoilla. Jälleen kerran.
Työpiste ei ole itselle ollenkaan sopiva ja sattuu ja kiristää ja leuat pureutuu yhteen jatkuvasti ja sitten alkaa se päänsärky vaihteen vuoksi, maha on kova ja sitä koskee eikä jaloissa ole tuntoa ja kävelee kuin paskat housuissa kun ei toimi mikään.
Jos psykotätini kuulisi tästä kitinästä, se karjaisisi että ota nyt itseäs niskasta kiinni, mutta ei se kuule eikä sano enää ikinä mitään, pääni on niin täynnä ajatuksettomia ajatuksia, murheita ja perkeleen suhinaa ja ääniä eikä niistä ehkä mikään ole minusta lähtöisin enää tässä kohtaa. Kirjoittaminen ei auta, se ei ole sama asia kuin puhuminen, niiden ajatusten julkilausuminen ääneen, toteaminen, kuinka tyhmältä taas osaakin kuulostaa, ja sitten osaakin jo päästää irti, nyt ei osaa kun ei voi kertoa.
Minulla on ikävä toissasyksyä kun olin jopa vähän aikaa onnellinen. Nyt en vaan enää osaa olla sitäkään.
Vaikka kiva tyttö lähettää viestiä ja sanoo olevansa vihdoin paremmalla tuulella, ja olen kyllä sen puolesta iloinen.
Nathaniel näkee pahaa unta ja se tulee syliin makaamaan, kertoo siitä kuinka se eksyi ja joutui pimeään metsään, mutta löysi vihdoin takaisin kotiin, vaikka sitten löysikin takaisin, mutta sitten minut vietiin pois, koska olin sen hukannut. Niinhän siinä kävisi.
1 kommentti:
Poika on hyvä ja ryhdistäytyy! Vaikka paskafiilikset on ja saakin olla osa elämää, niihin ei ole lupaa jäädä rämpimään. Pitää vaan ajatella positiivisesti vaikka tulis miten paljon paskaa päin naamaa.
Hah, jos olisit joku muu en uskaltais lähettää tätä kommenttia, muttakun tiedän, että Anttu on viksu ja kypsä ihminen eikä ota tätä itteensä. :>
Lähetä kommentti