Nii et pitihä se taas arvata

Ei parane exiin sekaantua, sekaantumista siitä vaan tulee entistä enemmän pääkoppaan. Vietin maailman ihanimman illan kullan kainalossa, kolme pientä lammastamme nukkuivat autuaan tietämättöminä omassa lastenhuoneessaan kun äiti ja iskä vähän teki tuhmuuksiaan keskellä omia uusia parisuhteitaan, niin kun vaihteeksi.
Hiki haisi, viina maistui ja euforinen olo jäi.
Sitten lähdin toisen tieltä isälle takaisin yksin pyörittelemään peukaloitani.
Tässähän tämä ilta taas menee, yö ja kaikki, miettiessä omaa elämäänsä, kelaten kaikkea mitä ennenmuinoin olisi voinut tehdä toisin, olla menemättä sekaisin ja pilaamatta täydellistä perhettään.
Vittu kun pitää olla sairas.
Oli kihlattu ja lapset ja yhteinen koti ja astiasto, auto toisella puoliskolla ja vaikka niska limassa teki töitä yötä päivää oli niin vaan kiitollinen siitä että jes, vihdoin, tätä mä oon aina halunnu, yhteistä arkea ja eloa, sama vaikkei itsellä olisi mitään elämää, elän toisten puolesta.
Ja tässä sitä ollaan.
Kun ei ole mitään. Mitään syytä elääkään.
Yksi kämäinen eritteiden vaihto.
Ja aurevoir, jutellaan taas parin kuukauden päästä kun kehdataan.

Kiitti vittu moi voi ihminen olla heikko paska. Minulla mitään naruja ole käsissä, odotan vaan kieli pitkällä koska seuraava mukava sana lipsahtaa ulos toisen suusta.
Niin sitä isona poikana kuvitteli että on edes vähän päässyt yli.
Muttei se niin käy, ei koskaan, se kalvaa läpi elämän.

[K-18] Arvet

Odotan kevättä tai alkukesää siinä mielessä että saisi ainakin vasemman käden arpia hieman peitettyä. Niitä ei ole mukava katsella tai näytellä, vaikka ei kovasti hävettäisikään muuten kuin lasten puolesta. Toisesta kädestä (joka paloi syksyllä) voi huolehtia myöhemminkin.
Viime kesän psykoosijakso oli tuhoisa tupakalla polttamisineen ja juustohöylineen. Arpikudos on kämmenestä lähes kainaloon.

Olen viiltänyt ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, Fiskarssin oranssikahvaisilla saksilla, jotka sitemmiten jäivät luuhun kiinni ja se on sen tarinan onnellinen loppu. Osaston jälkeen oli reilu vuoden tauko, ehdin täyttää jo melkein kolmetoista ennen kuin suonien puhkomisesta tuli kunnon ahdistuksen helpottamiskeino. Yleensä hakkasin rannetta puukolla tai terällä, hakkasin vain kunnes aggressiot tuli puretuksi.
Kasilla enemmän meni ihan varsinaisen viiltämisen puolelle, yhdeksännellä luokalla vaihdoin kanylointiin parsinneulalla ja sukkapuikoilla sen jälkeen kun jäi tarkemman tarkkailun alaiseksi sijaisperheeseen muuttaessa.

Peruskoulun jälkeen jokapäiväisestä harrastuksesta päästiin ensin kerta viikkoon, sitten kerta kuukauteen ja vihdoin pitkänlainen tauko koitti. Isä piilotti kaiken terävän, enkä edes omenaa saanut kuoria jos joku ei ollut hengittämässä niskaan.
Silloin tällöin hakkasin reisiäni puikoilla ja viilsin nilkkoja paremman tekemisen puutteessa, silloin kun mikään muu keino ei enää tuntunut auttavan. Kun kaikki oli perseellään, ranteisiin ilmestyi uusia uria, ensin hennompia ja sitten syvempiä. Vaikka kuinka ranteet ja käsivarret muutenkin on niin "naurettavia" viiltelypaikkoja, ei varmaan käy kenenkään kieltäminen että parhaalta se tuntuu sieltä höylätä palasia irti kerran itse näkee tekemisen parhaiten. Viiltämistä poikittain ja pitkittäin, pitkittäin on jännempää kun vuotaa enemmän ja aina on se toivonkipinä että olisi onnistunut niin hyvin puhkaisemaan että vuotaisi kuiviin.


Viime viikkoina olen taas kanyloinut. Ettei tulisi uusia merkkejä.

How unlucky

Pää menee pyörälle vähemmästäkin. Tankkaan vettä ja oksennan aseman vessassa puoli tuntia niin että olen myöhästyä junasta. Lippu on rytyssä, se on ollut nyrkin sisällä puristuksissa, varpaita palelee ja lipuntarkastaja lipuu ohitseni kun jään tuijottamaan rikkinäistä peilikuvaani junan ikkunasta.
Ohitse vierivät maisemat.
Olen onnekas, tästä kun olisi vielä jäniksenä matkustamisesta saanut sakot käteen: ryttyinen lippuni on löytynyt käymälän roskakorista, suunta on täysin väärä ja leima siihen on lyöty viikkoja sitten.
Äiti on vastassa, se ei sano mitään ennen kuin päästään niiden pihaan, silloin se kysyy tarvitsenko vielä uuden talvitakin, jota lähdetään ostamaan kunhan olen saanut lumityöt tehtyä. Äiti ei ole ostanut minulle vaatteita yhdeksään vuoteen.
Tyttöni on väsyksissä, käytän sen miedoissa löylyissä ja laulan viskin tuoksuisen hyvänyönlaulun, suukotan ja lähden kapakkaan.

Punainen pulkka liukuu teitä pitkin, lauletaan tuiki tuiki tähtöstä, lumihiutaleita leijailee niskaan, tuntuu lämpimältä ja kainaloihini ilmestyy hikiläntit.
Kotona roskapussi odottaa eteisessä ja tiskit altaassa, tofu on surkastunut jääkaappiin, se jäi lauantaina syömättä. Keitetään Nuhan kanssa makaroonit ja juodaan kannullinen laihaa mehua, päiväunet, ja nyt katsotaan pingviini-elokuvaa. Minä makaan ja se istuu selässäni, räpeltää tukkaani ja tekee lettejä ja muita sökeröitä peikkopehkoni sekaan.
Jännitän ensiviikkoa, soitan toisen kerran yhdestä asunnosta, josta olisin kiinnostunut; 35 neliötä, lähellä koulua...

Ps. taidan jättää Leijonan

Yy kaa koo nee viis kuus, kalja. Seittemän kaheksa yheksä kymmene, viinipullo. Ykstoist kakstoist kolmetoist neltoist viisteist, mehua. Kuustoist seittemäntoist kaheksantoist yheksäntoist ja sitte vielä kakskyt ja kaksyks, kakskaks, kakskol, kaksnel, ei vieläkään unta. Huorittelua ja huutamista neljältä aamulla, paljain jaloin juoksemista lumihangessa ja lisää huutoa ja sitte haen kengät ja takin ja rahapussin ja nyt tää on joku kahvila juottola. Jos sitä kohta vaipuisi vaan pois narkkilamppujen alle vessaan.

Paska päivä

Makeaa oksennusta on nenässä, se ei lähde pois. Söin ja söin ja söin niin että kuvotti, kaikki tuli kaaressa ulos, tai melkein kaikki, loppu piti auttaa ettei tarvitse uudestaan mennä tänään.
Nuha on viety äitille turvaan, minulla on korvatulehdus ja silmätulehdus ja kuumehourailen ja migreeni hakkaa. Kahdilla paukuilla se helpottaa hieman, mutta olo vaan pahenee koko ajan.
Leijona sanoo ensin että menee käymään itselleen viikonlopuksi kaupassa, sitten se lähettää viestin että menee käymään baarissa, tapaamassa kavereitaan. Ehkä se haluaa kostaa tekemällä samaa mitä itsekin teen. Olemalla kusipääpaskiainen kun toisen puoliskon on paha olla.
En uskalla käydä yksin saunassa vaikka olen odottanut sitä koko viikon.
Hyviä päiviä niistä vähistä menee hukkaan lapsen kanssa.
Uudenvuoden mies soittelee, puhelin värisee äänettömällä peittojen alla, en enää jaksa. En vaan jaksa.

Vittu oon niin läski

Koulukaveri 60 kiloa kuuluttaa laihduttavansa: sitä ja sitä ei voi tehdä ja voi vittu kun pasta on sen lempiruokaa jota se vetää pussin kerralla naamaansa, uskoo kaikkiin höpönpöppövinkkeihin ja kyselee hyviä neuvoja painonpudotukseen.
Minulle tulee vaan paha mieli huonosti nukuttujen yöunien jälkeen, pakkanen kipristelee poskilla, poltan tupakkaa yksin koska neiti hyvätapainen taas meinaa lopettaa, as if sanon minä.
Haluan huutaa sen naamalle ettei tuossa tilanteessa ole voittajia, joko viet sen liian pitkälle tai sitten jätät viikon päästä kesken. Ihan kaiken. Josta seuraa huonoa itsetuntoa siitäkin.
Säännölliset elämäntavat: aamupuuro, ravitseva lounas, välipalajukurtti jos siltä tuntuu, ja päivälliseksi vaikka valkuaismunakasta juustolla, tai keittoa ja näkkileipää päällisineen. Rasvaa tarvitsee tai muuten säästöliekki puskee heti päälle.

Syön salaatin ja juon lasin maitoa, kahvitauolla teetä, se vaivihkaa vilkuilee lautasmalliani ja jättää sitten näkkileipänsä rauhaan, eikä perunoita ole enää sen lautasella sitä viittä vaan yksi lihanökäreen vieressä.
Hotkin oman ateriani pois ja menen tupakalle, jälleen kerran yksin. Menkööt se sen aamulenkeille yksin, ja iltalenkeille, ihan miten vaan tykkää, jos tällaista peliä on pelattava.

Nyt kyllä vituttaa.

Voisin kertoa sille oikein hyvän salaisen vinkkini: tunge sormet kurkkuun ja kanita syöty ruoka ulos. Ei siinä kaikista kaloreista pääse, eikä paino laske muutenkaan kunnnolla kun on niin täynnä nestettä.

Läskiahdistaa.
Tahdon myös laihduttaa heti kun joku muu on sitä aloittamassa.
Ehkä haluan vain olla paras kaikessa.

Laihuus ja luut ja osteoporoosi ei ole kaunista, se on vitun ällöttävää eikä kukaan kadehdi itsekidutusta, irvistelee vain. Parempi olla kunnossa, sillä saa miehiä.

Anttu

Aamulla kiukuttaa ja suussa maistuu pahalta. Tupakka maistuu pahalta. Ulkona sataa lunta ja se tuntuu pahalta kun on pimeää ja pitäisi lähteä asioille kylmään, vaikkei siellä muka edes ole niin kylmä kuin edellisinä päivinä, nainen radiossa lukee säätiedotuksen monotonisella äänellä.

Tiskit ei tahdo tulla puhtaiksi, ne on taas jääneet seisomaan, ja roskapussi on täyttynyt yli äyräiden, eikä sitä olla tänään viemässä, koska ei mennä koulun suuntaan vaan lähdetään kaupunkiin päin. Mitään 15 metrin koukkausta olla tekemässä roskisten suuntaan...

Peiton alla on parempi olla, mitä sitten vaikka piti laittaa lakanat kaappiin ja purkaa monta päivää tyhjänpanttina olleet laukut ihan vaan että ne saisi taas parin päivän päästä pakata uudelleen.

Leijona kysyy ollaanko menossa kauppaan, suututtaa niin että pitää mennä polttamaan toinen tupakka. Maha kouristelee ja pala on kurkussa ja tahtoo vain käpertyä kasaan tärinänsä kanssa.

Ja sen teen. Makaan iltaan asti purren hammasta. Leijona lukee kirjaansa ja käy tekemässä välillä voileivän. Minun ruispalat on kuivumassa jääkaapissa sopivan kokkeroisiksi. Niitä on kiva nakertaa.

Leijona ei sano mitään kun lähtee ovet paukkuen ulos. Poltan tupakan ikkunanraossa ja laitan kasvisliemikuutiot rasiaansa.

Kylpyvesi on jääkylmää vaikka hanasta tulvii ulos höyryävää tavaraa, rasvaan kopristelevan ihon ja palaan takaisin peiton alle. Leijona palaa lenkiltään ja vieläkään mitään sanomatta kiskoo ylös pesästä. Se heittelee pitkähihaisen ja villapaidan ja hupparin ja pitkätkalsarit ja farkut ja toppahousut ja sukat ja villasukat sängylle ja menee itse vessaan sillä aikaa kun vedän vaatekerroksen päälle, ja menen sitten takaisin lepäämään kun sillä kestää ajaa parta.

Ulkona on kylmä ja tuulee eikä jaksaisi jolkottaa sen perässä. Teboilin valot on kirkkaita, ostan tupakkaa vaikka kotona on kartsa. Poltan yhden sillä aikaa kun Leijona raaputtaa arvan, josta se voittaa euron tai kaksi. Minä en ole koskaan voittanut mitään.

Jätän ostoskassin eteiseen ja menen takaisin sänkyyn, kyllä ne siinä pärjää hetken. Leijona huokailee ja murahtaa sitten että laitan ruuat vaan nyt kaappiin, ja että sillä on nälkä joten voin tehdä jotain sapuskaa.

Kiukuttaa ja suututtaa. Se että olen yksi maanvaivakakara enkä saa mitään aikaiseksi.

Laitan risottoa ja tiskikasa kasvaa uudestaan altaaseen, Leijona tiskaa pois ja huudan että painuu helvettiin, ei se ole sen homma. Ei se täällä asu, ei sillä ole mitään hommia hoidettavana.

Minä en pidä tammikuista. Vuoden alussa menee aina huonosti. Keväällä menee aina huonosti, kesällä voin huonosti, odotan vain syksyä. Pitäisi päättää mitä haluan elämälläni tehdä kun tämä nykyinen koulu loppuu keväällä.

Mennään aikaisin nukkumaan, mutta en saa taaskaan unta, vaan ramppaan tupakalla. Piirrän hetken, sammutan sitten Simpsonit ja käyn makaamaan Leijonan vierelle. Se makaa naama tiiviisti tyynyä vasten. En tiedä pitäisikö pyytää siltä anteeksi vai ei, vai mitä nyt olisi tehtävä.

Vaikeaa sanoa että on poikki

Nykyään on enimmäkseen tuntunut siltä että kaikki menee hyvin. Että on paremmalla mielellä eikä jaksa angstata joka asiasta. Että entäs sitten vaikka ketsupit räjähtää pitkin seiniä ja jääkaappi haisee ja ei saa nukuttua ja...

Se ei ole helppoa sanoa että nyt on kyllä paha olla. Nyt ei jaksa. Nyt kiukuttaa.

Eilen oli huono päivä, vaikka se kiva olikin. Olen kipeänä taas, eikä se uni tule yhdellä Stellalla vaan se on näköjään otettava kaksi, mikä on pelkkää rahan tuhlausta. Kai se on olevinaan stressi päällä kun kaikkea pitäisi tehdä.

Menin kouluun myöhässä ja itkin ja raivosin sitten sijaiselle joka nalkutti asiasta ettei se ymmärrä kuin mikäkin keskenkasvuinen ipana. Päivä oli ihana; kävelin kuutisen kilometriä luokkakaverini kanssa, käytiin sen luona teellä ja sain siltä joululahjan, joka osoittaa kuinka hyvin se on oppinut minut tuntemaan näiden muutaman hassun kuukauden aikana. Se oli myös hankkinut toiset parveketossut että voidaan käydä yhdessä tupakalla ilman häsläämistä kenkien kanssa.

Ostin Anttilasta kameran, nyt ei tarvitse lainailla toisten omia ilman lupaa.

Tänään heräsin kahden aikaan, Elmo tuli päivähoitoon ja sen jälkeen Pupukin tupsahti pariksi tunniksi riemukseni kylään. Silti seura ei tunnu piristäneen ollenkaan. Mitään ei ole saanut aikaan. Pitäisi siivota ja tiskata, mutta väsyttää ja kiukuttaa vaan.

Pitäisi päästä juttelemaan polille lääkärin kanssa nukahtamisesta, silläkin alkaa olla ideat lopussa.

Annan itselleni luvan käydä aikaisin lepäilemään, siivoan ja tiskaan sitten huomenaamulla ennen salille lähtöä, jos vaan suinkin saan aikaiseksi. Pitää saada rutiinit taas kohdilleen.

Leijonani tuli kotiin.

Onpa ihana maata sen kanssa sängyssä,

syödä suklaata

ja leikkiä tuliaisilla.

Keitin tänään perunoita,

oli oikean ruuan aika,

pitkästä aikaa.

Nyt tulee makaroonia korvista ulos vielä,

sitä se opiskelijaelämä teettää.

Huomenna on vaakapäivä,

ja ollaan menossa käymään enollani kahvittelemassa.

Poltin viimeiset paukut ettei jää lojumaan,

ettei jää löydettäväksi.

Teksti kirjoitettu osastolla kesällä 2009

Äiti ei istu paikallaan tyhjänpanttina, sen olen yrittänyt apinoida siltä, ramppaan koko ajan jossakin, en voi keskittyä edes tekstiviestin kirjoittamiseen, jos en kävele samalla ympyrää. Koneella oleminen on hankalaa; vispaan jalkojani ja teen rutistuksia maatessani vatsallani, jaksan lukea tai kirjoittaa yhden tekstin puoliväliin, sitten huomaamattani pidän tauon ja hypin pitkin seiniä, olin sitten kuinka väsynyt tai masentunut tahansa. Rummutan pöytää sormillani, vatkaan jalkaa pöydän alla, vääntelen kasvojani ja heiluttelen päätäni puolelta toiselle.
Hoitohenkilökunnalla on tapana kysyä ovatko tekemäni asiat pakkoliikkeitä, nykimistä, mutta teen sen kaiken alintajuisesti tarkoituksella. Ettei tarvitse pysähtyä. Ettei tarvitse ajatella. Olen kuvitellut, että äiti ramppaa ympäriinsä samasta syystä; ettei tarvitse ajatella kuinka retuperällä oma sisin oikeasti on, näinhän se on lähes jokaisen vanhemman kohdalla.
Olen, ja tiedän että suurin osa muistakin on, ajatellut joskus lapsempana, että äiti ja isä elää vain lasta varten; ettei niillä ole päässä mikään muu; että ne on jonkinlaisia koneita suurinpiirtein; käveleviä tietopankkeja; ettei niillä ole omaa elämää, kerran ne lapsen elämännäyttämöllä esiintyvät vain sivurooleissa.

Äiti juoksee aamulla puolentunnin lenkin, käyttää ruokatuntinsa kävelemällä sairaalan portaita ylös alas näyttäen kiireiseltä, ettei kukaan huomaa, että se vain voimistelee hiukan, senkin olen oppinut siltä, kävelen osaston käytävää pitkin päättäväinen ilme kasvoillani, en näytä kuinka paljon häiriinnyn vastaantulijoista, seuraavalla kerralla näytän huolestuneelta ja pohtivalta, hidastan hieman tahtiani kuin uppoutuneena ajatuksiini, joiden ulkopuolinen ei tiedä olevan "yksi, kaksi .... kolkytneljä... satayksi askelta, täytyy kävellä tämä pätkä kakskymmentä kertaa vielä eestakaisin."

Töistä päästessään äiti tekee ruuan ja syö itse salaattia ja palan proteiinia, juo maitonsa kiltisti ja käy sitten "katsomaan telkkaria" kuntopyörän selkään, voimistelee pallon ja tasapainolaudan kanssa, ja sitten se lähtee joko tunnin juoksulenkille tai vaihtoehtoisesti pariksi tunniksi salille. Se tekee kaikkensa, ettei näytä siltä kuin suurinosa muista lapsien läpimenoporteista tuppaa tekemään.

Pienempänä ikävöin äitiä, vaikka se olisi ollut viereisessä huoneessa. Mieluiten olisin köyttänyt itseni sen jalkaan kiinni, koska pelkäsin ihan helvetisti että se taas jättää minut jälkeensä, kuten lastenosastolla kolme ensimmäistä ikävuottani suhteellisen tiiviisti eläessäni oli käynyt.
Nyt ikävöin äitiä enää vain silloin kun en ole nähyt sitä pariin tuntiin.

Vuosi -10

Lonkeroa, lonkeroa, kuohuviiniä pullo, lonkeroa, salmaripullo, lonkeroa, siideriä... mennyt muisti ja kamala krapula.

Uudenvuoden juhlinta aloitettiin hyvissä ajoin Homokorvan vanhempien luona kosteasti. Olen tipahtanut kärryiltä jo alkuillasta, kaatunut rappuset alas ja saanut palkaksi mustelmaisen kyljen ja käden ja lonkan.
Oksentanut niiden äitin karvamatolle.
Päässyt silti ilotulitteiden ampumisen jälkeen sisään baariin, maksanut kirotun 7 euroa sisäänpääsymaksua. Sen jälkeen omaa rahaa ei ole mennyt senttiäkään. Kiertänyt vieraiden sylissä ja tanssinut itselleni ilmaista viinaa. Oksentanut vessan ovella jonkun päälle. Saanut ilmaisen grilliaterian, ja herännyt viimein housut kintuissa vanhan limaisen äijän vessasta, sammuneena kesken kusemisen.

Krapula aaltoilee, se tulee ja menee, ruoka alkaa pysyä jo sisällä. En pysty puhumaan Leijonan kanssa puhelimessa, lähetän sille videon jossa syön sipsejä niin kirotun seksikkäästi että itseäkin alkaa naurattaa. Huomenna se tulee kotiin, on niin ikävä, enkä enää halua purkaa eroahdistustani flirttailemalla jokaisen liikkuvan olion kanssa.

Pistän saunan päälle ja poistan puhelimen muistista kolme uutta numeroa.

Kyllä tämä päivä on onneksi kohta jo ohitse.

Saa nyt nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan.