Ei se ole kuin elämää, mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa?

Minä vihaan naapureitani. Alakertalaisia ja yläkertalaisia. Niitä jotka jumputtaa saakelin bassoa ja pitää bändiharkkojaan keskellä yötä ja niitä joilla on aina remontti kesken. Tämä oli ihana talo silloin kun tänne muutin. Kenestäkään ei ollut häiriötä. Seinänaapurien aikataulussa menevistä panosessioista jonkin verran, mutta kyllä sekin oli taivasta tähän verrattuna.

Olen joka päivä niin saakelin kireällä.
Aamusta yöhön.

Käännän päivisin omia musiikkejani kovemmalle, niin kovalle ettei oma pää enää oikeasti kestäisi, lattia tärisee ja porausääni polttaa läpi, öisin on korvatulpat joita oma pää ei oikein kestä. Ja ihmettelen missä helvetin gettossa nuokin ihmiset on aiemmin asuneet kun se musiikin luukutus pitää aloittaa heti hiljaisuuden alkaessa. Eilen tasan kello 22. Kahdentoista aikaan vielä itkin hysteerisenä sitä ettei se vaan lopu. Leijona käy välillä sanomassa, aina se ei edes noteeraa. Se yrittää usuttaa minua käytävään ja sitten saankin paniikkikohtauksen kun siellä on pimeää enkä uskalla, en halua. Olen minä joskus ollut sellainen ihminen, joka kyllä käy ovella kirveen kanssa, mutten enää. En minä halua.

En minä uskalla.

Psykosetä sanoo että sitä hämmentää ja säälittää, että voikin olla niin lamaavia ääniä, että kun ne lyttää itsetunnon ja sanoo ettei ole edes tarpeeksi hyvä tiskaamaan, siitä ei tule mitään, miksi edes yrittää, ei ole syytä tehdä muuta kuin kuolla pois.

Sitten se sanoo jotakin sellaista, mitä minulle ei ole koskaan ehdotettu. Kirjoittaa harakanvarpaillaan fläppitaululle sanoja ja napauttaa että miksei tämä kiltti joka tuntee puolestani voisi lyödä sitä pahaa ääntä ja tukkia sen turpaa. Minusta se on aika jännä ajatus, ja vapauttava, koska kaikki ovat aina halunneet viedä kaikki ääneni pois, niin hyvät kuin pahatkin, neuroleptit vaimentaa molemmat, tai sitten vain ne kiltit ja joudun painimaan pelkkien pahojen kanssa.

Se kehottaa myös uskaltamaan käytävälle ja naapurin oven taakse, jos ei edes rimpauttamaan kelloa niin soittamaan taloyhtiölle ja heittämään niitä varoituksella, ettei tarvitsisi omassa kotonaan kärsiä. Etenkään nyt kun sitä ei oikein muuta tule tehtyä kuin kykittyä lattialla tuijottamassa televisiota. Kyllä minä yritän. Yritän oikein kovasti. Vaikka menisi paniikiksi asti.

Huomenna olisi koulukuvaus, ja minä olen päästä varpaisiin urtikarian peitossa. Leopardi. Punaisia läiskiä ympäri naamaa ja vartaloa, on minulla onneksi vielä maskeerausvärit, ehkä saan väritettyä itselleni naaman, peitettyä tummansiniset silmänaluset vaikken silmämunia saakaan valkoisiksi, ne helottaa kirkkaanpunaisina. Pelkään sitä miljoona kertaa enemmän kuin maailmanloppua että kärsin näistä loppuelämäni, minulla on vanha nokkosihottuma läntti jalassa, se on nykyään noin 2 euron kokoinen ja tummanpunainen eikä ole lähdössä mihinkään.

Tänään soitti vanha kaveri pitkästä aikaa. Perhetuttu (vihaan tuota sanaa, mutta miten sen muuten selittää), kysyi jo viikonloppuna baariin, minä sanoin että jos ensiviikolla, tänään se ilmoitti että ei nyt käy, se kävi sittenkin, löysi onnekseen synttäriseuraa, ehkä meillä voisi silti olla joku koti-ilta. Meillä oli niitä aika paljon silloin kun asuttiin Leijonan kanssa yhdessä, silloin kun olin sairaslomalla enkä tehnyt mitään, aika samoihin aikoihin kun aloitin pitämään tätä blogia. Roudattiin meidän kämpille kunnon mättöeväät ja molemmille kassillinen Lidlin siidereitä, istuttiin parvekkeella polttamassa näpit jäässä tammikuun 2009 -30 asteen pakkasissa ja sen jälkeen siirryttiin olohuoneen lattialle kuuntelemaan musiikkia. Minä kävin jossakin välissä oksentamassa ja sitten taas jatkettiin.

Yhtenä kertana se toi punaviiniä ja oksensin käytävän seinälle kaaressa kun vessa oli varattu. Sen jälkeen en ole punkkuun päin pystynyt edes haistamaan.

Ollaan asuttu Leijonan kanssa yhdessä vain joulukuusta 2008 elokuun alkuun 2009. Silloin kun se petti ekan kerran ja vietin suurimman osan kesästäni sairaalassa. Sen jälkeen se on viettänyt aikaansa enimmäkseen minun kämpilläni. Muttei tämä ole meidän koti, tämä on minun kotini. Vaikka sillä kuinka olisi avain ja oma hylly vaatekomerossa, niin paljon minä olen sille antanut. Oma muki, lasi ja lautanen kaapissa ja taso jääkaapissa mihin en koske. Sen tavarat on ylätasanteella, yhteiset keskivälissä ja minun omani alahyllyllä.

Tänään se kysyi että enkö luota siihen.
En. Miks luottasin? Ei minulla ole mitään syytä luottaa sen pysyvyyteen.
Keitetään teetä ja katsotaan Simpsoneita, se lähtee asioilleen ja minä jään kuuntelemaan musiikkia pitkästä aikaa kofeiiniövereissäni. Käyn suihkussa ja soitan pianoa. Ja sitten odotan, että se tulee takaisin kotiin(i) että pääsen jatkamaan Torey Haydenin Sähkökissan lukemista, en minä niitä kirjoja uskalla lukea yksin ollessani. Ne on sentään totta. Vaikka kyseinen romaani ei tavanomaiseen tapaan kerrokaan itse Haydenista ja hänen potilaistaan. Pelkäsin, etten tykkäisi tästä kirjasta samalla tavalla kuin muista, siihen totuuteen pohjautuvaan dialogiin pääsee helposti sisään, mutta, minähän rakastuin tähän kirjaan enemmän kuin niihin aikaisempiin.

Niin ja.
Vihaan sitä että mielenterveystoimisto on samassa rakennuksessa kuin äitiysneuvola.
Vauvamahoja ja taaperoita.

Punakirjava nahka

Viime kerrasta sytostaatteja kevennettiin, oli niin paska olla, korvattiin jotakin toisella, ja nyt olen nokkosihottumalla. Kasvutekijää ja muita kivoja nappeja lisää.

Eno hakee poikansa kanssa sairaalasta, käydään drive-inissä, vaniljapirtelöä, pihalla pidättelen oksennusta keinussa, ja kaivetaan hiekkalaatikkoon kuoppia. Naapurinpoika liittyy äitinsä kanssa seuraan, sen nimi on kanssa Napsu.

Kotona sohvalla ämpärin kanssa, Desperate Housewivesien uuden kauden uusin osa valuu silmien ohitse, Simpsoneita. Leijona tulee kotiin, minä käyn polttamassa enon kanssa tupakan. Popkornia, leipää, mannapuuron rippeistä tehtyjä lepuskoja, suklaamuroja. Ja sitten se pahoinvointi vasta alkaakin.

Meillä on taas hankala aika parisuhdepuolella, syksyisin alan aina pelkäämään kun tulee pimeää ja se menee välillä hysterian puolelle. Se rasittaa, jutellaan tulevaisuudesta, siitä kun pitää erota kun se on molemmille parempi. Kun kumpikin haluaa eri asioita, eikä toista voi alkaa muuttamaan tai pakottaa itseään luopumaan niistä tärkeimmistä haaveista, sitä tulee vain katkeraksi ja alkaa vihaamaan toista.

Lauantaina se oli tunnin pidempään lenkillä, minä en tykännyt. Yleensä hakkaan siihen asti että lyödään takaisin, mutta koska olen pienempi aina oletetaan että se toinen puoli on aloittanut ja ilman kunnon syytä tönäissyt kumoon. Se on ulkopuolisten mielestä aina sen isomman vika, ja minun lyöntini eivät muka saisi sattua. Kyllä minä tiedän että ne sattuu ja lyön niin että veri lentää.

Se kysyy haluanko että se lähtee kotiin. Minä en tiedä. Sanon lopulta, että älä, jää, älä mene. Eikä se lähde. Vaikka en tiedä, ei tämä ole sellaista kuin pitäisi, ehkä ollaan oltu liian kauan yhdessä, ennätyspitkä 6 kuukautta tällä erää.

Ei huvita

Syyskuu on valunut sormien välistä. Kohta se vaihtuu jo lokakuulle, ulkona on kalseaa ja sataa ja tuulee ja pitkätkalsarit on kaivettu telakalta. Toppahousut odottaa jo eteisen naulakossa käyttöönottoa, heti kun sisällä ei pärjää ilman kahtia housuja, ne vedetään päälle ja otetaan pois vasta kun keväällä lumi on sulanut maasta.

Neljäs päivä kun mikään ei onnistu, on niin kömpelö ja jumissa enemmän fyysisesti kuin henkisesti, niin päin tällä kertaa. Kaikki tippuu käsistä ja mitä vain yrittää menee päin persettä. Sattuu ja supistaa parin minuutin välein, naapurin jumputus kiristää eikä jaksa kuunnella. Sanon että en tänään halua lähteä mihinkään kun pyydetään ulos, tänään minä haluan olla kotona, vaikka oikeasti haluaisin olla muualla, mutten pysty, sanon että katsellaan huomenna vaikka tiedän jo etten huomennakaan halua.

Neljäs päivä kun vaa'assa ei ole patteria, se tarvitsee semmoisen litteän, mutta en löydä niitä kaupasta. Ei voi oikeammin syödä kun ei tiedä mitä painaa. Ettei vaan turvota ja läskisty tästä enempää. Mittanauha ei näytä että olisi kerännyt vettä vaikka siltä tuntuu, ehkä se on kaikki sitten naamassa ja nilkoissa. En muista koska viimeksi tein ruokaa. En ainakaan puoleentoista viikkoon ole nostanut pannuja ja kattiloita kaapista. Syön pari palaa ruisleipää ja päärynän, pussin vauvamaissinaksuja ketsupilla, oksettaa eikä tee mieli. Tänään kuitenkin kaivan riisipaketin kaapista ja valmistan Leijonalle päivällisen, syön pari haarukallista ja makaan vatsa kippuralla sohvannurkassa tuijottamassa piirrettyjä.

Maanantaina on sytostaattipäivä. Tiistaina psykosetäpäivä. Minua ei huvita mennä sinne, viimeksi se tonki sille kuulumattomia asioita, kyseli ja intti, suutuin, ei ne kuulu sille eikä kenellekään muulle. Ne ei ole minulle ongelma, minä en niistä halua luopua missään nimessä. En ainakaan vielä, en minä ole valmis päästämään turvarievustani. Se on ainoa niistä joka minua ei ikinä satuttaisi. Se on ainoa johon voin koko maailmassa luottaa.

Minul taitaa olla meist se huonompi käsiala jo tässä kohtaa!

Sykofanttien seurakunta

41 päivää, huomaa sen siitä kun vitutuskäyrä on korkealla ja ahdistaa. Vaikkei tunnu siltä että seksiä pitäisi saada, ei tee vittujakaan mieli kun itsetunto laahaa helvetin syövereissä asti. Letkumaha. Kenelle sen nyt haluaisi näyttää? Suihkuunkin sulkeutuessa pitää huolen siitä että saa olla yksin, vaikka pienessä kopperossa on peseydyttyään ahdasta rasvata ja riuhtoa vaatteet päälle vielä taipeet valuttaen vettä.

Kyllä se joka päivä yrittää jos vaikka olisin sillä tuulella. Ettei sitten ole niin vaikeaa tehdä aloitetta kun sille päälle sattuu.

Kysyy mitä haluan synttärilahjaksi, en osaa päättää. Kysyy jos mentäisi vähän matkoille. Kaupunkilomalle johonkin lähelle ja hotelliin ja syömään. En halua hotelliin, se vaatii sotkuista seksiä kun ei kerrankin tarvitse itse siivota jälkiä, enkä halua syömäänkään, riittäisi mäkkärin drive-in vaikkei sieltä lihakielteinen saakaan kuin pirtelöä ja surkean hampurilaisen jossa on sisällä pelkkää salaattia ja majoneesia.

Ei olla ikinä juhlittu syntymäpäiviäni edes kahdestaan, viime syksynä syötiin lasten kanssa nuudeleita ja sitä edellisenä vuonna taidettiin tehdä kakkukin. Sitä edeltävänä se oli ainoa vieraani, että ehkä se pitää laskea.

Ehkä se paras syntymäpäivälahja olisi saada omat pienet kultansa taas kainaloon, tämä vuosi on taas ollut täydestä anaalista lasten näkemisen suhteen, enkä edes saa tätä joulua, oli jo viime joulu, seuraava joulu on maailmanloppuvuonna.

En minä varmaan muuta lahjaksi haluaisi, tarvitsisi, huolisi. Kuin ne. Mutta minä olen sairas, minut on sidottu tänne. Ramppaamaan kodin ja sairaalan ja apteekin välillä vielä 4 kuukautta, en pääse mihinkään. Nathaniel aloitti koulun tämän kuun alussa, ei sekään voi olla sieltä pois, vaikka sillä onkin tylsää kun osaa jo kaiken mitä tänä vuonna tullaan opettamaan, paitsi ne sosiaaliset taidot. Minulla on jo niin isoja vauvoja, vuoden päästä kaikki on jo koulutiellä. Paitsi Romy, eihän se tule sinne astumaankaan.

Tänään puhuttiin käärmeistä, kipeistä polvista ja ruskeanharmaista banaaneista

ja syötiin ruispaloja,
se voilla ja kalkkunaleikkeillä,
minä ruohosipulituorejuustolla ja banaanilla.

teevesi keittyy,
minä poltan ikkunassa tupakkaa
ja sitten katsotaan Simpsoneita.

Maanantai

Haen Leijonalle lihaleikkeitä ja tuoreita Ruispaloja sillä aikaa kun se koisaa. Vielä tämä yö ja sitten on vapaita, ei se ainakaan osoita olevansa helpottunut, mutta se onkin vuorotyöihmisiä, niin olen kyllä minäkin. Mieluummin työskentelee yöt ja nukkuu päivät. Pistää pyjaman päälle siinä vaiheessa kun talo heräilee aamuunsa. Pitkät vapaat, välissä ehkä päivä- tai iltavuoroa ja sitten taas yöputki.

Käyn koululla juomassa teekupposen, matka kaupalle ei ole montaa sataa metriä, mutta siinä välissä tarvitsee pienen lepohetken ennen takaisin kotiin palaamista. Tänään on taas korventanut keuhkoja. Ja eilenkin taisi. Huomenna lääkärille tarkistamaan silmätulehdustilanne ja ehkä marisen murskatusta pikkurillistä. Polveen sattuu myös ja se on turvoksissa, on kipulaastari ja Buranaa muttei nekään tunnu auttavan. Se ei ole kivaa kipua toisin kuin itseaiheutettu, ne mitkä on täysin omaa syytä, niin kuin se sormi.

Nukun korvatulpat porautuneena tärykalvoihin naapurin jatkaessa jumputusta pitkälle yöhön, en minä korvatulpista tykkää, vaikka niillä on helpompi kuulla omat ajatuksensa ja harhansa ja erottaa ne ympäröivästä maailmasta. Se on omalla tavallaan ahdistavaa. Vaikka vaan nukkuisi niiden kanssa.

Näen unta Aivovasaran kuolemasta, juoksutan sitä lääkäreillä mutta kaikki väittää ettei osaa parantaa sitä ja se alkaa jossakin kohtaa haista ja kasvaa rupea ja kiinni käteeni.

En jaksa laittaa puhelinta lataukseen, että saisin sen auki, Leijona motkottaa siitä, kun ei saa yhteyttä sanoakseen hyvät yöt, sen mielestä olisin paremmin turvassa aukinaisen yhteyden kanssa, mutten minä halua, en minä jaksa. Joku tärkeä saattaa vaikka soittaa ja sitten minä joutuisin vastaamaan.

Aim low

Ei ole kuin puoli pulloa viskiä, neljällä kulauksella alas, muovista ja halpaa. Isken vasemman pikkurillin mustaksi vasaralla lattiaa vasten, naapurit varmasti tykkää hyvää siitä kolinasta. Hiipivä humala vie lopulta suurimman osan kivusta, se tullee aamulla täydellä latauksella, juuri niin kuin sopiikin.

Leijona kai tulee aamulla töiden jälkeen kotiin, tai eihän tämä sen koti ole, ei ole varmaan koskaan sen päässä ollutkaan, nykyään se vastaa puhelimeen olevansa Antulla tai osoitteessa X, jossa minun asuntoni on, ja sen oma talo on sen koti, niinhän sen kuuluukin olla, vaikka se tuntuu kylmältä.
Perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun tai -aamupäivään on pitkä aika olla näkemättä sitä, mutta todellisuudessa minun ei edes ole ikävä nyt, yleensä on, nyt ei, nyt ei tunnu miltään. Tai ehkä vähän pahalta sen takia ettei kaipaa toista. Ei puheluita tai viestejä tai näkemistä. Kosketusta. Sitä ei nyt ansaitse. On vielä niin ruma ja epätyydyttävä.

Sitä vain haluaisi olla edes yhteen asiaan itsessään tyytyväinen, minulle hiusten väri oli sitä, se mikä minulla oli ja minkä ryssin tyvivärjäyksellä ruskeanmustanjoksikin. Nyt ei ole enää mitään mistä itsessäni pitäisin.
Ja vielä kun tukka on tällä hetkellä siinäkin mielessä tärkeä, että kohta sitä ei ehkä enää ole, se voi pudota pois minä päivänä tahansa. Enkä tiedä mitä silloin teen. Mutta se ei ole vielä. Nyt on vain paskanvärinen variksenpelätin joka pistää itkettämään joka kerta kun kävelee peilin ohi. Kerran se ei ole lähelläkään sitä mitä olisi halunnut.

Yritin haluta pientä. Kivaa tukkaa vaikka. Ettei aina tarvitsisi pettyä niin pahasti. Olisi joku oljenkorsi mistä pitää kiinni hyvillä mielin. Mutta kun ei. Turha haluta yhtään mitään. Ei sitä saa kuitenkaan. Aim low. So low no one will notice whether you succeed or not (Marge Simpson).

Both sucks and blows

Kahdeksan tikkiä siinä kädessä joka ei ole käynyt puimurissa, siinä missä on ennestään vain pari viiltohaavaa ja paloläiskät kesästä 2009.  Yksi rikkinäinen tuplaruutu ruokailuhuoleessa ja vittuuntunut äiti. Päivystävä konsultaatti kysyy miksi ja minä sanon että jaa miksi, siksi kun vitutti.
Sen mielestä se ei riitä, pitäisi olla lisää ja syvempää, varmasti on paha olla kun on sairaana mutta kun on ollut sairaana aina ja päässä utua lapsesta asti mitä suuremmilla asioilla on enää väliä. Kerron sille siitä kuinka kävin parturissa ja parturi otti ensin värinpoiston ja sitten laittoi kuparinväriä, ja minulle kasvoi juurikasvu ja minä kaksi viikkoa etsin kaupasta sopivaa tököttiä tyveen, ja se paketti ja numerosarja oli pelkkää huijausta ja nyt olen taas tummatukkainen. Tämä on mahonki eikä kupari, se on vissi ero!

Se sanoo että eihän tuo ole yhtään pahannäköinen ja meinaan tintata sitä nokkaan, mikä vitun sokea se on! Minkä vitun turhan koulutuksen se on käynyt että osaa noin loukkaavia laukoa ja vielä päin naamaa? Totta kai tämä on pahannäköinen kun ei ole edes kilometrien päässä siitä mitä hain. Mitä samperin väliä sillä on että joku paskanruskea sattuu sopimaan päähäni jos minä haluan kuparia?
Minä en osaa enää tehdä mitään oikein. Edes vittu värjätä hiuksiani. Sen mielestä olen olevinaan niin väärässä, niin väärässä, miten vitussa se edes kehtaa sanoa niin, ei se edes tunne minua, sen jutellut kanssani seitsemän minuuttia ja heti luulee tietävänsä että olen vain hieman väsynyt ja masentunut, voi vittu mitä pellejä ne psykiatriselle päästää töihin. Onko se muka niin väärin haluta että hallitsisi edes jotakin itsestään, pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vielä nyt kun tukkaa ylipäätään on päässä, tekeekö se minusta niin vitun paskan ihmisen että haluan tykätä itsestäni edes vähän? Joo tekee. Koska en ole niin vitun riemuissani ja elä vaaleanpunaisilla pilvillä ja ole tyytyväinen kaikkeen mitä tapahtuu.

Nyt minulla ei ole sopivia vaatteita kun ne läskille sopivat vaatteet mitkä alennuin ostamaan käy vaan kuparitukkaiselle ei milleen paskanruskeatukkaiselle enkä voi niitä siis käyttää näyttämättä täydeltä idiootilta. Naama näyttää ylipursuavan turvonneelta ja kirkkaanpunaiselta, kuparin kanssa se oli ihan hyvä eikä saatanan jättimärkäpääfinnit hypänneet kenenkään silmille. Nyt ne taas hyppää ja minun pitää käyttää ne viimeiset roposet vitun värinpoistoon.

Juon äitillä puoli pulloa Laxoberonia muttei vittu edes tule kunnon mahakipuja. Perseestä vuotaa verta housujen läpi sohvaan vaikkei sillä saakelin paskareiällä ole kuukauteen tehnyt yhtään mitään. Olen niin läski ettei edes suoli mahdu toimimaan kaikelta sisäiseltä turvotukselta, mutta nyt se loppuu. Nyt minä lopetan. Voin syödä kerran päivässä ja muuten lientä kerran en edes saa itseäni liikkeelle.

Äitillä

Ruoka ei maistu miltään
mutta koska sitä on, sitä syödään
ja sitten oksennetaan,
se aina yhtä helppoa.

Kun ei saa aamutupakkaa
maha huutaa vain vartti heräämisestä
ja heti täytyy aloittaa rumbansa alusta.

Vain kaksi syytä
miksi en täällä tykkää olla;
toinen on ruoka ja toinen on mekkala.

Itsensä peilaamista

Olen hoitosuhteissani arastellut puhumasta tietyistä asioista. Yksi on kirjoittaminen. Oma päänsisäinen elämä mitä puran tietyllä tavalla, en välttämättä paperille, ehkei se sitten ole kirjoittamista vaan tarinankerrontaa. En ajattele virtana, vaan täytyy olla joku looginen päämäärä. Paitsi silloin kun on siinä tilassa missä logiikkaa ei ole olemassakaan. On poika, pojalla on paha mieli. On paha mieli syystä X. Nyt poika ratkaisee sen X:n Y:llä ja on taas selvitty tästä.

Oikeassa elämässä tilanteet ei laukea niin helposti, mutta itseä se helpottaa muistaa, että jotkut asiat saa selitettyä järjellä ihan tuosta noin vaan. Vaikkei siinä ratkaisisikaan sitä omaa ongelmaansa, tulee silti helpotus siitä että on ratkaissut "jonkun toisen" ongelman.

Kun teen asioita, keskustelen itseni kanssa. Se on minulle sopiva suojautumismekanismi. Ei ole liian pelottavaa, tavallaan kai on sitten enemmän läsnä kun antaa itselleen luvan käydä vessassa tai tupakalla tai keittää teevettä eikä vaan tee niitä autopilotilla. Nämä tavat toimia, etukäteenmurehtiminen, tiedän, että se on hyvin yleistä, ja siksi se onkin helpottavaa kun tietää ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Se nimittäin on ongelma kun pitäisi toimia spontaanisti, saada joku päätös tehtyä ilman että aikaa puntaroida jokaista mahdollista asiaa joka vaan voi mennä pieleen, ei olekaan sitä tarvittavaa määrää aikaa valita vaan nyt heti tässä näin pitäisi päättää. Että otan munkin enkä pullaa.

Kauppareissut ovat kauheita jos ne vaan tulee eteen seinäntakaa. Että huomaankin lähteneeni kauppaan, mutta mitä minun nyt pitikään ostaa. Pienessä putiikissa saatan kaivella hyllyjä yli tunninkin, pistää juttuja koriin ja sitten viedä ne takaisin kun ei se olekaan hyvä. En minä tätä voi ottaa. Ja sitten soitetaan Leijonalle. Pystynkö minä ostamaan jukurttia?
Osta vaan.
Hyvä mieli tulee ja jes, nyt voin ostaa jukurttia! Kunnes sitten soitan heti takaisin. Mitä jukurttia mie pystyn ostamaan?

Pelkään kuitenkin niin paljon irtaantumista minästäni. Minulla kun ei ole sitä selvää kuvaa edes omista fyysisistä rajoistani enkä osaa sanoa miltä näytän, kerran epäilen sitä mitä peili kertoo. Sehän sanoo joka aamu eri asian.

Haen tukea varmistamalla toisilta oikeita toimintamalleja, etten varmasti tee asioita väärin. Lopetan seinään omat tunteeni, jos illalla on paha olla, senkun sanoo vaan että nyt turpakii, me nukutaan eikä ajatella. En tykkää pahoista ajatuksista.

Olen arastellut kertomasta kirjoittamisestani, tarinoistani, ja blogista hoitokontakteilleni, koska olen aina pelännyt, että ne otettaisiin minulta pois. Tänään kuitenkin mainitsin tunteensiirtotekniikoistani ja tästä julkisesta päiväkirjasta ja palaute oli positiivinen. Että tee vaan niin jos se hyvältä tuntuu.

Ehkä olen joskus valmis luopumaan osasta sisäistä elämääni, sillä välillä se haittaa normaalielämääni ja rajoittaa sitä kun jään miettimään, mutta en ole siihen valmis vielä. En osaa olla tässä ja nyt kun on vielä niin paljon kiinnostavaa mitä tutkia. Ehkä minä vielä tiedän joskus millainen olen ja osaan kertoa siitä millainen olo minulla on, ehkä en. Kai sen aika sitten näyttää. Ehkä vielä joskus ajatukseni kulkee kuin rasvattu salama, tai sitten se hidastuu entisestään, se on vaan hyväksyttävä ettei sitä voi tietää. Se on pelottavaa ajatella tulevaisuutta. Maailmanloppuja, omia henkilökohtaisia valintojaan, tehdä päätöksiä vain itsensä vuoksi; kun pelkää että onkin väärässä. Teen väärin. Ja minä en halua tehdä väärin tai olla väärässä. Minä haluaisin nähdä kaiken sen mihin päätökseni tulee vaikuttamaan.

Muttei tulevaisuuteensa voi kurkistaa.

Tunteensiirtohahmojen tulevaisuuden taas saa päättää ihan itse ulkoisesta maailmasta huolimatta. Siksi ne on tärkein turvapeittoni ikinä. Vuodesta 1994 lähtien. Minun mielikuvitusystäväni ovat aina olleet oikeiden ystävien puutteen korvaajia. Skitsofreenikolle niistä suojapeitoista tulee tosin välillä pahimpia vihollisia kun ne riistäytyy käsistä ja alkaa tappelemaan vastaan, niistä tulee ohjaamattomia ääniä, niitä sanotaan harhoiksi, mutta miten ne voi taas harhoja olla kun minä ne olen itse synnyttänyt?

Mutta niin ne lapsetkin joskus vihaavat vanhempiaan.
Ja vanhemmat lapsiaan. Valitettavaa kyllä.

ps. tiedän ettei teksteistäni saa nykyään kiinni koska en osaa jäsennellä ja kirjoitan nykyisellään enemmän niin kuin saatan puhua; ilman sitä päätä ja häntää, en saa sanottua sitä mitä haluan jne, mutta yritän sitten enemmän kunhan taas tässä maailmassa on jotain järkeä.

mu dieetti

Eilen tuli maailman karmein olo ikinä, aloitettiin sytot nimittäin. Luulin että kuolema korjaa ja jos ei saatana äkkiä korjaa niin kyllä sen ite hoitaa pois alta. Harmi vaan että oli kiinni vessanpöntössä ja oksennusämpärissä ja lopun aikaa lojui vaan sohvalla vitun oloissa ja vielä karmeammissa mielentiloissa sen kuolemanlöyhkänsä kanssa kun kaikki solut alkaa mätänemään sisällä.

No! Eipä hätiä! Tänään on ollut vieläkin kamalampaa! Nyt sitä jo toivoo eilistä olololoa takaisin. Maha ja kurkku ja kaikki on kipeänä oksentamisesta ja kakoo tyhjää. Pahoinvointinappeja ei voi vetää naamariin kun nekin tulee samantien takaisin. Ei vettä, ei teetä, ei lihalientä. Ei herranjumala ainakaan mitään kiinteää.

Nyt on puolisentuntia muhitellut mahassa kourallista sipsejä (vihaan sipsejä, mutta niissä on suolaa) ja puoli mukia kaakaota. Muuten on kaikki mitä on yrittänytkään tullut takaisin sen siliäntien. Ruokavalinnoissa tärkeintä on se helposti oksennettavuus jos ne nyt takaisin huolii tulla. Ainiin! Söin myös kaksi juustoraasteraastehippua.

Huominen pitäisi vielä kestää, sitten siitä tulee kuulemma vähän vähemmän etova ja pystyy ehkä jo juomaan jossei syömään normaalisti. Ennen sitten seuraavaa hoitoa.

Aattelin että jos ei sytoista tipu tukka niin sitten siitä ettei mitään saa pysymään naamarissa. Vois tässä tavoitteeksi ottaa sen -10 kg tässä kuussa kerran näin hyvin voidaan.

Ps. en voi ite mennä edes kuselle kun ei pysy tolpilla, täs nyt taas todistetaan rakkautta ku itkee ku ei se pissa tuu vaikka tuntuu siltä et pakko tulla, vaikka mitä sieltä tulis ku kaikki on jo suunkautta pihalla, ja toinen pitää olkapäistä pystyssä.

Pitkästä aikaa on se olo, että nyt minä saan tehtyä jotakin. Kotona on suursiivouksen aika, kasa koulutehtäviä odottaa tekijäänsä, kaivan jo peruskaavat kaapista ja mietin pitäisikö alkaa miettimään siitä jatkamista, mihin on jäänyt.

Hammas on louhinut oikeaan kämmenselkään haavan, rystysiin niitä ei yleensä tule, vaan pidemmälle. Silloin kun tunkee käden suuhunsa ja kaivaa pitsat ulos kurkusta. Se on nyt auttanut; oksentaminen. Pään olemista. Lauantaina, tiistaina ja sen jälkeen keskiviikon torstai-iltaan asti jatkuneiden itkujen jälkeen torstai, perjantai, lauantai ja tämä aamu. Aikaisemmin viikolla säärien ja käsivarsien nirhimistä, sekin auttaa, muttei yhtä pitkäksi aikaa kuin oksentaminen. En tiedä olenko koskaan ottanut oksentamisesta morkkiksia. Ei se minusta ole sen arvoista, nähden siihen tyyneen oloon jonka se tuo. Pystyy taas olemaan kun paniikki ei hakkaa ohimolla.

Alkaahan sen taas näkemään naamasta, sylkirauhaset poskissa turpoaa, ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti, samoin silmät, kaunista bulimia ei kenestäkään tee, eikä lopullisesti laihaa, kuolee rumasti kylpyhuoneeseen vatsalaukku räjähtäneenä verta suupielessä, jää sinne haisemaan ikuisuudeksi kun on jo katkaissut kaikki välinsä ulkomaailmaan.

Mutta se on minun bentsediatsepiinini. Eikä siitä tule väsynyttä pilvistä oloa, siitä tulee terävä ja selvä olo. Tietää taas pystyvänsä johonkin.

Minulla on ollut ääniä päässä niin paljon, niitä tulee räjähdyksenä silloin kun stressi on yli hallussapidettävän kynnyksen. Ei sitä tiedä mikä on ulkopuolelta ja mikä sisältä, toisaalta olisi kivempi olla täydessä hiljaisuudessa vain niiden omiensa kanssa että tietäisi varmasti tarvitseeko niitä kuunnella.

Tupakkaa tekee koko ajan mieli, unet on pelottavia ja vielä herätessäkin itkettää ja tärisyttää ja kaivautuu kanin kanssa miehen kainaloon, se kuolaa tyynyyn ja jatkaa omissa maailmoissaan taju kankaalla ja se on hyvä niin, sen ei taritse turhaan tietää, riittää että se joutuu katselemaan muuta sekoamista.

Sekin on auttanut oloa kun isi soitti torstai-iltana ja pyysi anteeksi, sanoi ettei tämä tietenkään ole minun syytäni, koko sairastuminen, lisätauti, en tiedä kenen kanssa se on jutellut, mutta sillä oli valmiit sanat ja se oikea paino äänessä. Ja huoli ja kaikki kun en tänä viikonloppuna vielä saanut aloittaa sytostaatteja kerran on se keuhkopussi tulehduksissa ja täynnä vettä, mutta perjantaina kävin lääkärillä ja arvot oli ihan hyvät eikä kuumetta ole ollut pariin päivään, nesteet otetaan huomenna pois ja huomenna saan ehkä ensimmäiset tiputukset, jos ei ole epäilyttävää.

En tiedä, mitä tänään sitten loppujen lopuksi tekisi. Tiskaan, siivoan keittiön ja laitan vaatteet kaappiin. Imuroin ja pesen kylpyhuoneen, ehkä vaihdan lakanat ja pesen pyykkiä. Koneellakaan ei voi aikaansa viettää kun messenger huutaa tyhjyyttään ja ei-kiinnosta:aa, tulee vaan paha mieli. Ulos en taida mennä, ehkä sitten maalaan ja tuijotan televisiota, sekin kun niin paljon poikkeaa siitä miten aika arkena muuten kuluu. Mutta mitä sitä valittamaan, on minulla sitä omaa seuraa jos ei muuta, vaikka niistäkin suurinosa on pelottavia.

Voi Leijona-viha

Tänään kymppiksen luokkakokoontuminen. Nyt ollaan kaikki täysikäisiä. Pelottaakin ajatus siitä joidenkin kohdalla, että ne päästetään liikenteeseen, ihan itsekseen hakemaan juomansa... siinä on jos jonkinlaista sakkia kuitenkin seassa. Eikä se meininki useankaan kohdalla ole rauhoittunut tämän parin vuoden henkisen kasvun aikana.

No eipä kyllä ollut omassakaan meiningissä kehumista kympin aikaan.

Ostan 14 eurolla siideriä, se on 5 tölkkiä/pulloa, olisin säästänyt huimasti kaljalla tai lonkerosiksarilla, tai niillä tarjousjuomilla, mutta ne ei ole laittia ja minä en halua sokeripiikkiä enkä niitä hiilarikaloreita. Toimii paremmin, ei tule keskiyön snägäri-efektiä ja aamun ruokamorkkiksia. Riittää ne sipsit ja karkit ja muut mutusteltavat etkoilla.

En osaa päättää haluanko lähteä baariin, toisaalta kyllä (en ole ollut moniin viikkoihin missään) ja toisaalta ei (en ole ollut moniin viikkoihin missään joten voi pelottaa). Leijona lupaa että kyllä hakee yöllä, jos tahdon mennä, suukottaa ja paijaa kun yritän tehdä päätöksiä ja saada itseni suihkuun asti.

Haluaisin, että se voisi tulla mukaan. Kaikkien muiden poikaystävät tulee aina kaikenmaailman kokoontumisiin, niitä oikein pyydetään. Minun puolisoani ei. Silloinkin kun ennen järjestin itse illanistujaisia ja etkoja ja pikkujouluja oli aina oletuksena, ettei se ole paikalla. Jotkut sitä muistivat kysyäkin. Että eihän se ole siellä.

Se on vanha ja se on kyttä, vaikkei se oikeasti nyt niin vanha ole, tai sitten ikäerokäsitteeni on ihan kuralla. Minulla on kuitenkin kaikenikäisiä tuttuja joita kavereiksi sanon, lähes kaikki monia vuosia minua vanhempia. Muttei sitä kutsuta silloinkaan mukaan kun keski-ikä on kolmenkymmenen jopa paremmalla puolen.

On se vastuullinen ja tietää omat rajansa, mutta se on hauska ja villi ja juoksee ilman housuja pitkin pusikoita baari-illan jälkeen jos sitä vähän erehtyy yllyttämään. Eikä se tuomitse. Se ei ole nurkassamököttäjä niinkuin suurimmanosan muun kumppanit vieraassa seurassa, se lähtee juttuun mukaan ja yleensä jos minulle tulee seuraa, se tulee niiden kanssa oikein hyvin juttuun. Eikä pui jälkikäteen että onpa teini ja ärsyttävä. Koska se oikeasti tykkää suht kaikista jotka tykkää minusta.

Ei sitä sen ammatin takia saisi lukea automaattisesti kaiken ulkopuolelle. Ei se tee työtä silloin kun ei ole töissä. Se on vaan työtä, osa sitä, muttei se tee siitä pahaa ihmistä. Ei se huvikseen käräyttele pilvenpolttajia ja kyttää jos joku tekee virheitä. Se ajaa huomaamattaan ylinopeutta ja saattaa ylittää suojatien punaisilla. Ajaa pyörällä ilman kypärää. Raapii persettään ja piereskelee. Ihan kuten muutkin. Ottaa yksin kotona ollessaan epäilyttäviä kuvia itsestään kamerallani niin että saan hävetä koulussa silmät päästäni kun luulen näyttäväni muille ihan jotakin muita kuvia.

Sen ehkä ymmärrän, ettei toiset halua kuulla seksielämästämme, mutta pitäisi sitten turpansa kiinni omastaan.

Joistakin aistii sen inhotuksen tunteen jota ne Leijonaa kohtaan tuntee, en tiedä mitä se on, siis minun kavereissani, miksi. Ei ne ole voineet siitä saada ihan kauhean kusipään kuvaa vaikka tietenkin parjaan sitä - mutta niinhän puolisoista puhutaan; puretaan ne päällimmäiset vittuuntumiset ulos muille ettei tarvitse kotiin mennä riitelemään. Ei minullakaan ole kaikkien toisista puolista kovinkaan hyvää kuvaa, ja niiden, jotka ei puhu pahaa omasta kullastaan, puolisoista en sitten tiedä mitään. Koska ei sitä nyt kehumaankaan saa alkaa.

Leijonan kaveri-iltamiin minä en puolestani sovi, ne on ikärasisteja. Parissa saunaillassa olen ollut mukana, muttei vanhat ukot samalla tavalla yritä saada ulkopuolista tuntemaan itsensä halutuksi seuraksi kuin nuoremmat.

Pääpointtini nyt taisi olla se, että haluaisin, että minulla ja Leijonalla voisi olla yhteisiä kavereita ettei aina tarvitsisi toisen jäädä pois menoista. Että voitaisiin olla välillä yhdessä myös arkisten asioiden ulkopuolella. Silloinkin kun vaan tapailtiin vietettiin ilta omissa baareissa tai sitten samassa mutta täysin eri porukoissa ja mentiin vain samaa matkaa pois.

Yritän pitää tänään kivaa ja ajatella kivoja asioita tämän ainaisen stressaamisen sijasta. Hyvää perjantaita lähditte sitten radalle, töihin tai jäätte viettämään kivaa koti-iltaa!

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

Minä vaan oon loppu

Joo joo, olisi lupa ottaa iisisti ja möllöttää kaiket päivät, ei tarvitsisi stressata eikä pitää mitään yhteyksiä kehenkään, olisi lupa olla just niin piilossa kun huvittaa. Yksin ja nukkua ja nukkua, muttei enää nukuta. Tää on vaan niin vitun turhaa. En minä ees tiedä mikä oikeasti on, miksi menen kouluun käymään ja itken siellä kun pitäisi kysymykseen vastata, lykkyä, lisäaikaa tehdä päätös ihan vaan siksi että on niin saatanan säälittävä paska ettei osaa päättää.
Ei minua hävetä itkeä toisten keskellä, mutta minua vituttaa jos joku yrittää sääliä eikä vaan anna olla, vaihda johonkin päinvastaiseen tai jatka, niin tätä elämää on tähänkin asti eletty. Löisin jos ne yrittäisi fyysisesti koskea.
Minä olen saanut niin tarpeekseni turhista nurinoista.

Ei ole enää mitään otetta, se lipsuu. Jokainen päivä on epätodellinen. Juon viskinapsuja pitkin päivää että edes tunnin pystyy keskittymään, mutta sitten ne kaikki järkevät suunnitelmat unohtuu ja on taas marionetti, narut sen yhden käsissä mikä möykkää päässä. Se sanoo nouse ikkunalaudalle ja mene vittuun siitä. Sisäistä ja ulkoista sekasotkua.

Ja kun minä vaan haluisin että tää loppuis ja minä tietäisin kuka oon ja minkälainen, jos tän vaan vois ottaa multa pois, antaa vaikka sellaiselle joka ei edes halua mitään, sellaiselle joka sairaslomalla osaa olla sairaslomalla. Ottaisin tappomasennuksen ja epävakaan personaalisuushäiriön, vittu leukemian ja keuhkoruton vaihdossa että ne vaan ottais tän pois minun päästä.

Mutkun se on ollu aina, ei se tuu parantumaan. Ei se tuu loppumaan vaikka mitä yrittäisin. Ei minust tuu ikinä olemaa mihinkään, siellä niitä samanlaisia on suljetut täynnä ja heti kun pääsee avopuolelle ne lopettaa ja minäkin voisin. Mitä enemmän on fyysisesti rikki sitä nopeemmin se tulee takasin.

"Miks iskä oksentaa?"

Koska iskän on paha olla.

Ehkei 7-vuotias vielä tajua fyysisen ja henkisen kuvotuksen väliä,
toivottavasti sen ei koskaan tarvitsisikaan.

Love me tender

 

Kello 04:30, kuumemittari näyttää 37.9, yli 2 astetta enemmän kuin normaalisti kuitenkin, minulle se on suuri lukema. Leijona hereille ja ensiapuun, verikokeet, pikaserppi ja keuhkokuva. Keuhkopussintulehdus, nestettä keuhkossa. Antibiootit, Buranaa ja kotiin lepäämään.

Alkosta viskiä, keskihalpaa, se tekee kurkulle hyvää, ja jos ei kerran saa polttaa tupakkaakaan. Poltan kolme kuitenkin. Ja neljäs säästetään iltapalaksi.

Kuume laskee 36.8, vettä ja teetä ja peitto, ikkuna auki, NCIS ja Leijonapastilleja sohvalla nuokkuen.

Naapurin jyskynjyskynjyskyn basso hakkaa läpi lattioiden,  kattojen, mikä sitä vaivaa kun ei voi ajatella muita?

Seinän takana kuulostaa remontilta, loppuuko onni ja sinne puolenvuoden jälkeen muuttaa joku uusi? En ole seurannut kiinteistömarkkinoilta onko se saatu myytyä vai pitääkö edellisen tyytyä taas vuokraamaan. En halua enempää naapureita, vanhoissakin on tarpeeksi kestämistä.

Leijona tulee kuudelta, saan yskänlääkettä ja ruusukimpun, suukon ja halin ja se tulee viereen istumaan ja paijaa selkää, kuumeisena kosketus on entistäkin kamalampaa, mutta se osaa olla varovainen.

Silmiä korventaa.

Kaappitila-angsti

Pari neliötä lisää vaatehuoneeseen ja kylpyhuoneeseen, pari kaappia lisää ja yksiöstä vielä kaksio. Ei kai se olisi liikaa pyydetty? Ettei tarvitsisi muuttaa, mutta kaataisi seinän tyhjillään olevaan naapurin kaksioon, tai samalla hinnalla siirtyisi sinne.

Asuntoni on halpa, hyväkuntoinen ja suht hyvän kokoinen. Parveketta kaipaan, sekä kaappeja, ihan vähän vain lisää, sitä eniten. Kaksio olisi aina parempi kuin yksiö, oven taakse saisi kätkettyä sotkuisen häpeänsä, nyt ei vieraita tee mieli päästää sisään, ja yrittää keksiä mahdollisimman hyviä huonoja tekosyitä olla niin tekemättäkään.

"Tääl on aina niin kodikkaan sotkuista", Kaljakeissi on joskus sanonut, niin, eihän täällä ikinä tule olemaan siistiä, olen tilpehöörinrakastaja, ja värien, en ymmärrä puhtaaksinuollunvalkoista ja hillittyä korostamista, minulla pitää olla kaikki. Vähemmän ei ole enemmän, jos olisi mahdollista, jokainen seinäsentti olisi täynnä maalauksia.

On joko kodikkaan sotkuista tai sitten täysi kaaos, kodikkaansotkuiseen voin päästää vieraita, silloin on siellä täällä pari riepua ja nyssykkää eikä sohvatyynyjä ole pöyhitty tai pölyjä pyyhitty, mutta lattiat on imuroitu ja sänky pedattu.

Leijona osti reilu vuosi sitten sen omakotitalon, olen siitä kertonut ja useampaan otteeseen maininnutkin. Nyt se on viimeistelyä vaille valmis, viimeistely on kaappien täyttöä. Minä lupasin, että sitten kun se on valmis, suostun tulemaan katsomaan, ja tänään pitäisi lähteä. Ja siitäkin on monta päivää tapeltu. Kun en halua. En halua muuttaa sinne joten miksi se pitäisi nähdä, on minulla valokuvia.

En halua elää talossa, jossa olisin vieras. Josta vain toinen maksaa lainaa pois. En halua asua talossa, johon saattaisin rakastua, koska erotessa muuttaminen pois olisi vaikeampaa. Kerran ei se minun taloni olisi, minun sieltä pitäisi lähteä lätkimään.

Enkä minä halua rakastua vielä taloonkin.

Soiteltiin isin kanssa eilen. Suututtiin taas molemmin puolin, se ei ole kannustava tai huolissaan, ja minä olen laiska turha paska kun en ole jo takaisin koulussa ja vielä etsi siihen päälle töitä. Vettä myllyyn kun sanon, että luultavasti jätän koulut kesken taas kerran, en halua kolmatta vuotta käydä samaa, opiskella sellaista, johon en työllisty, tai en minä kyllä oikein mihinkään tule työllistymään, ainakaan asiakaspalvelutöihin, vaikka se olisi se lähes ainut varma vaatimus, mitä työltäni haluan.

Kyllä se varmaan turhauttaa, kun yksi ei saa mitään aikaan. Ensin jätettiin kalliit ja arvostetut musiikkikoulut kesken kun masensi, ja sitten jäi maskeerauslinjalta valmistumatta kun ei jaksanut aamulla nousta kuudeksi kouluun. Lävistäjä-tatuoijaperehdytysjakso sentään käytiin loppuun mutta nekin oikeudet meni kun piti taas olla niin tyhmä ja sairas ja istua osastolla puolivuotta. Isoveli on sentään asianajaja ja pikkusiskoista ja -veljestä tulee suurta. Ja tämä äpärä vaan tekee pätkätyötä, putoaa kouluista omaa tyhmyyttään ja sikiää ympäriinsä.

Siinä kohtaa lyön luurin korvaan kun alkaa keittämään yli, kerran tämä sairastuminenhan taas on täysin minun omaa syytäni.

Mut koska mä oon aikuinen

En muista, että pienenä olisin ajatellut "sitte ku minä oon aikuinen niin..."-ajatuksia. Tulevaisuudensuunnitelmia tai -haaveita ei ole oikein ollut, ne "missä näet itsesi 5, 10, 20 vuoden päästä?"-kirjoitelmat ovat aina olleet suurin pelkoni. Polvenkorkuisesta asti olen tiennyt, ettei minusta tulekaan isoa, ehkäpä sitä en silloin ajatellut ikänä, vanhenemisena, vaan konkreettisena kasvuna. Ei luvattu lääkärissä, että kasvaisi miehenmittaiseksi, sieltä aina annettiin ympäripyöreitä vastauksia ja toki oltiin tyytyväisiä jos oli kasvanut sillä omalla käyrällään. Niinhän sen totta kai pitääkin olla, muttei se silti reilulta tunnu katsoa, kun pikkusisarukset kasvaa ohi jo aikaisessa kehitysvaiheessaan.

Se 14-vuotiaskin pikkuveli meni kymmenvuotiaana ohitse.

Ainoa asia, mitä olen läpi elämäni kaivannut, on oma perhe. Ei se missä minä olen lapsi ja minulla on vanhemmat, tai ehkä vähän sitäkin on kaivannut, että se lapsuus olisi ollut hieman erilaista, mutta se, mitä minä olen nappulasta asti halunnut on perhe, jonka pää olen minä. Minä ja vaimo. Ja vauvat. Ja puput.

Sanon, että olen aikuinen. Ei titteli "Aikuinen" ole pelottava mörkö joka vie kaikki haaveet ja luovuuden ja kiukuttelumahdollisuuden pois, "minä olen vähän sellainen peter pan enkä koskaan kasva aikuiseksi!"-ajatukset tappavat aikuisuuden potentiaalin. Jos joku vertaa itseään satuolentoon, joka ei koskaan aio ottaa itsestään vastuuta ja huolehtia omien tarpeidensa tyydyttämisestä vaan aikoo istua käsi ojossa koko loppuelämänsä, minua käy säälittämään. Ja inhottamaan. Ja naurattamaan, koska se on niin naurettavaa, ei tuollainen asenne tee kenestäkään hienoa ja omalaatuista, se tekee ihmisestä säälittävän sosiaalipummin.

Aikuisuus tekee elämästä vain vähän helpompaa mutta omalla tavallaan haastavampaa. Vastuu on pelottavaa mutta myös tuo vapautta. On valinnanvaraa. Kyllä tai ei.

Tänään pyöräilin kaatosateessa MTT:lle, mutta päätin, ettei se haittaa. Valitsin, ettei se ole niin kamalaa olla uitettu koira ja istua psykosetää vastapäätä kolme varttia tukka ja vaatteet valuttaen vettä, sehän on vain elämää. Se kyselee paljon oloistani, siitä kun joka kerta on kuin eri ihminen joka tulee vastaanotolle; että pitäisi nyt saada selvää asioista. Kiinni siitä perimmäisestä.

Juteltiin syömishäiriöstä, siitä miten minä sen näen, se setä ei paljoa sano, pieniä välikommentteja ja text book-viittauksia, ja niitä kommentteja ettei nyt ihan tajunnut, jolloin yritän muistaa, mistä puhuttiin ja selittää lisää. Suurimman osan aikaa se turhauttaa olla siellä, mutta silloin pitää vaan muistaa, että itseäni vartenhan minä sinne olen mennyt. Taistellut tieni läpi. Ei se tee kuin työtään, ja minulla toimii se, että joudun itse oivaltamaan.

Siinäkin olen tehnyt valintani. Kukaan ei voi pakottaa.

Valitsin kaupassa, että en osta jäätelöä, vaikka se kuinka olisi ollut tarjouksessa. Valitsin, että tänään en oksenna.

En ole viikonlopun jälkeen oksennellutkaan, mutta enpä ole myöskään syönyt mitään oksentamisen arvoista. Maanantaina kaurakeksejä ja nutrilettiä, tiistaina lasillinen mehua, keskiviikkona teetä. Tänään valitsin syöväni edes leipää, aamulla kolme näkkileipää ja puolikas suklaashake, asioiden jälkeen Reissumiehen kumpikin puoli, kolme ohutta siivua juustoa ja suolakurkkuja, desi mysliä ja maitoa. Toki tekisi mieli mättää enemmän, muttei siksi että olisi nälkä, vaan siksi että kerran avasi ruokaputken, voisi vetää itsensä tukkoon ja oksentaa kaiken ulos.

Mutta, minä olen aikuinen ja minulla on vapaus valita, ja minä valitsin, etten sitä tee. Huomenna saatan valita eritavalla, mutta se on huomisen päänvaiva. Kukaan ei voi ottaa sitä oikeutta ja vapautta pois, ettenkö itse saisi päättää.