Eno hakee poikansa kanssa sairaalasta, käydään drive-inissä, vaniljapirtelöä, pihalla pidättelen oksennusta keinussa, ja kaivetaan hiekkalaatikkoon kuoppia. Naapurinpoika liittyy äitinsä kanssa seuraan, sen nimi on kanssa Napsu.
Kotona sohvalla ämpärin kanssa, Desperate Housewivesien uuden kauden uusin osa valuu silmien ohitse, Simpsoneita. Leijona tulee kotiin, minä käyn polttamassa enon kanssa tupakan. Popkornia, leipää, mannapuuron rippeistä tehtyjä lepuskoja, suklaamuroja. Ja sitten se pahoinvointi vasta alkaakin.
Meillä on taas hankala aika parisuhdepuolella, syksyisin alan aina pelkäämään kun tulee pimeää ja se menee välillä hysterian puolelle. Se rasittaa, jutellaan tulevaisuudesta, siitä kun pitää erota kun se on molemmille parempi. Kun kumpikin haluaa eri asioita, eikä toista voi alkaa muuttamaan tai pakottaa itseään luopumaan niistä tärkeimmistä haaveista, sitä tulee vain katkeraksi ja alkaa vihaamaan toista.
Lauantaina se oli tunnin pidempään lenkillä, minä en tykännyt. Yleensä hakkaan siihen asti että lyödään takaisin, mutta koska olen pienempi aina oletetaan että se toinen puoli on aloittanut ja ilman kunnon syytä tönäissyt kumoon. Se on ulkopuolisten mielestä aina sen isomman vika, ja minun lyöntini eivät muka saisi sattua. Kyllä minä tiedän että ne sattuu ja lyön niin että veri lentää.
Se kysyy haluanko että se lähtee kotiin. Minä en tiedä. Sanon lopulta, että älä, jää, älä mene. Eikä se lähde. Vaikka en tiedä, ei tämä ole sellaista kuin pitäisi, ehkä ollaan oltu liian kauan yhdessä, ennätyspitkä 6 kuukautta tällä erää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti