Liian pieni poika

Mikä sun älykkyysosamääräksi tuli silloin kun kävit niissä testeissä?

En halua vastata kun numerolla ei ole mitään tekemistä oikeassa maailmassa onnistumisen kanssa, mutta se jankkaa ja jankkaa.

Sataneljäkymmentäkaksi mutisen vain, mutta en voi estää sitä ahdistusaaltoa, joka lyö ruumiini lävitse, mutta mitä väliä sillä on?! Mitä väliä sillä on että oon olevinaan viksumpi kun mun muut sisarukset kun en osaa laskea enkä puhua! Mitä väliä sillä on jos mulla menee kaikki aina perseelleen? Joo, jos mä oisin syntyny täysaikasena vittu mä olisin ollu viksu ja kaunis ja kaikki ois rakastaneet mua siitä hyvästä mutta nyt mä oon vaan epäonnistujapaska.

Poltan ahdistustupakan, kipinä leijailee yön tuulten mukana olemattomiin, odotan että Leijona käy vessassa ja kääntää itsensä sitten nukkumaan, minä nielen katkeria pillereitä ja yritän unta niin kovasti, mutta se ei halua tulla taaskaan. Ei se halua tulla kun olen niin vihainen. Minä olen vihainen itselleni, muille, ja varsinkin psykotädilleni, vieläkin olen vihainen siitä kuinka se viimeksi niin kylmästi sanoi minun joutuvan menemään sieltä pois pian, kuinka sekin on jättämässä minut kun kerrankin jokin juttu on toiminut ja olen tuntenut saavani jonkinlaista tyydytystä sessioistamme. Kun en kerran kenenkään muun kanssa jutellessani ole tuntenut minkäänlaisia onnistumisen ja edistymisen askeleita ottaneeni ikinä.

Minä itken ja kerron yölle huoleni, lievitän vihaani neulalla ja teen korvaani uuden reiän, vihaan niitä poissaolokohtauksia kun en hallitse itseäni, katselen vain vierestä, se sama paha joka ennen laittoi sormet kurkkuuni ja sai minut vihaamaan itseäni laittaa ne sinne yhä, se sama ottaa veitsen telineestä ja iskee sen reiteen, enkä minä voi asialle mitään, en muista edes niitä seuraavana päivänä, vaan ne tulevat väläyksinä mieleen niin pitkän ajan päästä.

Minun sairaudellani on vitun huonot oltavat. Ja minä vaan haluaisin siitä eroon. Mutta entä sen jälkeen? Minussa on niin paljon muutakin vikana kuin skitsofrenia, aivovaurio ja psykoottisuus. Minä olen liian hyvä ihminen, pistän muut edelleni enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Olen luopunut kaikista haaveistani ja toiveistani ja nyt niitä ei enää edes tule. En enää innostu mistään, sillä se saa kaiken tuntumaan pahalta.

Psykotätini nauroi minulle viimeksi. Se sanoi että minulla on aivan uskomaton kyky saamaan kaiken kuulostamaan mahdottoman banaalilta. Että ihan kuin kesässäni ei olisi tapahtunut mitään, kunhan vain olin, mutta niinhän se on; en minä muista mitään muuta.

Minä tarvitsen säännöllistä keskusteluapua pysyäkseni kunnossa, kerran viikossa, minimissään, muuten minä katkeroidun niin pahasti ja sulkeudun pois. Heitän kaiken vitsiksi, ihan vaan ettei tarvitse näyttää haavojaan. Minulla on niitä niin monia ja niin syviä, ettei mikään taikatikkikään niihin pure vaan ne vuodattavat katkeruutta elimistööni kuin viinikanisterin hana sitä painettaessa.

Minä pelkään menettämistä, hylkäämiseksi tulemista ja sitä kuinka minut aina vaihdetaan toisiin. Minä olen vielä niin pieni lapsi, mutta minulta odotetaan tietynlaista kypsyyttä, jota ei varmasti odoteta muilta ikäisiltäni, siksi tunnenkin oloni aina niin paljon vanhemmaksi kuin olen. Koska en ole ikinä saanut olla se lapsi sisälläni, en ole saanut olla oma itseni.

Minusta vain tuntuu siltä etten minä jaksa tätä.

Headstrong

Pimeä kuoppainen ja kiemurainen kantojen täyttämä polku on elämäni, osaan kävellä sen silmät kiinni kompastelematta, sillä olen sitä samaa polkua tallannut ees taas niin monet kerrat. Samaa vanhaa paskaa polkua, se on aina se sama ja yhtä vaikeaselkoinen, koskaan ei ole parempaa tiedossa.
En osaa tulkinta sanontaa, kun mennään ylämäkeen, minusta se tarkoittaa vaikeuksia,
kun mennään alamäkeen, sekin on vaikeuksia täynnä.

"Tää on meiän eka yhteinen arkiaamu."

Yöllä olen vain vihainen. En osaa purkaa sitä mitenkään, makaan ja tärisen ja kiroan ainaiselta tuntuvaa päänsärkyä ja kaikkia niitä lääkkeitä jota olen sisääni tunkenut ja joilla en siltikään ole saanut tajuntaani katoamaan. Jo nyt on vittu ettei tässä maailmassa saa tarpeeksi mömmöjä pahimpaan ongelmaansa.
Nukahtelen sykäyksin aamuyöstä, tipahtaminen unessa herättää joka kerta, kellon piipatessa olen kasaanjännittynyt ja kuolaan tyynylle jonka olen tunkenut Leijonan naamalle.
Perseellä on kylmä ja etsin kaksi myttyyntynyttä peittoani, torkku, naapurin venäläispariskunta herää kelloni metelöintiin, kuule ihan oikein niille kun piti minut illasta hereillä kun olin väsyneimmilläni, mitäs tulivat yhdeltätoista kotiin metelöimään.

Kolmannen torkun odottamiseen kyllästyn ja nousen istumaan, painan sängynviereen rahille raahaamani tietokoneen ja painan sen päälle, aamu kaipaa Manic Street Preachersia ja tupakkaa,
keitäkkö mulle teevettä samalla? huhuilen Leijonalle joka nousee vessan kautta keittämään kahvia. Ai teevettä... se mutisee hymyillen, minä en aamuisin puhu kun olen niin pahalla tuulella, paitsi nyt en oikeastaan ole, minusta on aika hauska olla hereillä ja päästä pitkästä aikaa jonnekin; kouluun. Tänään minä menen taas kouluun ja olen todella iloinen siitä.
Teetä vai kaakaota?
Kaakaaoo
sit saat tehä ite.
Harjaan heti aamusta hampaani ja pesen naamani, kampaan tukkani ja puen kalsarit yöhousujen alle, niissä minä aion mennä, nyt en jaksa hienostella, vaikka näytänkin valtavalta hupparitakissani joka on venynyt ja paukkunut päälläni vuodesta 2005.

Kun tuhrutan väriä vaaleneviin kulmiini, pitkänkaavan suihku on siirretty lauantailta torstaille, olen siirtymässä talviaikaan kesän viikonloppuvuoroilta nyt kun olen kotona milloin huvittaa enkä vain silloin kun ei ole töitä, Leijona halaa ja murahtaa niskaan, tää on meiän eka yhteinen arkiaamu...
Niinpä onkin, ensimmäinen yhteinen arkiaamu sitten tammikuun kylmien, ensimmäinen yhteinen arkiaamu koko nykyisellä yhteiseloajallamme, ensimmäinen yhteinen arkiaamu kun asutaan yhdessä taas. Vaikkei sillä edes ole mikään arkipäivä, se on kesälomalla vielä, mutta menossa kuitenkin katselemaan taloaan ammattilaisten kanssa.

Minun sormet on kissankynsillä ja verillä eikä omissakaan kynsissä ole kehumista. Vihaan tietokoneella työskentelyä tästä syystä. Mutta nyt se on ohi ja ehkä sormillanikin on mahdollisuus parantua esittelykuntoon.

Nyt juon kaakaoni loppuun, poltan tupakan, täytän vesipulloni ja etsin kynän ja paperia mukaan ennen kuin lähden taidehistoria- ja sitten maalaustunneille. Ja mikä tärkeintä, niiden välissä syömään ilmaisen koululounaani, josta olen enemmän kuin kiitollinen.

Ps. Vastaahan edelliseen päivitykseen koskien ensireaktiota bannerista! Selittänen vähän myöhemmin.

Fazerin sininen

Tänään minä ostin ensimmäisen kerran miljoonaan vuoteen (saattaa olla liioittelua) suklaalevyn, se oli harkittu teko ja sitä olin suunnitellut jo pitkään, mutta tähän päivään asti se oli pysynyt vain ajatuksen tasolla pääkopassa ihan vain siitä syystä, ettei kesäkuumalla suklaa oikein tuntunut maittavan.
Ja arvatkaa mitä? Sitä on vielä neljä kokonaista palaa jäljellä, eikä tee mieli syödä vielä loppuun!
Ensin söin kaksi riviä ja sitten tuli niin täysi olo, että jääkaappiin meni odottelemaan, ja aina välillä napsin palasen jos toisenkin pitkin päivää.
Olen niin tyytyväinen itseeni, että pakko oli vielä hehkuttaa.
Suunnitelmissa hamassa tulevaisuudessa on ostaa vaaleaa leipää ja kokeilla, josko senkin kanssa eläminen onnistuisi ilman suurempia vaikeuksia.
Kuitenkin, pieni askel kerrallaan!

Kurkkukipujen jälkeinen ankea aamu

Minulla on tosi ärsyttävä olo, sellainen, että nyt on taas tapahtunut jotakin, mutta saattaa hyvin olla, että sensorini ovat solmussa väsymyksestä ja selkäkivuista, jotka tänään ovat mukavasti levinneet jalkapohjiin asti ja niskaan on tullut taas hematoomapallero puolentoista vuoden takaisesta kaatumisesta.
Hoipatyttö oli yötä, käytiin paikallisessa katsomassa entistä luokkalaistani, ja se kertoi päässeensä juuri suljetulta kuukauden jälkeen diagnoosilla DID (dissosiative personality disorder, josta aiemmin kirjoitinkin). Se oli yrittänyt itsemurhaa, ja oli saakelin vaikea murtaa, mutta viimein siinäkin onnistuin päästyäni sen kanssa hiljaiseen nurkkaan. Minusta ihminen, joka ei ole itkenyt vuosiin on maailman kaunein kyyneleiden alkaessa valua sen silmistä ja sen yrittäessä pysäyttää niitä kuiskiessani korvaan, ettei sitä kannata hävetä, se on vain hyväksi.
Minusta kaikkien pitää itkeä.

Kauris taisi kysyä minulta aiemmin syömishäiriöstatuksestani, ja olenkin sitä miettinyt suhteellisen paljon pitkästä aikaa. Olen jo siinä kohtaa rajaa kun en saa enää myöntää pahoja ajatuksia ruuasta, mutta kyllä niitä on. Lähes päivittäin. En ole ollenkaan sinut vartaloni kanssa. En vihaa itseäni, mutta en myöskään pidä siitä, miltä näytän.
En edelleenkään usko siihen, että syömishäiriöstä, kuten ei alkoholismistakaan tai mistään muusta vastaavasta voi parantua kokonaan. Jos "entinen alkoholisti" ei enää koskaan juo, mitä paranemista se muka on? Kohtuus ja kultainen keskitie ovat terveyttä, ei totaalikieltäytyminen tai ylilyöminen.
Syömisen kanssa asia ei kuitenkaan ole totaalikieltäytymismallisesti edes mahdollista ihan luonnollisista syistä, toisin kuin vaikkapa tuon esimerkkinä olleen alkoholin.

En ole koskaan tuntenut nälkää samalla tavoin kuin muut ympärilläni, sillä joko olen niin täynnä tai passiivisesti vain mätän koko ajan tai sitten epähuomioin koko tunteen, kunnes se menee noin vartissa ohitse.
Minulla on joka päivä tahtojen taisteluita sen suhteen, pidänkö ruokaorgiat tai että oksennanko muuten vain tuntiessani itseni täydeksi. Suurimmalti osin voitan nämä sillä, että keksin muuta tekemistä, kuten tupakoin ja makaan vatsallani hetken sängyssä, oksentamisen kalorienkarkoitustehohan menee ihan muutamissa minuuteissa syömisen aloittamisesta, joten sitä vain sotkee oman kroppansa vatsahapoilla muussa tapauksessa.
Oksennan kyllä vielä silloin tällöin, jos olen syönyt liiaksi ja oloni on karsea. Väärinhän se on aina, vaikkei sitä tekisi sen vuoksi että ei halua lihota, mutta silti olen päättänyt antaa itselleni tavan anteeksi. En tee sitä pitääkseni painoani alhaalla, tällä hetkellä en edes tiedä numeroistani muuta kuin sen että olen 5-7 senttiä leveämpi kuin vuoden alussa, mikä tarkoittaa melkein 10 kilon painonnousua, mikä ei sekään ole terveellistä näin lyhyessä ajassa.

Olen "remissiossa" syömishäiriöni kanssa, sillä se ei hallitse arkeani kuten ennen. En ajattele asiaa 24/7, on päiviä tai jopa viikkoja, jolloin en ollenkaan. Ihminen tarvitsee vain muuta tekemistä, että voi päästä eroon tästä elämää kokonaisvaltaisesti syövästä sairaudesta, ja siksi vähän mietityttää, mitä syksy tuo tullessaan töiden loppumisen ja suunnitelmattomuuden kanssa, siihen sekaan vielä se, että polijutut ovat solmussa kuten ovat.
Se, että parisuhteeni voi nyt ihan hyvin, ja että kaveruussuhteita on kunnossa useampikin, ei takaa vakaata tulevaisuutta, mutta paras mitä voin, on yrittää parhaani. Ja olla tuntematta syyllisyyttä puutteistani ja huonoista tavoistani, sillä stressaamalla niistä vain pahentaa tilannetta.

Purrrrrr ♥

Kaksi selkävaivaista pihisee vuoronperään aijaijaijai
Reilu 12 tuntia väsymystä nukuttuna pois.
Asunto on kaatopaikka vaatevuorineen,
kirjoja sikinsokin,
purnukoita ja purkkeja,
levyjä paljaaltaan matolla,
tämä on esterata, jota ei ihan kuka vaan osaa kulkea.

Ihana pitkä löysä paska
nautinnollinen aamutupakka
suussa maistuu pitkät unet
mutta suukot senkin pelastaa.

Ihana poikaystävä joka on käsi keittiössä
uusi sohva
pitkä kauppalista
vihdoinkin kotona, vaikkei sitä vieläkään ole tajunnut!

1.3 dl jauhoja
loraus kuitua ja puurohiutaleita
pieni ripaus leivinjauhetta ja suolaa
sekoitettuna veteen.
Hetki uunissa,
päälle tomaattipyréetä tuubin pohjalta
sipulia
ja juustoa
takaisin uuniin
ihan menettelevä tyhjän kaapin pitsa.

Tänään ostetaan Pepsi Maxia,
ketsuppia, ruokaöljyä, soijaa ja muroja.
Vessaharja, nitoja, uusi valokuvakansio, liimapyssy, koreja, vaatepusseja, vati ja taulukoukkuja.

Siivottavaa on niin paljon, koko kesän edestä.
Mutta ainakin minun jalkapohjia hierotaan.

Puolitoista liuskaa stellaa,

purkillinen pieniä opamoxeja vain,

minä kovasti haluan vain nukkua huomisen pois.

JOS tarviit

Jotenkin loukkaantunut olo. Hyljätty, petetty, en tiedä sitä oikeaa sanaa kuvaamaan itkua oikeasta silmästä takaisin vetävää tunnetta, kun hymähtää "heipat" kesätauon jälkeen ja kävelee vapisevin tutisevin jaloin portaat nuortenpolin kolmannesta kerroksesta katutasoon torivilinän joukkoon anorektisen tytön perässä.
Meillä oli kevään puolella juttua hoitajani kanssa, että jatkettaisiin iästäni huolimatta yhteisiä käyntejämme mahdollisesti vielä parikin vuotta, mutta nyt se kysyy millonkas täytät?
Lokakuussa.
Juu... mones päivä?
Se raapustaa 14.10. 21 vee paperinkulmaan ja toteaa, että ehkä vielä tämän syksyn voidaan mennä näin, mutta sitten kirjoitetaan varmaan lähete MTT:hen. Jos vielä tarviit keväällä keskusteluapua.
En minä halua MTT:hen, siellä välitetään vielä vähemmän. Ja kuinka niin jos? Olenko minä muka jossakin kohtaa parantunut niin, ettei näiden kohta 21 eletyn vuoden jälkeen, joista jokainen on vietetty ulkopuolisen avun varassa, ettei sitä enää tarvitakaan?
Kai siitä pitäisi olla onnellinen, mutta minä en ole, minua pelottaa.
Ihan kamalasti.
Vaikka pitäisi olla aikuinen.

Kaikki ongelmani kuulemma johtuvat vain kroonisesta väsymyksestä, en edes tiennyt, eikö ole kumma? Minusta ei tunnu siltä että olen saakelin väsyksissä, mutta tältä se vaikuttaa ammattilaisten näkökulmasta. Olen nukkunut ihan hyvin, ja vitutukseni on ollut syksyn ja muun tässä edessä olevan pelkoa, tai siis niin luulin, mutta huoli pois; olen vain väsynyt.

Äiti sanoo heippa kun ne lähtee laittamaan siskon uutta kämppää kuntoon.
Minä syön suklaavanukasta ja katson Nuorennusleikkausta, sille naiselle tehdään maailman tyhmimmän näköinen tukka, varaan itselleni ajan parturiin lauantaiaamuksi, ensimmäinen parturiaika ikinä, enkä tiedä mitä edes haluan, "etkä sitte naura tälle, oon ite leikannu", sen ainakin tulen sanomaan ensimmäisenä, ja toiseksi "en halua näyttää lesbolta".

Yritän olla olematta vihainen tänään, mutta se on vaikeaa.
Olen ollut siitä asti huonolla tuulella kun kävin läpi lasten vanhoja vauvanvaatteita, minulle ei tule enää ikinä olemaan vauvaa, olkoon suurta pessimismiä ja "kaikki kääntyy hyväksi <3<3<3", mutta minä vain tiedän, että olen jo siinä iässä, ettei minua oteta miehenä tosissaan, minut on tuomittu homoseksuaalisiin suhteisiin loppuiäkseni, joudun olemaan kaappihetero, ja minulle naureskellaan kun kirun hämähäkkien edessä (vaikken niitä edes pelkää, mutta kai se on alettava harjoittelemaan) ja sanon ylipaljon "ihanaa sitä ja ihanaa tätä" ja omg haluan hautautua Eurokankaan tekoturkislaatikkoon, kun huomaan, että aamu yhdeksältä siellä on lisäkseni vain kaupungin suurin hinttapuli joka heiluttelee kättään ja sanoo siis nyt mun on mentävä kahville miettimään mitä haluun tehdä!

IHANAA ! tai käännettynä omg I love it! it's so fabulous, megasuperultra-fierce!

Tiedättekös, minä en tykkää piirunvertaa naisekkaista miehistä.
Minkä siis teet kun itse valitettavasti olet vähän sen suuntainen? No katkaiset vaikka kaulavaltimon, siitä on hyvä aloittaa!!11 Ihanaa!

Tietäisitpä, kultapieni

Iskä, miks toi kassatäti oli sulle epäystävällinen?
Voi poikaseni, tiedäppä häntä. Tiedäppä sitä miksi suurinosa asiakaspalvelijoista ei katso suuntaani vaan sokkona ottaa vastaan boonuskortit ja viittoo tunkemaan Visa Electronini vaikka perseeseeni kunhan ei heidän tarvitse siihen tai hikilantteihini koskea.
Kyllä kyllä, on aika monia päiviä kun en ihan oikeasti sen takia halua mennä kauppaan.
Ehkä ne on vaan kateellisia...Nauran vaan.

Ostetaan Jupulle sen elämän ensimmäinen reppu, se on sininen ja siinä on jotain ötököitä, sinne laitettavaksi penaali, lyijykyniä, kumi, viivain ja terotin sekä puuvärit. Meän poika menee eskariin.
Ennenkun edes kolmekymmentä ehdin täyttää se on jo täyttä päätä menossa murrosiässä.
Mutta nyt se vielä hetken on minun pieni poikani, värittää paperiin sateenkaaria ja hymynaamoja, ja on niin innostunut, ettei edes huomaa kuinka tuijotan sitä surullisena.

Tietäisitpä rakas, ettei tämä elämä tule olemaan helppoa.

Jotenkin taas suututtaa, haluan vain tapella, huutaa ja riidellä, mutta olen liian väsynyt siihen.
Minähän vihaan riitelyä.

Leijonasisko

Omasta mielestäni en ole tätä tarinaa kertonut teille, mutta en voi mennä vannomaankaan. Se on kuitenkin sen verran henkilökohtainen, ei niinkään minulle, mutta Leijonalle, että vaatii aika oikean hetken. Kuitenkin mietin tätä asiaa suhteellisen usein, sitä kuinka se heijastuu Leijonan käytökseen ja arvoihin, mielipiteisiin, ja siihen miten se käsittelee minua ja ongelmiani.
Olen sanonut, että Leijona on todella kesy ja kiltti, mikä pätee suurinpaan osaan ajasta. Suuttuessaan, jota siis tapahtuu harvemmin, se käy päälle, mikä ehkä osaltaan selittyy sillä että se on mies, ja sillä, että se hautaa useita ärtymyksentuntemuksia sisälleen, koska aina on kivempi olla positiivinen ja kiltti toisille.
Se on kasvatettu suhteellisen vapaasti, mutta silti kristillisen moraalin painostamana. Se tekee kaikkensa miellyttääkseen vanhempiaan ja ympärillä olevia, mutta silti salaperäisesti osaa etsiä omaa etuaan kaikesta.

Olen miettinyt tätä tarinaa Leijonasiskosta, jonka kohta kerron, taas enemmin viimepäivinä Leijonan identiteettikriin takia. Se ei tunnu osaavan päättää mitä haluaa rakkauselämässä, missä haluaisi asua ja mitä tehdä.

Niiden vanhempien takanreunuksella, kirjahyllyssä ja pienellä korokkeella eteisessä on valokuva leveästi hymyilevästä yläasteikäisestä tytöstä, jolla on piikkisuorat oranssipunaiset olkapituiset hiukset, vihreät kirkkaat silmät ja punainen läpikuultava puuvillaliivi. Sen poskissa on pienet hymykuopat ja nenänvarrelle on puhjennut pisamalauma. Se ei ole mitenkään pieni, muttei suurikaan tyttö, terve ja rehti, vaikkei se oikeasti terve olekaan.
Sillä tuli vauvana aivovaurio, ja se jäi kehitykseltään ikätasostaan jälkeen.

5 vuotta nuorempi pikkuveli vietti paljon aikaansa siskon kanssa, autteli sitä läksyissä ja saattoi kouluun, puolusti ilkkujilta kärkevällä kielellään ja terävällä päällään, minkä takia usein ajautuikin hankaluuksiin ja kahakoihin.
Yhtenä päivänä alkuvuodesta vuonna 1982 se jäi ihmettelemään kun sisko ei tullutkaan suoraan koulusta kotiin, kuten tavallisesti, vaikkei niiden vanhemmat heti huolestuneetkaan, olihan se jo 17-vuotias fyysisesti, vaikka henkisesti menikin alle kymmenkesäisestä.
Paria tuntia myöhemminkään siskoa ei kuulunut, ja pikkuveli päätti lähteä etsimään sitä kyliltä, siihen aikaan kun kännykät arkikäytössä kaikilla oli vasta kaukainen ajatus tietotekniikkaan perehtyneiden insinöörien pääkopassa.

Vielä nytkin Leijona käy siskonsa kuolinpäivänä sen haudalla, vie sille kynttilän ja on masentunut muutaman päivän sekä ennen että jälkeen.
En ole koskaan itse menettänyt yhtäkään sisarusta, ainoastaan velipuolen vuosi sitten itsemurhalle, mutta sen ei voida laskea tulevan lähellekään, sillä itse en siitä pitänyt alkuunkaan, joten en osaa oikein suhtautua sen tuntemuksiin ja mielenliikkeisiin tässä sisko-asiassa, jonka se ottaa näin melkein 30 vuoden jälkeenkin varsin raskaasti.

Leijonasisko menehtyi siihen, että putosi kiviportaat alas päälleen ja vuosi tyhjäksi rappukäytävään sitä hetkellä naljalleiden ja tönivien poikien jäädessä jähmettyneinä tuijottamaan perään.
Kyllähän sitä miettii, ajattelevatko nämä pojat vielä tekemisiään, kohta viisikymppisinä, vai ovatko he vain sulkeneet sen pois mielestään ja kohauttavat vain olkiaan todeten oma vika.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä".

I like what's gonna be tomorrow (Latvia)

Vastikään ilmestyi suomalainen elokuva vammaisten nuorten aikuisten elämästä Vähän kunnioitusta, telkkarista on saanut seurata kehitysvammaisten arjesta kertovaa dokumenttisarjaa, eikä vammaiselokuvadokumenttifestivaalikaan ole mikään uusi juttu enää tällä uudella vuosikymmenellä.
Siitä, miksi Hollywood ei sen tarkemmin ole aiheeseen tarttunut, ei ole mitään ihmetystä; se on vaikea käsitellä. Kuinka sitä pitäisi kohdella toisten joukossa kulkevia "hieman erilaisia" ihmisiä, joiden henkinen vamma ei välttämättä näy ulospäin. Onko ne ällömöllöjä vai osaako sitä ymmärtää tämän uniikin piirteen heidän sisällään ja kunnioittaa sitä kuitenkaan paapomatta liiaksi.

Kuten tavallista, vammaisasiat ovat itselleni henkilökohtaisesti varsin vaikeita oman vammaisuuteni takia, joka mielisairausoireilun lisäksi näkyy niinäkin hetkinä, kun menee paremmin aloitekyvyttömyytenä ja kankeutena ajatusten kanssa. Oikeastaan olen huomattavasti fiksumpi tautini reaktiivivaiheessa, kuin sen ollessa remissiossa, älykkyysosamäärätestien mukaisesti jopa 20 pisteen verran, mikä on hyvin paljon.
On kuitenkin hyvin vaikeaa myöntää olevansa jotenkin "poikkeava/erilainen" suurimmasta osasta väestöä, suoranaisesti kiellän sen, mutta ehkä nykyään ennemminkin sen takia, että minua hävettää se, etten ikinä voisi suhtautua niin positiivisesti elämään kuin ne, joiden vammaa on kodeltu vammana pienestä asti.

Dear Sami

Nukut vielä mut eipä sillä väliä kun en varmaan osaisi suutani avatakaan, vaikka onki asiaa vähän. Mulla on jotenkin hassu olo sun kanssa nyt, en tieä miten päin pitäisi olla ja voinko suhun luottaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.

Ensinnäkin ois ihan kiva jos soittaisit kun lähet jonneen töitten jälkeen kavereittes kanssa, vaikkei oltaiskaan sovittu mitään ja vaikkei tää nyt oo mitenkään vakavaa, mutta kyl siä minut sen verran tiiät että oon, en tiiä onks mustasukkanen oikee sana, mutta se on aika lähellä sitä kuitenkin. Mul tulee tosi vaivaantunu ja ahistunu olo jos vaan tolleen suljet mut ulkopuolelle... mut kai se on mun vika kun oon ite sanonu ettei täl kertaan mentäs niin tiuhaan tahtiin vaan nyt vaan tapailtas ja oltas.
Tää on kuitenki kolmas kerta kun ollaan tavallaan yhessä näitten parin vuoden aikana.

Ja kyl miä sinuu rakastan ja sinust tykkään paljon, mutten voi sanoo sitä vielä kun ei tät oo jatkunu vast ku viikon vittu ymmärrä nyt se.

Mut ei täs mitään, silleen toivoisin et tää nyt menis hyvin ja ehkä vakavoituskin varsinkin tässä tilanteessa kun asiat on kuten on. En oo vieläkään päästäny Aiméesta irti mut, tiiät etten tuu koskaan niin tekemään. En tiiä ymmärrätkö kun mun käsittääkseni sulla ei oo ollu koskaan tosirakkautta...
Mut kai tieät että yritän kovasti, tästä on kohta kolme vuotta ja se on kyl aika surullista eli säälittävää ettei yks tyhmä poika voi unohtaa sitä vaikka kuinka tulis vastaan ihania ihmisiä.
Meni mulla yli neljä vuotta päästä Ekatarinastakin yli, kuitenkin!
Et kai tässä voitas olla jo voitonpuolella...

Niin... et se mitä halusin vaan sanoa on kai se että tykkään susta paljon kyllä vaikken sitä näytäkään.

T: Adrian

Ps. anteeks että istun sun selän päällä polvillaa kun poltan tupakkaa mut en jaksa siirtää suoa kun nukut tolla seinän puolella ikkunan eessä vaikka se onkin ennen ollu mun puoli.