Hyvää yötä herra Kuu!

Sanoin kyl että nyt teet niitä läksyjä sillä aikaa kun käyn suihkussa!

♥

ps. mul ei oo mitään hajua et mikä ton banaanin syvempi sanoma on tossa pöydällä, mut ei aleta kyseenalaistamaan taiteilijaa.

Happy Lalaland

Eilen oli ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun en itkenyt. Vaikka kyllä teki mieli.
Nytkin tekee tiukkaa purra hammasta.

On vaikea olla ajattelematta asioita, kun on niin paljon fyysisiä muistutuksia ympärillä.
Vaikka lakanat on revitty sängystä ja toisen vaatteet ja kirjat heitetty roskiin, niitä jää silti.
On muki jota se aina käytti ja jääkaapissa on aukinainen smetanapurkki joka ostettiin yhteisellä kauppareissulla, en voi ostaa lempiruokiani, koska niitä on syöty sen kanssa, enkä katsoa televisiota, koska siellä on liikaa muistutuksia menneestä.

Ja kun tietää, kuinka lopullista kaikki on.
Edellisillä kerroilla ei välttämättä tuntunut siltä, koska aina on ollut pieni toivo.
On ollut kostonhimoa.
Nyt se on kaikki laantunut, tämä oli viimeinen mahdollisuus jonka sille annoin, ja se päätti, etten minä riitä.

Haluaisin nukkua pois, olen niin väsynyt koko ajan. Nukahdan kuin tavallinen ihminen, silloin kun menen nukkumaan. Viivyn unimaailmassa kellon ympäri, ja siellä olen turvassa ja hyvillä mielin. Mutta kun herään, seinät kaatuvat taas niskaan. En osaa keskittyä mihinkään, hetkeksi saan itseni huijattua muihin maailmoihin, juttelemaan säästä tai toisten ongelmista, mutta jokin aina muistuttaa, että on vielä käsittelemättömiä asioita.

Pakkaan matkalaukkuni valmiiksi, odotan, että ehkä se tästä helpottuu. Mutta en usko itseäni.

Älä ikinä enää luota

Oikeaoppinen tapa lohduttaa loukattua on kertoa kuinka paska ihminen loukkaaja on, ei hyssytellä ja sanoa että kyllä se siitä, koska totta kai kyllä se siitä ennemmin tai myöhemmin, kunhan haavat on nuoltu. Sitä ajankohtaa varten täytyy tietää varmasti että loukkaaja on paska ihminen ja ansaitsee kidutuskuoleman, ja että loukatulla on takanaan ihmisiä, jotka siellä pysyvät soimaamassa paskiaista.

Silloin kun minua loukataan, suren ja surkuttelen itseäni noin kolme varttia, sen jälkeen suutun ja puren takaisin. Ja koska olen hyvinkoulutettu taistelutiikeri, miten toisen ihmisen saa suuttumaan ja ehkä sitä kautta tunnustamaan jotakin mitä ei vaan herttaisesti muuten viitsi sanoa päin naamaa, sen asian mistä kenkä puristaa.

Ja koska olen ihminen, minun tosiaankin täytyy saada tietää mistä se saamarin kenkä puristaa. Ennemmin tai myöhemmin, tai muuten en voi antaa asian olla.

Mieluummin ennemmin, ei menisi niin montaa päivää pilalle odotellessa vastauksia.

Nyt pitäisi olla saatanasti viinaa ja mieluummin rahaakin ja mahdollisuus päästä jonkun eksän kainaloon unohtamaan kaikki paska.

Tänään minua on loukattu verisesti.

1. Kello 18 kun on sovittu että jutellaan, mitään yhteydenottoa ei kuulu, joka tarkoittaa ettei minulla ole mitään väliä.
2. Kun soitan itse 18:25 asianomaiselle, ei herra ole vaivautunut etsiytymään yksinäiseen paikkaan, jossa voisi puhua rauhassa, vaan takaa kuuluu pelikoneiden ja alkuillan hiprakkaista höpötystä taustalta.
3. Mitään syytä ei tunnu löytyvän sille, kun sanotaan, että musta tuntuu että tää oli tässä.
4. Ei mitään selitystä, vaikka kuinka sitä pyydän.
5. Kun puhelu loppuu ja saan itkeskeltyä hetken pettymystäni, ja lähetän vielä perään wtf-sisältöisiä viestejä, niihin ei anneta minkäänlaista vastausta.
6. Ja kun alan suuttumaan ja berserk-moodi menee päälle hyökkäysten muodossa, aletaan vain vittuilemaan ja loukkaannutaan siitä, että loukattu iskee takaisin.
7. Ja kun kysyn, miten voi tunteet muka noin vain kuolla, kaiken tämän jälkeen, ja pyydän yhtä saatanan vastausta vain, laitetaan puhelin pois päältä ja mennään luultavasti rakkaiden ystävien keskuuteen nuoleskelemaan omia  haavojaan ja itkeskelemään sitä kuinka tyhmä nimeltämainitsematon Anttu on ihan sekaisin ja vitun sairas skitso. Koska ei anna vaan olla, vaikka juttu on nyt öyver, vaikkei mitään kunnon selityksiä ollakaan annettu, mutta sen nyt voi unohtaa, kerran on niin vitun sairas skitsoaja.

The end, kolme vuotta, parisuhteen rekisteröinti ja yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat kankkulankaivosta alas.

Ps. Olen muuten tosissani sen suhteen ettei aleta surkutella tilannetta, koska minä en enää jaksa suuttua. Jankatkaa mieluummin sitä kuinka vitun idiootti ja paska ihminen Leijona on.

Anna mulle perjantaihin asti aikaa.

Miksi on niin vaikea sanoa vain suoraan mitä vittua,

perjantaihin on vielä kaksi kiduttavan pitkää päivää.

Johan minä siihen mennessä olen kuollut nestehukkaan,

houkutteleva ajatus sinänsä.

En minä tänäänkään saa mitään vastausta viesteihini,
tai niiden sisältö ei ole kummoinenkaan,
kaikkea että on kiire ja ei oo ajatellu ja haista paska marttyrointinesi.
Tulee vain semmoinen olo ettei ole kai mitään väliä.
Päivisin olen niin vihainen ja iltaisin itken niin kauan että veri alkaa vuotaa nenästä.

Olen kahden vaiheilla mitä teen, koulussa on niin vaikea olla ihmisten ilmoilla.
Ostan viimeisillä pullonpalautussenteillä sipsipussin, vedän sen naamaan eteisessä ja oksennan ulos, en minä osaa enää muita ahdistuksenlievitysmuotoja, ei minulla ole enää hoitokontaktiaan, ja perjantain päättölääkäriin on niin pitkä aika.

Kahden viikon päästä olen Hollannissa, sen jälkeen voin suunnitella uudelleen, lopetanko vaan yksinkertaisesti vai jaksaako jatkaa; jos on jatkuvasti niin paha olla, ettei osaa enää edes sanoa voivansa paskaksi, onko siinä muka järkeä? Ei minun ole ollut kohta vuoteen hyvä olla taas.
Onko siinäkään järkeä että pettää itsensä miljoonannen kerran, kun on luvannut ettei anna kenenkään enää satuttaa, mutta ei sitä voi rakastaa tai luottaa jos ei päästä ketään lähelle.

Jokainen on vastuussa vain itsestään.

Kai minä jotakin keksin vielä

Lumi näyttää liian pehmeältä, että siihen pudottautuminen sattuisi tarpeeksi.
Napit pyörivät kämmenellä, mutta otan vain puolet siitä mitä olin ajatellut,
nukkuu vain tajuttomana, muttei sen enempää.
Partateräpakkaus on houkuttelevan näköinen kylpyhuoneen lattialla.
Pyörryttää vain niin paljon jo, että on pakko kaivautua peiton alle.

Saan vaan luuria korvaan
sitten itketään silmät punaisiksi,
minulla vielä naama valahtaa täysin valkoiseksi itkiessä.

Tuntuu siltä, ettei muka ole oikeutta tietää missä mennään
ja pelkurin tie ulos on vaan niin vitun houkutteleva.

Ainoastaan sadisti nostaa päätään ja iloitsee siitä ettei ole nälkä.

Vitun hyvää ystävänpäivää...

Mitäpä sitä kaunistelemaan, toivottavasti edes jollakulla on kivempi ystävänpäivä ollut tähän mennessä tai tulee olemaan!

Oma rakkaudentäyteinen vaaleanpunasävytteinen päiväni alkoi iloisesti pienellä tavaroiden viskomisella, murjottamisella ja täyspäätä huutamisella. Riitelyä jälleen aiheesta X.

Iloisin mielin tallustin koululle jäätävässä talvipakkasessa, istuin nurkassa maani myyneenä ja yritin vältellä katsekontakteja parhaani mukaan.

Yhden aikaan lähetin viestin kysyäkseni mitä vittua (tietenkin vähän kauniimmin ilmaistuna)
ja takaisin sain iloiseksi yllätyksekseni täytyy miettiä (tietenkin oli kirjoitusvirheitä eikä pistettä perässä, mikä on suurin loukkaus jonka viestien kieltä ymmärtävälle tehdä).
Jaaha ja sillä selvä, 12 tuntia koulutusta paskanmaku suussa,
kotiin pimeään ja tyhjään kotiin ilman minkäänlaista viestiä toisen olemassa olosta.

Taidanpa mennä nukkumaan tämän päivän pois.

PLÄSKI

Tänään tuntuu aika lihavalta kun kurkusta valahtaa alas kokonainen kuivakakku ja ties mitä muuta kylkiäistä.

On muutenkin tullut vaan syötyä. Ja lihottua. Levittyä.

Vaikka piti olla vähän paremmalla mallilla asiat.

Eipä ole olo kummoinenkaan, särkee päätä koko ajan, väsyttää niin maan perkeleesti ja oksettaakin.

Ehkä se olisi aika miettiä syömisiään uusiksi,

ei syömishäiriöstä toipuminen tarkoita sitä että lihotetaan itsensä muodottomaksi palloksi.

Vuodessa olen lihonnut yli 10 kiloa, melkein lähemmäs 15.

Koska olen sen verran lyhyt, jo muutamankin kilon kertyminen näkyy heti vararenkaana vyötäisillä.

Mutta joo, haaveilla saa, ei ole varaa terveempään elämään,

eikä intoa heittää itseään ulos paukkupakkasiinkaan.

Ja sitten taas, aina on se pieni pelko perseessä että menee överiksi.

Mistä sitä motivaatiota saisi ostettua?

Tältä vissiin tuntuu herätä kuolleista: kankealta.

09:45
Herätyskello muistuttaa että pitäisi mennä kouluun, herranjumala lauantaina.
Laitan sen pois päältä.

11:something
Luokkakaveri soittaa, kai muistuttaakseen, että pitäisi olla koulussa, herranjumala lauantaina.
Laitan puhelimen tyynyn alle.

14:ish
Lauantain mainoslehdet kolahtavat postiluukusta.

17:45
Olen nukkunut 20 tuntia, vieläkin nukuttaisi, mutta nousen ylös, vaikka se vaikeaa onkin, raajat on tunnottomat ja jumssa, suu ei liiku mihinkään paskakatekerrokseltaan ja pään tilasta nyt ei kannata puhuakaan. On jonkinmoisen vakava-asteinen nestehukka, mutta tupakkaa ei tee mieli vaikka edellisestä on myös sen 20 astetta.

Huuhtelen idättämisprojektin alla olevat auringonkukansiemenet ja laitan jauhelihat kärvistymään. Kunnolla ne kärähtävätkin tsompiolon hidasälyisyyden ja näköharhojen vuoksi, käännänkin epähuomiossa makaroonikattilan nollalle ja lihapannun mittari jää vahingossa neloselle vielä vartiksi.

Suuta on edelleen vaikea tuntea, siinä se taitaa olla, mutta jotenkin turvonneena. Venlavaksiinia naamariin vaan.

Makaroonilaatikon pitäisi olla valmiina kello
19:00.

Lapiollinen kirjallista sontaa.

Minusta itsestänikin se on vähän hassua, että vaikka olen ollut lukemiskyvytön kahteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, olen silti aina tehnyt tarinoita.
Ennen kuin opin aakkoset ensimmäisen luokan joulun jälkeen, tein sarjakuvaa. Piirsin rinssejä ja rinsessoja, dinosauruksia ja tikku-ukko-Anttuja hautautuneena lumeen. Töitäni ei taida olla enää säilössä, taideteokseni eivät olleet niin tärkeitä, että niitä olisi kannattanut säästää.

Sain ensimmäisen X-men-sarjakuvalehteni isoveikaltani ekaluokkalaisena, ja vaikka en englanninkieltä etenkään kirjoitettuna vielä moneen vuoteen osannut, siitä tuli lempikirjani. Luin lehden kannesta kanteen joka ilta, kunnes se oli repaleinen ja sivut irtoilivat. Harjoittelin piirtämään Wolverinen, Stormin, Jeanin, Scottin, Beastin, Angelin...

Seuraavaksi sain 1997 julkaistun Operation: Zero tolerancen, joka oli cross-over-sarjakuvakirja, jossa tutustuin herkkumutanttien lisäksi mm. Fantastic Fouriin ja Spider-Maniin, joista jälkimmäisestä tehty piirrossarja alkoikin suht samoihin aikoihin muistini mukaan pyöriä TV:ssä viikonloppuaamuisin.

Se lukeutuu sairauteeni, että on ylikiinnostunut tietyistä aiheista. Keskittyminen kohdistuu pienelle alueelle, ja siksi yleensä leimataan tyhmäksi.
Minua kiinnosti X-men ja tietenkin ajankuvaan sopien dinosaurukset. Kaikki esitelmäni koulussa kertoivat dinosauruksista ala-asteikäisenä, hyvä ettei vielä yläasteellakin, jos vain tilaisuus olisi tullut.

Ensimmäisen suljetun reissun aikana 10-11-vuotiaana lääkärini ehdotti päiväkirjan pitämistä ensimmäisen kerran. Olen aina ollut lähes kyvytön ilmaisemaan itseäni suullisesti. Sain erilaisia tehtäviä, joista minun piti kirjoittaa pieniä satuja äitin tuomaan siniseen ruutuvihkoon. Psykiatri luki ne tapaamisissa ääneen, ja sen jälkeen pohdittiin yhdessä tarinan syvintä olemusta. Sitä miksi olin kirjoittanut mitä olin kirjoittanut, ja onko tarinassa opetusta.

Osaston jälkeen sain hoitosuhteen lasten- ja nuorten psykiatriselle poliklinikalle ensimmäisen kerran, ja siellä jatkettiin hyväksi havaittua keinoa käydä asioita läpi. Ne kirjoitelmat olivat kuitenkin enemmän päiväkirjatyyppisiä, kerroin suoraan omista tuntemuksistani ja päivistäni, mutta jos jokin tuntui vaikealta, sain sepittää sadun. Kuvitin tekstejäni, jos sille päälle sattui.

Minulla on vielä kirjat noilta ajoilta tallessa. On helppo huomata milloin on alkanut mennä päin persettä, siinä 13-vuoden ikäisenä, kynä painuu syvemmälle sivuun, ja sivut ovat tuhruisia. Merkintöjä on harvemmin kuin ennen, joistakin kohdista sivuja on revitty jopa irti.

Nykyään paperipäiväkirjaa ei ole, tai on, mutta en siihen koskaan kirjoita, koska kirjoitan tänne. Tämä on minun päiväkirjani. Olen blogannut itseasiassa 14-vuotiaasta asti eri palvelimilla, mutta suurin osa niistä on jo kuollut ja tekstit kadonneet internetin mustan aukon syövereihin.

Kirjoitan muutakin. Edelleen pieniä tarinoita ja romaaninpoikasia, niitä on kasassa eri muodoissa omissa kansioissa niin koneella kuin fyysisinäkin painoksina.

Ymmärrän kyllä sen perusvitsin kirjailijoista. Kun istutaan kahviloissa omissa maailmoissa litomassa sanoja paperille. Itseni on ainakin helpompi keskittyä paikassa, jossa ei ole tuttuja, eikä häiritseviä tekijöitä kuten internettiä ja televisiota.

Tällaisina päivinä, kuten tänään, kun menen aamusta kaupunkiin hoitamaan asioitani ja sen jälkeen luppoaikaa jää muutama tunti, eikä rahaa ole hukata vaateostoksiin, hakeudun pieneen räkälään, joka avaa ovensa kymmeneltä, tilaan kupin teetä, joka maksaa euron, selaan iltalehdet lävitse, luen sarjakuvat ja horoskoopit, käyn pihalla polttamassa tupakan, ja sen jälkeen vedän laukustani muistikirjani esiin, ja alan kirjoittaa ajankulukseni.

Kunnon kirjailijoita en kadehtisi synkimmissä unissanikaan, kirjailijan ammatti on hyvin kurinalaista, jos leipänsä tahtoo tienata, ja kaikessa kurinalaisessa katoaa työnilo.

Viimeksi Roman Schatzin suusta kuulin nappiin osuvan lentävän lausahduksen: Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta itse ainakin uskon tähän totuuteen.

"Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ei lukemalla."

Oksettaa. Kai se on ne Panacodit.

tappokuolema.

Missä minä olen ollut?

On ollut ihania parisuhdepäiviä.

Jäätelön kauhomista sängyssä,

Sinkkuelämää, seksiä ja kotiinkuljetuspitsaa.

Vastapainoksi suuria riitoja ja tappelua.

Nälvimistä, tönimistä ja päivystysreissu.

Leijona hakee Panacodit apteekista

ja minua harmittaa paskana olevan solisluun takia pidettävä kantoside.

Istun autossa ja poltan ikkunanrakosesta tupakkaa,

lunta tupruttaa ja sohjo hajoaa renkaiden alla.

Väsyttää ja päätä särkee etäisesti.

Puhun rauhallisella äänellä, lähinnä itseni takia.

Ettei flippaa.