Pohditaan että mitä vittua tässä ihan oikeasti on järkeä, ts. bloggarin identiteettikriisi vol. 254 186416 185

Anonyymi sanoi...
Kertoisitko joskus sijaisperheestä, jossa olit jonkin aikaa teininä? Olet maininnut sen ohimennen ainakin pari kertaa, mutta en muista, että olisit kertonut siitä mitään sen enempää.

Niinhän minä olen sen maininnut ja kirjoittanut ihan tekstinkin tällöin.

En tiedä, onko minulla kyseiseen tekstiin paljoakaan lisättävää, ehkä korjattavia kohtia olisi muutama, mutta annan asian olla. Nuorena aika kulki ihan samaan tapaan kohdallani sykleissä, joten aikaan ja paikkaan sidotuilla yksityiskohdilla ei liene suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Sijaisvanhempani ovat hyvin sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joilla nykyään on oma mukula ja olen siitä hyvin onnellinen heidän puolestaan. Olen heitä nähnyt noin kolme kertaa sieltä 2005 kesällä poismuuttamiseni jälkeen ohimennen, yhteyksiä sen suuremmin ei olla pidetty, eikä tule törmäiltyäkään kun en siinä lapsuudenkaupungissani enää asustele. Joulukortit laitetaan ja siinä se nyt on. Siellä asuminen oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua, vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään. Sitä jaksoi vain olla katkera siitä että koti vietiin alta ja tyrkättiin vieraiden nurkkiin eikä äitiä voinut kiinnostaa paskanvertaa se, miten yhdelle omistaan kävi, pilalla nyt oli jo muutenkin.

Mielestäni minulla ei ole oikeutta paljastaa heistä sen enempää täällä. Tarkennan nyt, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa ilkeältä tai vittumaiselta kilipäältä, vaan näin asian koen ja niinhän se onkin ihan oikeassa maailmassa.

Mielestäni minulla on myös hyvin suuri oikeus olla vastailematta "oletko näissä kuvissa?"-kysymyksiin, sillä ne ovat hyvin epäoleellisia blogini tarkoituksen kannalta. En näe tarpeelliseksi yhdistää kasvoja teksteihin, vaikka nykytrendi onkin pitää lifestylepäiväkirjoja joissa esitellään kotia ja kavereita ja lähetetään montasataa kuvaa omasta naamavärkistään ikuisesti internettiin seilaamaan. Olen joissakin kuvissani, mutta oleellista ei ole, että missä niistä. Olisiko se reilua että joku menisi tunnistelemaan minua kaupungilla ja minulla ei olisi hajuakaan, kuka osoittelee suu pyöreänä ja pilaa mahdollisesti loppuviikkoni tällaisella epäkohteliaalla toiminnalla? Minusta nimittäin ei olisi.

Koska en julkaise tekstejäni omalla kuvallani vaikkakin nimeäni käytän, tunnen saavani paljon vapaammat kädet kirjoittamisen suhteen. Minun ei tarvitse pelätä itseni tai perheeni puolesta ja olen oikeutetumpi marisemaan elämän epäkohdista kuin ne, joiden täytyy aina esiintyä yleisölleen naama hymyssä. Bloggailua jotkut saattavat pitää harrastuksena, mutta minulle se on vain ajanvietettä ja itseanalysointia, ei harrastus. Ihan samaan tapaan kuin en pidä harrastuksena elokuvien katselua tai kavereiden kanssa hengailua.

Ajanvietettä ei pidä sekoittaa myöskään työhön, bloggailu ei ole työtä, ja sillä selvä. Siitä ei kenenkään tulisi saada korvausta, tai siinä tapauksessa jokaiselle vinettäjälle pitäisi maksaa pientä korvausta itsensä ja lukijoidensa viihdyttämisestä.

Blogini "kulta-aika" on mennyt jo ohitse, se oli sitä pitkälti alkuaikoina kun oikeasti voin ihan äärettömän pahoin, sain kommenttia ja jaksoin kommentoida enemmän, sillä ihmiset suostuivat jatkamaan keskustelua pidemmällekin. Kommenttihuoraa minusta ei saa, vaikka kivahan se on, jos joku viitsii edes jotakin pientä silloin tällöin laittaa. Kyllähän siinä kun nollariviä viikosta toiseen katselee tulee vähän sellainen olo että miksi sitä vaivautuu edes julkisesti kirjoittelemaan. Lukijoita on olevinaan +300 (päivässä tulee noin kolme uutta lukijaa ja noin kolme lähtee litomaan) eikä kenelläkään ole aikaa vinkata, mutta ehkä se on täysin omaa syytäni kun en esiinny omilla kasvoillani, eikä arkeni ole mielenkiintoisinta shittiä ikinä (noh noh, eipäs nyt aleta kuulostamaan katkeralta kakaralta joka oikeasti niitä kommentteja haluaisi ehdottomasti 10 joka tekstinsä perään). Harmi sosiaalipornolla mässäilevälle yhteiskunnalle, että voin oikeasti paremmin kuin muutama vuosi takaperin.

Olen tässä nyt taas pohtinut blogini tulevaisuutta. 1. lopetanko kokonaan, 2. lopetanko ja mahdollisesti alan kirjoittaa uudelleen jollakin muulla nimellä suurinpiirtein samanlaisella linjalla jatkaen vai 3. ... no, kolmosta nyt ei ole. Ehkä se on, että jatkan vain tässä näin ja tällä täysin samalla tavalla, vaikkakaan en enää tänne kirjoittamisesta saa samanlaista mielihyvää kuin muutamia vuosia sitten, nyt tämä ennemminkin tuntuu jonkinlaiselta velvollisuudelta, vaikka tuskin monikaan huomaisi lopettamistani, olen hiipunut jo niin pitkään kaikkien mammablogien ja sisustusblogien tieltä pois, joita itsekin kyllä tykkään seurailla, ei siinä mitään.

Minulla kun ei valitettavasti ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmiset haluavat!

Katsellaan taas kun sattuu löytymään jonkinlaista asiaa, nyt minä jatkan tätä surullisen pitkältä tuntuvaa työpäivää kuunnellen kauppakeskusteinien "heitä rööökiiiii!!"-kiljuntaa seuraavan 4,5 tunnin ajan. Hohhoijaa, kohta ollaan jo voitonpuolella.

Itsensä peilaamista

Olen hoitosuhteissani arastellut puhumasta tietyistä asioista. Yksi on kirjoittaminen. Oma päänsisäinen elämä mitä puran tietyllä tavalla, en välttämättä paperille, ehkei se sitten ole kirjoittamista vaan tarinankerrontaa. En ajattele virtana, vaan täytyy olla joku looginen päämäärä. Paitsi silloin kun on siinä tilassa missä logiikkaa ei ole olemassakaan. On poika, pojalla on paha mieli. On paha mieli syystä X. Nyt poika ratkaisee sen X:n Y:llä ja on taas selvitty tästä.

Oikeassa elämässä tilanteet ei laukea niin helposti, mutta itseä se helpottaa muistaa, että jotkut asiat saa selitettyä järjellä ihan tuosta noin vaan. Vaikkei siinä ratkaisisikaan sitä omaa ongelmaansa, tulee silti helpotus siitä että on ratkaissut "jonkun toisen" ongelman.

Kun teen asioita, keskustelen itseni kanssa. Se on minulle sopiva suojautumismekanismi. Ei ole liian pelottavaa, tavallaan kai on sitten enemmän läsnä kun antaa itselleen luvan käydä vessassa tai tupakalla tai keittää teevettä eikä vaan tee niitä autopilotilla. Nämä tavat toimia, etukäteenmurehtiminen, tiedän, että se on hyvin yleistä, ja siksi se onkin helpottavaa kun tietää ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Se nimittäin on ongelma kun pitäisi toimia spontaanisti, saada joku päätös tehtyä ilman että aikaa puntaroida jokaista mahdollista asiaa joka vaan voi mennä pieleen, ei olekaan sitä tarvittavaa määrää aikaa valita vaan nyt heti tässä näin pitäisi päättää. Että otan munkin enkä pullaa.

Kauppareissut ovat kauheita jos ne vaan tulee eteen seinäntakaa. Että huomaankin lähteneeni kauppaan, mutta mitä minun nyt pitikään ostaa. Pienessä putiikissa saatan kaivella hyllyjä yli tunninkin, pistää juttuja koriin ja sitten viedä ne takaisin kun ei se olekaan hyvä. En minä tätä voi ottaa. Ja sitten soitetaan Leijonalle. Pystynkö minä ostamaan jukurttia?
Osta vaan.
Hyvä mieli tulee ja jes, nyt voin ostaa jukurttia! Kunnes sitten soitan heti takaisin. Mitä jukurttia mie pystyn ostamaan?

Pelkään kuitenkin niin paljon irtaantumista minästäni. Minulla kun ei ole sitä selvää kuvaa edes omista fyysisistä rajoistani enkä osaa sanoa miltä näytän, kerran epäilen sitä mitä peili kertoo. Sehän sanoo joka aamu eri asian.

Haen tukea varmistamalla toisilta oikeita toimintamalleja, etten varmasti tee asioita väärin. Lopetan seinään omat tunteeni, jos illalla on paha olla, senkun sanoo vaan että nyt turpakii, me nukutaan eikä ajatella. En tykkää pahoista ajatuksista.

Olen arastellut kertomasta kirjoittamisestani, tarinoistani, ja blogista hoitokontakteilleni, koska olen aina pelännyt, että ne otettaisiin minulta pois. Tänään kuitenkin mainitsin tunteensiirtotekniikoistani ja tästä julkisesta päiväkirjasta ja palaute oli positiivinen. Että tee vaan niin jos se hyvältä tuntuu.

Ehkä olen joskus valmis luopumaan osasta sisäistä elämääni, sillä välillä se haittaa normaalielämääni ja rajoittaa sitä kun jään miettimään, mutta en ole siihen valmis vielä. En osaa olla tässä ja nyt kun on vielä niin paljon kiinnostavaa mitä tutkia. Ehkä minä vielä tiedän joskus millainen olen ja osaan kertoa siitä millainen olo minulla on, ehkä en. Kai sen aika sitten näyttää. Ehkä vielä joskus ajatukseni kulkee kuin rasvattu salama, tai sitten se hidastuu entisestään, se on vaan hyväksyttävä ettei sitä voi tietää. Se on pelottavaa ajatella tulevaisuutta. Maailmanloppuja, omia henkilökohtaisia valintojaan, tehdä päätöksiä vain itsensä vuoksi; kun pelkää että onkin väärässä. Teen väärin. Ja minä en halua tehdä väärin tai olla väärässä. Minä haluaisin nähdä kaiken sen mihin päätökseni tulee vaikuttamaan.

Muttei tulevaisuuteensa voi kurkistaa.

Tunteensiirtohahmojen tulevaisuuden taas saa päättää ihan itse ulkoisesta maailmasta huolimatta. Siksi ne on tärkein turvapeittoni ikinä. Vuodesta 1994 lähtien. Minun mielikuvitusystäväni ovat aina olleet oikeiden ystävien puutteen korvaajia. Skitsofreenikolle niistä suojapeitoista tulee tosin välillä pahimpia vihollisia kun ne riistäytyy käsistä ja alkaa tappelemaan vastaan, niistä tulee ohjaamattomia ääniä, niitä sanotaan harhoiksi, mutta miten ne voi taas harhoja olla kun minä ne olen itse synnyttänyt?

Mutta niin ne lapsetkin joskus vihaavat vanhempiaan.
Ja vanhemmat lapsiaan. Valitettavaa kyllä.

ps. tiedän ettei teksteistäni saa nykyään kiinni koska en osaa jäsennellä ja kirjoitan nykyisellään enemmän niin kuin saatan puhua; ilman sitä päätä ja häntää, en saa sanottua sitä mitä haluan jne, mutta yritän sitten enemmän kunhan taas tässä maailmassa on jotain järkeä.

Kaappitila-angsti

Pari neliötä lisää vaatehuoneeseen ja kylpyhuoneeseen, pari kaappia lisää ja yksiöstä vielä kaksio. Ei kai se olisi liikaa pyydetty? Ettei tarvitsisi muuttaa, mutta kaataisi seinän tyhjillään olevaan naapurin kaksioon, tai samalla hinnalla siirtyisi sinne.

Asuntoni on halpa, hyväkuntoinen ja suht hyvän kokoinen. Parveketta kaipaan, sekä kaappeja, ihan vähän vain lisää, sitä eniten. Kaksio olisi aina parempi kuin yksiö, oven taakse saisi kätkettyä sotkuisen häpeänsä, nyt ei vieraita tee mieli päästää sisään, ja yrittää keksiä mahdollisimman hyviä huonoja tekosyitä olla niin tekemättäkään.

"Tääl on aina niin kodikkaan sotkuista", Kaljakeissi on joskus sanonut, niin, eihän täällä ikinä tule olemaan siistiä, olen tilpehöörinrakastaja, ja värien, en ymmärrä puhtaaksinuollunvalkoista ja hillittyä korostamista, minulla pitää olla kaikki. Vähemmän ei ole enemmän, jos olisi mahdollista, jokainen seinäsentti olisi täynnä maalauksia.

On joko kodikkaan sotkuista tai sitten täysi kaaos, kodikkaansotkuiseen voin päästää vieraita, silloin on siellä täällä pari riepua ja nyssykkää eikä sohvatyynyjä ole pöyhitty tai pölyjä pyyhitty, mutta lattiat on imuroitu ja sänky pedattu.

Leijona osti reilu vuosi sitten sen omakotitalon, olen siitä kertonut ja useampaan otteeseen maininnutkin. Nyt se on viimeistelyä vaille valmis, viimeistely on kaappien täyttöä. Minä lupasin, että sitten kun se on valmis, suostun tulemaan katsomaan, ja tänään pitäisi lähteä. Ja siitäkin on monta päivää tapeltu. Kun en halua. En halua muuttaa sinne joten miksi se pitäisi nähdä, on minulla valokuvia.

En halua elää talossa, jossa olisin vieras. Josta vain toinen maksaa lainaa pois. En halua asua talossa, johon saattaisin rakastua, koska erotessa muuttaminen pois olisi vaikeampaa. Kerran ei se minun taloni olisi, minun sieltä pitäisi lähteä lätkimään.

Enkä minä halua rakastua vielä taloonkin.

Soiteltiin isin kanssa eilen. Suututtiin taas molemmin puolin, se ei ole kannustava tai huolissaan, ja minä olen laiska turha paska kun en ole jo takaisin koulussa ja vielä etsi siihen päälle töitä. Vettä myllyyn kun sanon, että luultavasti jätän koulut kesken taas kerran, en halua kolmatta vuotta käydä samaa, opiskella sellaista, johon en työllisty, tai en minä kyllä oikein mihinkään tule työllistymään, ainakaan asiakaspalvelutöihin, vaikka se olisi se lähes ainut varma vaatimus, mitä työltäni haluan.

Kyllä se varmaan turhauttaa, kun yksi ei saa mitään aikaan. Ensin jätettiin kalliit ja arvostetut musiikkikoulut kesken kun masensi, ja sitten jäi maskeerauslinjalta valmistumatta kun ei jaksanut aamulla nousta kuudeksi kouluun. Lävistäjä-tatuoijaperehdytysjakso sentään käytiin loppuun mutta nekin oikeudet meni kun piti taas olla niin tyhmä ja sairas ja istua osastolla puolivuotta. Isoveli on sentään asianajaja ja pikkusiskoista ja -veljestä tulee suurta. Ja tämä äpärä vaan tekee pätkätyötä, putoaa kouluista omaa tyhmyyttään ja sikiää ympäriinsä.

Siinä kohtaa lyön luurin korvaan kun alkaa keittämään yli, kerran tämä sairastuminenhan taas on täysin minun omaa syytäni.

Mut koska mä oon aikuinen

En muista, että pienenä olisin ajatellut "sitte ku minä oon aikuinen niin..."-ajatuksia. Tulevaisuudensuunnitelmia tai -haaveita ei ole oikein ollut, ne "missä näet itsesi 5, 10, 20 vuoden päästä?"-kirjoitelmat ovat aina olleet suurin pelkoni. Polvenkorkuisesta asti olen tiennyt, ettei minusta tulekaan isoa, ehkäpä sitä en silloin ajatellut ikänä, vanhenemisena, vaan konkreettisena kasvuna. Ei luvattu lääkärissä, että kasvaisi miehenmittaiseksi, sieltä aina annettiin ympäripyöreitä vastauksia ja toki oltiin tyytyväisiä jos oli kasvanut sillä omalla käyrällään. Niinhän sen totta kai pitääkin olla, muttei se silti reilulta tunnu katsoa, kun pikkusisarukset kasvaa ohi jo aikaisessa kehitysvaiheessaan.

Se 14-vuotiaskin pikkuveli meni kymmenvuotiaana ohitse.

Ainoa asia, mitä olen läpi elämäni kaivannut, on oma perhe. Ei se missä minä olen lapsi ja minulla on vanhemmat, tai ehkä vähän sitäkin on kaivannut, että se lapsuus olisi ollut hieman erilaista, mutta se, mitä minä olen nappulasta asti halunnut on perhe, jonka pää olen minä. Minä ja vaimo. Ja vauvat. Ja puput.

Sanon, että olen aikuinen. Ei titteli "Aikuinen" ole pelottava mörkö joka vie kaikki haaveet ja luovuuden ja kiukuttelumahdollisuuden pois, "minä olen vähän sellainen peter pan enkä koskaan kasva aikuiseksi!"-ajatukset tappavat aikuisuuden potentiaalin. Jos joku vertaa itseään satuolentoon, joka ei koskaan aio ottaa itsestään vastuuta ja huolehtia omien tarpeidensa tyydyttämisestä vaan aikoo istua käsi ojossa koko loppuelämänsä, minua käy säälittämään. Ja inhottamaan. Ja naurattamaan, koska se on niin naurettavaa, ei tuollainen asenne tee kenestäkään hienoa ja omalaatuista, se tekee ihmisestä säälittävän sosiaalipummin.

Aikuisuus tekee elämästä vain vähän helpompaa mutta omalla tavallaan haastavampaa. Vastuu on pelottavaa mutta myös tuo vapautta. On valinnanvaraa. Kyllä tai ei.

Tänään pyöräilin kaatosateessa MTT:lle, mutta päätin, ettei se haittaa. Valitsin, ettei se ole niin kamalaa olla uitettu koira ja istua psykosetää vastapäätä kolme varttia tukka ja vaatteet valuttaen vettä, sehän on vain elämää. Se kyselee paljon oloistani, siitä kun joka kerta on kuin eri ihminen joka tulee vastaanotolle; että pitäisi nyt saada selvää asioista. Kiinni siitä perimmäisestä.

Juteltiin syömishäiriöstä, siitä miten minä sen näen, se setä ei paljoa sano, pieniä välikommentteja ja text book-viittauksia, ja niitä kommentteja ettei nyt ihan tajunnut, jolloin yritän muistaa, mistä puhuttiin ja selittää lisää. Suurimman osan aikaa se turhauttaa olla siellä, mutta silloin pitää vaan muistaa, että itseäni vartenhan minä sinne olen mennyt. Taistellut tieni läpi. Ei se tee kuin työtään, ja minulla toimii se, että joudun itse oivaltamaan.

Siinäkin olen tehnyt valintani. Kukaan ei voi pakottaa.

Valitsin kaupassa, että en osta jäätelöä, vaikka se kuinka olisi ollut tarjouksessa. Valitsin, että tänään en oksenna.

En ole viikonlopun jälkeen oksennellutkaan, mutta enpä ole myöskään syönyt mitään oksentamisen arvoista. Maanantaina kaurakeksejä ja nutrilettiä, tiistaina lasillinen mehua, keskiviikkona teetä. Tänään valitsin syöväni edes leipää, aamulla kolme näkkileipää ja puolikas suklaashake, asioiden jälkeen Reissumiehen kumpikin puoli, kolme ohutta siivua juustoa ja suolakurkkuja, desi mysliä ja maitoa. Toki tekisi mieli mättää enemmän, muttei siksi että olisi nälkä, vaan siksi että kerran avasi ruokaputken, voisi vetää itsensä tukkoon ja oksentaa kaiken ulos.

Mutta, minä olen aikuinen ja minulla on vapaus valita, ja minä valitsin, etten sitä tee. Huomenna saatan valita eritavalla, mutta se on huomisen päänvaiva. Kukaan ei voi ottaa sitä oikeutta ja vapautta pois, ettenkö itse saisi päättää.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Hirveä Henri pelkää piikkejä

Kai nämä olot ovat kytköksissä toisiinsa. Se kun tulee itkupotkuraivari-itkupillitys-tärinä-katkonaiset unet -jakso. Kai niissä on joku säännöllisyyskin, mutta on liian raskasta yksin lähtä sitä selvittämään. Koska nyt ei ole edes täysikuu vielä, vaikka tämä yleensä tulee täysikuuaikaan, on vaan lähes puolikuu joka on tummankeltainen ja tekee paistatuksellaan viiruja seinille.

Ensimmäinen Stella iskee ohi ja se käy jo rutiinista. Että tupakoituttaa ihan kamalasti ja seuraavan kolme tuntia voisi polttaa ketjussa vaikka on se ärsyttävä tunne nielussa. Eikä tunne melkein mitään, janottaa ja limakalvot turvottaa ja sitten alkaa panettamaan kunnes sen unohtaa kun löytyy tekemistä, mikä on niin kauan hyvä kunhan vetää nettitikun irti koneesta ennen sen käynnistymistä, jos ei halua rumaa jälkeä ja tyhjennettyä viimeisiäkin hilujaan tililtä turhuuteen.

Toinen Stella tainnuttaa kunhan sen ottaa pari tuntia ensimmäisen ottamisen jälkeen eikä heti perään. Muttei sekään onni kestä kuin muutaman tunnin.

Leijona harjaa hampaansa ja levittää rasvaa nenänpieleen, se on hermostunut ja nälkäinen eikä se ole hyvä yhdistelmä pahaa mieltä kenessäkään miehessä. Jätän sen sairaalalle enkä kerro sille etten saisi nappipäissä ajaa tai siis että olen nappipäissäni, ettei sen tarvitse vielä siitäkin hermoilla.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä viiteen viikkoon ja haluan paljon tehtäviä ja iskeä pääni kirjoihin ja kaavoihin, sotkea käteni maaliin ja liituun ja kuunnella musiikkia ja saksia trikoota.

Tiedän jo mitä teen kahden tutkintoni lopputöiksi ja miten ne yhdistän toisiinsa joutumatta tekemään kahta tutkielmaa kahdesta aiheesta, ja tiedän mitä kai haluan tehdä puolentoista vuoden päästä syksyllä, mutta siihen asti tuntuu vielä olevan ikuisuus enkä malta pysyä housuissani ja odottaa.
Tottahan se on, ettei elämäänsä voi suunnitella etukäteen, ja aina kun päättää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, jostain puskee vieläkin tärkeämpää, mutta ainakin siihen asti elämässä on edes hitunen järkeä.

Ps. Kiitos.

En minä tänäänkään saa mitään vastausta viesteihini,
tai niiden sisältö ei ole kummoinenkaan,
kaikkea että on kiire ja ei oo ajatellu ja haista paska marttyrointinesi.
Tulee vain semmoinen olo ettei ole kai mitään väliä.
Päivisin olen niin vihainen ja iltaisin itken niin kauan että veri alkaa vuotaa nenästä.

Olen kahden vaiheilla mitä teen, koulussa on niin vaikea olla ihmisten ilmoilla.
Ostan viimeisillä pullonpalautussenteillä sipsipussin, vedän sen naamaan eteisessä ja oksennan ulos, en minä osaa enää muita ahdistuksenlievitysmuotoja, ei minulla ole enää hoitokontaktiaan, ja perjantain päättölääkäriin on niin pitkä aika.

Kahden viikon päästä olen Hollannissa, sen jälkeen voin suunnitella uudelleen, lopetanko vaan yksinkertaisesti vai jaksaako jatkaa; jos on jatkuvasti niin paha olla, ettei osaa enää edes sanoa voivansa paskaksi, onko siinä muka järkeä? Ei minun ole ollut kohta vuoteen hyvä olla taas.
Onko siinäkään järkeä että pettää itsensä miljoonannen kerran, kun on luvannut ettei anna kenenkään enää satuttaa, mutta ei sitä voi rakastaa tai luottaa jos ei päästä ketään lähelle.

Jokainen on vastuussa vain itsestään.

About my eating disorder

Kuinka minä rakastinkaan ennen Pantteri-karkkeja. Ensin syötiin keltaiset, koska ne oli pahoja, sitten punainen, vihreä, kova musta, punainen, vihreä, pehmeä musta, kova musta, punainen, vihreä, kova musta... pussin pohjalle jäi kasa sokeria ja muutama pehmeä musta, joita en saanut enää nieltyä, koska niistä en ole koskaan tykännyt.

Suurinpiirtein päivän ruokani koostui pussista Pantterikarkkeja ja muumilimonadipullosta. Joskus jäätelöä, silloin tällöin koti- tai kouluruokaa, jos siltä sattui tuntumaan. Harvemmin kyllä. En viihtynyt kotona, vaan lymysin vieraisilla iltaan tai seuraavaan aamuun asti, koulusta oli helppo lintsata, koska ei nyt vaan sattunut kiinnostamaan, ja iltapäivätunnit jäi välistä kaupungilla notkumisen vuoksi.

Silloin en tiennytkään mitään syömishäiriöistä, eikä kokoni ollut minkäänlainen ongelma itselleni tai lähiomaisilleni. Ainoastaan terveystarkastuksissa muistutettiin "oikean ruuan" tärkeydestä, mutta se kuitattiin juujuulla ja unohdettiin sen siliän tien.

Ei teini-ikäinen poika nyt mitään oikeaa ruokaa syö, sen tietää kaikki.

Harrastin 13-vuotiaaksi jääkiekkoa, sen jälkeen luistelu erityisesti taitoluisteluna, ja erilaiset tanssit rytmittivät päivääni.

Alemmuskomplekseja koin enemmänkin siitä, kun ihmiset ympärilläni kasvoivat pituutta. Pojista tuli miehiä ja tytöistä naisia. Ja minusta?

Lopetin pituuskasvun 14-vuotiaana, sen jälkeen olen ollut tasaisesti 154 senttinen. Ei sillä, kyllä minulla oli kova pituuspyrähdyskin, puolessatoista vuodessa kasvoin lähes 30 senttiä, joka näkyi raskausarpina erityisesti selässä.

Kun katsoo vanhoja osaston loppuarvioita, niiden diagnoosikentissä kyllä lukee kymmenen vuoden ikäisestä Antusta väittämä Anorexia nervosasta kysymysmerkillä. Selityksenä voi olla se, että kun olen masentunut, en vain yksinkertaisesti syö. Ei ole ruokahalua, nälkää tai kiinnostusta mitään muutakaan aktiviteettia kohtaan.

Tämä tapani on saanut monet hälytyskellot soimaan ulkopuolisilta tahoilta.

16-vuotiaana ensimmäisen kerran kunnolla yritin nostaa painoani - suht tuloksetta. Saadakseen painon nousemaan, täytyy syödä säntillisesti kellon mukaan, tietty määrä eri ravintoaineita ja saada kalorit täyteen - eikä saa korvata ruokia herkuilla. Kuulostaako hieman ristiriitaiselta ja syömishäiriömalliselta, minusta ainakin. Silloin opin tuntemaan kalorit. Tiesin tasantarkkaan kuinka paljon riisiä oli oli 1.5 desiä ilman mitään mittoja, paljonko rasvaa mikäkin ruoka sisälsi ja osasin punnita käsituntumalla 110 kalorin banaanin.

Sitten syntyi Nathaniel, ja kaikki ruokaan liittyvä katosi mielestä. Aika meni töiden, koulun ja lapsen perässä juostessa, ja kun heti perään lapsia tuli kaksinkerroin lisää, töiden määrä triplaantui. Samalla kyllä söin. Ihan valtavasti, aina kun vain ehdin, mutta tietenkin myös kulutin ollessani lähes 24 tuntia vuorokaudesta jaloillani. Huonon rahatilanteen takia päädyttiinkin siihen, että alan tupakoimaan, jotta puurohiutalepaketti kestäisi edes kaksi päivää, ja että leipäpussi ei katoaisi hetimmiten mustanaukon, kuten suutanikin kutsuttiin, uumeniin.
Mutta eipä siinä mitään. Samaa tahtia kun ruokamääräni laski, vähenivät myös työt, joten balanssin painon suhteen säilyi, jos sitä joskus satuin seuraamaan.

Kun vuoden 2007 lopussa päädyin täydessä katatonisessa psykoottisessa tilassa osastolle noin 6 kuukaudeksi, olin tietenkin letkuruokinnassa kykenemättömänä edes itsenäisesti räpäyttämään silmiäni. Kun siitä tokeni, ja todellisuus valkeni (että olin tullut jätetyksi ja korvatuksi jo uudella miehellä), uusi alamäki oli jo hyvässä vauhdissa. Sen kesän aikana olin huonoimmassa kunnossa ikinä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Edelleenkään, masentuneena en syönyt, mikään ei hyvittanut ja kuihduin kasaan. 28 kiloisena olin jo niin hauras, että silloin 5-vuotias esikoiseni onnistui murtamaan ranteeni ihan vain leikkimielisellä ravistelulla.
Siitä kesästä ei ole valokuvia - onneksi. Koska en halua että kukaan joutuu niitä katselemaan, etunenässä minä. Kun ihminen on pelkkää luuta ja rutistunutta nahkaa, voi kuoleman varjon (ja löyhkän) nähdä kilometrien päähän: sinipunaiset silmänaluset kuoppaisten silmien alla, lommoposket, elottomat silmämunat jotka peittyvät roikkuvien luomien päällä. Hilseilevä iho, joka on niin vaalea ja ohut että kajastaa verisuonista sinisenä, ja valon osuessa reisiin pystyy niitä käyttämään peilinä. Paksummat käsivarret kuin olkavarret. Liian tiukannäköisesti virittynyt kaula joka näyttää siltä, että jänteet puhkovat läpi hetkenä minä hyvänsä. Rohiseva hengitys valkoisiksi rohtuneiden huulten läpi. Punaiset läikät ympäri kasvoja.

Ja sitä listaa voi jatkaa loputtomiin.

Sain kutsun syömishäiriöklinikalle. Valittavanani oli joko se, tai pakkosyöttö osastolla. Päätin ryhdistäytyä ja pakotin itseni syömään edes jotakin Englantiin palatessani kesän jälkeen. Söin, kävin töissä ja juoksin kymmenen kilometrin aamupäivälenkkejä, jotta voima edes hieman palautuisi jäseniini. Ja kyllähän se niin tekikin, mutta se oli kaikki jo liian myöhäistä, ja klinikalle kävi kutsu.

En ole sairastanut syömishäiriötä ennen syömishäiriöklinikkaa. Eläessäni kolmisen kuukautta syömishäiriöisten tyttöjen keskellä kuunnellen ammattilaisten toitotuksia siitä, että olen täysin klassinen esimerkki anorektikosta, oli siihen pakko alkaa uskoa. Silti skeptisyys jäi, sillä minä olen aina pitänyt kuitenkin hyvästä ruuasta, en ole koskaan erityisemmin inhonnut mitään muutamaa poikkeusainesta lukuunottamatta. En ollut koskaan ennen klinikkaa oikeastaan tuntenut elämäni aikana, miltä nälkä tuntuu, mikä johtunee luonnollisesti aliravitsemuksellisesta tilastani.

Kun kerran söin vapaaehtoisesti, fiksut päättäjät vaihtoivat diagnoosini bulimiaksi. Ja mitä sitä kunnon poika voi muutakaan kun yrittää vastata odotuksia? Opettelin tietenkin oksentamaan. Ja kuinka helppoa se olikaan! Ja se fiilis! Kunnon leipävuoren, joka on nautittu ilman nestettä, oksentaminen ulos pökäleinä sai aikaan viiltelyäkin suuremman euforian. Minä rakastuin oksentamiseen ensisilmäyksellä.

Ongelmanani on aina ollut hidas ruuansulatus. Ulostaminen on yhtä taistelua. Huolimatta siitä, miten syön (ja syön muuten pellavarouhetta päivittäin yli sen korkillisen), käyn paskalla noin kerran viikossa. Joskus useammin, joskus harvemmin. Ja se on aina yhtä tuskaa. Asiaa on tutkittu, mutta mitään selitystä ei ole löydetty. Syömishäiriöklinikalla tätä ongelmaa pidettiin liioitteluna, ja kun en sovittuun tahtiin onnistunut paskantamaan, tietenkin edessä oli järkyttävää paskanulosräjäyttäjälääkettä. Se litku tuntuu miljoona kertaa pahemmalta kuin kolminkertainen annos käsikauppaulostuslääkettä, uskokaa huviksenne.
Ulostuslääkkeisiin en ole ikinä sen ihmeemmin uskonut, käytän niitä, kun on oikein tukala olo viikon odottelun jälkeen ja tavara on niin pakkautunut kasaan, ettei sitä edes ole mahdollista ponnistaa ulos rikkomatta täysin limakalvojaan. Istumatyö, jota olen vuoden 2008 kesästä asti tehnyt kausittain, pahensi tätä ongelmaa entisestään, ja siitä asti on turvottanutkin järkyttävästi, kun kaikki on niin saakelin pysähdyksissä.

Mutta se paska-osuudesta, joka jokaiseen kunnon Antun kirjoittamaan tekstiin tietenkin kuuluu.

Syömishäiriöklinikalla sain painoni nostettua yli 45 kiloon. Sen jälkeen vasta helvetti alkoikin, se vitun jojotus. Jokapäiväinen mättö-oksennus-orgiointi, pakkoliikunta, itkupotkuraivarit painohelvetin kanssa. Välillä paino nousi, ja sitten taas laski, kunnes seuraavana kesänä oltiin taas kolmenkymmenen kilon tietämissä ja nenämahaletkuissa.

:D

Syksyyn 2009 asti, jolloin muutin Leijonan luota omaan asuntoon ja aloitin kymppiluokan, elin täysipäiväisen syömishäiriöisen arkea. Omaan kotiin päästessäni lupasin itselleni, että nyt oksennus loppuu. Tietenkään mikään ei lopu kuin seinään, mutta pikkuhiljaa mättöorgioiden määrä harveni päivittäisestä kerta viikkoon, sitten kerran kahteen viikkoon, kolmeen viikkoon, kuukauteen...
Olin hyvin onnellinen. Elämä sujui hyvin: koulu meni hyvin, parisuhde voi hyvin, minulla oli enemmän ystäviä kuin ikinä, olin sosiaalinen ja rakastin muutenkin elämää yli kaiken.

Seuraavan vuoden alkuun asti.

Parisuhde kuoli, antisosialistuminen alkoi. Masensi ja väsytti eikä saanut unta. Sen sijaan, että olisin lakannut syömästä, panikoinkin asian kanssa ja aloin epätyypillisesti vain mättää ruokaa sisuksiini. En edes oikein tiedä, miten ihmeessä paino saattoikaan nousta yhtäkkiä 15 kiloa. Tai ei se yhtäkkiä noussutkaan, vaan tasaisesti pari kiloa kuussa se hivuttautui ylemmäs ja ylemmäs ja ylemmäs......... ja tietenkin yritin olla välittämättä asiasta, minähän olin jo voittanut syömishäiriön, minulla ei ollut oikeutta enää palata siihen helvettiin. Valitettavasti kieltämällä asioiden olemassaoloa, ei niitä saa taiottua olemattomiin.

Syömisoireilussani on taustalla, kuten muidenkin ihmisten syömishäiriöiden tasapainossa, tietty kaava. Ensin tapahtuu jotakin, mikä pudottaa maantasolle pilvistä, jota myös onnellisuudeksi kutsutaan. Sitä asiaa ei ajatella, vaan se työnnetään pois mielestä. Sitten tulee toinen, kolmas, neljäs jne kolhu kelkkaan, mutta hei, hymy naamalle äläkä nyt niitä jää murehtimaan! Kunnes se taakka on liian raskas kantaa, ja olet pulassa. Mutta! Kaiken tämän ongelmamäärän voi vielä yrittää piilottaa maton alle kun - rumpujenkolinaa - lakkaa syömästä! Koska tietenkin, kaikkihan ne ongelmat johtuvat jättireisistä ja mahasta ja turvonneista nilkoista. Reaktiivinen sairauskausi alkaa ihan pikkuruisista asioista, mutta kun niitä kerääntyy aina vain lisää, se lumipallo kasvaa ja läsähtää niskaan, jolloin turvaudutaan vanhoihin hyväksihavaittuihin tunteensiirtokikkoihin.

Tämän takia en usko, että syömishäiriöstä voi koskaan parantua kokonaan, sillä se on rakennettu kaava ihmisaivoihin. Ei jokaisen ihmisen, vaan niiden, joille se nyt vaan on tyypillistä sekä perimän että ympäristön vaikutuksen vuoksi.

Minä en enää viiltele. Siitä taitaa olla kohta vuosi, kun viimeksi olen terän upottanut luuhun. Toki, minulla on sitä ikävä, se on ihan helppo tapa siirtää asioita eteenpäin, mutta tosiasia, jonka olen oppinut, on se, että ne tulevat kyllä vielä vastaan, vaikka kuinka yrittäisi lykätä ne pois päiväjärjestyksestä käsittelemättöminä.
Oksentelen silloin tällöin. En tosin saa siitä enää samaa iloa kuin ennen, sillä nykyään käsitän jo aktin aikana, mitä teen. Sallin itseni silti oksentaa, jos olo sitä vaatii. En saa siitä mitään kiksejä. Harvemmin edes ahmin. Ehkä kerran kuussa.

Syön suht "normaalisti" omalla mittapuullani. Nykyään kykeneväisenä tuntemaan nälkää, syön silloin kun siltä tuntuu. Aamupalaa en osaa vieläkään syödä, oli sitten kuinka päivän tärkein ateria tahansa. Tärkeäähän se olisi myös ruuansulatuksen kannalta, mutta sanottakoon, että silloinkaan kun aamupalaa säntillisesti söin, ei se mitään auttanut asiaan. Syön kouluruuan noin yhdentoista maissa, ja sen jälkeen vähän vaihdellen. Joskus seuraavan kerran seitsemän aikoihin, joskus jo kahdelta. Erityisesti, jos valmistan vielä ihan kunnon päivällisen, lykkään sen alulle vasta viiden-kuuden aikoihin, kun Leijona tulee kotiin ja ehtii jopa vähän asettua, ennen kuin pitää lysähtää ruuan ääreen.

Vapaapäivisin en välttämättä syö mitään, en vain yksinkertaisesti muista, tai silloin kun tulee muistettua, jaksa vaivautua. Päiväni kuluvat pääasiassa sängyssä makoillessa koneen kanssa, joten väliäkö sillä, kun en kerran kulutakkaan. Ateriointikertoja tulee siis 0-7 päivän mittaan.
Noin parin viikon ajan olen hieman yrittänyt siis katsella, mitä suuhuni pistän vaatepulan vuoksi, ja tarkoituksena olisi pudotella noin viitisen kiloa tahtiin kilo/vko, onnistuu tai sitten ei onnistu. Jatkettakoon niin kauan kun mielenkiintoa ja jaksamusta riittää.

Eihän tämä nyt aivan täysissä järjissä mene, jos menisi, suunnitelmiin kuuluisi pientä liikunnallisuutta ja vähän vähemmän radikaalia ruokavalionmuutosta, mutta rahallisen tilanteen vuoksi jälkimmäinen ei tule kuuloonkaan ja edellämainittu jää pois ohjelmasta kylmäkammon sekä pyhän laiskuuden ja uupumuksen vuoksi, jonka koulutehtävien palautussuma on tullut aiheuttaneeksi.
Pieni inhottava syömishäiriöpeikon ääni mökää vielä taustalla ja käskee jättämään sen ja tän ja ton pois, mutta yleensä sen vain vaimentaa olemattomaksi tautaulinaksi ja laittaa stereoita kovemmalle.

Olen alusta asti ollut suht rehellinen Leijonalle syömisvammailustani. Se on se, jolle olen syömishäiriöklinikalla ollessani avautunut uusista ongelmistani, ja se on tämän ongelman kanssa myötäelänyt tämän 2.5 vuotta. Omalla tavallaan sen henkilökohtainen elämänfilosofia on auttanut minua taistelemaan ongelmaani vastaan. Se, että se ei ole sen suuremmin puuttunut oireideni hillitsemiseen, vaan on puskenut minua itse kohtaamaan ne, on ollut suureksi avuksi. Olen itse joutunut hoitamaan, että pääsen hoitoon ongelman tiimoilta, saanut ostaa omat ruokani ja syödä mitä haluan. Se on auttanut niinsanotusti kyllästymään syömisvammailuun näinkin nopeasti. Olen nähnyt, kuinka huolestuneeksi se kanssaeläjän saa, sen pelon, joka loistaa toisen silmistä, ja saanut nähdä, miltä näytän sen silmissä omien vääristyneiden silmieni sijasta.

Ja se on minua auttanut.

Nyt olen myös rehellinen. Sanon sille, että minua häiritsee tämä lihoaminen, ja haluan sen saada loppuun. Pudottaa muutaman kilon ja mahtua niihin farkkuihin, joihin olen mahtunut ennen syömisongelmien varsinaista puhkeamista. Niihin, joihin mahduin kun vaivoin sain painon nousemaan noin neljäänkymmeneen kiloon.

Poikkeuksena edelliseen annan sille luvan tulla väliin heti, kun sen mielestä alkaa mennä väärään suuntaan.

Nyt kun ajattelen, olen hyvin katkera terveys- ja sosiaalialan ammattilaisille, jotka ovat asioitani hoitaneet. Olen aina ollut pieni. Minun pikkuveljenikin on aina ollut hyvin solakka. Nykyään se on noin 185 senttinen ja painaa ehkä juuri ja juuri 60 kiloa - pari vuotta sitten sen paino oli 54 kiloa, eli massaa alkaa tulla hitaasti mutta varmasti lisää pituuskasvun tyrehdyttyä.
Mielestäni tämä ei eroa mitenkään radikaalisti siitä, että itse 154 senttisenä painoni vaihteli 35-39 kilon välissä suht samanikäisenä.
Omalla kohdallani siis koen tulleeni kaltoinkohdelluksi juuri siitä syystä, että syömishäiriötietoisuutta on alettu niin runsaasti lisäämään, eikä kukaan, joka luonnostaan on pieni ja syö hiukka huonosti voi täten olla kuin ruokapakkomielteinen (huom. syömishäiriön myötä minussa on herännyt myös muita neuroottisia käytösmalleja, eikä pakko-oireilu kohdistu vain ruokaan ja liikuntaan).
Totta kai on hienoa, että yhä useamman ongelmat huomataan aiempaa tuoreemmassa vaiheessa ja näin ollen niitä on helpompi alkaa purkaa pois päiväjärjestyksestä normaalin tasapainoisen elämän tasaamiseksi.

Olisin varmasti onnistunut nostamaan massaani hyvään ja terveelliseen tapaan itseksenikin, jos syömishäiriöklinikka ei olisi ollut pakkovaihtoehtona, ja välttynyt kaikelta tältä vääristymiseltä. Mutta sitähän ei voi tietää, kerran ei vaihtoehtoistodellisuuteen ole keinoa vielä nykyisten tieteensaavutusten avulla nähdä.

Ps. Anna Richardson mm. Dieetit vaihtoon!- (yksi omia suosikkeja, tänään subilla starttasi sarjan kolmas kausi, ensimmäinen osa katsottavissa ko. kanavan nettiteeveestä, jos näkemättä jäi) ja Sex education-ohjelmista  on aivan jumalaisen muotoinen nainen. Harmittaa kyllä se, että vaikka se ihan jopa vitsimielellä kaikkia dieettejä kokeilee ja osaa nauraa itselleen, että samalla tullaan antaneeksi mielikuva, että sen kokoinen nainen olisi liian lihava, mitä kyseinen jumalatar ei todellakaan ole.

tän vierestä kun heräis ♥

tästähän näkee tosin että photoshop on laulanut erityisesti lantion ja jenkkisten kohdalta mutta ei välitetä siitä.

Pps. Jos hermo kestää, tässä linkki bulimikkonaisen tarinaan, joka ironisesti on kuollut oksentaessaan. Ei ole mitenkään erikoisen gore, mutta jos on se oksennus (hahhaha) herkässä niin elä klikkaa. Muutenkin tämän sivuston pitäjän tekstit hauskan ironisia ja pro-anoille nauravia. Kuitenkin, koska sisältö on syömishäiriöön painottuvaa, niitä joilla tauti on vielä käytännössä oireileva, en suosittele katsomaankaan mihinkään syömishäriöhaihatteluun päinkään, koska se mieli on vielä aivan liian sairas käsittääkseen asiat oikein.

Rakasta minut kokonaiseksi

Tänään olen maaninen. Hyvä olo ei tunnu hyvältä ja suuni pulputtaa niin, ettei pää ehdi mukaan. Herään neljältä parin tunnin unien jälkeen, hypin ympäriinsä enkä osaa istua alas juomaan kaakaotani, joka on tehty vain veteen, se ei maistu hyvältä väljähtäneeltä.

Haastan opettajia, ne ärsyyntyvät, tappelen tulostimien kanssa ja käyn Macin kanssa Word-sotaa.

En tiedä, mitä sanoa tytölle, joka itkee turhautuneena sitä, että viikonloppuna sen mies, joka on toisen naisen aviomies ja kahden pienen lapsen isä, ei tunnukaan olevan kiinnostunut siitä - ja että sillä on ehkä uusi nainen. Mitä muuta voi odottaa tuollaiselta itseään täynnä olevalta paskiaiselta? Minusta ei olisi tuollaiseen leikkiin.

Onnistun kerrankin kaikessa, poltan luokkakaverin tupakoita ja yritän nielaista välillä tunkiessani pinaattilettuvuorta suuhuni.

Mikä se on kun ei ole tuntunut nälkäiseltä viikkoihin?
Syön kerran päivässä, koulussa, illalla kotona pohdin jaksaisinko tehdä ruokaa, mutta harvemmin saan aikaiseksi.

Ainakin tänään on karkkia pahaan oloon asti.

En saa aikaiseksi, sänky täyttyy Marianne-papereista, jotka rapisevat selän alla,
enää kaksi viikkoa ja joululahjani saapuu!

Kolme pientä ihanaa.

JOS tarviit

Jotenkin loukkaantunut olo. Hyljätty, petetty, en tiedä sitä oikeaa sanaa kuvaamaan itkua oikeasta silmästä takaisin vetävää tunnetta, kun hymähtää "heipat" kesätauon jälkeen ja kävelee vapisevin tutisevin jaloin portaat nuortenpolin kolmannesta kerroksesta katutasoon torivilinän joukkoon anorektisen tytön perässä.
Meillä oli kevään puolella juttua hoitajani kanssa, että jatkettaisiin iästäni huolimatta yhteisiä käyntejämme mahdollisesti vielä parikin vuotta, mutta nyt se kysyy millonkas täytät?
Lokakuussa.
Juu... mones päivä?
Se raapustaa 14.10. 21 vee paperinkulmaan ja toteaa, että ehkä vielä tämän syksyn voidaan mennä näin, mutta sitten kirjoitetaan varmaan lähete MTT:hen. Jos vielä tarviit keväällä keskusteluapua.
En minä halua MTT:hen, siellä välitetään vielä vähemmän. Ja kuinka niin jos? Olenko minä muka jossakin kohtaa parantunut niin, ettei näiden kohta 21 eletyn vuoden jälkeen, joista jokainen on vietetty ulkopuolisen avun varassa, ettei sitä enää tarvitakaan?
Kai siitä pitäisi olla onnellinen, mutta minä en ole, minua pelottaa.
Ihan kamalasti.
Vaikka pitäisi olla aikuinen.

Kaikki ongelmani kuulemma johtuvat vain kroonisesta väsymyksestä, en edes tiennyt, eikö ole kumma? Minusta ei tunnu siltä että olen saakelin väsyksissä, mutta tältä se vaikuttaa ammattilaisten näkökulmasta. Olen nukkunut ihan hyvin, ja vitutukseni on ollut syksyn ja muun tässä edessä olevan pelkoa, tai siis niin luulin, mutta huoli pois; olen vain väsynyt.

Äiti sanoo heippa kun ne lähtee laittamaan siskon uutta kämppää kuntoon.
Minä syön suklaavanukasta ja katson Nuorennusleikkausta, sille naiselle tehdään maailman tyhmimmän näköinen tukka, varaan itselleni ajan parturiin lauantaiaamuksi, ensimmäinen parturiaika ikinä, enkä tiedä mitä edes haluan, "etkä sitte naura tälle, oon ite leikannu", sen ainakin tulen sanomaan ensimmäisenä, ja toiseksi "en halua näyttää lesbolta".

Yritän olla olematta vihainen tänään, mutta se on vaikeaa.
Olen ollut siitä asti huonolla tuulella kun kävin läpi lasten vanhoja vauvanvaatteita, minulle ei tule enää ikinä olemaan vauvaa, olkoon suurta pessimismiä ja "kaikki kääntyy hyväksi <3<3<3", mutta minä vain tiedän, että olen jo siinä iässä, ettei minua oteta miehenä tosissaan, minut on tuomittu homoseksuaalisiin suhteisiin loppuiäkseni, joudun olemaan kaappihetero, ja minulle naureskellaan kun kirun hämähäkkien edessä (vaikken niitä edes pelkää, mutta kai se on alettava harjoittelemaan) ja sanon ylipaljon "ihanaa sitä ja ihanaa tätä" ja omg haluan hautautua Eurokankaan tekoturkislaatikkoon, kun huomaan, että aamu yhdeksältä siellä on lisäkseni vain kaupungin suurin hinttapuli joka heiluttelee kättään ja sanoo siis nyt mun on mentävä kahville miettimään mitä haluun tehdä!

IHANAA ! tai käännettynä omg I love it! it's so fabulous, megasuperultra-fierce!

Tiedättekös, minä en tykkää piirunvertaa naisekkaista miehistä.
Minkä siis teet kun itse valitettavasti olet vähän sen suuntainen? No katkaiset vaikka kaulavaltimon, siitä on hyvä aloittaa!!11 Ihanaa!

No pot of gold at the end of this rainbow

Sen hääpuku on valkoinen ja halterneck-mallinen, siinä on tylliruusuja helmassa ja selässä on nyöritys valkealla nauhalla, vyötäröllä on korostuslaskokset, juuri sellainen, kuin olen sille aina kuvitellut päälle, sellainen jonka olisin sille itsekin tehnyt.
Are you alright?
Just need a moment.
Se jättää minut yksin makuuhuoneeseen ja lähtee jatkamaan lasten pukemista. Otan pillereitä taskusta, isän rauhoittavia, minun kaikki lääkkeeni jäivät kotiin äkkilähdön takia, tärisen Efexor-krapulaa. Huikka vihreästä juomapullosta, siinä on viskiä.
Valumattomat pettymyksen kyyneleet imeytyvät takaisin silmiin ja pala vajoaa kurkusta alas, otan Nathanielin syliin ja tanssitan sitä ulkokengät jalassa pitkin kokolattiamattoa.

Kaksoskärryjen pyörät ratisevat pitkin soratietä, Aimée lykkii vaunuja eteenpäin, minä juon vähän lisää ja hiekkalaatikon hiekka tuntuu kylmänkostealta käsissä. Ilta-aurinko häikäisee, se on Leijonakuningas-aurinko.
Se ottaa pullon kädestäni ja haistaa ja tiuskahtaa, silmissä tuntuu haritusta. And this is wise because?
Idain’t.
Seriously, in front of them? se vetää vähän kauemmas, paidanhihaan tulee kurttua.
It just ain’t fair.
Innit yeah?
Yeah.

Thought you’d little more brain in you.
O’really, since when? huokailen dramaattisesti, sitten käy taas itkettämään, koska en ole ikinä tarpeeksi hyvä. Aina ihan paska jätkä. I think I did pretty well, actually. You know. I could’ve torn the dress… doused it in gasoline… set it on fire… then thrown it out of the window… like I felt like doin.
Se mulkoilee pahasti ja vilkaisee pienien puuhia laatikolla, meille on luvassa kakkuorgiat, Nuha koristelee omiaan ruohotupsuilla.
Can’t you just be happy for me? se kuiskaa niin hiljaa, että täytyy pinnistellä kuullakseen.

No. Cause I wanted you to be happy with me…

Keikun rajalla, ollako vai eikö olla aikuinen asiassa,

but I want you to be happy.

Olen niin peloissani siitä, että Aimée menee naimisiin, ja että se muuttaa sen tulevan aviomiehen kanssa omakotitaloon, missä on varmasti nurmikkotakapiha ja lapsille keinut ja kavereita naapurissa, ja ne kaikki tulevat olemaan niin onnellisia. But there’s no room left for me. It saddens me, cause they’re going to forget about me.
That’ll never happen! se yrittää lohduttaa, mutta se on sama kuin kuuroille korville puhuisi, niillä ei edes ole enää yhtään ainoata kuvaa minusta niiden kotona, edes lastenhuoneessa, ne on kaikki vaihdettu uusiin, was that on purpose?
Se tuijottaa hämmentyneenä suu auki, ilmeisesti ei se ollut edes huomannut, niinpä niin, niin helppo minut on unohtaa ja heivata ulos elämästä, ihan huomaamattaan. Siitä minä tiedän, ettei mikään tule enää koskaan olemaan hyvin, ei sitä voi olla vanhempi ilman omia lapsia.

It doesn’t matter, you’re their father.
Yeah? I’ve met the neurologist like hundred times before yet he had to ask who the fuck I am. And you could tell from the look that he thought… the other one was the dad. So they’ll forget too. When you’ll move in together, get married and have ...his babies.

Am sorry bout the waterworks though, en ole nukkunut perjantaiyön jälkeen, ja vielä vierotusoireet, jetlag, stressi ja huoli Romystä, olen henkisesti ja fyysisesti lopussa, kynttilä on palanut molemmista päistä, mutta en enää jaksa välittää.
Kerron lisää peloistani, siitä kuinka olin vahvasti ajatellut muuttavani takaisin niiden lähelle, ja siitä, että nyt se ei tuntunut enää hyvältä päätökseltä, en minä pystyisi katselemaan niiden onnea.

I just feel a bit lonely.

Teen suuria suunnitelmia päässäni,
maalailen verkkokalvoilleni sisustuksen piristämistä.
Se on ristiriidassa hanakan ajattelumaailman kanssa;
olen vielä kovasti suunnittelemassa takaisin Englantiin palaamista.
Työsopimus loppuu kolmen viikon päästä,
minulla on enää kolme viikkoa töitä,
ja se on ihanaa siinä mielessä, ettei enää tarvitse viettää päiviään äitin nurkissa,
keksiä, miten ajan saa kulutetuksi työpäivän jälkeen mahdollisimman nopeasti,
että viikonloppu jo koittaisi pian.

Toki huolettaa aina se, mistä rahaa tippuu tästedes.
Ja missä kuosissa pysyn
missä ikinä sitten olenkin.

Kello on 04:41.
Jos tähän aikaan vielä on hereillä vatsa kuplien ajatuksista,
ei edes kannata yrittää unta.
Googletan jonkin BBC:n laatusarjan, jota en ole vielä nähnyt,
laitan sen lataamaan
ja lepuutan silmiäni.

Unettomuuden
ja muutenkin huonosti nukuttujen öiden takia
poskieni sisäpinnoissa kiertää kovettumamuuri,
kieleenikin on ilmestynyt puremajälkiä
ja jopa valkeita rakkuloita sivuosiin.

Minä kerään puhtaita sukkia lattialta ja heittelen niitä punaiseen pyykkikoriin jaksamatta parittaa niitä. Ei yksinäiset ihmiset jaksa mitään toisten parittelua katsoa, olkoon kaikki muukin täten yksin.
Tiskikasa on ihan mieletön, tuoreet sämpylät katoilevat pelliltä yksi toisensa perään, ja teepussipaketti hupenee silmissä.
Enkä edes ole vielä hampaita saanut harjattua.

Voihan vapaapäivä!

Minä en ole jaksanut ajatella. Minä en ole halunnut ajatella. Mitään, ketään.

Eilen juoksin kapungilla, kävin KELAssa viemässä vuokrasopimuksen ja työhaastattelussa Ärrällä. Pullonpalautuksesta tuli 10 euroa, jolla tarjosin kahvit lomalle lähteville kavereille ja ostin itselleni kirpputorilta paidan ja koulutyttöhameen. Sormet syyhyten odotan maanantaita, kun opintolaina kolahtaa tilille. Voi rakas raha, tuo minulle hyvä mieli. Mennään Ekatariinan kanssa kirppiskierrokselle, minä tarvitsen uudet talven kestävät kengät, nykyisistä lähti pohja irti.

Ja uuden takin, olen niin hurahtanut karvahuppuihin että sattuu.

Ja laukun, senkin haluan löytää.

Eilen sitä totta kai löysi vaikka mitä, mutta niinhän siinä aina käy kun rahaa ei ole, ja ikinä ei mitään löydä kun jotain lähtee etsimään.

Sain vietyä vanhan kämpän avaimet, bonvoyage, enää ei tarvitse ikinä palata siihen paskaloukkoon, niihin muistoihin ja niihin tuntemuksiin. Minä en koskaan pitänyt siitä kodista. Tai en koskaan pitänyt sitä kotina.

Keskiviikkona on vauvojeni 3-vuotissyntymäpäivät, edessä on Englannin reissu.

Olen niinkin epätoivoisia ajatellut, kuin muuttamista takaisin Englantiin kesällä. Eihän minulla enää täällä ole mitään, silloin näkisin enemmän lapsiani, ja, totta kai, olisin lähempänä hiillostamassa Nymfoa.

En taas tiedä mitä haluan elämältäni. Yhteishaku täytyy pian suorittaa, mutta siinä vaan tulee vietyä paikka joltain, jolla mahdollisesti on suunnitelmat tulevaisuutta varten valmiina.

Pelottaa tuleva loma, pelottaa tuleva täysikuu, pelottaa tulevaisuus ja saamattomuus.

Minä halusin vauvan. Me haluttiin vauva. Me aina vitsailtiin siitä. Ja puhuttiin että sitten kun meille tulee vauva. Kuinka pidetään sitä sylissä ja makoillaan sen kanssa nurmikolla ja rakennetaan hiekkakakkuja laatikolla. Kolmestaan.
Sille naurettiin kun minun mahaan koski ja sitä turvotti ja kun tuli ruokahimoja, jäätelöä yhdeltä yöllä ja sen kanssa ketsuppia. Kun oli huono olo ja oksetti aamulla. Että kohta se vaava tulee.

Ehkä se kyllästyi siihen odottamiseen. Ehkä se tajusi että ei voi saada sitä mitä haluaa, että kumpikaan meistä ei voi saada mitä haluaa; omaa vaava, eikä koskaan tule olemaan meitä kolmea ja kesänurmikkoa varpaiden väleissä.

Minä niin vilpittömästi toivoin että sillä olisi toinen mies. Mutta sillä on nainen.
Ja se on fiksu ja korkeakoulutettu ja niillä on paljon yhteistä eikä niin paljoa ikäeroa.
Ja se on nainen.
Kaikkea mitä minä en voi olla. Kaikki minun puutteeni on pitänyt etsiä muualta.

Sattuu rakastaa niin paljon. Ja se kun ei ole tarpeeksi hyvä. Kaikki ne puolet mitä itsessäni inhoan, kaikkia niitä sekin on inhonnut eikä viitannut kintaalla niin kun salaa olen toivonut.

Sormuksesta on jäänyt nimettömään valkoinen rinkula, ihoa vasten ei enää lue Samin Anttu <3, siinä ei lue enää mitään. Ei ole enää mitään. Ei vauvaa, eikä haaveita vauvasta, eikä onnellisia kissanpäiviä, on vain tyhmä poika joka ei ikinä opi virheistään.

Lukko

Fyysisiä tuntemuksia patoutumista ja henkistä väkivaltaa - muuta ei tunnu löytyvän tästäkään päivästä.
Eilen en mennyt kouluun, en minä sitten pystynytkään. Tai pystynyt pakottamaan itseäni noustakseni ylös sängynreunalta, johon istuudun joka aamu ulkovaatteet niskassa kenkiä myöten tuijottamaan kun aika juoksee. Puhelin kädessä valmiina näpyttämään luokanvalvojalle ja Elmolle viestit, että en tänään ole tulossa. Tekosyiden väriä pienen muutaman rivin tekstin joukkoon, ja sitten pahan olon purkautumista koko päivän jatkuvana tärinänä.
Lähteminen on niin hankalaa.
Kyllä minä koulussa voin olla.

Romantikkojen mukaan elämäni pitäisi nyt olla ruusunpunaista. Maanantai päättyi kukkakimppuun, allekirjoitettuun avioeropaperiin ja tummanpunaiseen sormuskoteloon.
Jo nyt rehut näyttävät menettäneen loistonsa, paperi on viety sinne minne kuuluukin ja sormus toivottavasti on palautettu vähin äänin. Minä en halua edes nähdä sitä. Ja se tietää sen. Että kyllä minä voin rakastaa, mutta en luvata mitään ikuista. En suostu luopumaan ainoasta elävästä haaveestani; tylsästä yksitoikkoisesta arjessa. Perheestä. Vaimosta ja lapsista, rivaripäädystä ja 5-ovisesta autosta, Volvoa en kyllä ikinä halua.
Voin pyytää anteeksi sitä että en ole edes kahtakymmentä täyttänyt, että minulla ei vielä ole ollut mitään, ja sillä on. Sillä on ollut se kaikki jo. Parempi katsoa vain rauhassa.
I never promised you a rosegarden.

Saan sovittua hoitajani kanssa viikottaisista käynneistä. Ja lääkärinajan.

Käyn äitin kanssa "pienellä lenkillä", kaksi tuntia juoksemista tuli perseen alla, parempi aloittaa kevyesti kun ei puoleen vuoteen ole saanut itseään liikkeelle/saanut lupaa liikkua. Anoreksia-minä on innoissaan kivistävistä monet penikat kokeineista pohkeistani huolimatta ja yrittää jättää iltapalan välistä, aamupalan välistä ja kouluruuan välistä.
Hoitajani kysyy ensimmäistä kertaa, ajattelenko sairastavani syömishäiriötä, ja minkä nimistä. Se säpsähtää silminnähden kun kajautan karheutuneella äänelläni bulimiaa.
Se kysyy miten olen syönyt ja nukkunut, ja välttelen ja kerron nukkuneeni nyt ihan hyvin. Entä syönyt?
Ihan hyvin? En ole oksentanut sunnuntain jälkeen. (sitten tuli tämä päivä)
Miksi niin?
Ruoka on kallista. Ajattelen asiaa, mutta jätän sitten ostamatta. Eiköhän se ruuan kanssa pelleily ole aika edesvastuutonta, siirtää ahdistuksensa johonkin konkreettiseen jota voi hallita. Olemalla syömättä, tai syömällä ja oksentamalla. Sen sijaan että tekisi pienen itsetutkiskelumatkan ja selvittäisi miksi tälläistä peliä täytyy pelata.

Niin minä ajattelenkin. Päivittäin. Kuinka helppoa se olisi, olla vain syömishäiriöinen. Ahdistua asiasta jolla on kasvot.

Lattialla odotti kortti mummilta - loukkaantunutta solvausta rivi toisensa perään, juuri sellainen jonka itsekin voisin lähettää.

"Olen pettynyt kun en nähnyt sinua pyhänä -- olen väsynyt."

Totta kai otan sen itseeni. Että olen tehnyt väärää. Kun en itsemurhahimoissani ole edes isoäitiäni käynyt tervehtimässä vain siitä syystä että kenen vain naaman näkeminen nostatti kyyneleet silmiin.
Vaikka olen se lapsenlapsi joka käy siellä useiten. Se jota inhottaa katsella rappeutumista, se joka puristaa kyntensä käsivarteensa ja nyökyttelee päätään kuunnellessaan itseääntoistavia kertomuksia edellispäiväisestä, vai maanantaisesta, vai viimeviikollako se olikin, ja olikohan se Katja, vai Paula, vai Memma jonka näki kaupassa nyt taas. Se joka ei oikeasti jaksa, mutta jaksaa silti, koska muut eivät jaksa edes välittää.
Äiti ei voi nyt tätä asiaa hoitaa, ne menee iskän kanssa lauantaina naimisiin.
Ja minulla on olevinaan kiire sen puvun kasaamisen kanssa.

Eilen jaksoin vähän, tänään taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Tunnin päästä on kirjoitusryhmä. Ehkä se tekee hyvää, en saa itsestäni mitään irti.