Henkevää elämää

Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.


Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.

Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.

Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.

Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.

Vihaan hinttejä

Minulla on hiekkaa perseessä, en jaksa ennen puistoon karkaamista käydä uimarannan jälkeen suihkussa. Parempi juoda enemmän, ettei hyttysiä enää huomaa.
Huomaan vasta myöhemmin kauhukseni, että olen homo-lesboringissä lipittämässä sokerittomia juomiani. Se on virhe, se on iso virhe, silloin tulee aina tappeluita. Vaikka oma porukka olisi kiva, piirissä kaikki käyvät panemassa kaikkia, se on kuin ikuista teineilyä, ja kaikki ovat mustasukkaisia kaikista, kaikilla on vieläkin tunteita kaikkia kohtaan muttei yhtään ja jokainen on pettänyt ainakin kerran, vaikka keskivertosuhde on muutaman kuukauden pituinen (kuten itsellä ala- ja yläasteikäisenä maksimissaan) ja sen jälkeen luvataan olla kavereita, koska aina tulee kuitenkin pyörittyä samoissa porukoissa.

Suomen (pk-seudun ulkopuolinen) nyky-homoseksuaalikulttuuri on loppupeleissä hyvin kapeaa.

Tässä kohtaa muistan aina olla ylpeä siitä, etten ole itse homo, tai vielä pahempaa, hintti.

Saan illan aikana päälleni niin kusta, sylkeä, mahdollisesti paskaa kuin hikeä, mälliä ja toisten vertakin. Minulle tulee mieleen lapsuus, tai siis kai nuoruus, mutta voiko tämänikäinen vielä sanoa että nuoruus, ehkä sitten murkkuikäisyys, kun jokainen perjantai, lauantai ja ehkä tiistai, keskiviikko ja välillä torstaikin olivat tätä; istumista pussikaljalla, kusemista kukkapenkkeihin, sammumista puun juurelle tai lentämistä naamalleen alas patsaiden päältä, jonne tulee estämätön tarve nousta poseeraamaan jo hyvin alkuvaiheessa iltaa.

Ihmisen apinageeni herää eloon muutaman oluen jälkeen ja on pakko kiipeillä joka paikkaan, turha olla väittämättä ettei evoluutioteoria ole totta ja ettemme olisi polveutuneet apinoista.

Meillä on hauskaa ja pelataan juomapelejä polttaen ketjussa, huomaan, että toppa jonka vasta tänään ostin on jo lähes tyhjä, melkein 50 tupakkaa päivässä, ja keuhkoista ottaa hengittää syvään.

Puoli viideltä könyän kotiin, aurinko on noussut jo melkein kolme tuntia sitten, aamu sarasti jo kahden jälkeen, ja Leijona on vihainen ja kysyy kuka on lyönyt, ja kerron sille kahdesta niin turhasta kissatappelusta, siitä miten se kaikki on paskaa väärinkäsitystä, liian nuoria ja liian humalaisia sössöttäviä hintsukoita valkaistuine tukkineen ja oranssihtavine hipiöineen vaaleissa farkuissa, tennareissa ja kirkkaanvärisissä tiukahkoissa t-paidoissaan. Siksi minä värjään luonnonperoksidin tukkani tummaksi, etten tule sekoitetuiksi niihin itseään täynnäoleviin identiteettikriiseileviin homostereotyyppisiin fabulously gay-hintteihin. Anteeksi vain, mutta ette ole sen parempia ihmisiä kuin muutkaan, eivätkä ulkopuoliset katso teitä palvoen ja kadehtien hohdokkaita elämiänne. Ihmisarvoa ei mitata kumppaneiden määrässä, ja jos mitattaisi, te nuoret hinttipojat saisitte suudella sormustani ja kumartaa edessäni, mutta minä en ole siitä määrästä ylpeä, koska en edes kehtaa laskea loppuun tämän 10 vuoden saldoa siltä osin mitä muistan.

Kukaan ei halua katsella toisten nuolemista kadulla itsensä vieressä, aivan sama kenen kanssa nuolette. Tytöt saattaa sanoa teille awww, mutta nekin tytöt ovat tekopyhiä, koska heteroilla ei ole samoja oikeuksia kuin homoilla olla vielä täysi-ikäisenä räkäteinejä.

Kaksi illan tappelua, toinen mustasukkaisuuskahakka, koska olen kuulemma lähennellyt, enää ei saa istua ihmisen vieressä ja jutella ja halailla ja antaa paria kaveripusua, toinenkin tappelu samasta aiheesta saman ihmisen takia eri ihmisen toimesta, juuri tätä minä tarkoitin; ihmisen nykyinen ja vielä eksä käyvät aukomaan ja hyökkäävät kimppuun, mutta koska en ole tässä kaupungissa lapsuuttani ja nuoruuttani viettänyt, kaikki voima pitää vetää loukkauksiin kuulopuheista ja siitä kuinka olen paska ihminen vaikkei edes tunneta, ja sitten olenkin jo ruma paska petturi vitun ällöttävä paskanaama, mutta koska neitejä ei lyödä ennen kuin ne lyö, täytyy odottaa ennen kuin nyrkki hapuilee naamaa kohti testosteroniryöpyn voimalla.

Ehkä olen vanhanaikainen tai sitten vain vanha, mutta nuoruudessani homot olivat homoja, mutta ihan miehiä, vaikka toki niitä identiteettikriiseilijöitäkin näkyi, joiden oli pakko tuoda erilaisuuttaan esille niin ulkonäöllisesti kuin olemuksellisesti. Sillä ei todista kenellekään mitään, mutta ei se esitys olekaan muita vaan itseään varten kun pitää suojella sitä hämmentynyttä sisintään. Samasta syystä kuin 5. luokkalaiset tytöt laittavat harjoitteluliiveihinsä vessapaperia tai sukkarullia, jos äiti ei ole ostanut H&M:n miljoonasupertupla-AAA-push-upeja, joita ei minun nuoruudessani ollut.

Toki jos haluat tietynlaisen hiusmallin ja värin ja vaatteita, senkus, mutta älä vedä sitä yli, oman tulevaisuutesi takia. Ja etenkään jos et halua tämän ikäisenä oikeasti hävetä joitakin tekemiäsi juttuja.

Olen valitettavan kiimainen kännissä ja jaksaisin aamuun asti vaikka viideltä onkin jo olevinaan aamu vaikkei tunnu siltä eikä minua väsytä ensimmäisen kerran niin pitkään aikaan, mutta minut vain halutaan nukkumaan ja pikainen riittää. Sanon Leijonalle että olen niin onnellinen että olen sen kanssa, vaikka änkytänkin ja punastelen ja joudun pitämään taukoja sanojen välissä saadakseni sen ulos, mutta haluan sanoa sen, koska oikeasti tarkoitan sitä, ja ehkä se siksi onkin niin vaikeaa. Yllättäen rakastaminen onkin helpompaa kuin myöntää olevansa jonkun kanssa onnellinen ja ettei halua mitään tai ketään muuta.

Eikä mennyt kuin 3,5 vuotta päästä edellisestä kaatuneesta suhteestaan yli että pystyi siirtymään elämään tähän kolmivuotiseen on/off-suhteeseen täysillä tunteilla. Se vaatii rohkeutta ja valmiutta tulemaan pettymään; ikuisen möykyn kantamista vatsanpohjassaan. Mutta ehkä minä nyt kykenen siihen. Ettei tarvitse olla yhtä sekaisin kuin ne hinttipolot jotka siis ei oo niiii kuuul kuin luulevat.

Ps. Sinä joka yritit varastaa pyöräni: HAHAHA! Varmaan vitutti ettei höttö kierrelukko antanut periksi, vaikka se aina joka toisella kerralla on auennut itsekseenkin.

Toinen huomautus ihmisistä humalassa liittyen kiipeilystä kertovaan huomautukseen: Mikä siinä on että kännissä täytyy päästä "vähän ajamaan pyörää"? Anteeksi nyt vain, mutta ottakaa omat pyöränne mukaan.

Pps. Pahoittelen ja pyydän nyt "anteeksi" kaikilta niiltä hinteiltä joiden tunteita olen tässä loukannut, ja niitä tyttöjä joita olen loukannut kun niiden mielestä poikarakkaus on niin suloa, vaikka oikeasti se mikä on suloista on rakkaus itsessään kahden ihmisen välillä, siitä tulee hyvälle tuulella kun tuntee toisten välittävän kumppanistaan, se ei ole suloista että paneskellaan ympäriinsä. Naiset ovat jakarihuoria jos näin tekevät. Heteronaiset. Miehet ovat aina kovia äijiä.

EDIT:// en pysty kommentoimaan esim. Helmisimpukan ja Eriksen blogia koska näissä ei ole pop-up-kommentointia, joten en tiedä sitten että johtuuko se esim. siitä että erehdyin lataamaan uuden selainversion tai jotakin, mutta muutan oman kommenttiboksini pop-upiksi ihan siitä syystä jos se on vaikka muidenkin ongelmana, koska itseä se ainakin vituttaa ettei saa kommenttejaan läpi vaikkei ne nyt mitään järkeviä olisikaan.

Välillä erehtyy luulemaan tajuavansa. Muttei sitten ymmärräkään, ja kaikki vesiselvät pumpuliunelmat on vaan kuraa viemärissä kun tajuaa, etteihän tästä tule varmaan mitään.
Ettei kannata tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, jos ei voi olla varma, vaikkei elämässä mikään muu kuin kuolema ja verot ole itsestäänselvyys, ja pitäisi uskaltaa ottaa riskejä, mutta riskeistä voi kaatua maahan ja naarmuttaa polvensa, jos ei hyppy olekaan tarpeeksi ponnekas, eikä se voi olla sitä, jos ei usko itseensä tai muihin.

Ja minä en usko tähän hölynpölyliittoon, joka oli vain jonkinnäköinen päähänpisto varmaan kummaltakin puolen, se että toinen kysyy kun on huono omatunto ja itse suostuu, kun on huono päivä.
Eihän mikään parisuhde ole täydellinen, vaikka meidän onkin, mutta ne ihmiset jotka tässä parisuhteessa ovat mukana, eivät ole, ja se tekee siitä erittäin epätäydellisen.

Minä en haluakaan mitään häämatkoja, vaikka sitä mietin oikeasti muutaman päivän, mutta sitten katsoin itseäni ja näin vaan sen, etten ole sen arvoinen, että pistää suunnitelmiin turhaa rahaa ja aikaa ja odotusta. Jos se vaikka tajuaakin kun voi paremmin, ettei oikeasti ole onnellinen, koska eihän se voi olla, ei se olisi niin montaa kertaa lähtenyt jo kokeilemaan muunlaista elämää, jos voisin antaa sille mitä se haluaa, tai edes se voisi antaa minulle sitä mitä minä haluan ja tarvitsen.
Se turhauttaa ihmistä.
Ja jos tulee vain katumuksesta takaisin, onko se muka jotenkin hyvä.

Yritän kyllä, päivän kerrallaan. Rakastan ja se rakastaa ja minun on hyvä olla kun käydään nukkumaan ja se ottaa syleilyyn ja pussaa ja painaa nenänsä niskaan, ja jos se luulee voivansa kääntyä unissaan muualle, tönin sen takaisin hereille ja vedän tiukempaan pakettiin, vaikken ennen ole tykännyt nukkua kylkikyljessä kenenkään kanssa, koska se on ällöttävää herätä iho liimautuneena toisen ihoon.

Mutta kun en ole varma kauan sitä kestää, ja pelkään joka aamu että tämä on nyt viimeinen, eikä se epävarmuus tunnu hyvältä tai tee olosta edes siedettävää. Mutta kai se on sitten sitä, mitä rakkaus on; pelkoa, vihaa ja epävarmuutta, epätodellista oloa kun ei tiedä onko se unta vai totta ja mustasukkaisuutta kun ei tunne olevansa riittävä.

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Mie en tykkää edelleenkään suihkussa käymisestä. Mieluummin pursotan liikaa shamppoota kämmenelleni, kastelen tukan vessan käsisuihkulla lavuaarin yläpuolella, hieron shamppoon siihen ja huuhtelen. Eihän se suihkua korvaa, mutta lykkää kunnon peseytymistä parilla päivällä.
Ja enää en sentään änge päähäni käsisaippuaa vaan jaksan hakea sen tukanpesuaineen viereisestä saunasta.

Minulla ei oo tupakkaa. Tai on ehkä kaksi murusta topan pohjalla, mutta niistä ei edes riitä haisteltavaksi. Toisaalta ei haittaa, mutta sitten taas sitä varten että käy Ärrällä pesin tukankin. Koska en eilen jaksanut lähtä hakemaan, kerran oli niin väsy, vaikka loppujenlopuksi väänsinkin kaiken valmiiksi ennen kuin sammahdin sohvasängylle Leijonan kainaloon. Kaiken päälle ehdittiin vielä katsoa se Pieniä Punaisia Kukkiakin (Kan Shang Qu Hen Mei), ja minusta se oli ihana, vaikken sitä oikein tajunnutkaan, mutta nyt oli kuitenkin vasta toinen kerta kun sen näin, enkä minä niin nopeasti ymmärrä elokuvien tarkoitusta, minun on niin hankala istua paikallani (tai siis maata paikallani), ja kaiken päälle yrittää keskittyä.
Jos se kolmas kerta toden sanoo.

Meillä on ollut aika vaikeaa.
Kun minulla on ollut paha olo ja olen oksennellut ympäriinsä, päätä on särkenyt ja on kiukuttanut ja mahaakin pistää ja olen päättänyt että nyt tulee paniikkikohtaus jos täytyy ihmisiä nähdä.
Ja sillä on sytostaateista paha olo eikä se voi syödä ja sekin sitä harmittaa ja sitten väsyttää ja kiukuttaa.
Eikä sillä, ei meillä ole ollut keskinäistä aikaakaan, nyt viikko äitillä pyörimässä kun en ole pystynyt olemaan kotona, ja sitä ennen ne siskot kylässä, mutta ehkä ne on vaan tekosyitä. Eihän me olla juteltu sitten tammikuun, jos aikuisten oikeasti puhutaan. Enkä minä tiedä oikeasti miksi se on taas minun kanssani ja miksi minä olen sen kanssa, niin vain nyt on, eikä sitä itse ehkä edes kyseenalaistaisi, jos ulkopuolelta ei tulisi sitä painostusta.
Että miksi jos siitä ei ole kummallekaan kuin harmia.

Mutta onko se muka parempi olla ilman jos sen ajatteleminenkin viiltää rintaa ja käy itkettämään.

Eilisilta oli onneksi hyvä ja oli halailua ja pussailua ja panemista ja sylikkäin makaamista.

Happy Lalaland

Eilen oli ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun en itkenyt. Vaikka kyllä teki mieli.
Nytkin tekee tiukkaa purra hammasta.

On vaikea olla ajattelematta asioita, kun on niin paljon fyysisiä muistutuksia ympärillä.
Vaikka lakanat on revitty sängystä ja toisen vaatteet ja kirjat heitetty roskiin, niitä jää silti.
On muki jota se aina käytti ja jääkaapissa on aukinainen smetanapurkki joka ostettiin yhteisellä kauppareissulla, en voi ostaa lempiruokiani, koska niitä on syöty sen kanssa, enkä katsoa televisiota, koska siellä on liikaa muistutuksia menneestä.

Ja kun tietää, kuinka lopullista kaikki on.
Edellisillä kerroilla ei välttämättä tuntunut siltä, koska aina on ollut pieni toivo.
On ollut kostonhimoa.
Nyt se on kaikki laantunut, tämä oli viimeinen mahdollisuus jonka sille annoin, ja se päätti, etten minä riitä.

Haluaisin nukkua pois, olen niin väsynyt koko ajan. Nukahdan kuin tavallinen ihminen, silloin kun menen nukkumaan. Viivyn unimaailmassa kellon ympäri, ja siellä olen turvassa ja hyvillä mielin. Mutta kun herään, seinät kaatuvat taas niskaan. En osaa keskittyä mihinkään, hetkeksi saan itseni huijattua muihin maailmoihin, juttelemaan säästä tai toisten ongelmista, mutta jokin aina muistuttaa, että on vielä käsittelemättömiä asioita.

Pakkaan matkalaukkuni valmiiksi, odotan, että ehkä se tästä helpottuu. Mutta en usko itseäni.

puss och kram.

meillä läträtään tänään muovailuvahalla! eläintarhaan tehdään norsu ja kirahvi, virtahepo ja kaloja kämmenellä matalaksi painetun veden pinnalle sätkimään.

äiti hakee lapset leikkimään Melissalle, siellä on kynttiläkutsut ja paljon muita pienempiä ja vahtijoita.

iskälle jää hyvin kärsivällisenä odottaneen Leijonansa kanssa omaa aikaa omaankivaan.

Lasteni täällä oleminen on ollut toki aika kova pala parisuhteelle, paljoakaan omaa aikaa ei jää päiväunitunnin lisäksi, enkä ollenkaan ihmettele niitä pariskuntia joilla on vähän ongelmia makuukamarissa, aiheuttaahan tämä stressiä ja vie energiaa. Mutten vaihtaisi. Mieluummin lapsia kuin parisuhdetta minulle, kiitos...

keitetään teevesi kolmeen kertaan eikä vieläkään muisteta kaataa juomia kuppiin, on liian kiire pitää kiinni kädestä ja halailla ja istua sylikkäin ja pusutella ja hieroa neniä yhteen - ilman että tarvitsee olla vilkuilemassa ettei kukaan kaada potallista kakkakikkareita tai nappaa saksia tiskipöydältä ja juokse niiden kanssa ympäriinsä.

*

Vaikka vielä särkee ja tukka on paskainen ja pystyssä

...on ihanaa istua ikkunalaudalla avomiehen huppari päällä, polttaa tupakkaa ja saada viimein se teekuppi kuljetettuna käteen.

Dear Sami

Nukut vielä mut eipä sillä väliä kun en varmaan osaisi suutani avatakaan, vaikka onki asiaa vähän. Mulla on jotenkin hassu olo sun kanssa nyt, en tieä miten päin pitäisi olla ja voinko suhun luottaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.

Ensinnäkin ois ihan kiva jos soittaisit kun lähet jonneen töitten jälkeen kavereittes kanssa, vaikkei oltaiskaan sovittu mitään ja vaikkei tää nyt oo mitenkään vakavaa, mutta kyl siä minut sen verran tiiät että oon, en tiiä onks mustasukkanen oikee sana, mutta se on aika lähellä sitä kuitenkin. Mul tulee tosi vaivaantunu ja ahistunu olo jos vaan tolleen suljet mut ulkopuolelle... mut kai se on mun vika kun oon ite sanonu ettei täl kertaan mentäs niin tiuhaan tahtiin vaan nyt vaan tapailtas ja oltas.
Tää on kuitenki kolmas kerta kun ollaan tavallaan yhessä näitten parin vuoden aikana.

Ja kyl miä sinuu rakastan ja sinust tykkään paljon, mutten voi sanoo sitä vielä kun ei tät oo jatkunu vast ku viikon vittu ymmärrä nyt se.

Mut ei täs mitään, silleen toivoisin et tää nyt menis hyvin ja ehkä vakavoituskin varsinkin tässä tilanteessa kun asiat on kuten on. En oo vieläkään päästäny Aiméesta irti mut, tiiät etten tuu koskaan niin tekemään. En tiiä ymmärrätkö kun mun käsittääkseni sulla ei oo ollu koskaan tosirakkautta...
Mut kai tieät että yritän kovasti, tästä on kohta kolme vuotta ja se on kyl aika surullista eli säälittävää ettei yks tyhmä poika voi unohtaa sitä vaikka kuinka tulis vastaan ihania ihmisiä.
Meni mulla yli neljä vuotta päästä Ekatarinastakin yli, kuitenkin!
Et kai tässä voitas olla jo voitonpuolella...

Niin... et se mitä halusin vaan sanoa on kai se että tykkään susta paljon kyllä vaikken sitä näytäkään.

T: Adrian

Ps. anteeks että istun sun selän päällä polvillaa kun poltan tupakkaa mut en jaksa siirtää suoa kun nukut tolla seinän puolella ikkunan eessä vaikka se onkin ennen ollu mun puoli.

No pot of gold at the end of this rainbow

Sen hääpuku on valkoinen ja halterneck-mallinen, siinä on tylliruusuja helmassa ja selässä on nyöritys valkealla nauhalla, vyötäröllä on korostuslaskokset, juuri sellainen, kuin olen sille aina kuvitellut päälle, sellainen jonka olisin sille itsekin tehnyt.
Are you alright?
Just need a moment.
Se jättää minut yksin makuuhuoneeseen ja lähtee jatkamaan lasten pukemista. Otan pillereitä taskusta, isän rauhoittavia, minun kaikki lääkkeeni jäivät kotiin äkkilähdön takia, tärisen Efexor-krapulaa. Huikka vihreästä juomapullosta, siinä on viskiä.
Valumattomat pettymyksen kyyneleet imeytyvät takaisin silmiin ja pala vajoaa kurkusta alas, otan Nathanielin syliin ja tanssitan sitä ulkokengät jalassa pitkin kokolattiamattoa.

Kaksoskärryjen pyörät ratisevat pitkin soratietä, Aimée lykkii vaunuja eteenpäin, minä juon vähän lisää ja hiekkalaatikon hiekka tuntuu kylmänkostealta käsissä. Ilta-aurinko häikäisee, se on Leijonakuningas-aurinko.
Se ottaa pullon kädestäni ja haistaa ja tiuskahtaa, silmissä tuntuu haritusta. And this is wise because?
Idain’t.
Seriously, in front of them? se vetää vähän kauemmas, paidanhihaan tulee kurttua.
It just ain’t fair.
Innit yeah?
Yeah.

Thought you’d little more brain in you.
O’really, since when? huokailen dramaattisesti, sitten käy taas itkettämään, koska en ole ikinä tarpeeksi hyvä. Aina ihan paska jätkä. I think I did pretty well, actually. You know. I could’ve torn the dress… doused it in gasoline… set it on fire… then thrown it out of the window… like I felt like doin.
Se mulkoilee pahasti ja vilkaisee pienien puuhia laatikolla, meille on luvassa kakkuorgiat, Nuha koristelee omiaan ruohotupsuilla.
Can’t you just be happy for me? se kuiskaa niin hiljaa, että täytyy pinnistellä kuullakseen.

No. Cause I wanted you to be happy with me…

Keikun rajalla, ollako vai eikö olla aikuinen asiassa,

but I want you to be happy.

Olen niin peloissani siitä, että Aimée menee naimisiin, ja että se muuttaa sen tulevan aviomiehen kanssa omakotitaloon, missä on varmasti nurmikkotakapiha ja lapsille keinut ja kavereita naapurissa, ja ne kaikki tulevat olemaan niin onnellisia. But there’s no room left for me. It saddens me, cause they’re going to forget about me.
That’ll never happen! se yrittää lohduttaa, mutta se on sama kuin kuuroille korville puhuisi, niillä ei edes ole enää yhtään ainoata kuvaa minusta niiden kotona, edes lastenhuoneessa, ne on kaikki vaihdettu uusiin, was that on purpose?
Se tuijottaa hämmentyneenä suu auki, ilmeisesti ei se ollut edes huomannut, niinpä niin, niin helppo minut on unohtaa ja heivata ulos elämästä, ihan huomaamattaan. Siitä minä tiedän, ettei mikään tule enää koskaan olemaan hyvin, ei sitä voi olla vanhempi ilman omia lapsia.

It doesn’t matter, you’re their father.
Yeah? I’ve met the neurologist like hundred times before yet he had to ask who the fuck I am. And you could tell from the look that he thought… the other one was the dad. So they’ll forget too. When you’ll move in together, get married and have ...his babies.

Am sorry bout the waterworks though, en ole nukkunut perjantaiyön jälkeen, ja vielä vierotusoireet, jetlag, stressi ja huoli Romystä, olen henkisesti ja fyysisesti lopussa, kynttilä on palanut molemmista päistä, mutta en enää jaksa välittää.
Kerron lisää peloistani, siitä kuinka olin vahvasti ajatellut muuttavani takaisin niiden lähelle, ja siitä, että nyt se ei tuntunut enää hyvältä päätökseltä, en minä pystyisi katselemaan niiden onnea.

I just feel a bit lonely.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Minä halusin vauvan. Me haluttiin vauva. Me aina vitsailtiin siitä. Ja puhuttiin että sitten kun meille tulee vauva. Kuinka pidetään sitä sylissä ja makoillaan sen kanssa nurmikolla ja rakennetaan hiekkakakkuja laatikolla. Kolmestaan.
Sille naurettiin kun minun mahaan koski ja sitä turvotti ja kun tuli ruokahimoja, jäätelöä yhdeltä yöllä ja sen kanssa ketsuppia. Kun oli huono olo ja oksetti aamulla. Että kohta se vaava tulee.

Ehkä se kyllästyi siihen odottamiseen. Ehkä se tajusi että ei voi saada sitä mitä haluaa, että kumpikaan meistä ei voi saada mitä haluaa; omaa vaava, eikä koskaan tule olemaan meitä kolmea ja kesänurmikkoa varpaiden väleissä.

Minä niin vilpittömästi toivoin että sillä olisi toinen mies. Mutta sillä on nainen.
Ja se on fiksu ja korkeakoulutettu ja niillä on paljon yhteistä eikä niin paljoa ikäeroa.
Ja se on nainen.
Kaikkea mitä minä en voi olla. Kaikki minun puutteeni on pitänyt etsiä muualta.

Sattuu rakastaa niin paljon. Ja se kun ei ole tarpeeksi hyvä. Kaikki ne puolet mitä itsessäni inhoan, kaikkia niitä sekin on inhonnut eikä viitannut kintaalla niin kun salaa olen toivonut.

Sormuksesta on jäänyt nimettömään valkoinen rinkula, ihoa vasten ei enää lue Samin Anttu <3, siinä ei lue enää mitään. Ei ole enää mitään. Ei vauvaa, eikä haaveita vauvasta, eikä onnellisia kissanpäiviä, on vain tyhmä poika joka ei ikinä opi virheistään.

M i n ä r a k a s t a n

Istun toista tuntia parvekkeella tuijottamassa kuun hidasta liikettä kun se liukuu ohuiden pilvilauttojen takaa keskelle taivaan tummaa kantta katoamatta hetkeksikään näkökentästä.
Filmikamera paukkuu ja tupakka syttyy toisensa perään.
Lentokoneen valot vilkkuvat silmäkulmassa, yön musiikki on kaunista ja rauhallista. Tuuli ei värise puissa, juna jarruttelee hiljaa asemaa kohti, kolmannella tahdilla raide paukahtaa ja tasainen hidas kilahtelu tallentuu tärykalvoille.
Joulukuu, mutta käsissä tuntuu alkusyksyltä.

Tuherran korttipohjia ja tutkailen maatuskatarjontaa, niitä minä rakastan.
Niitä ja cameo-koruja.
Olen aina keräillyt jotakin.
Täyttänyt kaikki nurkat turhalla intohimoisesti, Marvelin sarjakuvat lepäävät hyllyissä ja laatikoissa ja pakastimen lokeroissa turvassa.

Huomenna on vapaapäivä.

Anttu nukkumaan...
Peuhaan kanin kanssa, keitetään toinen kattilallinen makaronia kasvisliemessä, liraus ruokakermaa, juusto- ja paperikakuutioita, ketsuppia, se on parasta.
Juon ketsuppia suoraan pullosta, etikkaakin minä rakastan.

Kone humisee ja käy kuumana, joululahjoja on tutkailtu koko iltapäivä, ilta ja alkuyö. Lahjojen antamista ja ostamista minä rakastan niin paljon. Kiertelen kauppoja tehden löytöjä sisaruksilleni, ystävilleni, sukulaisilleni, rakkaimmilleni. Jotakin työntyy välistä taskuun silloin kun uskaltautuu yksin liikenteeseen.
En osta tällä viikolla ruokaa, sitä minä rakastan: kitkuttelua vaikka lompakosta löytyy vielä muutama kolikko.

Minä rakastan Leijonaa kun se tuhisee vieressäni ja työntää kylmän nenänsä niskaani, sormeilee rintakehää ja tuhahtaa unissaan kun vääntäydyn hieman kauemmas, tulee perästä kunnes olen tipahtaa sängystä.
Vaikka se yleensä nukkuu niin rauhallisesti vatsallaan naama tyynyssä.

Jos minäkin vielä nukahtaisin, sitäkin rakastaisin.

Meiksin parisuhde

Olen miettinyt pitkään pitäisikö "tyytyä" siihen mitä on. Että jos tämä nyt on tässä, jos minä sitten olen Leijonan kanssa ihan aikuistenoikeasti ja sillä selvä. Että en enää kaipailisi mitään vanhoja juttuja, että antaisin toistenkin elää omaa elämäänsä ja keskittyisin vain täyttä häkää tähän mitä on.

Kyllähän minä rakastan ja minua rakastetaan, ei siinä mitään.
Minulla on hyvä olla ja saan hyvin paljon anteeksi.

Jaksamaton, vetämätön olo. Nukuin 15 tuntia, yhdeksän maissa tulin hoipalaisen siskon kaverilta kotiin aikamoisessa änkyrässä kun Leijona soitti pitsaperjantain alkaneeksi. Söin ja nukahdin. Rankkaa on opiskelijan elämä.

Leijona on kovin vittuuntunut käytökseeni tällä hetkellä, siihen että pyörin jonkinnäköisten tuttujen luona ja juon loputkin harmaat aivosoluni tuusannuuskaksi. Mitä minun muka pitäisi tehdä, odotella kiltisti kotona että se jossain maailmanvaiheessa pääsee töistä kotiin.

Tyhmä lapsi osa 3987, 1. otto

Vittu lopeta. ÄLÄ. LOPETA !

Paskanko väliä mitä sanoo. Mitä huutaa ja kiljuu, onko vitun kiva raiskata toisia? Tyhmää tuhahtelua ja mahaläskin kourimista, sitä makaa vain paikallaan ja pitää saatanan kyyneleet sisällään. En alennu, en vittu alennu. En minä voi edes uhata poliisilla,

Iltasanomat otsikoi: Ylikonstaapeli pakotti pojan yhdyntään

Nauraisivat päin naamaa, hullulle lapselle, joka on päästään sekaisin, eikä ymmärrä parastaan.

Kun oot valmis painut helvettiin.

Joo varmasti, se nauraa, minä vain odotan, minua odotetaan, keskusteluikkuna on tasapainoisen oranssi, se on tänään koneella, se juttelee minun kanssani, sen takia minä peruin iltasuunnitelmat Leijonan kanssa. Olen mieluummin sen kanssa.

Leijonalle ei käy, se tulee omilla avaimilla sisään, minä en ole niitä vielä saanut takaisin, nyt minä ne otan kun se nukkuu, ei sen tarvitse tunkea nostalgiamajaani kesken kaiken. Minun on niin hyvä olla Nymfon kanssa, vuodattaa itseäni bittiavaruuteen, saada sen päässä ikkuna vilkkumaan oranssinaan.

Tajua että sä sitä saa takasin vaikka kuinka yrittäsit.

Entä sitten. ENTÄ SITTEN! Kai sitä saa edes yrittää ottaa takaisin omansa, roikkua ja roikkua ja udella ja hiillostaa, ei sitä ikinä voi tietää mitä puusta tipahtaa syliin, jos ei edes yritä. Leijonalla ei ole mitään asiaa olla tuohtunut ja vihainen ja suutuksissa, se tiesi hyvin mihin leikkiin ryhtyi, minä olen sanonut sen alunalkaen suoraan, että minä yritän ja yritän, kävi miten kävi.

Saat ite kärsiä tyhmyytes.

Aivan sama, saan minä olla tyhmä jos niin itse haluan. Saan minä haluta ja yrittää, olla tyhmä ja rakastunut. En minä sille mitään voi. Että rakastan sitä enemmän kuin Leijonaa, en minä sitä tähän leikkiin pakottanut mukaan.

Ei tämä ole reilua ketään kohtaan, mutta minkä minä sille voin. Minä haluan.

Aimée says:

Gottago, tired, call u on Friday :)

Minä myöhästyin taas. Liikaa jäi sanomatta, liian vähän aikaa, vittu.

Lukko

Fyysisiä tuntemuksia patoutumista ja henkistä väkivaltaa - muuta ei tunnu löytyvän tästäkään päivästä.
Eilen en mennyt kouluun, en minä sitten pystynytkään. Tai pystynyt pakottamaan itseäni noustakseni ylös sängynreunalta, johon istuudun joka aamu ulkovaatteet niskassa kenkiä myöten tuijottamaan kun aika juoksee. Puhelin kädessä valmiina näpyttämään luokanvalvojalle ja Elmolle viestit, että en tänään ole tulossa. Tekosyiden väriä pienen muutaman rivin tekstin joukkoon, ja sitten pahan olon purkautumista koko päivän jatkuvana tärinänä.
Lähteminen on niin hankalaa.
Kyllä minä koulussa voin olla.

Romantikkojen mukaan elämäni pitäisi nyt olla ruusunpunaista. Maanantai päättyi kukkakimppuun, allekirjoitettuun avioeropaperiin ja tummanpunaiseen sormuskoteloon.
Jo nyt rehut näyttävät menettäneen loistonsa, paperi on viety sinne minne kuuluukin ja sormus toivottavasti on palautettu vähin äänin. Minä en halua edes nähdä sitä. Ja se tietää sen. Että kyllä minä voin rakastaa, mutta en luvata mitään ikuista. En suostu luopumaan ainoasta elävästä haaveestani; tylsästä yksitoikkoisesta arjessa. Perheestä. Vaimosta ja lapsista, rivaripäädystä ja 5-ovisesta autosta, Volvoa en kyllä ikinä halua.
Voin pyytää anteeksi sitä että en ole edes kahtakymmentä täyttänyt, että minulla ei vielä ole ollut mitään, ja sillä on. Sillä on ollut se kaikki jo. Parempi katsoa vain rauhassa.
I never promised you a rosegarden.

Saan sovittua hoitajani kanssa viikottaisista käynneistä. Ja lääkärinajan.

Käyn äitin kanssa "pienellä lenkillä", kaksi tuntia juoksemista tuli perseen alla, parempi aloittaa kevyesti kun ei puoleen vuoteen ole saanut itseään liikkeelle/saanut lupaa liikkua. Anoreksia-minä on innoissaan kivistävistä monet penikat kokeineista pohkeistani huolimatta ja yrittää jättää iltapalan välistä, aamupalan välistä ja kouluruuan välistä.
Hoitajani kysyy ensimmäistä kertaa, ajattelenko sairastavani syömishäiriötä, ja minkä nimistä. Se säpsähtää silminnähden kun kajautan karheutuneella äänelläni bulimiaa.
Se kysyy miten olen syönyt ja nukkunut, ja välttelen ja kerron nukkuneeni nyt ihan hyvin. Entä syönyt?
Ihan hyvin? En ole oksentanut sunnuntain jälkeen. (sitten tuli tämä päivä)
Miksi niin?
Ruoka on kallista. Ajattelen asiaa, mutta jätän sitten ostamatta. Eiköhän se ruuan kanssa pelleily ole aika edesvastuutonta, siirtää ahdistuksensa johonkin konkreettiseen jota voi hallita. Olemalla syömättä, tai syömällä ja oksentamalla. Sen sijaan että tekisi pienen itsetutkiskelumatkan ja selvittäisi miksi tälläistä peliä täytyy pelata.

Niin minä ajattelenkin. Päivittäin. Kuinka helppoa se olisi, olla vain syömishäiriöinen. Ahdistua asiasta jolla on kasvot.

Lattialla odotti kortti mummilta - loukkaantunutta solvausta rivi toisensa perään, juuri sellainen jonka itsekin voisin lähettää.

"Olen pettynyt kun en nähnyt sinua pyhänä -- olen väsynyt."

Totta kai otan sen itseeni. Että olen tehnyt väärää. Kun en itsemurhahimoissani ole edes isoäitiäni käynyt tervehtimässä vain siitä syystä että kenen vain naaman näkeminen nostatti kyyneleet silmiin.
Vaikka olen se lapsenlapsi joka käy siellä useiten. Se jota inhottaa katsella rappeutumista, se joka puristaa kyntensä käsivarteensa ja nyökyttelee päätään kuunnellessaan itseääntoistavia kertomuksia edellispäiväisestä, vai maanantaisesta, vai viimeviikollako se olikin, ja olikohan se Katja, vai Paula, vai Memma jonka näki kaupassa nyt taas. Se joka ei oikeasti jaksa, mutta jaksaa silti, koska muut eivät jaksa edes välittää.
Äiti ei voi nyt tätä asiaa hoitaa, ne menee iskän kanssa lauantaina naimisiin.
Ja minulla on olevinaan kiire sen puvun kasaamisen kanssa.

Eilen jaksoin vähän, tänään taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Tunnin päästä on kirjoitusryhmä. Ehkä se tekee hyvää, en saa itsestäni mitään irti.

Kuuluu vähän hassua

Leijona kävi eilen. Aloitetaan sillä. Helpolla toteamuksella.
En vaan muista koko käyntiä, puoliltapäivin se ilmoitti tulevansa, minulla meni maidot väärään kurkkuun ja heittelin kurkkumössöni pitkin seiniä. Taisin sitten muuttaa mieleni ja esitellä sen lapselleen, sanoa, etten nyt juuri jaksa enempää vauvoja hankkia, kun tämäkin itkee ihan liikaa. Märkii ja vuotaa koko käsi.
Aamulla oli oikein paska olo, levoton, halusin tietää, mitä oli sanottu ja tehty, suoraansanottuna vitutti oma pääni ja sen tekemät kepposet. Se, etten saa sitä pysymään kasassa.
Enää en haluakaan tietää, mitä se nyt hyödyttäisi, the riippakivi.

Lääkärillä keskusteltiin puheterapiasta, että se voisi olla taas ajankohtaista. Syömisenkin kannalta. Että ilmaisisin vähän selkokielisemmin asiani, enkä änkyttäisi, sopertaisi, kompastelisi, unohtelisi sanoja, käyttäisi jatkuvasti engfinskaa/finglishiä erityisesti lauserakenteita muodostaessani puheessa... ja niin edelleen ja niin edelleen.
Toimintaterapiaa, taideterapiaa. Että anna nyt jooko kirjoittaa se saatanan vammaislausunto, mitä se sinua hetkauttaa mitä lapussa lukee ja mistä sitä rahaa virtaa sisään.
Äitini on lopettanut kaikkien puheet vammaisasioista kohdallani heti, sen lapsi ei ole vammainen. Ei vaikka aivot olisi pullamössöä, vaikka olisikin syntynyt 26 raskausviikolla ja elänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta lastenosaston turvassa. Ei vaikka oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana, syömään kiinteää kaksi- ja puolivuotiaana, puhumaan reilu kolmevuotiaana ja silloinkin vain osasi mongertaa omaa kieltään ja sanoa "kyllä" ja "kiitos",
tai vaikka aivoissa on ollut vuotoa vastasyntyneenä, viisi-, yksitoista-, seitsemäntoista- ja kahdeksantoistavuotiaana. Vaikka neurologi on kirjoittanut toistuvasti diagnoosikohtaan "lievä cp-vamma" schizophrenian alapuolelle - aikaisemmissa teksteissä tosin vakavan mielisairauden tilalla on ADHD ja painajaiset - mihin sillä sitten viitataankaan.
Enkä minä halua olla separi, separeita kiusataan. Ehkä minua sen takia onkin aina kiusattu. Että kaikki muut ensimmäisestä luokasta alkaen on huomanneet kuinka vammainen olen ja käyttäneet hienotunteisesti tekosyynä sitä että olin kaikkia myös reilusti lyhyempi, enkä ylettänyt ylläni heiluteltavaan koulureppuuni vaan hypin ja itkin tyhmänä koulun pihalla sen perässä toivoen että joku opettaja puuttuisi asiaan. Mutta näin ei koskaan käynyt.
Sen takia saatan pelätä syksyä suhteellisen paljon, syksyä ja uutta koulua, yhdestäkään käymästäni koulusta ei ole jäänyt hyvä maku suuhun.


Juttelen tällä hetkellä Leijonan kanssa messengerissä. Tai en minä sille juttele, mutta luen kaikki sen viestit anteeksipyynnöistä kertomuksiin mitä kaikkea Aivikseni on tuhonnut poissaollessani: rakas kanini on paskantanut Leijonan lompakolle ja repinyt joitakin sen työpapereita silpuksi ja kantanut sitten pesäänsä panttivangiksi, kuten sillä on tapana närkästyessään tehdä.
En tiedä.
MINÄ haluaisin vain painaa ignore-nappia, kieltää sitä ikinä tulemasta lähellekään minua enää, antaa unohtaa. Erityisen vaikeaa tämä on myös siksi että Leijona on enoni paras ystävä ja siis vasta syntyneen vauvaserkkuni sylikummi. Eli kaikki sukujuhlat olisi pelkkää katkeruutta täynnä. Kumpi saa mennä ja mihin aikaan.
Toinen puoli haluaa unohtaa kaiken tapahtuneen ja luikkia häntä koipien välissä takaisin. Olen rakastunut jo elämäni aikana kolmeen ihmiseen, jokainen heistä on pettänyt minua. Pettänyt ja jättänyt. Ja nyt yksi ei haluaisikaan jättää vaan pyyhkiä tekemänsä virheen historiasta ja kirjoittaa meille paremman tarinanlopun. Jos jokainen kuitenkin kyllästyy minuun aika nopeastikin, miksi pitäisi alkaa tavoittelemaan kuuta taivaalta. Antaa toisen vaan paneskella ympäriinsä niin paljon kun huvittaa ja sulkea silmänsä siltä. Elää rikkaan vaimon arkea. Olla kuten iskäni, joka joka kerta palaa äitini rinnalle kaikesta huolimatta.
Ne meni alle kaksikymppisinä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Sitten äiti petti ja sai minut, mutta iskä kuitenkin jäi. Ja minäkin sain olla sen lapsena, mistä olen oikein kiitollinen.
Kunnes äiti petti uudestaan ja tällä kertaa jätti ja sai kaksi lasta inhottavan paskiaisen kanssa, joka hakkasi minut sairaalaan monta kertaa sen vuoden aikana, jonka ehdin sen katon alla asumaan ennen huostaanottoa.
Ja sitten äiti pettikin sitä vaihteenvuoksi iskän kanssa ja nyt ne on menossa syksyllä uudestaan naimisiin.
Ihailen äitiäni hyvin paljon, sitä kuinka vahva ihminen se on (vaikka se onkin paskiainen pettäjä), eikä näytä epävarmuutta pisaraakaan. Koska se tietää olevansa kaunis ja nuorekas ja kympinoppilas lukematta ainoaankaan kokeeseen, ja vielä sairaanhoitaja, se toisiksi seksikkäin mistä miehet fantasioivat. Ottaa kaiken minkä haluaa.
Harmi että minä olen vain yksi ruttuinen harmaa tossu, jota voi talloa ja potkia ympäriinsä. Nykyään. Ennen olin täysin äitini peilikuva (sitä "kympinoppilas"-kohtaa lukuunottamatta). Tai yhdessä vaiheessa. Tossukka olin lapsenakin, kymmenvuotiaana alkaneeseen pubertiteettiin asti. En enää vain jaksa välittää mistään, heitelkööt ympäriinsä. Jos tietäisin, mitä elämältäni haluan, voisi alkaa jopa optimistiksi.

Sain tänään luvan käydä ostamassa aulasta tupakkaa. Ennen sitä halusin tarkistaa automaatilla, että tililleni on tupsahtanut palkka, mutta automaatti oli rikki. Ei siinä vielä mitään, mutta kahviossa ei toiminut tänään Visa Electron. Onneksi olkoon EU, olet ihana näine maksujärjestelmien yhdistämisenisi, missään ei voi maksaa ja sitten ei edes rahojaan saa pihalle.
Minä siitä pihalle lensin, heitin kuperkeikkaa päälläni ja vartija raahasi hoitajan kanssa takaisin osastolle lepäämään. Olenko valmis palaamaan ulkomaailmaan? Ehkä voin jäädä tänne iäksi.
Laitostoudun päivissä.

Minä todellakin pahoittelen tekstieni laatua, en saa pysyttyä kärryillä ja unohtelen mitä olen tekemässä. Yritän ensi kerralla paremmin.

Leijona

Ei se kuulemma käy.
Korvat eivät kuule, jutellaan jutellaan.
MIKSI?
No kun... no kun... en halua vain käyttää hyväksi.
Rakastatko?
Tai siis. Kai. Enminätiedä. En minä osaa sanoa, ei minulla ole koskaan ollut tunteita, joita olisi pitänyt kuunnella tai seurata, ei niitä ole tarvittu. En ole saanut tuntea, se jos mikä pilaa kaiken kaikilta.
Mitä sinä haluat?
Jäätelöä kuumana kesäpäivänä.
Parisuhteelta?
Sitä mitä et pysty antamaan. Koskaan.
Siksikö en saisi yrittää?
En halua, että yrität. Älä liikaa. Älä pilaa elämääsi, anna jo mennä. Älä kysy, minulla ei ole vastauksia. Minä vain tiedän, etten halua satuttaa, koska välitän jo liikaa. Siksi on parempi lopettaa tähän, kun olen vähän jo ehjä, paikattu, päässyt avun käteen kiinni, tarrannut elämään. Älä sinä alennu tasolleni, tästä syöveristä et osaa ulos, vaikka kuinka monta L:ää olisit kirjoittanut ja saanut diplomisateita niskaasi.
MINÄ en halua.
Minä en halua, että et halua. Minä haluan, että olet vapaa, muualla, etsit paremman, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin näet kuinka helvetti repeää jalkojen alla ja imee kaiken mustuuteensa. Nielee maan ja taivaan, eikä mikään enää kukoista. Minä haluan, että lähdet pois, mahdollisimman kauas.
MINÄ haluan jatkaa.
Etkö jo tajua, että minä en riitä? Minä en osaa tuntea, minulle se kaikki on niin vaikeaa. Minä en osaa syödä, enkä nukkua, en edes paskantaa. Minussa ei liiku mikään. Minä en edes halua tuntea.
Jos minä haluan, se on minun vastuullani.
Kai sinä vielä rakastat ?
...rakastan. Siksi juuri.
Siksi juuri minä en lähde mihinkään. Siksi juuri sinäkin jäät. Vaikka tekisit sen vain siksi, etten minä olisi surullinen.
Enkä minä lähde, annan sen toimittaa asiansa loppuun, osaan vain itkeä mahdollisimman hiljaa, maata siinä paikallani, kunnes hommat on suoritettu. Ei tarvitse tehdä muuta. Kuin vain olla, eikä kenenkään tarvitse lähteä mihinkään.
Aamulla puheensorina täyttää pään, pidän sitä kädestä kiinni, pelottaa. Mutten ole hetkeäkään yksin.
Enkä tiedä, miten onnistuin tämänkin sopan keittämään.
Sain ensimmäisenä aamuna vohveleita ja mansikkakeittoa suoraan sänkyyn. Myöhemmin päärynäjäätelöä kioskista. Ostin äidille vaniljakastiketta kaupasta, käsi kiertyneenä olkieni ympärille. Ja koko ajan vain ajattelin, että sille tämä on samanlaista kuin minulle - näön vuoksi. Yksi illallinen palkkiona tehdystä työstä, yksi aamiainen seuraavan illan hoitamisesta. Ja että siihen se sitten jäisi. Hetkiksi. Ei mitään tunteita.
Ei mistään rakastamisesta tai kaipaamisesta puhettakaan.
Leikkiä. Kesäheilastelua. Sitten unohtamista. Tai hyvällä muistelua.
Mutta sitten olinkin liian yksin, vieraassa paikassa, liian kylmissäni sisäisestä kylmyydestä, ja tartuin luuriin edes tajuamattani. Soitin ja juttelin. Eikä se jäänyt viimeiseksi kerraksi.
Vaikka oli niin monta tilaisuutta lopettaa jo hauskuutensa menettänyt huvittelu, en vain tehnyt sitä. Ettei tarvitsisi olla yksinäinen, tunnenälkäinen, vispoa samoja asioita päässään. Edellisiä pieleen menneitä.
Piti näyttää kyltymättömyytensä, oikein esitellä sitä, rotostella ympäriinsä, patsastella kuin olisi jotain ylpeydenaihetta. Vaikka kaikki valheet kuoriutuivatkin yksi kerrallaan päältä pois jättäen vain sen pelottavan ja liian paljaan sisälmyksen, joka ei enää kimalla ja kiillä, hohtele satuna. Se on siinä liian kovana totuutena.
Se olen minä.
Hapsuisine tukkineni. Maalisine kynnenalustoineni. Pursuilevine makkaroineni.
Stressifinni keskellä otsaa, kolmas silmä. Enkä enää peittele sitä, tee mitään hävittääkseni sen mahdollisimman nopeasti.
Yritin karkottaa sen todellisuudella, saada sen tajuamaan, kuinka en ole se, jonka kanssa se haluaa viettää iltansa, jonka hengitykseen naamallaan haluaa herätä.
Miksei se ymmärrä, että en tarkoita pahaa, jos sanon että haluan sen menevän, jättävän, kaikki olisi sille niin paljon helpompaa, parempaa, ihanampaa.
Helpottavampaa, kuten elämä on helppoa minulle nyt kun vain makaan ja olen paljaana ja mustana, enkä pelkää itseäni niin kuin yleensä.
Minä haluan että se lähtee, jotta sen elämä olisi parempaa.
Minä en halua että se lähtee, koska se tekisi elämästäni taas vaikeaa.
Minä en tiedä, mitä haluan.
Ja siitä syystä se ei lähde mihinkään. Ennen kuin olen täysin varma.

Kel onni on, se onnen kärsikööt

Leijonan lempisanonta. Se käyttää sitä kyllästymiseen asti joka kerta kun sorrun ulisemaan sitä kuinka en todellakaan ymmärrä miksi se tuhlaa aikaansa johonkuhun minunkaltaiseeni.
Ahdistun sananparresta lähes yhtä paljon kuin äidin monesti siteeraamasta "ei sieltä kotoa tuu kukaan sua hakemaan", kun mökötän ystävänpuutettani.

Keitin ison annoksen puuroa. Annoin sen jäähtyä hellalla, hyppäsin tupakalla ja koneella, kunnes Leijona hermostui ja muistutti, että nyt se on syötävä. Tänään ei ole letkuruokaa tiedossa siis ollenkaan. Olen omillani. Vastuussa itsestäni. Ja siksi pelottaa.
Juostiin keskustaan, ostettiin torilta tuoretta ruisleipää, kävin ällistelemässä Tiimarissa über-kalliita valokuvakehyksiä. Aivan varmasti maksoi vielä viimevuonna 75 senttiä semmoinen mini-vaihtokehys ilman reunoja, nyt 1,5 euroa! Samoin jäätelö maksoi kioskissa 2 euroa tötterö, keskiviikkona olin liian usvassa huomatakseni tätä törkeyttä. Vuodessa noussut hinta 60 senttiä, kahden vuoden takaisesta 80 senttiä!

Älä ruoki lamaa.

Ei olisi tullut mieleenkään, kaikki jäi ostamatta.
Leijona auttoi rollaattoripapan pystyyn, raukka oli humpsahtanut nurin, eikä päässyt liikkumaan. Ne odotti yhdessä ambulanssia, joka tuli pillit vinkuen paikalle ja vei papan pois.
Tai näin ainakin oletan.
Oletan vain, sillä juoksin lähikauppaan sisään ja lyyhistyin penkille itkemään. Miksen minä voi olla tarpeeksi vahva auttaakseni toisia? Pappa maassa kouraisi vatsanpohjaani, mutta en pystynyt tekemään mitään. Paitsi piiloutumaan.
Moni muu teki samoin, katsoi kauempaa monttu auki, tuijottivat kuin suolapatsaat, liikkumatta, osaamatta auttaa.
Muut, paitsi vaatimaton saalistaja, joka antaa Suomen Leijonaa univormunsa rinnassa ylpeilemättä turhia.

Leijona löysi minut mytystäni, nosti syliinsä ja paijasi naamaa viistävän tukan syrjään. Noooh?
MIKSI VITUSSA SÄ OLET MUN KANSSANI? Mä en ole sulle tarpeeksi hyvä vitun idiootti miksetsätajua?!

Kel onni on, se onnen kärsikööt.

En ostanut hipeilöimääni banaanisorbettia, purkissa oli 500 grammaa, 110 kaloria kohti yhtä satasta. En ostanut suklaalevyä. En ostanut karkkipussia. En sormeilemiani salmikkiaskeja.
Ostin sokeritonta energiajuomaa kaksi tölkkiä, ja askin tupakkaa, jota varten jouduin kaivamaan ajokorttini kassin pohjalta. Jonka kuvassa muistutan erehdyttävästi nais-Bob Dylania. Kassin, joka hajosi käsiini. Lääkepurkit ja käytetyt ruiskut levisivät pitkin lattiaa, minä niiden mukana.
Vartija vilkuili kulmaansa kohotellen tavaroideni kasaamista, Leijona huokaisi sille pahoittelunsa, ne luonnollisesti tunsivat toisensa. Juuri tuurillani.
Koko reilun kilometrin matkan kotiin keräsin itseäni epäonnistuneesti, peitin turvonneet silmäni suurilla aurinkolaseilla ja nostin hupun päähäni. Sain ehkä auringonpistoksen.
Halusin vain istuutua katukivetykselle, huuhtoutua pois.

Mä haluun kuolla.
Etkä taho.

Se kai siitä.

Istun parvekkeella aurinkolasit yhä tiukasti liimattuna naamalleni, juon pahaa energiajuomaa ja välttelen lautasella jäähtyvää makaronisoijalaatikkonökärettä.
Juttelen Siskon kanssa puhelimessa, se kysyy päivästäni, nauran olleeni täysi idiootti - taas vaihteeksi. Lupaan olla valmis viideltä, että se hakee minut matkaansa, käyttää ostamassa jäätelöä ja vie sitten äitille katsomaan MM-kiekkoa, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Vaikkei nyt juuri huvittaisikaan katsoa.
Mutta kun tiedän, että saan istua äitin olohuoneen lattialla jäätelölusikka kourassani auringon papattaessa säteitään ohuiden verhojen läpi päälleni, tunnen kaiken kyllä selviävän tästä parempaan suuntaan.

Vaikka lupasin olla itkemättä, sorruin.
On joku nostamassa minut takaisin jaloilleni, kai vielä voin yrittää uudelleen?

Leijona

En tunnu olevan Leijonalle ollenkaan riittävän hyvä. Olen taas alkanut vittuamaan ympäriinsä syömishäiriöpeikon levitessä naamalleni: huudan, riehun ja pilkkaan minkä kerkeän, ja sitten tunnontuskissa suostun oma-aloitteisesti seksiaktiin, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa koko rymistely. Sen jälkeen makailen Leijonan rintakehän päällä kuuntelemassa sen sydänääniä, pyydän anteeksi ja kysyn yöltä, minkä takia se on kanssani. Etteikö se tajua kuinka tahallani viillän sen sisintä olemalla hirveä, koska en osaa muuten osoittaa tunteitani. Huutamalla ja sen jälkeen pyytämällä ruumiillani anteeksi.
Leijona on maailman kivoin ihminen. Se ei ole kenellekään tahallaan, harvemmin edes vahingossa, ilkeä. Se ei osaa, sen oma sisko kuoli toisten ilkeilyn seurauksena, se oli vaikeasti dysplastinen, kehitysvammainen, ja jotkut pojat tönivät sitä portaissa. Toivottavasti tuntevat syyllisyyttä vieläkin, melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Pesiessäni kasvoja illalla Leijona tarkistaa sivusilmällä ranteeni, katselee ovatko imurauhaset turvoksissa. Siksi olen siirtynyt riipimään kyynärtaivettani ja nilkkojani, ettei tarvitsisi näyttää uhmakkaasti pahaa oloa, koska se ei ole sen vika, eikä siis sen asiakaan. En irvistä kun se hivelee käsiäni paidan läpi, vaikka se paijaakin haavoja vastakarvaan ja kangas tarttuu niihin. Kunhan ei värjäänny viiruista, on kaikki ihan hyvin. En enää paina terää yhtä syvälle kuin ennen.
Mikä on ehkä edistystä.
Tai sitten ei, olinhan kolme vuotta ilman.
En kai halua olla kunnollinen aikuinen, vaikka se olisi helpompaa.
Leijonaa vastaa kysymykseeni olen jo tarpeeksi vanha tietämään mitä haluan, älä sinä siitä huoli. Tarpeeksi vanha olemaan kanssani ja pakottamaan itsensä kestämään paskan käytökseni.
Jos edes voisin antaa sille enemmän.
Mutta kun en voi.
Kun en tiedä, haluanko.
Olen sen kanssa vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin. Vai onko näin vieläkin... olenkohan muuttanut perustelujani antaessani suhteen syventyä.

Suomessa jukurtti on niin paljon parempaa.

Niin se vain on.

Ainut mistä järkytyin, oli että hikisen viikon poissaoloni aikana Kalinkan 29 snt maksavat kerrosjugurtit, joissa hillo on päällä eikä pohjalla, ovat poistuneet tuotannosta. What a rip-off! Pääsin vasta hykertelemästä siitä kuinka ne on ihan samaa tavaraa kuin ne purkit joissa on hillot jugurtin alla purkin pohjalla, jotka maksaa 45 senttiä. Nyt se on sitten luovuttava niistä, huoh, miksi rutiinini pitää murskata tällaisilla uudistuksilla?

Loppuviikko Englannissa meni suhteellisen hyvin. No, ehkä siksi etten juurikaan poistunut seinien sisäpuolelta muuten kuin sen verran että iskä haki minut Nymfolta luokseen ja sitten maanantaiyönä Nymfo haki minut lentokentälle. Istuin polttamassa tupakkaa kuistilla auringonpaisteessa takapihalla (etupihalla satoi vettä) ja tein sunnuntaina jopa vohveleita. Kärsin massiivisesta päänsärystä, joka onnekseen on nyt hilliintymään päin, pikkuhiljaa. En niin millään tahtoisi lähteä käymään lekulla pääkuvauksissa, vaikka se kaikenmaailman turvallisuuksieni takia olisi suositeltavaa, takana kun on noita aivoverenvuotoja. Liikaa vaivaa.

Äiti haki eilen kentältä, käytiin syömässä salaattia ilman kastiketta Hesburjarissa, Kuopus söi sormiaan ja ketsuppia, vaikka tarjolla olisi kuinka ollut puuroa. Ei, ei se halua syödä, nyt se jää pieneksi, ihan kuin isänsä.

Leijonan näkeminen nostatti melkein itkun kurkkuun, en oikein tajua näitä tunteitani. Miksi niitä ylipäätään on? Tänään aamulla hymy levisi naamalleni kuin Naantalin aurinko konsanaan kun se huikkasi oviaukosta uninen lapseni sylissään rakassstan. En minä osaa sanoa siihen mitään takaisin. Kiitos?

Kävin kesken työpäivän polilla punnituksessa, omahoitaja mutristeli suutaan ja pyöritteli päätään turhautuneen näköisenä. Oletko oksentanut?

No, vähän. Mutten paljon. Valehtelija.

Ensiviikoksi nostat, ei tästä muuten tule mitään, pitää mennä osastolle.

Osastolleko? Ei kiitos, ehkä sitten syön joka ilta tästä päivästä lähtien pellillisen ranskanperunoita majoneesissa. Vaikken ranskanperunoista tykkääkään sitten alkuunsakaan.

Vielä tunti oltava, sitten pääsen hakemaan Citymarketista Ruispaloja ja Ediä, joka toivottavasti on vielä tarjouksessa. Pitkä viikko edessä, töitä ja sitten lapsen paimentamista. Ediä Leijonaa varten, ihan varmuudenvuoksi (Kuopus ei ihan kenen tahansa tahtoon taivu), itse yritän olla ilman.

Näin järkyttävää painajaista sunnuntai-maanantaiyönä, heräsin hikisenä ja valmiina huutamaan, tiedättekö sen kun unessa esimerkiksi joku tarttuu kiinni käsivarresta, ja vaikka sen varistaa pois, herätessäkin tunne kosketuksesta jää. En yhtään ihmettele minkä takia saan leiman otsaani.

Vähensin lääkkeitäni entisestään, on ollut sen verran hyvä olo (ei maaninen, passiivisen depressiivinen vain): nyt syön vain rauhoittavia. Nukkumaanmeno jännittää, samoin aamut, päivät ja illatkin, mutta ihan hyvällä tavalla siis. Viimeviikolla näkemäni uni (ei se painajainen) oli ensimmäinen puoleentoista vuoteen.

Tänään on sauna äitillä <3