Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Mitä, miksi, minkä takia ja miten vitussa.

Leijona lähti äsken omille teilleen. Soitin sille tänään ja pyysin käymään ruokakaupassa ensin läpikäytyäni listan ihmisiä, joille ei kultainen käsky tuntunut omakohtaiselta.

Kananmunia, viiliä, luumusosetta, maitoa ja juustoa. Mitä kaipaan, mitä haluan; se ettei minun edes erikseen täytynyt pyytää näistä aineista mitään. Ehkä sitä vasta nyt tajuaa kuinka hyvin asiat parisuhteessa vain voivat olla. Kuinka helppoa elämä on. Oli.

Ikävä ja haluan sen saatana takaisin.
En minä yksin pärjää.

Eilen mietin enemmän itsemurhaa.
Nyt en taas tiedä, kävin polilla juttelemassa kuukauden tauon jälkeen. Tarvitsen enemmän käyntejä.

Pitäisi ainakin lopettaa kirjoittaminen hetkeksi, en saa mitään ulos, missään ei ole mitään järkeä.
En muista mitään enkä kuule enkä tajua keskusteluiden punaista lankaa. Tämä on tuttua menoa.

Menen viikonlopuksi osastolle nukkumaan, kaksi viikkoa ilman unta ja pari tuntia nuokkumista.

Teksti kirjoitettu osastolla kesällä 2009

Äiti ei istu paikallaan tyhjänpanttina, sen olen yrittänyt apinoida siltä, ramppaan koko ajan jossakin, en voi keskittyä edes tekstiviestin kirjoittamiseen, jos en kävele samalla ympyrää. Koneella oleminen on hankalaa; vispaan jalkojani ja teen rutistuksia maatessani vatsallani, jaksan lukea tai kirjoittaa yhden tekstin puoliväliin, sitten huomaamattani pidän tauon ja hypin pitkin seiniä, olin sitten kuinka väsynyt tai masentunut tahansa. Rummutan pöytää sormillani, vatkaan jalkaa pöydän alla, vääntelen kasvojani ja heiluttelen päätäni puolelta toiselle.
Hoitohenkilökunnalla on tapana kysyä ovatko tekemäni asiat pakkoliikkeitä, nykimistä, mutta teen sen kaiken alintajuisesti tarkoituksella. Ettei tarvitse pysähtyä. Ettei tarvitse ajatella. Olen kuvitellut, että äiti ramppaa ympäriinsä samasta syystä; ettei tarvitse ajatella kuinka retuperällä oma sisin oikeasti on, näinhän se on lähes jokaisen vanhemman kohdalla.
Olen, ja tiedän että suurin osa muistakin on, ajatellut joskus lapsempana, että äiti ja isä elää vain lasta varten; ettei niillä ole päässä mikään muu; että ne on jonkinlaisia koneita suurinpiirtein; käveleviä tietopankkeja; ettei niillä ole omaa elämää, kerran ne lapsen elämännäyttämöllä esiintyvät vain sivurooleissa.

Äiti juoksee aamulla puolentunnin lenkin, käyttää ruokatuntinsa kävelemällä sairaalan portaita ylös alas näyttäen kiireiseltä, ettei kukaan huomaa, että se vain voimistelee hiukan, senkin olen oppinut siltä, kävelen osaston käytävää pitkin päättäväinen ilme kasvoillani, en näytä kuinka paljon häiriinnyn vastaantulijoista, seuraavalla kerralla näytän huolestuneelta ja pohtivalta, hidastan hieman tahtiani kuin uppoutuneena ajatuksiini, joiden ulkopuolinen ei tiedä olevan "yksi, kaksi .... kolkytneljä... satayksi askelta, täytyy kävellä tämä pätkä kakskymmentä kertaa vielä eestakaisin."

Töistä päästessään äiti tekee ruuan ja syö itse salaattia ja palan proteiinia, juo maitonsa kiltisti ja käy sitten "katsomaan telkkaria" kuntopyörän selkään, voimistelee pallon ja tasapainolaudan kanssa, ja sitten se lähtee joko tunnin juoksulenkille tai vaihtoehtoisesti pariksi tunniksi salille. Se tekee kaikkensa, ettei näytä siltä kuin suurinosa muista lapsien läpimenoporteista tuppaa tekemään.

Pienempänä ikävöin äitiä, vaikka se olisi ollut viereisessä huoneessa. Mieluiten olisin köyttänyt itseni sen jalkaan kiinni, koska pelkäsin ihan helvetisti että se taas jättää minut jälkeensä, kuten lastenosastolla kolme ensimmäistä ikävuottani suhteellisen tiiviisti eläessäni oli käynyt.
Nyt ikävöin äitiä enää vain silloin kun en ole nähyt sitä pariin tuntiin.

En minä osaa tehdä päätöksiä, minä olen vaaka.

Käydään hoitokokouksessa läpi tulevaisuudensuunnitelmiani. Lähitulevaisuuden suunnitelmia, that is. Tehdään mielikuvaharjoituksia arjesta: kuinka minä herään vartin myöhässä kun kello ei soi ja on kouluaamu ja minulla on kiire, jäänkö kotiin, soitanko jollekulle itkiäkseni häpeääni, lähdenkö sittenkin tarpomaan aamua eteenpäin syömättä aamupalaa hermostuneena ja pahoittelen ryhmälleni itkien myöhästymistä sanoin "ei ollut mun vika!".
Ei, ihanteellinen minä ottaa vastuun kaikesta, jopa typerästä herätyskellosta, soittaa vastuuhenkilölleni, tässä tapauksessa luokanvalvojalle kerran koulusta on kyse, kertoo että tulen olemaan vähän myöhässä, käy suihkussa ja keittää aamupuurot rauhallisin mielin ja lähtee sitten hymyillen istumaan seitsemäksi tunniksi ja 45 minuutiksi koulunpenkille (koska on vartin myöhässä).
Nauran sisäisesti, minäkö?
Ei, minä vedän peiton korviin ja jatkan uniani tuntematta hetkeäkään syyllisyydenpistosta rinnassani. Minä nukun päivän läpeensä, laitan puhelimen kiinni ettei luokanvalvojani voi soittaa ensin minulle ja sitten kun en vastaa, soittaa hoitoyksikkööni, josta soitetaan myös perääni. Pyörin sängyssä ja suren sitä että olen kovin aikaansaamaton, vaikka pitkästä aikaa olen kokonaisen päivän kotona, mutta en saa lähdettyä edes kauppaan, vaikka seuraavana päivänä tarkastaja tulisi kyttäämään kaappieni sisältöä, kaappieni, jotka on täytetty ketsuppipulloilla, punajuuriviipaleilla ja suolakurkuilla, Keso-raejuustolla ja yhdellä ruskettuneella banaanilla.
Todellinen minä luultavasti jättää seuraavankin koulupäivän välistä koska muistaa, kuinka helppoa lintsaaminen onkaan. Niin helppoa että kerrasta jää koukkuun. Minulle vielä extra-helppoa, olenhan niin monisairas. Voin valittaa päänsärkyä ja pyörtyä ruokalaan höyryävään perunamuussiastiaan, saada sydänkohtauksen noustessani liian nopeasti ylös tai vaikka anafylaktisen shokin maistaessani väärää ruoka-ainetta. Kesken kaiken. Melkein kiihottavan jännittävää tietää kuinka helposti se onnistuisi, vain heittää henkensä luonnollisin keinoin, suhteellisen vahingossa, mutta en minä sitä halua, minä haluan itse päättää kaiken oman käteni kautta.
Harmi ettei ole paljoa aikaa peukalonpyörittelyille.

Leijona käy kylässä, istutaan ikkunallisessa perhehuoneessa, aurinko paistaa ja kasvoni alkavat rasvoittua pitkästä aikaa, sekin johtuu lääkkeestä.
Leijona kertoo olleensa ulkomaanmatkalla etelässä vaimonsa ja tyttärensä kanssa, minä en sano mitään, minä mökötän ja yritän pitää murskatun sydämeni kasassa. Se puhuu anaalisti, vaimon ja tyttären, mitä se luulee, että minä olen ihan idiootti enkä tajua mitään? Siitähän on jo monta viikkoa kun olin siinä kunnossa, mutta eihän se voi tietää, ei se enää käy, tai kuten nyt käydessään, käy vain velvollisuudentunteesta. Kihisen raivosta ja vastaan kaikkeen ynähtämällä, näyttämättä että välitän yhtään mistään sen sanomasta.
Kun se kysyy olenko tulossa viikonloppuna kotiin, haluan vastata kyllä, mutta en osaa, sen sijaan tyydyn vittuilemaan sille eikö sulla ookaan perhelomaa? ja ollaan hiljaa kauan, molemmat, minäkin, vaikka tavallisesti näen vaikeaksi pitää turpani tukossa, olemaan täysin hiljaa, koska silloin joudun keskittymään pääni myllerrykseen.
Se ei ymmärrä miksi olen niin loukkaantunut, miksikö? koska kohtelet minua paskasti. et kerro että oot menossa jonnekin ja vielä kenen kanssa. Ja vielä sen huoran kanssa.
Se ei tykkää että sanon huora, että kutsun sen rakasta vaimoa jakorasiaksi, varsinkaan kun tietää millainen minä olen. Ja miten kostan toisille tajuamatta että enemmän siinä satutan itseäni ja päädyn syömään antibioottikuurin toisensa perään. Mutta kai se on sitä mitä haluankin; kostaa itselleni että olen mennyt kiintymään. Siitäs sait tyhmä lutka, ensi kerralla kai tajuat pidättäytyä paremmin.
Se sanoo että toi tuliaisia, saisin nähdä viikonloppuna.
Ostitko Suomesta lentokentältä ihan?
En saa viitsiä, sitä se toistelee, älä viitti.
Päätän kuitenkin istua sen kainalon lämpöön haistelemaan sen deodoranttia, haluaisin että se pyytäisi anteeksi, mutta ei se tajua loukanneensa, miten ei voi tajuta... Tai sitten sitä ei vaan kaduta ja on yksi ja sama olenko suutuksissa vai en.

Sosiaalityöntekijä tulee aamusta juttelemaan kanssani, henkeni haisee yölle ja tukkani sojottaa painovoimaa uhaten kohti kattoa. Sairaalayöpaitani helma on työntynyt fleecehousuihin puoliksi sisään ja kompastelen sumuisin silmin eteenpäin sen perässä kohti neuvotteluhuonetta.
Minä en näe kunnolla, mutta se ole aiheellista. Parempi sokeutua vaan, siinäpä vasta olisi riemunaihe.
Se tantta esittelee mahdollista tulevaa tukiasuntoani, on valokuvia, viides kerros, hissikin löytyy, vaikkei se mikään kamalan moderni olekaan. Vessassa on kaakelit ja sinne mahtuu peruuttamalla sisään. Minua käy itkettämään, minä tahdon ison vessan, ihan sama vaikka muu kämppä olisi perseenreiän kokoinen, en minä muuta tarvitse kuin turvallisen ja lämpimän veeseen, minun posliinikotini, mutta sehän ei edistäisi kuntoutumistani, eihän? Se että tuntisin oloni turvalliseksi tietäessäni että on yksi huone jonne voin sulkeutua miettimään, pitäisi opetella ajattelemaan, että koko asunto on sitä varten, mutta en minä siihen pysty, en minä halua...
Haluan tyrmätä koko ajatuksen, mutta sen sijaan kysyn saanko tupakoida parvekkeella ja saako ottaa lemmikkejä?
Se vähän hätkähtää, tupakoida saa mutta vain siis parvekkeella, mutta lemmikkejä ei saa olla.
No en minä sitten voi sitä ottaa, totean hivenen koppavasti, itseriittoisesti. Minulla on kani.
Mutta ymmärräthän ettei näihin yleensä saa ottaa lemmikkejä mukaan?
Mutta minulla on kani, alan jo vähän hätääntyä, tämä oli huono ajatus. Kun se sanoo voithan antaa sen muualle en enää pysty taistelemaan vastaan vaan huudan ja revin kasvojani ja vasemman käteni haavaa auki ja haluan hakata sen inhottavan tunteettoman ämmän naamaa seinään ja pyörittää sitä ympäri kuunnellen sen nenän rustojen rutisevan murskaksi veren jättäessä merkkinsä valkeaan hengittävään kiveen.
Minut viedään pois, minulta halutaan viedä kaikki pois. Jos se olisi muiden päätettävissä, minulla ei olisi mitään.

Aamulla pyörryin, tapu tapu.
Nousin ylös käskystä kuolemanväsyneenä, kävelin aulaan odottamaan punnitusta ja mäiskähdin naamalleni hoitajan ovesta sisään. Lisää lääkettä sydämelle, siitä se nauttii, siitä että nieleskelen koko loppupäivän inhottavaa tunnetta alemmas. Olen tullut huonoksi lääkkeennielijäksi. Yleensä kumautan kipollisen pillereitä alas pienellä valikoidulla määrällä sylkeä, mutta nyt täällä ollessani olen huomannut limakalvojeni kuivuvan kasaan, luultavasti uuden psykoosinestolääkityksen ja sisäilmankierron takia. Juon ja juon ja huuhdon makua pois ja silti henkeni haisee aamunraikkaalle iltaan asti.

Aamurutiinini menivät tämän yllättävän sattuman takia täysin sekaisin, en ole vielä edes päässyt aamupalalle aamutupakasta puhumattakaan. Ei muuten olisi niin ikävää, mutta tämä tarkoittaa inhottavaa kalorilientä sen korvaamiseksi lounasaikaan. Hassua, syön 70 kaloria kaurahiutaleina ja 40 kaloria rasvasilmänä, mutta tämän menetyksen korvaamiseksi saan/joudun, en tiedä, kai se riippuu aamusta, nielemään kitkerän 400 kaloria alas muovikupista ennen letkuruokintaa.
Päätä särkee ihan vitun paljon, mutta minähän olen suomalainen mies enkä kyllä myönnä sitä ettei vaan kuvaa päätä, minulla mitään aivoverenvuotoa ole.

Isä soitti käsittelystä, sekä hyvänlaatuisia että paskoja uutisia. Paskojen kuopimisesta pohjalta on helpompi aloittaa, se on no-no että saisin minkäänlaista huoltajuutta, tällainen hulttiolapsi. Vähän valoisampi, mutta samalla varsin hermostuttava (olen aika rauhoittavia täyteenpumpattu hetkellä, joten nyt en vielä saa itseäni hyppäämään seinille ja repimään kasvoja päästäni), uutinen oli, että vielä on mahdollisuus parantaa kuvaani minua koskaan ennen näkemättömien päättäjien edessä. Kuukauden kuluttua, elokuun alkupuoliskolla ennen kuin kouluni on tarkoitus alkaa on uusi pikainen kuuleminen, johon saan osallistua, tai jos en pääse, voin suorilta jaloilta heittää hyvästit koko tulevaisuudelle. Tässä ajassa pitäisi skarpata, päästä osastolta pelottavaan ulkomaailmaan (mutta en kyllä oikeastaan halua...) ja saada vähän siistittyä ulkomuotoani ihmisemmän näköiseksi. Sellaiseksi, että kehtaan katsoa peiliin niin että sieltä tuijottaisi takaisin jokin muu kuin rupinen alienvauva.

Minusta ei olisi väliksikään, vaikka olisin täällä koko loppuelämäni, osastolla turvassa, sairaalassa, kertaakaan enää koskaan ei tarvitsisi upota supermarkettiin tai joutua valitsemaan minkään muun kuin jälkiruoan suhteen; ottaako vai ei. Ei tarvitsisi olla enää koskaan yksin.
Mieleni tekee tekeytyä sairaammaksi kuin olen, lopettaa tämä iänkaikkinen kamppailu itseäni vastaan ja antaa vain mennä. Ei kenenkään muunkaan tarvitse kehoittaa itseään toistuvasti palaamaan eksyttämäänsä aiheeseen, jumittaa jumittaa jumittaa paikallaan.

Miten saan itseni ajattelemaan, että tämä nyt on vain pakko tehdä, mistä löydän sen motivaation ja lakkaan olemasta parkaraukkapelkuri?
Vaikka osasin odottaa tämänkaltaista uutista, en silti onnistunut tappamaan kaikkea sitä optimismia itsestäni, sitä joka ristii kätensä vaatekomerossa ja ponnistaa kaikilla voimillaan yhden ainoan toivonkyyneleen silmäripsiinsä roikkumaan. Sen idiootin paskiaisen puolen takia muserrun hilloksi.
Pitäisikö minun muka hyppiä riemusta sen vuoksi on mahdollista että voin saada, tosin hyvin epätodennäköisesti, joulun itselleni. Tai pääsiäisen ! Tai pari tiettyä viikkoa kesällä ! Ehkä syys- tai talvivapaan !
Katkeruus on ruma sana.

You'll only end up losing the ones you love the most

Olen draamakuninkaallinen, vaikka vihaan jokaista maailman synnyttämää huutoa ja sihahdusta. Vaikka en jaksa kimpaantua mistään, en suuttua, en vihata, minä vihaan vihaa. En usko mihinkään tai kehenkään joka on tämän planeetan pinnalla kävellyt, edes vastasyntyneen ensihenkäys ei ole minulle tarpeeksi puhdas ja viaton, sillä se ei jää viimeiseksi.
Ihmisen ja eläimen erottaa toisistaan se, että ihminen valehtelee lajitovereilleen, eläin vain yrittää tätä temppua välttyäkseen toisen lajin edustajan raatelulta - me petämme oman lajimme, mutta näemmä veljiemme lihan syömisen syntinä.
Syntinä; mutta eikö haaskaus ole sitä suurempi ja anteeksiantamattomampi teko? Tai kenenkään suolistaminen yhtään minkään tekosyyn varjolla, joita jokainen sota ja konflikti ovat.
Näen tapon oikeutetuksi paljain käsin, reilusti - voimakkain yksilö voittaa, se on evoluution taisto -, jos tarkoituksena on suojella itseään tai rakkaimpiaan. Omaa yhteisöään. Ruokkiakseen.
Näen oikeutettuna sen, että Kolmas maailma kärsii nälänhätää, mutta en näe oikeutettuna sitä, että paremmissa oloissa kasvaneet istuvat perseellään ja valittavat elämän kurjuudesta tekemättä itse elettäkään parantaakseen olojaan.
Metsästäjä-keräilijäkulttuurista siirtyminen oravannahkavaluuttaan ei ole tuonut kenellekään mitään hyvää. Itsensä sivistäminen on saanut meistä jokaisen uskomaan liikoja itsestään, luulemaan, että olemme muka jotakin muita kuin eläimiä. Fiksuja. Ovelia. Voimakkaita. Kaikkivaltiaita. Todellisuus on se, että jos metsänkeskellä astut emokarhun ja tämän pentujen väliin, olet vainaa.
Mutta hetkinen, lenkkeilijää puree karhu ja tämä parka ehtii karkuun ennen suurempaa tuhoa. Mitä sitten tapahtuu? Karhu ammutaan. Ja samoin sen kaksi lasta. Koska nukutusainetta ei juuri nyt ollut saatavilla.
Meitä on tällä pallolla 6 miljardia kappaletta, pistetään ne muutaman sadan tuhannen yksilön lajit vaan matalammaksi ettei vaan käy päälle.
They have feelings too. Miksi ei olisi; rakastihan tuokin äiti lapsiaan, ei se muuten olisi päälle käynyt. Ihanaa että pääsi koko perhe hengestään. Mutta eihän sillä ole samanlaista uutisarvoa kuin jos poliisi olisi tulittanut ihmisperheen kuoliaaksi, koska yksi erehtyi väkivaltaiseksi tuntiessaan jonkin uhkaavan rakkaimpiaan.

Minä en ymmärrä tätä vääryyttä, eikö jokaisen hengen pitänyt olla yhtä arvokas?
Jos olisin tarpeeksi rohkea ja älykäs en epäröisi hetkeäkään joukkoteurastaakseni osan meistä pois täältä. Mutta noinhan ei saa sanoa? Ei saa osoittaa ihannoivansa rauhaisee kommunismia tai samaan suuntaan omalta kannaltaan pyrkinyttä Adolf Hitleriä, sehän tekisi minusta pahan. Se, että sanoisin, että mielestäni Hitler ei ollut paha vaan älykäs. Että hänen persoonansa kiehtoo minua - että hän oikeasti oli jotakin ja eli vakaumuksensa mukaisesti toisin kuin kukaan meistä muista. Koska se vaatii niin paljon, että on helpompi heittää hanskat narikkaan jos alkaa näyttää liian monimutkaiselta.
Täytyy sanoa että ihannoi demokratiaa. Sitä kuinka hyvin maallamme menee, vaikka eläisi itse koko ajan sillä kurjalla ja varjoisalla puolella hupenevan työttömyyskassan ja KELAn väliinpitämättömien lappujen keskellä. Keräämässä ojista pulloja, että saa sen maitolitran ostettua jääkaappinsa valon seuraksi. Sitä minä ihannoin!, en ihmisen ahneuden pilaamaa Neuvostoliittoa. Kommunismia varten täytyy kasvattaa kokonainen uusi sukupolvi, sitä varten täytyy päästä eroon kaikista meistä korruption keskellä eläneistä. Jättää vain ohjepinkka jäljelle. Vasta silloin voi olla viattomia, puhtaita tämän päättömän lajin edustajia.

Äiti ei ole käynyt, eikä soittanut, eikä vastannut puhelimeen, laittanut iskän vastaamaan, jos nyt on jaksanut, viestinviejäkseen ei nyt kerkeä.
Itken ja itken ja raivoan ja säryn, mutta ennen kuin piikki luiskahtaa niskaani ehdin karata ja juoksen raivovyörynä kohti ovea, mutta törmään syliin, joka on tarkoituksella tullut tielle, jättänyt oman tapaamisensa rakkaidensa kanssa kesken minun vuokseni. Ja tunnen oloni niin tärkeäksi koko lauantain, itken ja itken lisää, mutta enää en raivoa, ja Jurvanen silittää niskaani ja istuu paikallaan koko päivän, antaa kätensä kun on illallisen vuoro (minä syön kolme riisiä ja viipaleen kurkkua maitolasilliseni seurana) ja selviän siitä päivästä, vaikka oloni onkin ristiriitainen ja avuton, sillä en tiedä kuinka maksan tämän kaiken takaisin. Olen aina maksanut kaiken takaisin kehollani, ottakaa ottakaa tässä sitä saa minä en katso ikää, ulkonäköä tai ole edes hinnalla pilattu, mutta en ole ikinä halunnut tehdä sitä niin, en halua nytkään, mutta en tiedä kuinka kalliiksi tämä muuten käy. Ainoa este vielä tällä hetkellä on se mitä jalkovälistäni löytyy, mutta moni mieli on muuttunut senkin suhteen lainan eräpäivän alkaessa häämöttää. Takaa, valot pois päältä, peiton alla.

Aamutakkini repaleinen helma hankaa polvitaipeita minkä kerkeää, se alkaa jo vedellä viimeisiään, se sama joka on kulkenut sairaalasta toiseen mukanani viimeisen kymmenen vuotta. Ostettiin kasvuvaralla tarpeeksi suuri, mutta lopetin kasvamisenkin jo parissa vuodessa. Kasvukäyrässäni kulkee tasainen viiva kaksitoistavuotiaasta yhdeksäntoistavuotiaaseen, puolen sentin ylä- ja alamäkineen.
Olisin antanut ruiskuttaa kasvuhormonia sisääni epäröimättä hetkeäkään ennen kuin oli liian myöhäistä.
Näin pieneen ei mahdu kuin yksi tunne kerrallaan, samalla tavalla kuin ei lapsiinkaan. Yhtenä hetkenä itkee ja raivoaa, toisena nauraa kuin päänsä menettänyt, kunhan vain joku löytää sen naurunappulan.
Nyt olen murheellinen, vaikka aurinko paistaa ja tuulenvire tuoksuu raikkaalle sateelle. Ulkona ei ole liian kuuma, eikä sisälläkään. Vaikka sain viettää kaksikymmentä minuuttia poikani kanssa. Vaikka pukeuduin sitä varten tukevasti, ettei sen tarvitsisi katsella ulospäin heijastuvaa sairauttani ja jäädä siihen kiinni.
Se istui sylissäni jäykkänä kuin heinäseiväs, eikä sen halaus tullut suoraan sydämestä. Se keräsi rohkeutta, tuutko pelaamaan mun kanssa joku päivä jalista?
ja minä halusin ravistella sitä. Se käänsi katseensa ja viilsi rintakehäni auki, enkä minä olisi halunnut kehottaa sitä katsomaan minua silmiin voidakseni vakuuttaa sille, ettei se saa jännittää seurassani, minä olen sinun iskä, minä olen sinua varten olemassa.
En tiedä onko pahempaa tunnetta kuin tulla lapsensa säälimäksi, pienen lapsensa, jonka ei pitäisi vielä osata sääliä mitään. Sitä ettei ole tarpeeksi läheinen, vaikka sama veri virtaisi suonissa.
Jos jo nyt on vaikea kysyä pienintäkin asiaa, entä sitten kun Pupu on kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... Uskon ettei se enää yletä ylittämään sitä kynnystä, jos en nyt saa tehtyä enemmän kuin on mahdollista resursseillani sen suhteen. Voita sen luottamusta ja ole sille isä. Ole kaikille isä, ennen kuin unohdun pois.
Ylety ylittämään sitä kynnystä, vaikka olisi kuinka pitkä tahansa. Eihän se nytkään ole minua kuin reilun päätä lyhyempi enää. Kohta minä istun sen sylissä, eikä toisinpäin. Enkä tiedä voiko se enää silloin nähdä minua isyydenarvoisena, onhan sillä muitakin, parempia, roolimalleja. Kaikeksi onneksi.

Meillä on huomenna huoltajuuskäsittely oikeudessa, jossa viisaammat päät päättää, onko nuoremmille lapsilleni hyväksi, että ylipäätään olen osa niiden elämää, vai tietääkö se vain huonoa. Hyvältä näyttää sen puolesta, että istun hullujenhuoneella, enkä voi edes osallistua koko käsittelyyn. Pilkka osuu omaan nilkkaan, minähän koko prosessin panin alulle vihoissani, halusin oikeuden säännöllisiin tapaamisiin lasteni kanssa, oikeuden puhua lasteni kanssa aina silloin kun on tarkoituskin. En halunnut olla mikään viikonloppu-(tai tässä tapauksessa pari viikkoa vuodessa)-isä, en halunnut olla samanlainen kuin oma isäni.
Ja nyt saatan menettää kaiken.

Takotsubo cardiomyopathy

Olen miettinyt pääni puhki tätä tietoisuuteni täyttänyttä hulluuden astetta.

Ja kyllä, minä vihaan edelleenkin sanaa "hullu" täydestä sydämestäni, ja kaikkia muitakin siihen assosioitavia sanoja.

Hoitajani neuvoo pyytämään Nymfolta anteeksi, että se on ensimmäinen aste paranemiseen, myöntää ongelmansa, kuten jo vanhakansa tiesi. Minä istun loukkaantuneena pöytätuulettimen kierrättämän ilman täyttämässä huoneessa katse käännettynä valkeaan paneeliseinään kiertäen kaulassani roikkuvan ortodoksiristin kultaisen ketjun etusormeni ympärille niin tiukasti, että sormenpää menee hetkessä valkeaksi ja alkaa sitten punoittaa uhkaavana. Miksi minun täytyisi pyytää anteeksi sitä millainen olen?
Ja entä jos tämä onkin kunnon kusetusta, jos se vain yrittää pelastaa oman nahkansa ja pestä kätensä tästä sopasta, laitetaan mielisairas vieläkin enemmän sekaisin, mitä väliä sillä enää on kuinka nurinkuriselta maailma sen silmissä näyttää.
Kerran en ehkä tule pärjäämään samassa tahdissa muiden kanssa koskaan. Aina täytyy tehdä myönnytyksiä; päästää luokalta vaikka hädintuskin osaa laskea mitä tekee 3 + 3. Ottaa töihin sans experience vaan että saa rutiinit kuntoon, koska kyseessä on turvatyö eikä ihan oikea työ, samaa turvapaikkaa sitä annetaan alkoholisteillekin samaan tapaan. Kiljoonia tunteja ilmaista tukiopetusta ja ilmaisia puhe-, fysio-, taide-, musiikki-, toiminta- ja terapiakäyntejä. Korotettua nuoren kuntoutustukea rahabonuksina tyhjällä tilillä kuin kannustuksena ilkkumassa tää on vammaisten ja sairaiden rahaa, minä olen ollut sairas ensimmäisestä erehtymästäni pakotetusta hengenvedosta alkaen. Korotettua lääkekorvausta. Ilmaista sitä ja tätä, paapomista paapomisen perään ihan vaan että päivä kerrallaan yrittäisi jaksaa.
Ei sillä, olen toki kiitollinen, ettei ole ihan omillaan tarvinnut pärjätä, johan minut olisi heitetty jokeen ettei tarvitsisi perikatoon upota koko perheen.
Kuitenkin tunnen olevani niin paljon velkaa kaikille. Ja tunnen oloni todella kurjaksi, kun en edes kykene veronmaksajaksi.
Tiedostan, että pääni on matkalla salaliittomyllyä kohti, mutta ehkä haluankin sen ajautuvan sinne. Entä sitten. Olen suhteellisen toivoton, enkä voi luottaa kehenkään, aamupalapuuronkin viskasin menemään vakuuttuneena siitä että kerran en itse nähnyt sen valmistusta, sekaan on ripoteltu vähintäänkin rotanmyrkkyä. Keikun rajalla, eikä kukaan voi arvata, kummalle puolelle putoan.
Enkä minä edes välitä kummin käy, ensimmäistä kertaa ikinä.
Myönnä siinä sitten olleesi väärässä, kun ei voi tietää olinko sittenkään.
Yöllä Jurvanen kömpi viereeni ja puristi karvattomat hiukan pulleat mutta treeninsä saaneet käsivartensa ympärilleni ja painoi nenänsä niskaani, eikä minua enää tärisyttänyt ja sain nukuttua vainoavien ajatusten jäättäessä uneni rauhaan.

Diagnoosina seinähullu

Yritän vielä vähän sulatella tätä asiaa, sen verran iso möntti on jämähtänyt kurkkuun, enkä ole matelijannotkea ja saa sitä valahtamaan ihan hetkessä alaspäin, tai edes pienenemään vapauttamalla happohyökkäyksen jo suutasolla sen kimppuun.
Viikonloppu kotona, minä asennoituneena jo valmiiksi pessimistisenä mitä sekin hyödyttää kun kuitenkin tekee mieli hypätä parvekkeelta alas (mikä ei meidän parvekkeelta olisi se fiksuin veto, kerran toisesta kerroksesta on kyse, eikä alapuolella edes siinnä asfalttimatto vaan pelkkää hiekkaa).
Kuitenkin lauantaina, ennen kuin edes ehdin herätä taas yhteen saatanan turhauttavaan ja kuumaan päivään, kelkka notkahti ympäri ja huomasin leukani viistävän pitkin sammalpeitteistä rinnettä. Joku tökkii silmiäni ja toinen pieni käsipari kopeloi persettäni peiton alla, wtf, menninkäisten hyökkäys?? oli luonnollisesti ensimmäinen ajatukseni koko - onneksi - sateen paiskomana aamuna. MINUN PIENET KAALIMAANKAKARAT! Koko sänky täynnä päriseviä ja piereskeleviä vauvannulikoita, vanhimmalla tippa linssissä ja kädet tärisevässä halaustarjonnassa, aina estoton tyttäreni etenee jo pyjamahousujeni sisäpuolelle kätöstensä kanssa kutikutikutikuti sen suusta pääsee ja huudahdan pienenlaisesta kivusta kun se päättääkin hypähtää sukukalleuksieni päälle sillä samalla innolla ja tarmolla, joka ei edes saunassa piiskaudu ulos siitä.
Romy kierii naamani ylitse ja näyttelee kansainvälisiä käsimerkkejä, korjaan sen sormien asennon sitä sen toivottavasti tarkoittamaan sanaan ja johan se inahtaa ärtymyksestä, eiks toi vai usko että osaan ihan itse, siinä ollaan, miä ite-iässä.
Että kyllä sitä tulee itkettyä, heti aamusta, hyvä etten hukuta merelläni sylissä meuhkaavaa brady bunchia. En uskalla avata silmiäni, koska pelkään että kaikki on vaan pääni kieroa vittuilua, ja että herään hetken päästä johonkin kolaukseen yksin omaan hikeeni ja tukahdutettuun huutoon hukkuneena. Mieluummin jään tänne, tähän paikkaan, elän tätä hetkeä uudelleen ja uudelleen kyllästymättä.
Vasta silloin kun Nymfon perse painautuu vierelleni ja kippaan selälleni lyöden pääni kiviseinään, uskallaudun raottamaan verhoa nykypäivään, siinä se irvistää pahoittelevasti, purskahdetaan hysteeriseen hekotukseen ja puren kieleeni. Kieräytän hikisen pääkoppani sen syliin hoivattavaksi, senkin tyhmä sen neandertalilainen suomi sorahtaa, se onkin lähes ainoa sen osaama lausahdus, sitä olen viljellyt huomaamattani suhteemme alusta alkaen senkin tyhmä, wha'd you d'that for?
Syödään pakastimesta jäätelöt pois, Leijona ehdottaa vievänsä meidät äitille, että päästään peuhaamaan uloskin, sateesta huolimatta, onhan ne vitun kumit keksitty kuten minulla on tapana asiasta ärähtää, muuten niitä sitten harvemmin oivallan käyttääkään.
Ehdin jo ajatella illan hämärtyessä, että ehkä tämä tästä, katsellaan koneen ruudulla tanssivaa elokuvaa Nymfon kanssa, poski poskessa, painan nenäni sen olkakuoppaan ja saan sen huulilta suudelman juurikasvuisen tukkani sekaan, miksi niiden täytyy jo huomenna lähteä, miksi minun täytyy jo huomenna palata osastolle neljän seinän sisään sekoittelemaan teelusikkaa hajamielisenä vellikipossani, puoli desiä kaurahiutaleita, puoli lusikallista margariinia.
Se levähtää silmilleni, mitä se nyt helvetti tekee, tunnustelee luitani kollegekankaan lävitse! Kavahdan kauemmas ja mökötän seinälle, älä mene ja pilaa koko iltaa. Koko päivää. Koko hyvää ja turvallista oloa.
Se käskee painostavasti riisumaan turvapeitteen yltäni, helvetti kuuma kesä meneillään ja yksi muhii hupparin sisällä yöt päivät, nukkuessa ja valveilla ollessa. Enkä halua, en en en, älä viitsi pilata tätä, kiltti let me be
mutta se sihisee etten edes tajua kuinka sairas olen, sen takia törmäilen sokeana seiniin, kun en uskalla katsoa, senkin tyhmä ja se repii peittoni päältäni ja minä vedän käsivarteni suojakseni, peitän kasvoni, en halua että se yhdistää ne edessään möllöttävään läskireitiseen möllykkään jonka ihon läpi kuultaa puhkovanterävät luupiikit, paljas ja ruma ja väärästä paikkaa kasaanpainunut.
Sitä itkettää kun se kysyy miksimiksimiksi, why'r'you such a fool? eikä se ymmärrä kun äänentaajuuteni rikkoo valonnopeuden ja vikisee ettei tee sitä tahallaan, että sinun vikasihan tämä on, miksi sinä menit tekemään vääryyttä! Sillä aikaa kun olin vuosi sitten keväällä lepositeissä sairaalassa sinä menit ja petit etkä edes suoraan jättänyt kun pystyin jo prosessoimaan tosiasioita, kunhan vaan jatkoit salamyhkäisenä välttelyä ja annoit epätietoisuuden velloa ajatukseni ihan pirtelöksi.

Miksi te aina teette näin minulle?

Miksei kukaan voi olla kanssani,
miksi en kelpaa
miksi en kelpaa saatana kenellekään kun vaan pelkäksi hetkeniloksi
ja sitten voikin vaihtaa parempaan kun kohdalle sattuu

Enkä halua uskoa sen vastausta, minähän lopetin koko jutun jo ennen koko selkkausta, sanoin että nyt alkaa jo riittää tämä, en minä jaksa katsella kuinka kituutat ja unohdat ja teet mitä ei pitäisi tehdä vain koska kaikki ei enää ole kotona. Että siitä vasta riemu repesi kun sanoin että nyt lähdet menemään, parempi kaikille että lopetetaan tämä tähän, et kyllä upota minua ja tätä perhettä mukanasi.
Pikajuna rullaa ylitseni ja paiskoo lukittuja portteja auki päästäni ja joudun kelaamaan puolitoista vuotta vanhoja tapahtumia päässäni lävitse, syy sille miksi viimeisen viikkoni ennen osastoa vietin isäni yläkerrassa lukittautuneena vanhaan makuuhuoneeseeni elämässä muka-elämää,
se vie pois aukottomasta tarinastani bad guy-statuksen päältään, ja minä olen umpihullupsykoottinen idiootti joka ei erota todellisuutta epätodesta ja omista päänsä kuiskauksista, itsesuojeluvaistomuuri pirstoutuu palasiksi
ja aamu on ankean kuuma ja makaan sykkyrässä peiton alla yhä hytkyen inhosta raivosta itkusta.
En halua keittiöön aamupalaa mutustavien rakkaitteni pariin, itken kuin pikkukakara inhoani pitkin lattioita, enhaluaenhaluaenhalua että ne näkee kuinka ruma ja sekaisin olen ollut jo niin kauan, mutta Nymfolle ei kelpaa ei, se on rauhallinen ja vannoo, että on parempi näyttää omat heikkoutensa, ei lapsillekaan tarvitse kaunistella turhaan kuvaa, kunhan nyt tulet etkä laita sitä inhottavaa pitkähihaista takaisin päällesi. Se käskee juomaan appelsiinimehun lasista, vaikka en minä mehua halua juoda, turhia kaloreita, turhan paljon sokeria, vaikka pelkän hedelmän sokeriketjut liemessä painavatkin. Pistän lusikallisen puuroa suuhuni enkä irrota katsettani sylistäni, vaikka Nathaniel tuijottaakin tuskaisesti suuntaani pöydän toiselta puolelta ja yrittää saada katsekontaktiin kanssaan, isi mikä on hätä?
Ei ole mikään mumisen kun en halua että se kasvaa liian nopeasti aikuiseksi, juuri kun se oli alkanut taantua takaisin omanikäisekseen päästessään hetkeksi huolipyörityksestä irti, minä olen sen pilannut, ei kolmevuotiaan pidä huolehtia vanhempiensa pipeistä.
Leijona huutaa idiootiksi ja repii alas kaiteelta, tupakka putoaa alas maahan ja rojahdan kasaan, olisin mennyt perässä, yritinkö mennä, mun pitää mennä jo takaisin osastolle munpitäämennä äkkiä nyt! huudan enkä hetkeen ymmärrä miksi, olin jo hyppäämässä pois ollessani muissa maailmoissa, en ymmärrä mitä pääni tuottaa ja millä se myrkyttää todellisuudentajuni.


Osaston oven paukahtaessa kiinni huojennus kuohahtaa lävitseni ja olen kotona. Seinähullujen lepopaikassa, hengittämässä rätisevän ilmastoinnin paakkuunnuttamaa ilmaa ahtaisiin ja viallisiin keuhkoihini. Totuttelemassa ajatukseen, että tämä on kaikki ihan aiheellista, etten olekaan niin kunnossa ja selväpäinen kuin olen aina kaikesta sairaalassa ramppaamisesta huolimatta ajatellut.
Että vain minä voin selvittää miksi niin aina käy
miksi jään kaikkien poisviskaamaksi, vai jäänkö oikeasti sittenkään.

Rachell, Rachell, why're you still hiding?

Hykerrys lennähtää lävitseni ja paiskoo sisäelimiäni ympäriinsä. En jaksa pysähtyä, vaikka olen niin uupunut, että elimistöni vetelee viimeisiään. Pääni ei anna nukkua, annan lääkeaineiden liuota vatsakalvoiltani ja pingahtaa verenkiertoni lävitse ruokkimaan aivojani kemikaaleilla. Istun hymyillen tyytyväisenä ikkunalaudalla ja sivelen kaltereita alahuuli värähdellen.
Kohta minä hyppään, kohta minä hyppään -rallatus syö muut ajatukseni ja hukuttaa silmäni yöhämärään. Sanaleikkejä, nauran ääneen, mitä tyhmiä sanoja sitä onkaan olemassa.

Taideterapiassa väritän paperiin puun,
tämä on elämänpuu
Onko se kanto?
Välillä täytyy katkoa siivet pois, että jaksaa kasvaa.

Istun Jurvasen vierellä ruokalassa, se syö jauhenlihakeittoa, minulla on mukillinen haaleaa velliä, puoli desiä kaurahiutaleita, itse mittasin. Se kuljettaa lusikallisen persikkarahkaa huulilleni ja tuijottaa pöydän pintaan jäänyttä mehurinkulaa. Annan sokeroidun hedelmäyllätyksen levitä makuhermoilleni, ja ne huutavat hukkuessaan ei tällaista!



Saan istua taukotilassakin sen vieressä, kylki kyljessä, kuuntelen sen raskaita hengitysääniä ja haistelen jokseenkin tuttua huuhteluaineen katkua. Kerron sille, ettei minun vaatteita voida pestä huuhteluaineen kanssa kun saan niin pahan kosketusihottuman, että raavin itseni kirjaimellisesti vereslihalle.
Se kuuntelee, vaikka tykkääkin enemmän olla hiljakseen, laskea leukansa päälaelleni ja ihan vaan olla rauhassa.
Luen sen sielua kuin avointa kirjaa, sairaanhoitaja pelästyy luullessaan, että olen päässyt käsiksi sen tiedostoihin jollakin ilveellä, eikä se ymmärrä, että kaikki se hätä paistaa silmistä. Se ettei ole saanut niin paljon kuin olisi tarvinnut.
En arvuuttele, tulkitsen.

Minusta tuntuu, että olen nyt kotona. Ehkä vain vähän aikaa, mutta tältä sen pitääkin tuntua, olin jo melkein unohtanut, minkälaista on olla tyytyväinen ja hyvällä tavalla jännittynyt. Hieman onnellinen höppänä.

Jurvanen

En saanut viimeyönä oikein nukuttua, makasin väsyneenä yön läpeensä oikealla kyljelläni, jota noustessa kivisti ja kivistää vieläkin, hartialihas on inhottavan tulehtunut eikä kestä kosketusta.
Sain eilen uuden huonekaverin, jos tällaisessa paikassa nyt uskaltaa yhtään ketään yhtään minkäänlaiseksi kaveriksi nimitellä. Huutava pappa sai sydänkohtauksen ja nukkui rauhallisin mielin pois. Ehkä sen on nyt parempi olla, parempi kuin täällä huumattuna ja peloissaan, osaamatta kommunikoida enää.
Uusi poika, poika nimenomaan, on siinä 25 ikävuoden kieppeillä karkeasti arvioituna. Se istuu ikkunan edessä ja tuijottelee rupisia kynsinauhojaan, ei katso silmiin, ei vastaa puhutteluun, näyttää vain alistuneelta ja siirtyy ruokasaliin työntelemään perunaa ympäri lautasta.
Se vilkuilee ympärilleen kun luulee ettei kukaan huomaa, ei kai kukaan huomakaan, ei ainakaan hoitajat, mutta minä huomaan, tuijotan sen takaraivoa intensiivisesti ja yritän pakottaa sen kääntymään poltteesta ympäri. Katso nyt tänne, näytä mitä noiden värittömien ripsien takana elää. Minua kiinnostaa tietää, olenko analysoinut tarpeeksi tarkasti sen, vai uupuuko diagnoosistani tärkeitä tiedonmuruja. Jotakin elintärkeää, jota auktoriteettikaan ei saa koskaan tietää, koska eivät ne oikeastikaan ikinä tiedä koko totuutta, toppuuttelevat vain päälimmäiset mudat kuopattomiksi. Yhteiskuntakelpoisiksi kelvottomista.
Se mutisee omiaan ja tuijottelee, lääkkeitä ei vielä ole saatu kohdilleen, mutta se sopii minulle. Kaksi vetäytynyttä ja muualla vierailevaa, siirryn istumaan sen vierelle ja katselen ahnaasti, sillä on siniharmaat silmät, keltainen rinkula on puristunut iiriksen ympärille, eikai nyt sentään niin vahva fyysinen sairaus, toivottavasti se on huomattu. Haluaisin koskettaa, mutta en uskalla, en minäkään halua, että kukaan tulee ravistelemaan hereille, olo on silloin hapero ja irtonainen eikä ole liitoksissa ruumiiseen.
Kun se pysähtyy, se kysyy olenko täällä anoreksian takia.
Sanon olisipa se niin yksiselitteistä.
Jätän sen hetkeksi omiin oloihinsa, olemaan ja möllöttämään paikoilleen, haluaisin samaan paikkaan, sen kanssa samaan paikkaan, yksin toisella puolella käyminen on ikävää.
Sen nimi on Jurvanen ja sen yöpöydällä on musta muovikampa, vaikka sen tukka onkin höylätty pois, eikä sen naamassa kasva kuin muutama haituva.
Kun kerron siitä Leijonalle, joka tulee lauantain jälkeen vielä kerran käymään ja pelaamaan kanssani Kimbleä, Leijona näyttää loukkaantuneelta ja käskee miettimään tulisinko viikonloppuna käymään kotona, voisin pakata osastolle mukaan muutakin vaatetta kuin kaksi t-paitaa, kirkkaanpunaisen hupparin ja mälliset kollegehousut, jotka olen aikoinaan saanut puhtaina ja lähes käyttämättöminä pikkuveljeni jäämistöstä.
Olen rauhaton kun en osaa vastata Leijonalle mitään, en halua mennä, mutta haluan. Mutta siitä ei seuraa mitään hyvää, kohta huomaan taas olevani samassa ansassa, josta minut iskettiin pihalle.
Se ehdottaa että voitaisiin viettää vuosipäiväämme
ai mitä vuosipäivää
no vuosipäivää
en tiedä haluanko juhlistaa ensimmäistä kertaa kun otin sulta suihin.
Nyt täällä alkaa olla mielenkiintoista. Ja minä en jaksa pysyä aloillani, itken ja nauran ja hengästyn ja sydän on pamppailla ulos rinnasta, pam pam pampamapampamapammmpaapapam se tykyttää ja jättää lyöntejä välistä, välillä lepattaa turhan kovaa ja mietin ilmoittamista rytmihäiriöistäni. Mutta en jaksa istua alas EKG:tä varten, en verenpaineen mittausta, en mitään. Pääni on kuoriutua ulos kallosta, se rakoilee jo otsasta enkä jaksa välittää, jään vakoilemaan ja hengitykseni on liian tiivistä ja vinkuu ja rohisee ja minä haluan tupakkaa silti.

Kuuluu vähän hassua

Leijona kävi eilen. Aloitetaan sillä. Helpolla toteamuksella.
En vaan muista koko käyntiä, puoliltapäivin se ilmoitti tulevansa, minulla meni maidot väärään kurkkuun ja heittelin kurkkumössöni pitkin seiniä. Taisin sitten muuttaa mieleni ja esitellä sen lapselleen, sanoa, etten nyt juuri jaksa enempää vauvoja hankkia, kun tämäkin itkee ihan liikaa. Märkii ja vuotaa koko käsi.
Aamulla oli oikein paska olo, levoton, halusin tietää, mitä oli sanottu ja tehty, suoraansanottuna vitutti oma pääni ja sen tekemät kepposet. Se, etten saa sitä pysymään kasassa.
Enää en haluakaan tietää, mitä se nyt hyödyttäisi, the riippakivi.

Lääkärillä keskusteltiin puheterapiasta, että se voisi olla taas ajankohtaista. Syömisenkin kannalta. Että ilmaisisin vähän selkokielisemmin asiani, enkä änkyttäisi, sopertaisi, kompastelisi, unohtelisi sanoja, käyttäisi jatkuvasti engfinskaa/finglishiä erityisesti lauserakenteita muodostaessani puheessa... ja niin edelleen ja niin edelleen.
Toimintaterapiaa, taideterapiaa. Että anna nyt jooko kirjoittaa se saatanan vammaislausunto, mitä se sinua hetkauttaa mitä lapussa lukee ja mistä sitä rahaa virtaa sisään.
Äitini on lopettanut kaikkien puheet vammaisasioista kohdallani heti, sen lapsi ei ole vammainen. Ei vaikka aivot olisi pullamössöä, vaikka olisikin syntynyt 26 raskausviikolla ja elänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta lastenosaston turvassa. Ei vaikka oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana, syömään kiinteää kaksi- ja puolivuotiaana, puhumaan reilu kolmevuotiaana ja silloinkin vain osasi mongertaa omaa kieltään ja sanoa "kyllä" ja "kiitos",
tai vaikka aivoissa on ollut vuotoa vastasyntyneenä, viisi-, yksitoista-, seitsemäntoista- ja kahdeksantoistavuotiaana. Vaikka neurologi on kirjoittanut toistuvasti diagnoosikohtaan "lievä cp-vamma" schizophrenian alapuolelle - aikaisemmissa teksteissä tosin vakavan mielisairauden tilalla on ADHD ja painajaiset - mihin sillä sitten viitataankaan.
Enkä minä halua olla separi, separeita kiusataan. Ehkä minua sen takia onkin aina kiusattu. Että kaikki muut ensimmäisestä luokasta alkaen on huomanneet kuinka vammainen olen ja käyttäneet hienotunteisesti tekosyynä sitä että olin kaikkia myös reilusti lyhyempi, enkä ylettänyt ylläni heiluteltavaan koulureppuuni vaan hypin ja itkin tyhmänä koulun pihalla sen perässä toivoen että joku opettaja puuttuisi asiaan. Mutta näin ei koskaan käynyt.
Sen takia saatan pelätä syksyä suhteellisen paljon, syksyä ja uutta koulua, yhdestäkään käymästäni koulusta ei ole jäänyt hyvä maku suuhun.


Juttelen tällä hetkellä Leijonan kanssa messengerissä. Tai en minä sille juttele, mutta luen kaikki sen viestit anteeksipyynnöistä kertomuksiin mitä kaikkea Aivikseni on tuhonnut poissaollessani: rakas kanini on paskantanut Leijonan lompakolle ja repinyt joitakin sen työpapereita silpuksi ja kantanut sitten pesäänsä panttivangiksi, kuten sillä on tapana närkästyessään tehdä.
En tiedä.
MINÄ haluaisin vain painaa ignore-nappia, kieltää sitä ikinä tulemasta lähellekään minua enää, antaa unohtaa. Erityisen vaikeaa tämä on myös siksi että Leijona on enoni paras ystävä ja siis vasta syntyneen vauvaserkkuni sylikummi. Eli kaikki sukujuhlat olisi pelkkää katkeruutta täynnä. Kumpi saa mennä ja mihin aikaan.
Toinen puoli haluaa unohtaa kaiken tapahtuneen ja luikkia häntä koipien välissä takaisin. Olen rakastunut jo elämäni aikana kolmeen ihmiseen, jokainen heistä on pettänyt minua. Pettänyt ja jättänyt. Ja nyt yksi ei haluaisikaan jättää vaan pyyhkiä tekemänsä virheen historiasta ja kirjoittaa meille paremman tarinanlopun. Jos jokainen kuitenkin kyllästyy minuun aika nopeastikin, miksi pitäisi alkaa tavoittelemaan kuuta taivaalta. Antaa toisen vaan paneskella ympäriinsä niin paljon kun huvittaa ja sulkea silmänsä siltä. Elää rikkaan vaimon arkea. Olla kuten iskäni, joka joka kerta palaa äitini rinnalle kaikesta huolimatta.
Ne meni alle kaksikymppisinä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Sitten äiti petti ja sai minut, mutta iskä kuitenkin jäi. Ja minäkin sain olla sen lapsena, mistä olen oikein kiitollinen.
Kunnes äiti petti uudestaan ja tällä kertaa jätti ja sai kaksi lasta inhottavan paskiaisen kanssa, joka hakkasi minut sairaalaan monta kertaa sen vuoden aikana, jonka ehdin sen katon alla asumaan ennen huostaanottoa.
Ja sitten äiti pettikin sitä vaihteenvuoksi iskän kanssa ja nyt ne on menossa syksyllä uudestaan naimisiin.
Ihailen äitiäni hyvin paljon, sitä kuinka vahva ihminen se on (vaikka se onkin paskiainen pettäjä), eikä näytä epävarmuutta pisaraakaan. Koska se tietää olevansa kaunis ja nuorekas ja kympinoppilas lukematta ainoaankaan kokeeseen, ja vielä sairaanhoitaja, se toisiksi seksikkäin mistä miehet fantasioivat. Ottaa kaiken minkä haluaa.
Harmi että minä olen vain yksi ruttuinen harmaa tossu, jota voi talloa ja potkia ympäriinsä. Nykyään. Ennen olin täysin äitini peilikuva (sitä "kympinoppilas"-kohtaa lukuunottamatta). Tai yhdessä vaiheessa. Tossukka olin lapsenakin, kymmenvuotiaana alkaneeseen pubertiteettiin asti. En enää vain jaksa välittää mistään, heitelkööt ympäriinsä. Jos tietäisin, mitä elämältäni haluan, voisi alkaa jopa optimistiksi.

Sain tänään luvan käydä ostamassa aulasta tupakkaa. Ennen sitä halusin tarkistaa automaatilla, että tililleni on tupsahtanut palkka, mutta automaatti oli rikki. Ei siinä vielä mitään, mutta kahviossa ei toiminut tänään Visa Electron. Onneksi olkoon EU, olet ihana näine maksujärjestelmien yhdistämisenisi, missään ei voi maksaa ja sitten ei edes rahojaan saa pihalle.
Minä siitä pihalle lensin, heitin kuperkeikkaa päälläni ja vartija raahasi hoitajan kanssa takaisin osastolle lepäämään. Olenko valmis palaamaan ulkomaailmaan? Ehkä voin jäädä tänne iäksi.
Laitostoudun päivissä.

Minä todellakin pahoittelen tekstieni laatua, en saa pysyttyä kärryillä ja unohtelen mitä olen tekemässä. Yritän ensi kerralla paremmin.

"Oletko koskaan toivonut olevasi nainen?"

Hoitaja pommitti kysymyksellä aamupäivästä, enkä tiennyt mitä vastata. Siksi vastasin "kyllä kai". Joinakin heikkoina hetkinä. Kun tunnen emaskuliinisuuteni ryöppyävän ylitse ja hukuttavan kaikki ympärilläni.
Silloin tunnen olevani estrogeenikupla kun viilaan ja lakkaan röpelöisiä pojankynsiäni. Kun värjään ja leikkaan hiukseni kylpyhuoneen peilin edessä. Kun tuijotan kasvojani samaisesta peilistä, tutkiskelen, puristelen, levitän rasvaa ettei iho tippuisi päältäni. Kun saan raivokohtauksen leukaan ilmestyneelle stressipaiseelle ja kaivan sen tyhjäksi, painelen jääpakkauksella, että turvotus, punotus ja verenvuoto lakkaisi, peitän sitten pakkelilla ja sipaisen summamutikassa ruskeaa väriä kulmakarvoihini sen jälkeen kun olen nyppinyt ja harjannut ne muotoonsa.
Kun valitsen vaatteita tunnista toiseen, eikä mikään sovi päälle. Kun ahdistun siitä, että sukkani eivät sovi asukokonaisuuteen. Kun kopsuttelen katuja pitkin korollisissa kengissä saadakseni hieman ylväyttä, ryhtiä ja pituutta hiirenharmaaseen varteeni.
Kun olen kiinnostunut maskeerauksesta ja voin keskustella tuntikausia naisten kanssa eri huulipuna- ja meikkivoidemerkeistä, vartaloemulsioiden tuoksuista ja parhaista hiustenhoitotuotteista, joihin kenelläkään ei ole varaa.
Kun en voi syödä puuroa kuin aamuisin, etten assosioisi sitä oksentamiseen ja pilaisi päivän ainoaa ateriaa, josta nautin, itseltäni. Kun ostan kaapit täyteen Nutrilettiä ja haaveilen "että sitten joku päivä pidän kunnon paastopäivän". Kun syön suklaata suruuni ja ilooni ja kaikkiin mielentiloihini ja poden siitä huonoa omatuntoa. Kun en uskalla ostaa kaupasta sipsiä ja karkkia tai juustoa ja leipää, etten vain söisi niitä yksikseni.
Kun puristelen ja itken läskejäni enkä käy suihkussa ennen kuin on pakko, ettei tarvitse kohdata todellisuutta. Kun sairastan naisten dominoivaa syömishäiriötä.
Kun en yletä ylähyllylle ja joudun pyytämään seitsemän vuotta nuorempaa pikkuveljeäni laittamaan muropaketin paikalleen puolestani. Kun en jaksa nostaa kirjapinoa lattialta kerrallaan, vaan joudun kiikuttamaan pari kappaletta kerrallaan paikalleen.
Kun suuttuessani tai loukkaantuessani alan mököttää ja oikutella, kun muistan vihani liian kauan, enkä anna anteeksi, ennen kuin saan vastineeksi ruusupuskan tai timanttikaulakorun. Kun tunnen missä vain ihmissuhteessa itseni kaltoinkohdelluksi joka toinen sekunti ihan vain siksi, että parin vuoden takaista loukkausta ei ole vieläkään tajuttu pyytää anteeksi.
Kun muistan kaikkien merkkipäivät.
Kun kuuntelen muiden huolia, neuvon, rohkaisen ja selitän, miksi kukakin käyttäytyy kuten käyttäytyy, analysoin ja saan toiset vakuuttuneeksi siitä, että näin juuri on toimittava.
Kun katselen miehiä ja annan niiden tarjota paukkuja ja viedä minut kotiin, vaikken ole edes ikinä nauttinut miessuhteistani, kun teen sitä vain, että joku pitäisi minua sylissään ja silittelisi niskavillojani, vaikka saankin siitä kylmiäväreitä. Enkä tuntisi itseäni ihan niin huonoksi miessukupuolen edustajaksi, kun tuntisin, jos pyytäisin naista kietomaan kätensä ympärilleni ja suojelemaan kaikelta.
Kun en nolostu kuukautiskertomuksista, vaan samaistun tilaan ja syön äitini kanssa juustokakkua ja katson Hugh Grant -elokuvia käpertyneenä sohvannurkkaan. Kun on lupa syödä kerran sattuukin niin kovasti.
Kun poden kroonista vauvakuumetta joka hetki elämässäni. Kun olen niin sekaisin, että kuvittelen vasemman käteni olevan lapseni, joka tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, vähän maitoa ja paljon halauksia.
Kun en edes tule ajatelleeksi hyvännäköistä naista hyvännäköisenä, eikä ajatus runkkaamisesta pälkähdä päähäni kirveelläkään.

Sitä voisin jatkaa loputtomiin. Ajatuskehää. Kun en tunne itseäni mieheksi ollenkaan. Kun olen maailman paskin isähahmo lapsilleni, jotka kaikki ovat ihmeitä. Kun metri 53 senttinen - olen mennyt kasaan sentin, mikä ei ole todellakaan suotavaa - ruhoni on pelkkää luuta ja nahkaa, eikä lihaksista ole tietoakaan. Kun katselen kivannäköisiä naisia, joille en varmasti kelpaisi - ei kukaan nainen halua itseään pienempää ja ongelmaisempaa ja heikompaa miestä rinnalleen, ei semmoista neitiä. Ehkä vähäksi aikaa, ihan vaan kun äidinvaistot huutaa jättämästä raukkaparkaa ojaan nyhjöttämään. Johan se on tullut todistetuksi.
Senkin itsesäälintäyteinen paska.

Olin tänään keittiöllä, en uskaltanut käteni takia tiskata, tein salaattia, mikä ei ollut maailman helpointa hommaa niskaan hengittävän vartijani takia, ei sitä hullulle veistä jätetä käteen katsomatta perään silmä kovana.
Kävin lasketuttamassa arpeni ja ottamassa pika-CRP:n, vieläkin se on runsain mitoin koholla, ties vaikka käsivarsi joutuu kuolioon ja tipahtaa pois, pääsisi siitäkin ja sen tulehtuneisuudesta.
Minua hävettää, koska olen ajatuksissani kysynyt vanhemmiltani liian monta kertaa, onko Leijona tulossa katsomaan minua. En minä halua nähdä sitä enää koskaan. Enhän?
Se olisi liian helppoa. Antaa vain anteeksi ja palata huolettomaan arkeen. Ei joutuisi ahdistumaan siitä, että jos täältä joskus uskallan lähteä, joudun aloittamaan kaiken alusta yksin, enkä todennäköisesti tule enää koskaan tuntemaan oloani turvalliseksi kenenkään kanssa.
Ihan kuin se edes ottaisi minut takaisin.
En halua pallotella tällä ajatuksella, miksi se edes putkahtaa liian tasaisin väliajoin päähäni... Eikö vain voisi eliminoida tunteensa ja pahanolonsa, enkö vain voisi saada kaiken turruttavaa lääkettä hieman suurempaa annosta vielä.

En minä ole toivonut olevani nainen, minä olen toivonut olevani mies.

Ps. Haluan vain sen sanoa usein esiin putkahtaneeseen "en halua myöntää olevani vammainen"-angstiin: minä en halua olla jotenkin erilainen kuin muut ihan vain siksi että pääni käyttäytyy kuten käyttäytyy. Koska "hei minulla on traumoja!". En halua turvautua liian helppoihin tekosyihin olla tekemättä mitään. En tuntisi oloani mukavaksi asuessani valtion kustantamassa asunnossa, en syödessäni valtion kustantamia ruokia, en käydessä kunnan takaamassa turvatyöpaikassa 20 tuntia viikossa, ihan vain että olisi jotain tekemistä ja että saisin pari penninhyrrylää taskunpohjalleni. Minä haluan ansaita samalla tavalla kuin muut, olla yhdenvertainen ja ihan tavallinen poika, OIKEA POIKA, ihan niin kuin Pinocciokin.
Siitä vielä Without linelle, se on minulle paljon hyväksyttävämpää että saa ruoka-allergian takia tukea, onhan erikoisruuat paljon kalliimpia ja joka paikkaan täytyy varautua omin eväin ja vaikka koulussakin olla tarkkana siitä mitä suuhunsa pistää. Se poikkeaa normista, mutta kukaan ei ajattele, että olisit jotenkin erilainen vain koska et pullamössöpatonkia naamaasi voikaan vetää. Kun sitten taas jos nauha menee poikki kesken lauseen ja huomaat repiväsi kanssakeskustelijasi tukkaa raivoissasi asiasta, jota et edes muista... sellaisen sairauden valitettavasti huomaavat muutkin muustakin asiasta kuin siitä että ramppaisi paskalla viiden minuutin välein.
En oikein pääse tästä eteenpäin tai edes uskalla tarkentaa.

Ruma päivä

Olen avannut tämän päivittääkseni jo neljä kertaa tänään aikaisemmin, viides ehkä toden sanoo. Ainakin nyt olen jo pidemmällä kuin aikaisemmilla kerroilla, jolloin tabulaattori vilkahteli yksinäisenä ruudulla.
Minulla on ollut ruma päivä. Olen turvoksissa kuin synti, nyrpeä ja väsyneennäköinen, onneksi ei ihmistenilmoille tarvitse itseään saatella. Hyvät puolensa osaston turvassakin köllöttelyssä.
Sain koneeni, saan istua illat pitkät perseelläni ja selata e-bayn tarjontaa potien huonoa omatuntoa jo pelkästään katselusta. En minä tarvitse mitään. Ei minulla ole rahaa. En minä tule tältä kesältä saamaan enää yhtäkään tilinauhaa, minä en kykene enää työelämään.
Helpotus sinänsä, mutta vetää mielen matalaksi. Olen suhteellisen velvollisuudentuntoinen ihminen, enkä koskaan ole nauttinut muiden kustannuksella elämisestä. Pappa betalar ei ole suustani useinkaan lennähtävä lausahdus, vaikka tällä hetkellä siltä ei voikaan välttyä. Isi maksaa paapomisestani. Minä kulutan valtion ja kunnan rahoja rypemällä itsesäälissä turvonneine raajoineni ja possunaamoineni, oma äitikään ei tunnistaisi, jos nyt näkisi, kerran en minä itsekään. Edes tällä hetkellä kun kuvittelen olevani orientoitunut aikaan ja paikkaan suhteellisen selväpäisesti.
Kymmeneltä on nukkumaanmenoaika, silloin on käytävä nappaamassa viimeinen Leponex naamaansa ja kaivauduttava peitevuoren alle kuuntelemaan kuorsaavaa huonekaveripappaa, joka huutaa unissaan useammin kuin minä. Tai ainakin luulen niin. En ole herännyt vielä kertaakaan täällä olon aikana itkunpurkaukseeni tai säikähdyksestä. Itseasiassa, olen voinut suhteellisen hyvin.
Aamulla käyn punnituksessa, sen jälkeen istun puoli tuntia ruokalassa juoden teetä. Käyn letkuruokinnassa. Makaan vatsa ja kasvot kipeinä odottaen aamulääkkeiden sisäänpotkimista. Istun tupakalla ja odotutan hermostunutta hoitajaa, joka ei itse polta. Sekoitan pakkani ja pelaan uuden erän pasianssia. Ja toisen. Ehkä kolmannenkin, ennen kuin verikokeet täytyy tarkistaa.
Lounaan jälkeen pääsen ulos, en keskustele kenenkään kanssa, se saisi minut tuntemaan oloni sairaaksi.
Mökötän kun lääkäri ehdottaa vammaistuen hakemista, saisin tukiasunnonkin. En minä ole vammainen, en edelleenkään. Tai ainakaan en halua olla.
Välillä tekee niin kovasti mieli luovuttaa, mutta sitten tajuan, kuinka naurettavan ylihelppo ratkaisu se olisi. Olenhan minä päässyt jo tähän asti..? Jos minä kestäisin vielä yhden kolhun, sittenkin? Ei minun elämäni varmasti sieltä paskimmasta päästä voi olla?
Media antaa skitsofreniasta ärsyttävän vääränlaisen kuvan. Jättää huomioimatta ne yksilöt, jotka kykenevät elämään kuten muutkin. Paisuttelevat sairautta, kurovat rotkoa terveiden ja ei-terveiden välillä yhä suuremmaksi. Paskanmarjat, sanon minä. Olen käynyt peruskoulun, päässyt suhteellisen fiiniin musiikkiopistoon (tipauttaen itseni sieltä masennuksen takia), maksanut kaikki laskuni ajallaan tai enintään kolmen päivän viiveellä rahatilanteesta riippuen, en ole sortunut yhteenkään pikavippiin.
Sosiaalisiin tilanteisiin en ole koskaan sopeutunut, ja henkilökohtaisen hygienian tajuni on suhteellisen huono. Roskien viemistä ja yleissiivousta vihaan, enkä käy suihkussakaan kuin pari kertaa viikossa liian jaksamattomana. Tietääkseni en kuitenkaan haise erityisen pahalle, sillä on hyvä lohduttautua. Enhän minä edes hikoile.
Joko juon, syön tai liidän ravinnotta. Olen koukussa hallinnan ja hallitsemattomuuden tunteisiin. Tunteeni heittelevät täysin laidasta laitaan: joko vihaan jotakuta siitä syystä, että minulle on tehty väärin, tai sitten jos saan yhdenkin mukavanpuoleisen sanan, tämä ihminenhän on fantastinen! On vain ääripäitä, en koskaan löydä kultaiselle keskitielle.
En pysty upottamaan itseäni fiktiokirjallisuuteen, en ole saanut itse luettua yhtä ainoata opusta lävitse. Hukkaan itseni puoliväliin, saan paniikin ja yritän räpiköidä takaisin. Tv:tä en juurikaan katsele, sekin ahdistaa. Silloin tällöin pari piirrettyä vilahtaa silmieni ohitse, samoin muutama tositv-ohjelma aivan vahingossa. Elokuvissa käymisestä en erityisemmin nauti, enkä voisi kuvitellakaan pistäväni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun istumaan ventovieraiden keskellä pimeässä salissa yksinäisenä imemässä tarinaa verkkokalvoilleni.

Arki on minulle tarpeeksi pelottava.

Hypomania kuplii vatsassa, vaikka niidenkin pitäisi pysyä poissa. Neuroleptit aiheuttavat lähes poikkeuksetta enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka klotsapiini kohdallani toimiikin hiukan jouhevammin. Vaikka kaikki haittavaikutukset superharvinaisista yleisiin iskevätkin kuin piikki lihaan, olen vaikea seurattava sydäntulehduksen vastikään sairastaneena.

Nyt minä en enää jaksa keskittyä. En ole hetkeen jaksanut, menen nukkumaan ja piirtelemään viivoja paperipäiväkirjaani, jonka hoitaja vaatii nähtäväksi.
Minä en sitä halua lukea, olen saanut kirjoitettua romaanin niinä hetkinä, kun en ole itsenäni ollut läsnä. En halua tuntea sen kaiken tuhoavan ajatuksia.

Minua väsyttää niin kamalasti

Iskä saanks miä suolakurkkuja?
Tietenkin ja se hymyilee. Mutta se tuokin kaupasta makukurkkuja, 55 kcal/100 g, ei suolakurkkuja, 15 kcal/100g. Suutun ja sitten en muistakaan taas hetkeä, löydän itseni serkkujeni kesämökin saunan portailta hupparin naru suussani, ja käsivarsia pakottaa, äiti ei enää jaksa, teet tän tahallas.
Tahallani en tiedä, missä käyn useasti päivässä, jossakin poissa, pelkään TV:tä ja katselen meren rauhoittavaa keinuntaa, mutta en varmasti onnistuisi hukkumaan sinnekään, levän ja kaislojen sekaan.

Vasen kuorittu käsivarteni haisee maidolle, pienempi serkkupojista paljastaa minun ruokkineen taas vauvaani, kunnes äiti sai hepulin, heitti muovisen haarukan kukkapenkkiin ja ravisteli minut huutavaksi.

Minä olen tyhmä lapsi, en edes tiedä kuka olen. Miksi teen mitäkin, mitä edes olen tehnyt milloinkin.

Perjantaina tulin kotiin, sitten mentiin päivystykseen, siitä karkasin, heräsin lepositeistä katetroituna ja turtana. Revin ja sattui, varsinkin letkujen irrottaminen, vaikkei sitä heti tajunnutkaan. Ennen kuin veri purskahtaa ulos ja värjää vaalean sairaalamekon punaisellaan. Hakkaan päätäni vessan peiliin ja huudan miksi minä heräsin poikana?
Pääni kuvataan ja on maanantaiaamu ja humiseva MRI saa oksentamaan, enkä pysty kääntämään sidottua päätäni vaan katselen tukehtuen viimeisiä mustia aukkoja mielessäni. Syytän ja katoan taas turvaan, kunnes keskiviikko valkenee ja äitini mies kysyy, haluanko tulla kotiin. Ja sen kasvot on niin lähellä että olen säikähdyksissäni motata sitä leukaan. Iskälle sanon kyllä, kyllä minä haluan, äiti väittää vastaan, se ei halua sotkeutua tähän, kunhan lopettaisivat osastolla paapomiseni, ei enää nokkamukeja ja sylissä pitämistä kun itkettää, jos katoan päähäni, antakaa kadota vaan, älkää tuhlatko aikaa kirjojen ääneen lukemiseen, onhan täällä tärkeämpiäkin potilaita hoidettavana, sellaisia joilla on mahdollisuus tulla yksin toimeen. Iskää se kieltää säälimästä.

On hyviä ja huonoja hetkiä, enimmäkseen huonoja, sellaisia, kun en olekaan täällä ja hätkähdän transsistani joutuen hukkaan. Unissakävelijää ei saisi koskaan herättää, vaarana on joutua syvempään psykoosiin. Sitähän se koko touhu on, lievää psykoottista oirehdintaa hädän keskellä. Eromyrskynsilmässä asuva lapsi tai alkoholisti joutuu sen valtaan, kun ei pääse alintajustaan yli.
Minun on niin nälkä, että syön ne kurkut kuitenkin, viikkoon en ole pistänyt vapaaehtoisesti suuhuni muuta kuin desin maitoa päivässä, huomenna laitetaan nenämahaletku takaisin, alle kolmekymmentä ei kelpaa kenellekään, ja minä niin kovasti haluaisin kelvata ja olla sopiva ja normaali ja sellainen josta toisetkin tykkää, eikä tarvitsisi kulkeutua psykoositornadona paikasta toiseen, kadota pois.

Syömishäiriö ei tule ihan kenelle vain, se ei ole pelkästään ulkoisten tekijöiden laukaisema, vaan tarvitsee kehittyäkseen perusteellisen vyyhdin, jonka selvittäminen vie oman aikansa ja energiansa.

Minä en tiedä kuka minä olen. Nyt minua pelottaa, koska uusi kohtaus taas polkaisee käyntiin ja vie mukanaan. Ja kuinka pitkäksi aikaa.
Enkä haluaisi enää takaisin sairaalaan, siellä tulee vain kipeämmäksi.
Mutta tiedän, ettei iskä jaksa enää pitkään, eikä äiti halua katsella sairasta.

Piikki lihassa

Kaikki sanani kuulostavat impulsiiviselta vuodatukselta. Vahingoilta.
Kuitenkin suunnittelen, harkitsen, punnitsen, mitä suustani päästän. Niin tarkasti, että ne varmasti kuulostaisivat vahinkolaukauksilta. Niin, että toinen osapuoli voi kuitata päässään kaiken sillä että "suutuspäissään/ajattelemattomuuksissaan sanoi". Kuitenkin näillä sanoilla on kiero tapa jäädä muiden päähän paisumaan itsekseen. Saada epäilemään itseään. Koska olen tarkkaan harkinnut niistä jokaisen painotuksineen kaikkineen. Mitä sanaa erityisesti korostan hienoisesti niin, ettei tottumaton korva sitä huomaa.
Mutta jää ansaan.
Voisi sanoa, että olen julma. Armoton. Taktinen.
Niin olenkin. Ettei minulta itseltäni jäisi mikään välistä.
Annan itsestäni tyhmemmän kuvan, kuin välttämättä olen. Se tyhmä poika. Se idiootti. Näitä olen kuullut lapsesta asti. Niiden muottiin olen kasvanut. Siksi täytyy kieroilla, ettei tuota muille pettymystä.
Olen jo niin hyvä, että huijaan itseänikin. Missä menee hulluuden ja nerouden raja? Tyhmyyden ja fiksuuden? Jossakin pääni syövereissä, jonne en itse näe. En luultavasti enää koskaan. En halua, se pelottaa liiaksi. Mieluummin olen se juntti, joka lukee odotushuoneessa sarjakuvia ja piirtelee verokorttiinsa kuulakärkikynällä irvisteleviä naamoja, kunnes huomaa liian myöhään, mitä on jälleen mennyt tekemään. Virheen.

Soitin eilen Nymfolle, se pahoitteli, ettei ole ehtinyt ottamaan yhteyttä. Kiireitä. Se on koodi Kodinrikkojan menoille. Juttelin pitkät pätkät sen kanssa, huudatin itkuisia lapsiani ja hyvästelin sitten kaikki hyvillä mielin. Lupasin hakea Nathanielin, kunhan vähän tervehtyisin. Flunssaa, ei muuta. Ei mitään pahaa. Ei, ei, olen syönyt hyvin, sittenpähän näet, kun tulen hakemaan. Kuinka paljon valheita sitä voikaan viljellä pieneen mieleen, ettei vahingottaisi, satuttaisi, rikkoisi.
Itseinhoni nykyistä parisuhdettani kohtaan kasvoi. En kai voi pakottaa toista pysymään rinnallani, nukkua sen sängyssä, kun sydämeni vetää toisaalle? Vaikken sitä edellistä elämää enää voikaan elää, minut on korvattu, vaihdettu parempaan malliin. Sellaiseen, jonka vuodesta puolet ei mene laitoksen sisällä huumattuna ja sänkyyn sidottuna. Tehokkaampaan.
Leijona tulee hakemaan puolen tunnin kuluttua. Huomenna otetaan letku pois, vaikka eilisestä elopainoni olikin painunut kaksi kiloa alemmas. Näytän jo paremmalta, ja miksi en näyttäisi; olen pumpattu täyteen rauhoittavia. Taskussa polttelee resepti, joka lämmittää mieltäni. Olen puristanut varpaani kengissä piilottelevien tablettien ympärille. Niitä ei kukaan saa, ei edes ne, joiden kuppeihin ne on tiskillä jaettu. Ne ovat minun nyt. Saavat uusia, kun huomauttavat asiasta.
Olen menossa mummolle syömään. Eilinen kakkuriitti ei riittänyt, vaikka söinkin palan suklaakakkua ja kymmenen piparia, lasillisen omenamehua. Vaikka riehuin Tepastelijan kanssa pihalla, opettelin sormitemppuja. Olin välittämättä "isot pojat ihan kun pieniä lapsia"-kommenteista. Kai sitä nyt veljensä kanssa on oikeus leikkiä, vaikka ikää olisi molemmilla mittarissa aikuisuuden verran?
Vaikka suunnittelin jo, että en syö tänään mitään muuta kuin Solero-jäätelöpuikkoja.
Kunhan ehdin ottaa rasvansitojan tarpeeksi ajoissa.
Sairaala tekee ihmisistä entistä sairaampia.

Kakkua, lusikkakeksejä, kauniita kattauksia ja suu pielet rasvasta kiilteleviä

Tänään on mummon syntymäpäivät. Mummon, joka on läpi elämäni vihannut minua ylitsepursuavalla voimalla, koska on minun syytäni, että olen syntynyt, ja että olen toisen miehen, en sen pojan, lapsi. En sen lapsenlapsi.
Äiti pyysi, että teen sille kortin.
Välttelin viimehetkeen asti aihetta, kiertelin ja kaartelin.
Enhän ole edes menossa?
Hoitajan mukaan olen. Että niin sovittiin äidin kanssa, menen sinne syömään ja olemaan, koska mummon synttärit on aina "sukujuhla", ja olen tarpeeksi kunnossa istumaan herkkujen äärellä äänekkään juoruilun keskellä.
Vaikka en ole. On ollut oikein huono aamu.
Eilen oli huono olo. Paha olla. Katsoin Suomi-pelin henkilökunnan huoneessa, nauroin, karjuin ja huusin riemusta ensimmäisen erän tylsyyden loputtua. Lipitin vettä tyytyväisenä, haistelin ilmassa kelluvaa munkkirasvatuoksua.
Kävin miehen kanssa yötupakalla, olin tyytyväinen kun se kertoi aamulla olevan punnitus.
Aamulla en ollut tyytyväinen, en niin alkuunkaan. Kaikki se illalla juomani vesi oli jäänyt jumiin sisälleni. Se on turvottanut ihoni pullataikinaksi. Vaikka kuinka monta kertaa hyppäsin tarkan luvun antavalle vekottimelle, joka torstai-iltana kertoi massakseni 35,7 kiloa, se näytti aina lihoneeni puolessatoista vuorokaudessa yli kolme kiloa.
Hajosin huoneen lattialle. Ei se ole totta. Huusin hoitajalle, ettei merkitse lukua kirjaseensa, sanoin, että otetaan uudestaan sitten kun olen tyhjentynyt hiukan.
Mutta armoa ei ole.
Mikään ei liiku mihinkään suuntaan.
Kaasin aamiaiseni vessanpönttöön. Piilotin evääni laukun pohjalle. Ei täällä vahdita.
Suostun lähtemään juhliin vain sillä ehdolla, ettei minun tarvitse syödä siellä. Koska söin jo täällä. Koska olen jo lihava.
Äiti ei jaksanut kuunnella ruikutustani aamummalla. Sen mielestä pitäisi vain olla tyytyväinen, saanhan letkun pois takuuvarmasti huomenna tällä menolla.
Se vaan haluaa, että lihon siitä ohi. Viisikymmentä kiloiseksi. Vaikka olenkin sitä lähes päätä lyhyempi.
Se vaan haluaa että olen kaikessa huonompi kuin se, että se pääsee sanomaan.
Kuten se eilen pääsi läimäyttäessään minua kasvoihin. Olin kertonut sille, että taidan lopettaa Leijonan kanssa. Et.
Ei se toimi.
Et. Luuletko että sun elämä olis yhtään parempaa sillon.
En. Mutta sen oisi.
Älä viitti olla idiootti. Et sano sille mitään.
Jos eroaisin, muuttaisin takaisin kotiin äitille, eikä se halua sitä. Silloin minua jouduttaisi katselemaan ja kestämään.
Haluan, että aika menee puolitoista vuotta taaksepäin, silloin olin oikeasti onnellinen ja kaikki oli hyvin. Ennen kuin särkyi tuhannenpalasiksi.