Rachell, Rachell, why're you still hiding?

Hykerrys lennähtää lävitseni ja paiskoo sisäelimiäni ympäriinsä. En jaksa pysähtyä, vaikka olen niin uupunut, että elimistöni vetelee viimeisiään. Pääni ei anna nukkua, annan lääkeaineiden liuota vatsakalvoiltani ja pingahtaa verenkiertoni lävitse ruokkimaan aivojani kemikaaleilla. Istun hymyillen tyytyväisenä ikkunalaudalla ja sivelen kaltereita alahuuli värähdellen.
Kohta minä hyppään, kohta minä hyppään -rallatus syö muut ajatukseni ja hukuttaa silmäni yöhämärään. Sanaleikkejä, nauran ääneen, mitä tyhmiä sanoja sitä onkaan olemassa.

Taideterapiassa väritän paperiin puun,
tämä on elämänpuu
Onko se kanto?
Välillä täytyy katkoa siivet pois, että jaksaa kasvaa.

Istun Jurvasen vierellä ruokalassa, se syö jauhenlihakeittoa, minulla on mukillinen haaleaa velliä, puoli desiä kaurahiutaleita, itse mittasin. Se kuljettaa lusikallisen persikkarahkaa huulilleni ja tuijottaa pöydän pintaan jäänyttä mehurinkulaa. Annan sokeroidun hedelmäyllätyksen levitä makuhermoilleni, ja ne huutavat hukkuessaan ei tällaista!



Saan istua taukotilassakin sen vieressä, kylki kyljessä, kuuntelen sen raskaita hengitysääniä ja haistelen jokseenkin tuttua huuhteluaineen katkua. Kerron sille, ettei minun vaatteita voida pestä huuhteluaineen kanssa kun saan niin pahan kosketusihottuman, että raavin itseni kirjaimellisesti vereslihalle.
Se kuuntelee, vaikka tykkääkin enemmän olla hiljakseen, laskea leukansa päälaelleni ja ihan vaan olla rauhassa.
Luen sen sielua kuin avointa kirjaa, sairaanhoitaja pelästyy luullessaan, että olen päässyt käsiksi sen tiedostoihin jollakin ilveellä, eikä se ymmärrä, että kaikki se hätä paistaa silmistä. Se ettei ole saanut niin paljon kuin olisi tarvinnut.
En arvuuttele, tulkitsen.

Minusta tuntuu, että olen nyt kotona. Ehkä vain vähän aikaa, mutta tältä sen pitääkin tuntua, olin jo melkein unohtanut, minkälaista on olla tyytyväinen ja hyvällä tavalla jännittynyt. Hieman onnellinen höppänä.