Miun Perhe

Leijona: aviopuoliso Aivovasara: kani Lapset: Jupu, Napsu, Nupsu & Romy

torstai 11. kesäkuuta 2009

Minua väsyttää niin kamalasti


Iskä saanks miä suolakurkkuja?
Tietenkin
ja se hymyilee. Mutta se tuokin kaupasta makukurkkuja, 55 kcal/100 g, ei suolakurkkuja, 15 kcal/100g. Suutun ja sitten en muistakaan taas hetkeä, löydän itseni serkkujeni kesämökin saunan portailta hupparin naru suussani, ja käsivarsia pakottaa, äiti ei enää jaksa, teet tän tahallas.
Tahallani en tiedä, missä käyn useasti päivässä, jossakin poissa, pelkään TV:tä ja katselen meren rauhoittavaa keinuntaa, mutta en varmasti onnistuisi hukkumaan sinnekään, levän ja kaislojen sekaan.

Vasen kuorittu käsivarteni haisee maidolle, pienempi serkkupojista paljastaa minun ruokkineen taas vauvaani, kunnes äiti sai hepulin, heitti muovisen haarukan kukkapenkkiin ja ravisteli minut huutavaksi.

Minä olen tyhmä lapsi, en edes tiedä kuka olen. Miksi teen mitäkin, mitä edes olen tehnyt milloinkin.


Perjantaina tulin kotiin, sitten mentiin päivystykseen, siitä karkasin, heräsin lepositeistä katetroituna ja turtana. Revin ja sattui, varsinkin letkujen irrottaminen, vaikkei sitä heti tajunnutkaan. Ennen kuin veri purskahtaa ulos ja värjää vaalean sairaalamekon punaisellaan. Hakkaan päätäni vessan peiliin ja huudan miksi minä heräsin poikana?
Pääni kuvataan ja on maanantaiaamu ja humiseva MRI saa oksentamaan, enkä pysty kääntämään sidottua päätäni vaan katselen tukehtuen viimeisiä mustia aukkoja mielessäni. Syytän ja katoan taas turvaan, kunnes keskiviikko valkenee ja äitini mies kysyy, haluanko tulla kotiin. Ja sen kasvot on niin lähellä että olen säikähdyksissäni motata sitä leukaan. Iskälle sanon kyllä, kyllä minä haluan, äiti väittää vastaan, se ei halua sotkeutua tähän, kunhan lopettaisivat osastolla paapomiseni, ei enää nokkamukeja ja sylissä pitämistä kun itkettää, jos katoan päähäni, antakaa kadota vaan, älkää tuhlatko aikaa kirjojen ääneen lukemiseen, onhan täällä tärkeämpiäkin potilaita hoidettavana, sellaisia joilla on mahdollisuus tulla yksin toimeen. Iskää se kieltää säälimästä.

On hyviä ja huonoja hetkiä, enimmäkseen huonoja, sellaisia, kun en olekaan täällä ja hätkähdän transsistani joutuen hukkaan. Unissakävelijää ei saisi koskaan herättää, vaarana on joutua syvempään psykoosiin. Sitähän se koko touhu on, lievää psykoottista oirehdintaa hädän keskellä. Eromyrskynsilmässä asuva lapsi tai alkoholisti joutuu sen valtaan, kun ei pääse alintajustaan yli.
Minun on niin nälkä, että syön ne kurkut kuitenkin, viikkoon en ole pistänyt vapaaehtoisesti suuhuni muuta kuin desin maitoa päivässä, huomenna laitetaan nenämahaletku takaisin, alle kolmekymmentä ei kelpaa kenellekään, ja minä niin kovasti haluaisin kelvata ja olla sopiva ja normaali ja sellainen josta toisetkin tykkää, eikä tarvitsisi kulkeutua psykoositornadona paikasta toiseen, kadota pois.

Syömishäiriö ei tule ihan kenelle vain, se ei ole pelkästään ulkoisten tekijöiden laukaisema, vaan tarvitsee kehittyäkseen perusteellisen vyyhdin, jonka selvittäminen vie oman aikansa ja energiansa.


Minä en tiedä kuka minä olen. Nyt minua pelottaa, koska uusi kohtaus taas polkaisee käyntiin ja vie mukanaan. Ja kuinka pitkäksi aikaa.
Enkä haluaisi enää takaisin sairaalaan, siellä tulee vain kipeämmäksi.
Mutta tiedän, ettei iskä jaksa enää pitkään, eikä äiti halua katsella sairasta.

5 kommenttia:

nccy kirjoitti...

Jaa olitko taas sairaalaan päätynyt? :o
Nyt menny ohi et missä sä oot asustellut nyt. Englannissa, isälläs vaai? sairaalassa?
Voimia siihen, mikä lie nyt onkaan meneillään.

Tino kirjoitti...

Tuntuu pahalta lukea sun oloistasi. Kyllä sä kuitenkin tunnut jotenkin hirveän vahvalta (tai ainakin vahvatahtoiselta) ihmiseltä, että kyllähän sä jaksat? Yrität edes?

Koita pärjätä. Emmä taas muuta osaa sanoa.

Sirpale kirjoitti...

Voi ei, koitahan pärjäillä...en tiedä mitä sanoisin, toivon vain että paranisit:)

nccy kirjoitti...

Ratkiriemuikas kokemus täytyy myöntää. Ja suosittelen kaikille. Paitsi no joo. Jos on tuollasia 'pikku' vaivoja sydämessä/selässä, niin ei ehkä mikään terveellisin.

Ja jotenkin andrealiini vaikutti. Oon ollut yli-iloinen (tai normi, mutta muutos tuntuu selkeesti) koko ajan sen jälkeen :D

nccy kirjoitti...

Kiitti tosta neuvosta paljon (oikeesti paljon !! ).
Itse en ole uskaltanut kellekkään sanoa tuosta.. Toiminnan puutteesta, sillä silloin olisi ihmiset varmaan huolestuu liikaa ja itsellä halu kontrolloida koko tilannetta itse. Eli ei oo pahemmin ollu tahtoa mennä ravitsemusterapeutin ovea kolkuttelemaan.
Ehkä ne siitä, kun painokaan ei oo pudonnut nyt vähään aikaan. Saattaa sekin tasoittaa kroppaa. :)