Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.

En tiedä, miten selvästi sen olen tuonut esille, mutta minulla on parisen viikkoa mennyt hyvin huonosti. Syysloma oli helvettiä. Se, kun ei päässyt kouluun, vaikka sairaslomalla muuten onkin, kyllä minä sinne itseni lähes päivittäin raahaan ja istun aamusta iltapäivään tehden rästihommia ja muita vireillä olevia projekteja, että kunhan tästä KELA:n elämää hankaloittavasta sairastamisbyrokratiasta pääsee taas sinne normaaliin KELA:n opiskelijahelvettiin, saan opintosuoritekorttiini monen monta uutta merkintää.

Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.

Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.

Enimmäkseen näen tämän sekoiluvaiheen nyt johtuvan rutiinin puutteen aiheuttamasta jännityksestä ja siitä syntyneestä unettomuudesta. Olen kuitenkin periaatteessa pysynyt kuosissa, itkeskellyt, tuntenut vihaa ja ärtymystä. Olen viillellyt jonkin verran, oksennnellut joinakin päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Mutten ole halunnut satuttaa muita, se on mielestäni positiivinen asia tässä kohtaa, se tunne nimittäin usein tulee hyvin nopeasti tällaisissa oloissa. Olen juonut paljon, ollut humalassa monta päivää putkeen, se on aina helpompaa. Mikään ei ole huvittanut ja mitään ei ole saanut tehtyä. Vaikka kai minä sitten oikeasti jotakin jopa viime viikolla tein, jos en muuta niin pesin pyykkiä ja maalasin. Tuntui vaan niin yksinäiseltä.

Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.

Both sucks and blows

Kahdeksan tikkiä siinä kädessä joka ei ole käynyt puimurissa, siinä missä on ennestään vain pari viiltohaavaa ja paloläiskät kesästä 2009.  Yksi rikkinäinen tuplaruutu ruokailuhuoleessa ja vittuuntunut äiti. Päivystävä konsultaatti kysyy miksi ja minä sanon että jaa miksi, siksi kun vitutti.
Sen mielestä se ei riitä, pitäisi olla lisää ja syvempää, varmasti on paha olla kun on sairaana mutta kun on ollut sairaana aina ja päässä utua lapsesta asti mitä suuremmilla asioilla on enää väliä. Kerron sille siitä kuinka kävin parturissa ja parturi otti ensin värinpoiston ja sitten laittoi kuparinväriä, ja minulle kasvoi juurikasvu ja minä kaksi viikkoa etsin kaupasta sopivaa tököttiä tyveen, ja se paketti ja numerosarja oli pelkkää huijausta ja nyt olen taas tummatukkainen. Tämä on mahonki eikä kupari, se on vissi ero!

Se sanoo että eihän tuo ole yhtään pahannäköinen ja meinaan tintata sitä nokkaan, mikä vitun sokea se on! Minkä vitun turhan koulutuksen se on käynyt että osaa noin loukkaavia laukoa ja vielä päin naamaa? Totta kai tämä on pahannäköinen kun ei ole edes kilometrien päässä siitä mitä hain. Mitä samperin väliä sillä on että joku paskanruskea sattuu sopimaan päähäni jos minä haluan kuparia?
Minä en osaa enää tehdä mitään oikein. Edes vittu värjätä hiuksiani. Sen mielestä olen olevinaan niin väärässä, niin väärässä, miten vitussa se edes kehtaa sanoa niin, ei se edes tunne minua, sen jutellut kanssani seitsemän minuuttia ja heti luulee tietävänsä että olen vain hieman väsynyt ja masentunut, voi vittu mitä pellejä ne psykiatriselle päästää töihin. Onko se muka niin väärin haluta että hallitsisi edes jotakin itsestään, pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vielä nyt kun tukkaa ylipäätään on päässä, tekeekö se minusta niin vitun paskan ihmisen että haluan tykätä itsestäni edes vähän? Joo tekee. Koska en ole niin vitun riemuissani ja elä vaaleanpunaisilla pilvillä ja ole tyytyväinen kaikkeen mitä tapahtuu.

Nyt minulla ei ole sopivia vaatteita kun ne läskille sopivat vaatteet mitkä alennuin ostamaan käy vaan kuparitukkaiselle ei milleen paskanruskeatukkaiselle enkä voi niitä siis käyttää näyttämättä täydeltä idiootilta. Naama näyttää ylipursuavan turvonneelta ja kirkkaanpunaiselta, kuparin kanssa se oli ihan hyvä eikä saatanan jättimärkäpääfinnit hypänneet kenenkään silmille. Nyt ne taas hyppää ja minun pitää käyttää ne viimeiset roposet vitun värinpoistoon.

Juon äitillä puoli pulloa Laxoberonia muttei vittu edes tule kunnon mahakipuja. Perseestä vuotaa verta housujen läpi sohvaan vaikkei sillä saakelin paskareiällä ole kuukauteen tehnyt yhtään mitään. Olen niin läski ettei edes suoli mahdu toimimaan kaikelta sisäiseltä turvotukselta, mutta nyt se loppuu. Nyt minä lopetan. Voin syödä kerran päivässä ja muuten lientä kerran en edes saa itseäni liikkeelle.

Love me tender

 

Kello 04:30, kuumemittari näyttää 37.9, yli 2 astetta enemmän kuin normaalisti kuitenkin, minulle se on suuri lukema. Leijona hereille ja ensiapuun, verikokeet, pikaserppi ja keuhkokuva. Keuhkopussintulehdus, nestettä keuhkossa. Antibiootit, Buranaa ja kotiin lepäämään.

Alkosta viskiä, keskihalpaa, se tekee kurkulle hyvää, ja jos ei kerran saa polttaa tupakkaakaan. Poltan kolme kuitenkin. Ja neljäs säästetään iltapalaksi.

Kuume laskee 36.8, vettä ja teetä ja peitto, ikkuna auki, NCIS ja Leijonapastilleja sohvalla nuokkuen.

Naapurin jyskynjyskynjyskyn basso hakkaa läpi lattioiden,  kattojen, mikä sitä vaivaa kun ei voi ajatella muita?

Seinän takana kuulostaa remontilta, loppuuko onni ja sinne puolenvuoden jälkeen muuttaa joku uusi? En ole seurannut kiinteistömarkkinoilta onko se saatu myytyä vai pitääkö edellisen tyytyä taas vuokraamaan. En halua enempää naapureita, vanhoissakin on tarpeeksi kestämistä.

Leijona tulee kuudelta, saan yskänlääkettä ja ruusukimpun, suukon ja halin ja se tulee viereen istumaan ja paijaa selkää, kuumeisena kosketus on entistäkin kamalampaa, mutta se osaa olla varovainen.

Silmiä korventaa.

Jee joku tukos!
Ei mennäkää tänää kotii vielä.

Point of no return

Mitä minä kotonakaan.

Täällä saan tapella.

Välillä, tai aika usein, monta kertaa päivässä, valehtelematta, tulee epätoivoinen olo. Ettei tämäkään tuska koskaan lopu. Aina tulee jotakin uutta ja aina mennään kovempaa päin puuta jos joskus tuntuu korkeapaineelta.

Lauantaina lähdin pois. Vitutti. Tuntuu että on ihan sama, potilaalla ei ole kasvoja, siellä ne vaan kitisee ja tekee hoitajan elämästä hankalaa, miksi te tälle alalle olette lähteneet ja vielä pysytte, jos se tuntuu liian raskaalta. Mutta eihän tämä mikään hotelli ole, niinkin sanottiin kun könysin takaisin, että mitä sinä helvetti tuollaista.

Kysyin miksi muita teititellään ja minua sinutellaan. Siksikö että olen nuorempi? Ei se niin mene. Jos yhtä niin muitakin. Tai sitten vain kuninkaallisia, ei tätä sortovaltaa.

Tänään minä haluaisin pois. Pois kokonaan. Revetä ja kadota ja olla olematta.

Aamulla sain pameja ja särkylääkettä taas lisää, ei ne minulle sovi, tulee säpsyjä, mitä sitä kukaan oikeasti sellaisia edes luulee tarvitsevansa, se on tahdosta kiinni, totta kai se on helpompaa luottaa niihin pieniin nappuloihin jotka olevinaan auttaa - vaikka ne oikeasti vain pahentaa tilannetta, seuraava kerta on taas ällöttävämpi, inhottavampi ja aivot repeää pahemmin.

Paha olo ei tee kenestäkään erikoista. Sitä pitää vain sietää ja hoitaa, yli omien henkisten resurssiensakin. 

Vaihdoin avanteen kerran itse, mittasin ja puhdistin ja rasvasin ja kiinnitin ja itkin ja huusin ja tunti siihen vain meni että suostuin. Enhän minä ole kuin iso uhmaikäinen joka raivoaa kun ei olekaan niin kuin muut, vaikka onkin samalla tavalla täynnä paskaa, se vain tulee eri reiästä ulos.

Sanottiin, että ehkä viikon joku voi tulla katsomaan kerran päivässä ja vaihtamaan, muut on hoidettava itse, jos haluan kotiin, en minä kyllä halua, en minä tätä halua sinne viedä.

On semmoinen epätoivo.

Äiti oli täällä päin tänään, sisko soitti ja sanoi siitä, että se oli sen luona käynyt. Ei osaa olla paikallaan kun on niin hermostunut ja haluaa syödä ja syödä että voi oksentaa ja viiltää ja hakata päätä seinään että voisi edes huutaa. Ei se sisäinen lapsi ole mihinkään menossa, sillä on ikävä ja sitä pelottaa ja vieläkään sille ei anneta mitä haluaa.

Ehkä tiistaina pääsen sinne minne sitten olenkin menossa.

Kysyivät mitä haluan iltapalaksi.
Sanoin että ruisleivän.
Päällä ketsuppia ja banaania.
Jos ei ole banaania, omenakin käy.
Toivat ruisleivän ja minirasvapurkin.
En minä niitä huolinut.

We all know how this'll end

Tiistaiaamuna ne teki elämäni pahimman virheen.
Heitin hoitajaa lääkekupeilla ja lusikalla ja kirjalla ja sytkärillä ja sitten se itki kun huusin.

Keskiviikkona heitin puurot lattialle.

Tänään söin puolikkaan ruisvuokaleipäviipaleen kun olin jutellut psykosetäni kanssa.
Elämä on paljon kivempaa myös silloin kun aurinko paistaa
ja puolentoista vuorokauden tauoton sade taukoaa.
Vaikkei sitä voikaan kuin katsella ikkunasta.

Öisin papat kuorsaa enkä saa nukuttua,
päivisin ei anneta nukkua kun on niin paljon kaikkea missä pitää juosta.
Psykiatrista konsultaatiota, sosiaalihoitajaa, avannehoitajaa,
saakelin monta ruokailutappelua päivässä,
tyhjennyksiä, suihkuja, tupakoimissaarnoja ja itkuraivokohtauksia.
Leijonan odottamista, vaikkei se edes eilen tullut vaikka lupasi.
Tänään se toi suklaata ja rikkirasvaa.
Hetken harkitsin mutta laitoin sen viemään ne pois,
koska en halua nähdä kun se tulee ulos mahastani pussiin
ja haisee maailman pahimmalle.

En kyllä suostu itse siihen koskemaan,
tulkoot vaikka kolme kertaa päivässä joku sen meille kotiin tyhjentämään
mutta minä en halua alkaa,
minulle luvattiin, ettei tähän mennä
enkä tykkää valehtelijoista.

Mikä parku pääs!

Siis ette voi uskoo miten kauheelta tuntu päästää se oma vaavansa kouluun. Siinä iskä täris ja maha heitti kuperkeikkaa tavallista enemmän kun käytävällä ooteltiin opettajatätiä, urhea pikkupoitsu vaan istu sylissä tyynesti hymyillen ja katteli ympärilleen silmät kiiluen malttamattomana.

Sehän oli jo viiden aikaan pystyssä jalat ristissä ku iskällä oli vaan silmät ristissä, piti saada aamupuuroa ja pukea jo varkut ja huppari päälle eikä piirrettyjäkää ollu vielä pitkään aikaan tieossa joten siinä myö istuttii pöydän ääressä toinen nuolemassa lautastaan ja toisen leuka teekupissa ku jaksanu päätään pitää pystyssä, ja vartuttii. Vartuttii et se herätyskello sit varttia vaille seittemän oikeesti soi ja Leitsukka örähti ja pieras ja kääns kylkeää mutku huomas ettei kukaa sammuttanu sitä vekotinta nii oli senki sitte pakko nousta jo ylös keittelemää kahvetta.

No mut siis ihan kamala kokemus iskälle ku pitää oikeesti tajuta että se pieni oma on nyt iso poika ja menee ekalle luokalle ja saa kaikkia uusia kavereita ja oppii lukemaa paremmin ja laskemaa ja sit tulee niitä luokkisten kakkusynttäreitä missä ennen kiinnitettii aasille häntää mut nykyää taietaa pelata vaa pleikkaa ja syödä juustonaksuja. Et koht se ei enää juokse sun syliin ja halaa ja pussaa ku on liian iso poika siihen hommaan. Eikä kattele sun kanssa kirjoja ja laula epäsopivia omakeksimiä lauluja. Siis arvatkaa! Eilen ku tultii junalla kotii se ootti kiltisti koko matkan ja kuiskas sitte ku sopiva paikka tuli et miks se viereisel penkil istuva pappa hais niin pahalle vaikka ennen se kysy sitä ihan suoraa ja maailman kovimmalla äänellä niin et iskä vajos maan alle häpeissään.

Et ei se oo enää mikä vauva.
Ja sekös harmittaa.

Kun haettiin se pois ekalta päivältä sehän oli viel enemmän innoissaan ja puhu ku papupata kaikest mitä kivaa niil tulee olemaa koulus niiku numeroit ja kirjaimii mitkä on laskemist ja kirjottamist ja sit pelataa pesäpalloo ja harjotellaa juoksukilpailuit ja pallonheittoo ja hyppäämist ja siis ihan kaikkee! Et uskokaa iskä.

No en uskokaa.
Et sie muru oot jo niin isopoika et iskää oikeesti itkettää.

No enhän mie sitä sille sanonu, ei se ois ymmärtäny sitä vielä vaikka paljo ymmärtääki jo.

Niinku se oli eilen Leijonalta kysyny
et piätsiä iskäst nyt huolen ku miä en välttämättä ehi ku pitää olla koulus.

No, tää joka ei osaa pitää itestään huolta lähtee nyt viimeistelemään pakkaustaan ja tarkistaa että mukana on kolitsihousut, huppari, oma aamutakki (ei niissä sairaalan omissa tarkene pihalle), villasukat, käsirasva, lompsa, tupakkia, sytkäri, puhelin ja puhelimen laturi ja kuulokkeet, pari naistenlehtee ja joku kirja mitä ei kuitenkaan tuu luettua... tarviinkohan mie muuta? No vois sitä vaikka ton oman muistikirjan ja kuuliksen ottaa, jos sille tuulelle sattuu. Ja sitte vaihetaa päälle sairaalamukavammat vaatteet muutenkin. Ruutufleecehousut, joku virttyny t-paita ja villatakki, jalkaan tulee reiskat. Ei sitä sen hienompi kannata olla.

Ainii! Kamminki voisin ottaa ja naamarasvaputekin ja sen toisen mitä levitän inhottaville paukamille naamassani et ne lähtis nopeemmin ja siistimmin helvettiin siitä.

Ja puhtaat kalsarit! Neki voisin ottaa raisaalaan mukaan varmuudenvuoks. Jos sit vaikka tarvii ku lähtee kotiin.

Ps. Kyl minuu oikeesti pelottaa.

T40.4 Intoxicatio medicamentosa

Minä en vihaa paljoa. Viha on rakkauden vastakohta, viha tarkoittaa pelkoa, pelossa on mukana hiljaista kunnioitusta, inhoaminen ilman pelkoa on säädyllisempää ja yli-inhimillistä. Vihassa tappaessa voi vedota tunteisiin, inhossa se on mekaanisempi reaktio, mutta parasta on olla tuntematta mitään, jolloin ei tarvitse välittää.

Muita eläviä ei saa luokitella, eikä sitä mitä itse on, ainakaan ulkoa tulevien kimmokkeiden perusteella, mutta omat tunteensa täytyy lokeroida, jos niitä haluaa hallita. Jokainen ei välttämättä tätä halua, ehkä nämä ihmiset vihaavat omia tuntemuksiaan, toisin sanoen väittävät vihaavansa itseään, muttei itseään voi vihata, siinä tapauksessa vihaat sitä mitä sisälläsi on, niitä tuntemuksiasi. Käsittele ne, ehkä silloin tajuat, mistä puhun.

Tiedän ettei se ole helppoa, myöntää olevansa heikko, toisten vaikutusten alainen, kaikkien. Sehän ei tässä maailmassa sovi. Täällä ei saa uskoa jumalaan eikä maailmanloppuun.

Toisille tunteille se riittää että ne käsittelyn jälkeen jättää vain arkistoon pölyttymään ratkaistuina ongelmina, mutta jotkut asiat jäävät avoimiksi peikoiksi, ja ne tulevat yleensä esille kaikki kerrallaan, kun tuntee olonsa huonoksi. Niin minulle käy aina, siksi minä en luota, siksi minä olen sairas, kukaan ei ole ottanut niitä minulta pois. Sitä miksi olen katkera ja vihainen eli peloissani, miksi istun kolme tuntia paikallani sängynreunalla ja tuijotan lattiaa, tai makaan yöllä katulampun paisteessa lattialla tuijottaen kattoa. Mutta kun se lamaa. Ja kun yrittää olla ajattelematta se lamaa kaiken.

Tänään on vähän parempi olo kuin viikkoon. Olen vielä fyysisesti heikossa hapessa ja räkää on ja tulee, samoin kurkkukipua ja tukkoisuutta, mutta enää en aivastele pitkin monitoreja jatkuvalla syötöllä, köhi itseäni jokaisen asennonvaihdon aikana kipeäksi eikä se limaräkä joka nenästä tulee ole värillistä. Niin kuin sen ei kuulukaan olla. Kurkusta tulee vielä ruskeaa ja vihreää, sieltä saakin tulla mitä ikinä haluaa.

En ole ollut pitkään aikaan flunssassa, muistaakseni tammi-helmikuussa (tai en muistaisi jos en muistaisi että silloin olen puhunut paljon puhelimessa, eikä se tuntunut miellyttävältä kurkussa), sitä ennen edellisenä syksynä, minulle se on tervettä. Olla kaksi kertaa vuodessa kipeänä, ennen olin aina keuhko-silmä-korva-poskiontelo-kurkku-infektiokierteessä, vuoden ympäri, minulla on alikehittyneet keuhkot joilla on toimintavajetta eikä vereni saa yhtä hyvin happea kuin terveillä, se on yksi syy, miksi hemoglobiinini on niin huono, kai, en ole lääkäri, eikä lääkäri ole maininnut asiasta.

Perjantaina ja lauantaina viiltelin jenkkakahvojani, se on yllättävän hieno paikka, ja sitä ihopintaa riittää. Ristiinrastiin ja ristinollaa, kipeänä ei voi oksentaa, ei tee mieli, on muutenkin niin täynnä nestettä ja limaa eikä yskimiseltään ehdi. Leipäveitsi tuntuu hauskalta, semmoinen missä on kunnon aaltoterä.

Käyntiin päivystyksessä, en minä olisi halunnut tai jaksanut, mutta Leijona halusi kun sen mielestä otin liikaa kaikkea, mutta minä halusin vain nukkua, se hävettää käydä ensiavussa, vaikkei äiti olisikaan töissä, vaan sen takia että on ottanut jotain, ihan sallittuja annoksia, vaikkei ne omia lääkkeitä olisikaan, kyllä minä tiedän mikä menee yli ja paljon saan ottaa.

Olen yrittänyt soittaa vastauksia, mutta linja on varattu, huomenna on taas uusi päivä ja uusi ruokatunti siihen käytettäväksi. On minulla omena minkä voin syödä samalla kun teen töitä jos haluan.

Minulla on enää 6 työpäivää tämän jälkeen, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai ja maanantai ja seuraava tiistai. Keskiviikkona on ensikäynti aikuispsykiatrialle, sen minä sanoin sairaalassakin, ettei tarvitse sen takia jäädä, kun se on jo kohta, muutama kuukausi aiemmin olisi voinut olla eri asia.

Nyt minulla on lisää päivämääriä lisättävänä kalenteriini, ihan liikaa siihen nähden miten vähän on päiviä kuukaudessa ja joudun ehkä niistä kolme viettämään sairaalassa, mahdollisesti enemmän eikä se ole reilu peli.

Lunta vain tuntuu tulevan. Koko reilun viikon jonka olen Suomessa ollut, on vain satanut, vaikka kuulemma kevät ennen sitä teki jo tuloaan. Ikkunalautojen lumikökkäreet putoilevat kilvan ja herättävät pommituksellaan ennen herätyskelloa. Vaikkei sitä ole oikeasti edes nukkunut koko yönä, maannut kyljellään kynnet puristettuina toisen lihaan pää liian täynnä ajatuksia tuottaakseen yhtäkään järkevää sanaa. On vain turta olo, se kun ei tunnu miltään, tuntuu elämältä oman vartalonsa ulkopuolella, katselemassa kun se tekee ja liikkuu ja lausuu tyhjältä kuulostavia sanoja.

Istun ikkunalla kun lääkärit ja hoitajat kertovat Leijonalle asioita, se vaihtaa päälleen sairaalakaavun ja saa esilääkityksen tyhjään mahaan, kohta se nuokkuu sängyllä ja se kärrätään säteeltä kirurgialle, missä siihen tehdään reikä ja raaputetaan soluja petriin.

Minä makaan enon sylissä odotusaulassa, aika vain matelee ja kaikki kävelevätkin hidastetusti, meille vain sanotaan että kaikki hyvin, se jää huomiseen asti. Heräilemään ja letkutettavaksi, jo heti laitetaan ensimmäinen erä myrkkyä sisään. Lohdutellaan että kyllä se siitä, kyllä se varmasti ihan hyvin menee, vaikka etäpesäkkeitä on ties missä, ja munuainen pitää poistaa ainakin.

En saa räjähtää omassa yksinäisyydessäni, eno tuo kotiin ja jää keittiöön juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehteä, se on tehnyt lupauksen ettei lähde mihinkään.

Suututtaa olla sairas

Tiedän ihmisiä, jotka vetoavat sairauteensa päästäkseen helpommalla. Niin fyysisiin kuin henkisiinkin sairauksiin. Muu maailma sympatisoi heitä viittaamalla kintaalla vahingon sattuessa. Ei sitä kuulemma itse sille voi mitään että on kipeä.

Tiedän ihmisiä, jotka brassailevat sairaudellaan, erityisesti henkisen puolen asioilla. Toiset kutsuvat tätä lajia wannabe-something-ilmiöksi, esimerkiksi wannarexia, mutta totuushan on että nämä polot jotka "feikkaavat" paskaa oloa eivät voi olla kovinkaan onnellisia ja etsivät identiteettiään "hullujen maasta".
Heitä ei pidä sekoittaa ihmisiin, jotka ovat jo sinut puutteidensa, tai jopa kuten joku saattaa sanoa, rikkauden, kanssa eläviin, jotka kertovat ja puhuvat avoimesti asioistaan kaiken muun arkisen sivussa.

Tiedän ihmisiä, jotka häpeävät sairauttaan.

Ja ennen kaikkea tiedän ihmisiä, jotka vihaavat sitä.

Minä vihaan omaa sairauttani. Minä vihaan sitä että minulle sanotaan että en voi asialle mitään, sille että olen sairas, koska haluaisin voida. En haluaisi sekoilla ja satuttaa lähimmäisiäni pelkästään "olemalla sellainen kun olen".

Jokaisen sairastaminen on persoonallista, mutta omani toistaa tiettyä kaavaa. Ensin tulee avuton reggressoitunut olo. Sen jälkeen alkaa tulla enenevästi "psykoosikohtauksia", jotka ovat unissakävelyyn verrattavissa. Näistä en itse muista mitään, mutta käyn jopa syvällisiä keskusteluja muiden ihmisten ja itseni kanssa. Sen jälkeen tulee aggressiot. Suutun itselleni ja yleensä tässä kohtaa tulee itsensävahingoittamista, enenevästi pahoja viboja ja lopulta ääniharhoja. Harvemmin muistan tästäkään vaiheesta mitään, ehkä pieniä väläyksiä niin kuin unesta.
Kaikki tämä edellämainittu on aaltoilevaa ja kaava saattaa toistua useita kertoja peräkkäin.

Seuraavia askeleita on vain kaksi:
Joko koko tilanteen rauhoittuminen

tai sitten

passiivinen katatonia.

Katatonin vaihe kestää määrittämättömän ajan, pisin täysi liikkumattomuus- ja kommunikoimattomuusjaksoni on laskennallisesti ollut 4 kuukautta 2 päivää, joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2008.

Katatoniaa on kahdenlaista: täyttä liikkumattomuutta tai sitten yliliikkuvuutta jossa kulutetaan itsensä loppuun maanisella ylikäynnillä. Omalla kohdallani paikallaanistuminen on täysi mahdottomuus 90 prosenttia päivistä. Yleensä en itse asiaa huomaa koska se on niin automatisoitunutta, mutta jos joku muu asiasta huomauttaa, kiinnitän siihen kyllä huomioni, häpeän asiaa ja kiusaannun.

Minä vihaan sairauttani, koska en voi itse kontrolloida sitä. En voi toisaalta olla kaikesta tekemästäni vastuussa, mikä suututtaa, enkä voi tietää kaikkea mitä olen tehnyt. Jotkut asiat muistan jälkikäteen unen tavoin, joitakin en ollenkaan. Saatan sanoa sellaista mitä en tarkoita ja pahoittaa toisten mielen, tai kuten viimeyönä, sohaista "itsepuolustukseksi" Leijonaa veitsellä käteen ja herätä sitten sen kainalosta päivystyksessä.

Toisaalta kaipaan itsenäisyyttä,
toisaalta pelkään sitä.

Toisaalta haluan lääkkeistä eroon tai edes tasapainoon niiden kanssa,
joinakin päivinä pelkään koko ajatusta.

Ainut asia minkä tiedän varmasti on se, että minuun sattuu toisten satuttaminen, suoraan konkreettisesti ja epäsuorasti, varsinkin kaikista rakkaimpien.

En kuitenkaan ottanut sairaslomaa.

Oh my, seems that a certain someone's tummy's finally working!
Why, thank you for noticing! hymyilen hoitajalle, joka astuu sisään kaasukammioomme. It's like my stomach never works but today I've just been farting and farting and there's no end to it.
Se näyttää jokseenkin vaikealta, hymyilen lattialla autoilla leikkivälle Romylle, se juttelee käsillään, virnistän takaisin, hassu poika.

On vaikea ajatella, että pitää taas lähteä.

Pienta aamumarinapaivitysta

Tulin asken isalle "nukkumaan" hetkeksi; kavin suihkussa, kampasin tukkani ensimmaisen kerran moneen p¨aivaan ja pesin hampaat, ajoin sangen naamasta ja kaivoin pakastimesta sinne hetkea aiemmin tunkemani lusikat silmapussien iloksi.
Deodoranttia.
Ja rasvaa, olkapaat on taynna punaista aurinkoihottumanappya, tai sitten se on jotain allergiaa.
Odottelen, että talo herailee ja vanhempi pikkusisko lahtee toihin ja isa nousee keittamaan teeta ja tekemaan aamupalaa, sillä on lyhennetty tyoviikkoa vatsahaavan ja umpisuolen puhkeamisen jälkeen, kerran se ei pysty olemaan vaan sairaslomalla ja levata oloaan paremmaksi.

Parin tunnin paasta haen Nuhan ja Nathanielin naapurista Aiméen vanhemmilta. Ajattelin, että voitaisiin lahtea karrylenkille sairaalalle vaikka puiston kautta, eikohan nekin ole aika hadissaan kun viimeksi on pikkuveljen nahneet verissapain lattialla.

Mutta Romysta. Romylla on epilepsia, ja siihen pitkien kokeilujen kautta vihdoin loydettiin ihan kohtuuhyva laakitys, joka valitettavasti on taman vuoden puolella kevaalla alkanut menettaa tehoaan, mutta siita on vaan viitattu kintaalla neurolla ja sanottu etta katsellaan nyt.
No, eipa katsella enaa.
Paa'asiassa sen epilepsia on tuijottelua ja pienta tajunnanmenetysta, mutta on myos naita pahempia kohtauksia, joissa lahtee jalat alta. Nyt se on ilmeisesti lyonyt paansa poytaan, otsassa on tikit ja silma on mustana, tukkaa on ajeltu takaraivolta, etta se on saatu ommeltua kiinni.
Se hyvä puoli lapsissa on, etta kun luut ovat niin pehmeita varsinkin kallossa, harvemmin tulee pirstaleita ja enempaa vauriota aivoihin, ja toipuminenkin on nopeaa.
Viela ollaan vahan pyorryksissa ja unisia ja itkuisia ja kasi on kipea, mutta ainakin hereilla. Sairaalassa ollaan, kunnes kaikki kokeet onnistuu entiseen tapaan, tehoseurannasta kuitenkin on nyt paasty lastenpuolelle, mika on vähän kivempi paikka kuitenkin.

Viela ei voi sanoa miten tama tasta lahtee etenemaan, mutta aika sen nayttaa.

Nyt on tee valmista, pitkasta aikaa ihan kunnon haudutettua lehtiteeta eika mitaan paskaa pussipakattua moskaa, siirryn tasta juttelemaan ja tupakoimaan isan kanssa kuistille.

Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Eilen oli hassu päivä.

Heräsin hyväntuulisena ärtyneenä vain hivenen on-going turvottelusta, kun tiesin jo valmiiksi edessä olevan raivarin lattialle vedetyn vaatekaapinsisältöni kanssa. Sain juuri ja juuri itseni ihmisennäköiseksi keskipäivän merkiksi, kun oli aika lähteä homeenkatkuiselle kirpputorille ripustelemaan esittelykelpoista rojua näytille.

On hiostavaa.
Päässä humisee.

Kotona odottaa aamulenkinraikas Leijona kädessään pakastepussillinen vihanneksia ja soppakauha, se uhoaa tekevänsä tänään ruokaa, etten varmasti saa luistettua syömisestä. Ja koska se haluaa tehdä jotakin mukavaa. Että mene vaan lekottelemaan päikkäreille.

Ajatelkaa!
Leijona tekee ruokaa!
Mies joka kysyi ensimmäisenä viikkona asuessamme yhdessä kuinka tätä uunia käytettiinkään.
Hah.

Ja on muuten hyvää, oikein hyvää. Nuudelinpätkiä ja kastanjoita ja nam kaikkea muuta wokkisöheröä.
Paitsi että.
Yksi pieni juttu. Vähän ongelma.

Ohjeessahan sanotaan kookosmaitoa.

Taon pöytää nyrkilläni ja naama kutisee enkä saa henkeä kurkun turvotessa umpeen.
Saan adrenaliinipiikin jalkaani, syke hyppää taas korvista ulos, pyörryn joksikin aikaa, pääni heiluu ilmassa, niska hankaa vasten Leijonaan kyynärtaivetta kun se kantaa minua sylissään. Se kiroilee.
Ja minulle ei ole muistettu laittaa kenkiä jalkaan.

Ei edes sukkia.
Paljasjalkainen lapsi.

Ensiavussa apulaisylilääkäri toruu erikoistuvaa poikaa, joka oli määrännyt jotakin lääkettä aikuisen annostuksen ihan vain sen perusteella että olen jo täysi-ikäinen. Eikä ottanut huomioon sitä että olen lapsenmitoissa. Luulevat etten kuule, en vain osaa avata silmiäni.
Äiti kertoo että Leijonalla on hermoromahdus, se itkee aulassa ja syyttää itseään, minuun lirutetaan ravintoa nenämahaletkun kautta, saan kanyylin takaisin kämmenselkääni, antibioottia varten, ne ei täällä tykkää punoittavasta ja haavanesteilevästä silppurikädestäni.
Saan mennä kotiin vielä yöksi, anelen sitä, huomenna olen kuitenkin taas hoitajien nenän alla. Lupaan olla kiltisti. Leijonakin lupaa, sen nenä on punainen ja sieraimet värähtelevät äkkinäisten hengenvetojen tahdissa epäsymmetrisesti.

Anteeksi. Anteeksi mä vaan satutan sua koko ajan.

Se ei usko kun sanon ettei vahingoista olla. Että ihan sama, en minä välitä. Jos se ei tarkoittanut.
Imeskellään Marianne-karkkeja ja annan muumipiparin pehmentyä kitalakeani vasten.

Väsyttää enkä haluaisi lähteä.
En haluaisi muistaa mitään.
En haluaisi että tämä on näin vaikeaa.

Minua väsyttää niin kamalasti

Iskä saanks miä suolakurkkuja?
Tietenkin ja se hymyilee. Mutta se tuokin kaupasta makukurkkuja, 55 kcal/100 g, ei suolakurkkuja, 15 kcal/100g. Suutun ja sitten en muistakaan taas hetkeä, löydän itseni serkkujeni kesämökin saunan portailta hupparin naru suussani, ja käsivarsia pakottaa, äiti ei enää jaksa, teet tän tahallas.
Tahallani en tiedä, missä käyn useasti päivässä, jossakin poissa, pelkään TV:tä ja katselen meren rauhoittavaa keinuntaa, mutta en varmasti onnistuisi hukkumaan sinnekään, levän ja kaislojen sekaan.

Vasen kuorittu käsivarteni haisee maidolle, pienempi serkkupojista paljastaa minun ruokkineen taas vauvaani, kunnes äiti sai hepulin, heitti muovisen haarukan kukkapenkkiin ja ravisteli minut huutavaksi.

Minä olen tyhmä lapsi, en edes tiedä kuka olen. Miksi teen mitäkin, mitä edes olen tehnyt milloinkin.

Perjantaina tulin kotiin, sitten mentiin päivystykseen, siitä karkasin, heräsin lepositeistä katetroituna ja turtana. Revin ja sattui, varsinkin letkujen irrottaminen, vaikkei sitä heti tajunnutkaan. Ennen kuin veri purskahtaa ulos ja värjää vaalean sairaalamekon punaisellaan. Hakkaan päätäni vessan peiliin ja huudan miksi minä heräsin poikana?
Pääni kuvataan ja on maanantaiaamu ja humiseva MRI saa oksentamaan, enkä pysty kääntämään sidottua päätäni vaan katselen tukehtuen viimeisiä mustia aukkoja mielessäni. Syytän ja katoan taas turvaan, kunnes keskiviikko valkenee ja äitini mies kysyy, haluanko tulla kotiin. Ja sen kasvot on niin lähellä että olen säikähdyksissäni motata sitä leukaan. Iskälle sanon kyllä, kyllä minä haluan, äiti väittää vastaan, se ei halua sotkeutua tähän, kunhan lopettaisivat osastolla paapomiseni, ei enää nokkamukeja ja sylissä pitämistä kun itkettää, jos katoan päähäni, antakaa kadota vaan, älkää tuhlatko aikaa kirjojen ääneen lukemiseen, onhan täällä tärkeämpiäkin potilaita hoidettavana, sellaisia joilla on mahdollisuus tulla yksin toimeen. Iskää se kieltää säälimästä.

On hyviä ja huonoja hetkiä, enimmäkseen huonoja, sellaisia, kun en olekaan täällä ja hätkähdän transsistani joutuen hukkaan. Unissakävelijää ei saisi koskaan herättää, vaarana on joutua syvempään psykoosiin. Sitähän se koko touhu on, lievää psykoottista oirehdintaa hädän keskellä. Eromyrskynsilmässä asuva lapsi tai alkoholisti joutuu sen valtaan, kun ei pääse alintajustaan yli.
Minun on niin nälkä, että syön ne kurkut kuitenkin, viikkoon en ole pistänyt vapaaehtoisesti suuhuni muuta kuin desin maitoa päivässä, huomenna laitetaan nenämahaletku takaisin, alle kolmekymmentä ei kelpaa kenellekään, ja minä niin kovasti haluaisin kelvata ja olla sopiva ja normaali ja sellainen josta toisetkin tykkää, eikä tarvitsisi kulkeutua psykoositornadona paikasta toiseen, kadota pois.

Syömishäiriö ei tule ihan kenelle vain, se ei ole pelkästään ulkoisten tekijöiden laukaisema, vaan tarvitsee kehittyäkseen perusteellisen vyyhdin, jonka selvittäminen vie oman aikansa ja energiansa.

Minä en tiedä kuka minä olen. Nyt minua pelottaa, koska uusi kohtaus taas polkaisee käyntiin ja vie mukanaan. Ja kuinka pitkäksi aikaa.
Enkä haluaisi enää takaisin sairaalaan, siellä tulee vain kipeämmäksi.
Mutta tiedän, ettei iskä jaksa enää pitkään, eikä äiti halua katsella sairasta.

Älä mene metsään

Tuo taitaa olla soittoääneni. Se kaikuu kallioita vasten, varis lehahtaa raakkuen taivaalle pelästyneenä. Yhtä pelästynyt olen ehkä minäkin.

MISSÄ VITUSSA OOT
Hmm. Vähän metsässä.
MISSÄ VITUN METÄSSÄ
No... kai miä jossaan.
... MISSÄ?
Hmm... kai menin toispuoljokkee.
Vittu... TUU NYT EMMÄ TARKOTTANU.
Juu... niin. Juu. Miä oon vielä vähäsen.
Etkä ole. Minä tuun vastaan.
Emmiä tiiä missä oon...
Ootsiä teidän metässä?

"Meidän metsä", kalliot entisen huoneeni ikkunan takana.

En, tääl toisel puolel rataa. Mut ei se haittaa, miä vähän kävelen.

Hukkaan puhelimen kassini pohjalle ja nousen mättäältä, jalat on kylmät virrassa uittamisen jälkeen. Ei se vesi vielä ole lämmintä, ilmakin alkaa olla jo aika viileää, kun aurinko on menemässä maate.
Etsin polkupyöräni, joka on puoliksi hukkunut suohon. Kai sen vain hylkäsin siihen, en tiedä. Ajelin vain ympäriinsä, juoksin tuulispäänä, möyrin ruohonjuuritasolla ja etsin uusia koloja, jonne voisi rakentaa majan. Kuten silloin lapsena. Ihan yhtä yksin. En ole enää yhtä pieni kuin silloin, en mahdu piiloon jokaisen kannon taakse tai kyyristymään näkymättömiin kuoppaan kun sähköyhtiön pakettiauto ajaa hiekkatiellä kuolleen kylän lävitse. Mutta onnistun siitä huolimatta olemaan tarpeeksi huomaamaton.
Poltan hautausmaan portilla tupakkaa ajattelematta mitään, pää harhailee omia polkujaan.
Talutan pyöräpuoleni äitin autotalliin, käyn syömässä kourallisen viinirypäleitä ja lainaan Tepastelijan kaapista villasukat. Kukaan ei ole kotona, tunnen oloni murtovarkaaksi, vaikka omilla avaimilla tulinkin sisään. Vaikka istuinkin omalla lastensängylläni, siinä jossa on lepositeet valmiina levottomia öitä varten, katsoessani Suomen Huippumallia, irvistellessäni itse takaisin tusinamallikokelaille. Kyllä minäkin osaan! Jos olisin puolitoista päätä pidempi, näyttäisin kyllä teille kuinka hyvä olen.
Kävelen leudossa tuulessa kotiin, illan hämärtyessä. En jaksa jäädä katsomaan illan peliä, ei ne vielä ole niin tärkeitä otteluita. Keskiviikon pelin kyllä haluaisin nähdä, mutten tiedä miten unirytmini antaa myöten.
Leijona näyttää pahalta, se on ovella vastassa, näin kun verhot heilahtivat laukatessani pihan poikki raskaalle porraskäytävän ovelle. Se tahtoisi koskettaa, mutta epäröi. Porhallan sen ohitse, on niin kamala kusihätä ettei nyt voi jäädä huolehtimaan.
Siinä.
Murustan leivästä palasen ja hyppään parvekkeelle, päivän viides tupakka. Hinta noussut vaan entisestään, 25 senttiä pikkuaskissa, viisitoista isossa.
Otan iltalääkkeet ja tarkistan peilistä ja sormilla, ettei tukkani vaadi vielä varmasti suihkua. Eihän se. Mutaa on naamassa, suupieleen on tullut haava: törmäsin puuhun. Hmn.
Lujetaanko kirjaa?
Luetaan vaan, Leijona hymyilee, ryhdistäydy nyt hyvä iso aikuinen mies, ei sitä nyt auta alkaa parkumaan. Se kaivautuu lakanoihin ja odottaa että ponkaisen sen vierelle, vedän peiton korviin asti ja asetun hyvään kuunteluasentoon. En osaa itse lukea kirjoja, Leijona on päättänyt sivistää minua, se elävöittää tekstiä ja ihmettelee joitakin toteamuksia, nauraa kun minä kommentoin osoittaakseni keskittyneeni edes vähäsen. Rakastan sitä, että minulle luetaan. Ja rakastan Leijonan pehmeää miehistä ääntä - ei liian matala, ei liian korkea. Juuri sopiva. Sopii kuin nyrkki silmään.
Se pyytää anteeksi, että huusi tänään aikaisemmin. Suuttui, kun en ollut tehnyt sille ruokaa, syönyt itse. Keskittynyt vain sylkemään nuotteja paperille, vuodattanut elämänsinfoniaa. EI SITÄ VOI JÄTTÄÄ KESKEN ETTEI KATOA AJATUS! Ihminen, joka ei tunne pakottavaa tarvetta luovuuteen, ei voi ymmärtää kuinka tuska kerääntyy sisälle ja purkautuu sitten vahvoin sykäyksin rinnuksille, se on pakko vuodattaa pois kaikki-tai-ei-mitään. Tippa kerrallaan sitä jäisi liiaksi, se ummehtuisi, muuttuisi möykyksi vatsanpohjaan, ja paisuisi kuin pullataikina. Kunnes olisi pakko raastaa konkreettisesti suonensa auki saadakseen jotakin ulos.

Nukun hyvin, otin kaksinkertaisen annoksen unilääkettä, sitä ei saa kertoa kenellekään, sehän on kiellettyä: vain lääkärin määräämät annokset. Mutta ei niillä näinkään pieni nuku nyt kun nestettä ja kuonaa on kertynyt monta lisäkiloa ihonalle.
Ravintoterapeutilla vaaka näyttää jo 35,8 vaatteet päällä. Loppukiri viikonloppuna, on hyvät mahdollisuudet päästä letkuista. Oikein hyvä mahdollisuus. Tähtitieteellisen hyvä.
Paitsi jos omaan tapaani kusen kaiken nyt, viimemetreillä.
Psykologi väittää, että alan olla psykoottinen, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Se väittää olevansa huolissaan. Pitäisi turpansa kiinni, jos haluaa auttaa jotenkin. Minä voin kerrankin ihan hyvin.
Ihan hyvin.
Vaikka päänsärky jatkuukin. Ruokinnassa nenä tiputti verta leualleni, se on kuiva ja ärtynyt ilmasta. Pölyä, pölyä, paskaa ja sontaa. Lääkäri käy katsomassa, satun osastolle aamukierron aikaan. Se haluaa ottaa magneettikuvan, sanon ettei nyt kerkeä, töihin pitää mennä. Mutta se olisi hyvä ottaa.
Ei nytten. Ehkä ylihuomenna, kun tuun moneksi päiväksi.Ei minua kiinnostaa tietää onko päässäni aivoverenvuoto vai vuodanko muuten vain. En haluakaan tietää, syön mieluummin Solero-jäätelön ja imen valoa itseeni, poltan tupakan ja aloitan työni.
Kunhan kahvitunti loppuu. Etten saa pahoja silmäyksiä.

Body mass index

Huomenna.
Huomenna rasvaprosentin mittaus, keuhkokapasiteetti: juoksemista, uimista, PEF-mittariin hengittelyä. Pelkään valmiiksi että pökerryn. Hyvä että jaksan aamulla nousta omin voimin sängystä, kävellä parvekkeelle tupakalle, raahautua bussille, nousta portaat ylös sairaalan liukuoville, kävellä tuhottoman pitkän käytävän lävitse hissille, painaa ylös menevää nappulaa, valita kerroksen, avata milloin minkäkin klinikan, osaston, oven, ilmoittautua sisään. Kertoa hengästyneenä vastaanottotiskillä hiljaisella värisevällä äänellä nimeni, jonka nainen tarkistaa listasta ja käskee odottamaan hetken.
Ja hetkinen...
Nämä kokeet tehdään kellarikerroksessa, joudun menemään takaisin askelissani lappu kourassani, peruuttaa hissiin, peruuttaa käytävän alkuun, kiipeämään yhdet kierreportaat alas. Ilmoittautumaan taas, täytyy ojentaa lappu sille karvattomalle miehelle, jonka kädet haisee kanalle. Odottamaan.
Huomenna vasta.
Ostan ensin tupakkaa kioskista, piilotan askin taskuuni, poltan vasta myöhemmin.
Huomenna.

Kierrän sormeni vyötäröni ympärille suihkussa. Puristan kädet yhteen ja teen kaksi mustelmaa navan kummallekin puolen. Sormenjäljet iholla.
Saan tyhjennettyä suoleni pitkästä aikaa, on voittajaolo. Hymyilen aurinkoisella parvekkeella Leijonan naureskellessa vierelläni, käsi hartioillani, nojaan päätäni sen olkaa vasten. Onneksi suoleni on meidän yhteinen kiinnostuksenkohteemme. Kaunista.
Odotan innolla sen aikaa kun Leijona nostaa vaa'an kaapista ja laskee sen lattialle eteeni. Riisun housut jalastani, jalkoja kuumottaa. Olen nostanut painoni BMI kolmentoista puolelle. Oikean painoni: tulihan nyt ylimääräiset ulos. Hymyilyttää.
Juon puolitoista litraa Pepsi Maxia, se nostaa punan poskille. Kevytjäätelö laskee kuumotusta. Juoksen paikallani varttitunnin, harjoittelen huomista varten. Leijona katsoo tarkasti kellosta, etten jatka aktiviteetiani sekuntiakaan kauempaa.
En kyllä olisikaan pystynyt, vasen reisi on maitohapoilla, rojahdan vatsalleni maahan ja annan tonnikeiju-pupujussini kavuta selkääni. Se päättää nukahtaa, painaa rakkoani ilkeästi vasten kovaa lattiaa, vääntelen naamaani tuskallisesti, kunnes Leijona tulee ja nostaa sen ärtyneen eläimen syliinsä. Kaksi keski-ikäistä papparaistani...

Aivovasara, kanini, on alkanut avautua enemmän vanhetessaan. Kun se oli vauva, se ei päästänyt ketään muita kuin minut lähelleen: kapusi yöllä viereeni opetellessaan ensimmäisen viikon jälkeen avaamaan häkkinsä oven, pureskeli korviani ja varpaitani minkä kerkesi, heräsin tyynyliina verisenä useana koleana kouluaamuna. Tai sitten se hinkkasi hinkkaamisesta päästyään itseään vartaloani vasten, käytti minua hyväkseen, häpäisi ruumiini. Toisten astuessa sisään huoneeseeni, se piiloutui sängyn alle, jossa tärisi kuollakseen, kunnes "uhka" oli poistunut. Pureskeli kaikkiin vaatteisiini jättimäisiä reikiä, vaihtoi ovelasti terveelliset porkkanansa kermakakkupalasiini ja pipareihini, heti kun silmä vältti. Sitä se tekee vieläkin: ensin ottaa ruokani, vie sen piiloon ja tuo tilalle vähintään heinää, välillä se vääntää papanakeon tyhjennetylle lautaselleni, jos ei keksi mitään muutakaan yllätystä.
Leijonaan se tottui yllättävän nopeasti. Alle kuukaudessa kapusi jo seurakseni sänkyyn, vaikka mies tuhisikin vierelläni. Hetkessä antoi sen jo nostaa itsensä syliinsä. Vaihtaa hiekkalaatikon sisällön tuoreempaan. Pestä käpälänsä. Pidellä itseään sillä aikaa kun leikkaan sen kynnet, tarkistan hampaat.
Nymfosta se ei koskaan välittänyt, vältteli sitä kuin ruttoa, haki vain ruokansa ja paineli samantien muualle. Homokorvalle se teki saman, vaikka asuikin lähes vuoden sen kanssa.
Olen alkanut huomata olevani hiukan mustasukkainen siitä kuinka helposti se on alkanut luottaa Leijonaan, yhtä helposti kuin minäkin. Kuten isäntä, kuten lemmikki? Minä olen se lemmikki.
Aivovasara on erittäin tarkka reviiristään, jopa oman poikansa se alisti elämään yhteen nurkkaukseen, pupuparka. Se ärhentelee kaikille, saa äitini dobermannivanhuksen ulisemaan hädissään, pysymään poissa. Osaisinpa itse saman kun siitä koirasta on kyse. Se rakki on runkannut mehujaan päälleni siitä lähtien kun olen sen ensimmäisen kerran tavannut.
Taidan kuitenkin olla siinä asiassa pupuni kaltainen mitä tulee muihin ihmisiin, toisiin.

Rakastan Aivovasaraa niin kovasti että särkee sydäntä katsoa sen tolkutonta lyllertämistä. Kääpiökanin verta siinä on olevinaan, mutta ahmimishäiriöinen on lähemmäs keskisuuren kanin mittoja. Se on liian fiksu vastustajakseni.

Hän tulee tänään

Tuntuu varautuneelta kirjoittaa omia potilaskertomuksiaan, mutta teen sen silti. Merkinnöistä valtaosan perässä on äitini puumerkki, harvempi sairaalasukuun kuuluva antaa työkavereidensa kajota oman perheensä sisäisiin sairauksiin. Vaikka kuinka olisi vaitiolovelvollisuus. Harvempi osaa pitää huomaavaisesti turpansa tukossa ja ohittaa asiat kylmästi ammattitaitoisesti. Pitää päästä repostelemaan.

Desorientoitunut, ei elä tässä hetkessä. Puhe on rönsyilevää ja sisältö hukkuu aika ajoin. Säpsähtää takaisin nykyhetkeen puhuteltaessa. Ei ole ottanut lääkelistan mukaista annostusta lääkkeitä, miesystävä huolehtii lääkkeenotosta...

Lauantaina päivystyksessä. Olinko? Luulin olleeni kunnolla, keskityin. Keskityn yleensä tarkemmin tärkeissä paikoissa, haluan antaa asiallisen ja siistin kuvan itsestäni. En sitä neuroottista minua, joka ei lähde kahteen päivään ulos koska aikaisemmin viikolla asukokonaisuus ei sopinutkaan yhteen uuden tukkavärin kanssa. Ei sitä. Sen pidän itselläni.

Leijona tulee tänään lounastamaan kanssani, sovittiin, kerta se ei saattanut minua bussiin, meni jo aiemmin töihin palvelemaan valtion rivistöön, pysäyttelemään kaahareita ja sakottamaan väärin parkkeerattuja autoja. Täyttämään papereita ja juomaan kahvia.
Olin aamusta syötettävänä, nyt mietin uskaltaisinko jo nousta tuolilta ja hakea lämpimän kupin teetä lämmittämään paleltavia käsiäni. Laitoin tiukahkot housut pitkän paitani seuraksi, peilailin aamulla yksin ollessani ylpeäni sääriäni. Alan saada itseni takaisin. Hitaasti, mutta varmasti. Koska haluan olla kunnolla.